Hanna: Kirsi Pietiläinen, mitä jokaisen tulisi just nyt tietää lihavuudesta?
Kirsi: Lihavuus on kuin elämä pienoiskoossa. Siihen liittyy todella kiinnostavia asioita. Siihen liittyy elämänkaarta, siihen liittyy arkea, siihen liittyy juhlaa, siihen liittyy molekyylejä ja siihen liittyy yhteiskuntaa. Sitä voi todella tarkastella hurjan monesta eri näkökulmasta.
[rauhallista elektronista musiikkia]
Hanna: Kuuntelet Utelias mieli -podcastia, joka puhuu tieteestä tunteella. Tässä podcastissa tutkijat saavat puhua niistä asioista, mitkä ovat juuri nyt kiinnostavimpia ja tärkeimpiä. Vieraana on tänään kliinisen metabolian professori Kirsi Pietiläinen Helsingin yliopistosta, tervetuloa.
Kirsi: Kiitos.
Hanna: Minä olen Hanna Hantula, tämän podcastin juontaja.
[rauhallista elektronista musiikkia]
Hanna: Kirsi, kertoisitko, että mitä on kliininen metabolia, ja miten sitä tutkitaan?
Kirsi: No kliininen tarkoittaa yleensä aina sillä tavalla lääketieteellistä, tai sellaista, että siinä on kyseessä ihmiset. Ja mulle itselleni lääkärinä on hirveän tärkeää se, että mä aina ajattelen sitä sen ihmisen kautta. Se kliininen tulee oikeastaan siitä. Metabolia taas suomeksi on aineenvaihduntaa. Ja sitten aineenvaihdunta taas on hirveän monenlaisia erilaisia asioita. Ihmiset monesti ajattelee sitä aineenvaihduntaa niin, että mulla on vaikka huono aineenvaihdunta tai mulla on hyvä aineenvaihdunta. Mutta oikeastaan se aineenvaihdunta on sellaista, mitä tapahtuu elimistössä, ja mitä tapahtuu soluissa kaiken aikaa. Meidän solut ja meidän kudokset käsittelee koko ajan erilaisia viestejä. Ja sitten tällä tavalla lihavuusprofessorin näkövinkkelistä, niin se aineenvaihdunta monesti tarkoittaa esimerkiksi ravintoaineiden käsittelyyn liittyvää aineenvaihduntaa. Ja sitten siihen liittyy myös sokeriaineenvaihdunta, rasva-aineenvaihdunta ja verenpaine ja tämäntyyppiset asiat. Että aineenvaihdunta, niin se voi olla aika monia erilaisia asioita, mutta nimenomaan sieltä ihmisen toiminnan, ihmisen fysiologian ymmärtämisen kautta. Niin sillä tavalla mä itse miellän sen tittelini.
Hanna: Sun tutkimus liittyy kansanterveyteen. Ajatteletko, että jokaisella ihmisellä olisi velvollisuus edistää terveyttään kansanterveyden näkökulmasta yhteiseksi hyväksi?
Kirsi: Mä en niin hirveästi haluaisi vastuuttaa yksilöitä. Toki semmoisista arjen valinnoista ja sellaisista, jokaisella on siihen oma määräysvaltansa. Mutta sitten haluaisin myös tuoda esiin sitä, että meillä on kansanterveysnäkökulmasta kyllä sitten päättäjät ja poliitikot, ja erilaiset kansanterveysjohtajat ja terveysjohtajat, joiden tontille tämä menee hyvin vahvasti. Ja sitten meidän yhteiskunnassa se, että miten me rakennetaan tämä yhteiskunta. Siihen liittyy kaupunkisuunnittelua, ja siihen liittyy elintarviketeollisuus, ja siihen liittyy monia sellaisia erilaisia asioita. Että ehkä se kansanterveys isossa näkökulmassa vastuullisesti olisi niillä päättäjillä, jotka rakentaa meille tätä ympäristöä, missä me eletään. Ja sitten sieltä voimavarojensa mukaan jokainen ottaa sen oman osuutensa siitä terveytensä edistämisen yrittämisestä
Hanna: Niin sä olet aika monessa haastattelussa puhunutkin lihavuudesta tosi lempeään sävyyn ilman mitään syyllistämistä, mitä siihen monesti liittyy. Onko tämä ollut ihan tietoinen valinta, että tämä on sun linja?
Kirsi: Joo, ilman muuta on. Mä olen tehnyt siis pitkään töitä lihavuuden kanssa, ja en ole ihan varma minkälainen se mun oma ajattelutapa silloin ammoisina aikoina, parikymmentä vuotta sitten, ehkä oli. Silloin myöskin elettiin aika paljon enemmän sellaista, että nyt vaan ravinto-oppi kuntoon, ja nyt vaan liikutaan, ja tämäntyyppisiä asioita paljon oli silloin ihan varmasti omissakin ajatuksissani. Mutta sitten, mitä enemmän rupesin oikeasti kuuntelemaan ihmisiä, ja mitä enemmän mä rupesin oikeasti ajattelemaan, että eihän ne ihmiset valehtele minulle, kun he kertoo, että painonlasku esimerkiksi on vaikeaa. Niin kyllä mun mielestä se pitää ihan rehellisesti ajatelle, että mitä siinä on silloin taustalla. Ja sitten mua alkoi kiinnostamaan. Tämänkin podcastin nimi on Utelias mieli. Ja mä olen ihan superutelias kaikista ilmiöistä ja asioista. Ja ihmisen mielentoiminnasta, ihmisen kehon toiminnasta, ja tämmöisistä. Ja sitten mä rupesin pistämään asioita yhteen yksi plus yksi, ja luin kirjallisuutta, ja tulin täysin vakuuttuneeksi siitä, että siellä on paljon semmoisia hyvin voimakkaita tekijöitä, jotka on semmoisia kehollisia. Ja sitten kun mä rupesin sitä kirjallisuutta lukemaan, ja sen jälkeen kuuntelemaan lisää mun potilaiden tarinoita, niin sitten mä rupesin yhä myönteisemmäksi, se oma ajattelutapa, tai semmoiseksi lempeämmäksi muodostumaan siinä.
[rauhallista elektronista musiikkia]
Hanna: Tässä podcastissa tutkijat saavat puhua siitä, mikä heistä on oikeasti juuri nyt tärkeää. Tänään studiossa mun kanssa on kliinisen metabolian professori Kirsi Pietiläinen. Me puhutaan tänään painosta, laihduttamisesta ja laihdutuskulttuurista. Ja lihomisen biologiasta, mitkä asiat vaikuttaa painoon. Kuinka paljon lihomiseen tai laihtumiseen oikeasti voi itse vaikuttaa, miten sä Kirsi näet nämä kysymykset?
Kirsi: Lähtökohta on tietysti se, että meille annetaan näissä syntymän arpajaisissa kullekin se oma genomi. Ja se määrittelee ihan jonkin verrankin varmasti painoon liittyviä asioita. Esimerkiksi me ollaan tehty kaksoistutkimuksia tässä suomalaisessa kaksoisaineistossa, professori Jaakko Kaprion keräämässä aineistossa. Ja siinä on tutkittu identtisiä kaksosia ja epäidenttisiä kaksosia. Ja sitten näitä vertailemalla nähdään se, että jos on identtinen kaksonen, jos sulla olisi identtinen kaksonen, jos mulla olisi identtinen kaksonen, niin varmasti noin 80, 90 prosentin todennäköisyydellä hän olisi juuri samanpainoinen kuin me ollaan. Hän tykkäisi samoista asioista, hän mieltyisi samanlaisiin ruokiin, hänellä olisi yhtä innokas liikuntatausta, ja hän stressaantuisi asioista yhtä helposti tai vähän kuin me. Eli siinä mielessä geeneillä on hirveästi sellaista potentiaalia silloin kun ne täydellisenä kopioituu identtiseen kaksoseen. Mutta sitten jos me verrataan eri ihmisiä toisiinsa, esimerkiksi sinua ja minua, tai ketä tahansa Suomen viidestä miljoonasta muusta, niin silloinhan meillä tietysti tulee sellaista eroavaisuutta niin paljon, että ei voi sanoa, että geenit määräisivät lihavuutta suurimmalla osalla meistä. Lisäksi semmoinen asia, mikä tulee tähän vielä, on, että kun ihminen alkaa pikkuhiljaa lihomaan, niin sen jälkeen elimistö muuttuu lisää senkaltaiseksi, että se haluaa ylläpitää sitä korkeaa painoa. Ja siinä kohtaa tulee sellainen raaka fysiologinen tosiasia, että voi olla vaikeaa laihduttaa. Ja yksi näistä tärkeistä asioista, joka on ihan aika vastikään todistettu, tai huomattu edes olevan olemassa, on suoliston reagointi ruokaan. Ja sen kuuluisi mennä sillä tavalla, että kun ihminen syö, niin sitten hänen suolistonsa reagoi sillä tavalla, että se erittää paljon kylläisyyshormoneita. Ja päähän menee tietoa, ruokahalukeskukseen menee tieto, että nyt olet syönyt riittävästi. Ja sitten paradoksaalisesti käy niin, että kun ihminen lihoo, niin tämä kylläisyyshormonien eritys vähenee. Kylläisyyshormonia erittyy toki muualtakin, rasvakudoksestakin esimerkiksi. Mutta se suoliston kylläisyyshormoni erityisesti on se hyvin määräävä tekijä tämmöisessä arjessa, että miten joka päivä syödään, tai lopettaako syömisen ja milloin sen lopettaa. Tai tekeekö mieli makeaa tai napostelua tai muuta. Niin kylläisyyshormonit on tämmöinen mulle uusi aluevaltaus siinä mielessä, että mä olen ihan hurjasti innostunut näistä asioista viime aikoina. Ja se on niin, että kun tulee se ylipaino, niin saattaa käydä niin, että se kylläisyyshormonieritys on kertakaikkisesti liian vähäistä. Jolloinka sitten ihminen ei tavallaan voi sille mitään, että kun syö, niin se keho ei vaan reagoi sille ruualle, sieltä ei tulekaan sitä kylläisyyshormonia. Jolloinka se fysiologinen viesti siitä, että sä olet syönyt mahan täyteen, niin se ei ole mennyt sinne ruokahalukeskukseen. Ja sekään ei ole oma valinta. Eli nyt tässä oli monta semmoista asiaa, jotka ei ole näitä itse valittuja tiloja. Mutta onhan siellä toki se, että jokainen ymmärtää, että ihan itse sitä ruokaa sinne suuhun laittaa. Ja ihan itse sitten päättää liikkua tai olla liikkumatta. Että onhan toki ihmisellä oma valinnanvapaus. Mutta siihen joutuu tekemään ihan hirveästi töitä, jos on näitä vastavoimia, jotka tulee sieltä genomista, yhteiskunnasta, tai sitten siitä omasta kehon reagoinnista.
Hanna: Tutkimusten mukaan lihavuus voi nostaa riskiä sairauksiin, kuten esimerkiksi tyypin kaksi diabetekseen. Joskus siis painon pudottaminen on terveydelle hyväksi ja tarpeellista. Mutta meillä tuntuu olevan aika vahvasti semmoinen käsitys, että terve ihminen näyttää hoikalta. Voidaanko kuitenkaan sanoa, että ulkoapäin voisi arvioida näin varmasti henkilön terveyttä?
Kirsi: Ei. Yksilön kohdallahan se ei ole niin, että se on keskiarvo. Ja toki on niin, että jos katsotaan painoindeksiluokkia, katsotaan painon perusteella ihmisiä, niin keskiarvoisesti se menee sillä tavalla, että mitä painavampaan suuntaan mennään, sitä enemmän tulee sitä alttiutta tyypin kaksi diabetekselle, verenpaineelle, kolesterolille, rasvamaksalle. Ja sitten tietysti myöskin esimerkiksi uniapnealle tai nivelrikolle tai semmoisille, jotka ei ole näitä tämmöisiä perinteisiä metabolisia sairauksia. Mutta sitten otetaan yksi ihminen sieltä laihasta päästä, hänellä on tyypin kaksi diabetes. Otetaan yksi ihminen sieltä aivan todella raskaasta päästä, niin hänellä ei ole mitään sokeriaineenvaihdunnan häiriötä. Eli sillä tavalla sitä ei voi katsoa ulkoapäin. Ja ehkä tässä tulee sitten se just esiin, että myöskään siitä ulkonäöstä ei voi tehdä päätelmiä siitä terveydentilasta. Joka on tärkeä asia muistaa, kun just lihavuuteen liittyy paljon sitä, tämä on just osa sitä lihavuusstigmaa, että ajatellaan, että kaikilla lihavilla on kohonnut riski erilaisiin asioihin.
Hanna: No usein kuulee sellaista käsitettä käytettävän, esimerkiksi naistenlehtien sivuilla, kuin ihannepaino. Onko semmoista olemassa lääketieteellisestä näkökulmasta?
Kirsi: Varmaan se on hyvin yksilöllinen asia. Se saattaa olla, että sellainen on, mutta se ei ole kategorisoitavissa sillä tavalla, että se olisi kaikilla esimerkiksi painoindeksi alle 25, jota nyt tämmöisessä superyksinkertaisessa mielessä useinkin käytetään. Ja onko se ihannepaino sitten tämmöisessä terveysmielessä, onko se sitä verensokeriasiaa, onko se sitä, että voi hyvin. Onko se sitä, että siinä painossa ei tarvitse erityisesti kamppailla. Eli jos vaikka ajatellaan, että mitattaisiin vaikka verensokeria. Ja se on sitä matalampi, mitä matalampi paino on. Mutta sitten kun mennään sinne liian laihaan päähän niin sanotusti, tai vaikkei mennä laihuuden puolelle, vaan sinne normaalipainon alemmille rajoille, niin sitten siitä tulee hirvittävän vaikeaa siitä painon kanssa kamppailusta. Ja sen jälkeen se ei ole todellakaan enää ihannetila, että sitä joutuu kammottavasti kärvistelemään, ja ruoskimaan itseään, ja siitä saa vaikkapa häiriintyneen syömiskäyttäytymismallin siihen sitten, kun liikaa joutuu ponnistelemaan.
[rauhallista elektronista musiikkia]
Hanna: Tällä hetkellä ainakin semmoisessa populaarissa mediassa vaikuttaa kovasti olevan muotia hahmottaa ihmiset aika alkukantaisina olentoina. Että puhutaan esimerkiksi paleodieetistä, jossa on ajatuksena se, että no mehän ollaan vähän tämmöisiä luolaihmisiä edelleen, joten sitten olisi hyvä syödä vaikka jotain peuranlihaa ja marjoja ja pähkinöitä. Mitä mieltä sä olet tästä ajattelusta, ollaanko me edelleen vain alkukantaisia olentoja, vai onko siirtyminen metsästäjäkeräilijöistä viljelijöiksi, ja siitä sitten nykyisiksi aika teollistuneiksi yhteiskunniksi, vaikuttanut meihin jo jotenkin? Jos nyt puhutaan evoluution tasosta.
Kirsi: No kyllä mä ajattelen evoluutiota tässä, en ehkä ihan just tuossa mielessä, mutta mä ajattelen evoluutiota siinä mielessä, että me ollaan hirveän vanhanaikaisia, meidän keho on tosi vanhanaikainen. Ja se jotenkin yhäkin luulee, että ehkä pitäisi lähteä metsästämään tai keräilemään. Että sillä tavalla se sitten jokaisen murusen, jonka me saadaan syötyä, niin se hanakasti haluaa ensinnäkin, että me syödään, että meillä on varmasti hyvä ruokahalu. Se on meidän semmoinen evoluution meihin luoma. Ja sitten se, että myöskin se varastoituu hyvin tehokkaasti. Lisäksi mä ajattelen niin, että koska me eletään täällä Suomessa, ja täällä on hirvittävän ankarat sääolosuhteet suurin osa vuodesta, niin tänne on varmasti kertynyt geneettisesti sellaista porukkaa, jotka on selvinnyt täältä, meidän esi-isät ja esi-isien isät on ne, jotka on nimenomaan optimoitu siihen, että he elää hyvin niukoissa olosuhteissa. Ja nyt tässä on niukkuus kaukana näistä olosuhteista, missä me juuri nyt eletään. Että sen takia ehkä me just kannetaan vähän semmoista riippaa sitten. Ja sen takia suomalaisethan on esimerkiksi paljon lihavampia kuin suurin osa muista Euroopan maista.
Hanna: Julkisessa keskustelussa muun muassa kirjailija Raisa Omaheimo on puhunut siitä, miten terveydenhuollossa ihmisen oma kokemus terveydentilasta saatetaan sivuuttaa, ja todeta, että varmaan parantuisit, jos vaan vähän laihduttaisit. Vaikka se ei välttämättä mitenkään liity se vaiva, minkä takia vaikka lääkäriä on menty näkemään, suoraan siihen lihavuuteen. Pitääkö aina laihtua, jos on lihava?
Kirsi: Joo, no tämä on hirveän tärkeä keskustelunaihe. Ja tässäkin mun mielestä nyt täytyy jälleen kerran ottaa se semmoinen lempeä ote siihen asiaan. Että meidän täytyy ymmärtää se, että tämäntyyppinen lihavuusstigma, jota Raisa Omaheimo tuossa kirjassaan tuo esiin, niin meidän on ihan välttämätöntä päästä eroon siitä. Eli se ei vie ketään eteenpäin, että syyllistetään ihmisiä tai ruoskitaan heitä. Tai annetaan heille huonompaa terveydenhuoltoa. Tai ajatellaan, että kaikki sairaudet, jotka ihmisellä on, niin ne vääjäämättä aina parantuisi kun ihminen vain laihduttaisi. Tai että se laihduttaminen olisi niin helppoa, että kun syöt vaan vähemmän ja liikut enemmän. Niin kaikesta tästä olisi mun mielestä ihan välttämätöntä päästä eroon. Ja sitten, kun katsoo lääkärin näkökulmasta tätä, niin onhan se toki niin, että joskus on sellainen tilanne, että on sairauksia, on riskitekijöitä, ja on niitä, jotka on sille henkilölle tullut. Ja osa niistä on kytköksissä sitten siihen painoon, jonka voi jossain määrin tietää, mutta ei välttämättä ihan täysin. Että eihän nyt kaikki esimerkiksi verenpaineeseenkaan liittyvät asiat, tai tämmöiset melko selvät kytkökset, niin eihän nekään välttämättä ole mitenkään painosta kiinni. Siinä on paljon perimää, siinä on paljon erilaisia muita asioita. Mutta yhtä kaikki, silloin kun semmoista terveydentilan tarkastusta tehdään, lääkärintarkastusta tehdään, niin silloin sieltä saattaa löytyä asioita, joissa olisi edullista laihtua tai saada painoa alemmaksi. Mutta onko se silloin järkevää, se laihduttaminen, jokaisessa muussa mielessä, voimavaramielessä, psyykkisen hyvinvoinnin mielessä, se pitää ajatella. Ja sitten, miten helppoa tai mahdollista se on edes fyysisesti. Ja sitten siinä on se arviointikohta. Ja tosi monet siis haluaa pudottaa painoa. Että siitä ei varmasti ole kyse, etteikö sellaista halua ja tahtoa olisi, jos vaikka lääkärin kanssa tullaan siihen tulokseen, että se olisi hyödyllistä. Mutta sitten meidän täytyisi myöskin pystyä tarjoamaan sellaista tukea, apua ja työkaluja, että se helpottuu. Etenkin jos sitä on vuosikymmenet jo yrittänyt, ja ei ole sitten itse päässyt siinä eteenpäin.
Hanna: Jos kerran laihduttaminen on niin vaikeaa kuin kuvailet sen usein olevan, ja tarvitsee niin paljon kaikkea tämmöistä terveydenhuollon ammattilaisten tukea onnistuakseen monesti, niin miksi meihin sitten on iskostunut niin syvälle se ajatus, että ihmisen paino on hänestä itsestään kiinni?
Kirsi: Niin, sitä mä en tiedä. Se on kokonaisuudessaan tosi tosi hyvä kysymys. Ja sitten ehkä tässä on semmoinen, että nyt vaikka itse edustan terveydenhuoltoa tietysti, niin mun on pakko sanoa, että terveydenhuolto ei ole pystynyt vastaamaan kyllä tähän tarpeeseen. Tai sitten siinä on joskus ehkä tehty vähän sillä väärälläkin asenteella sitten töitä. Ja siinä tullut ehkä semmoista pientä pessimismiä sitten, potilaidenkin kohdalle osunut näitä kokemuksia. Mutta nythän on tilanne sellainen sitten, että mä itse asiassa näen tällä hetkellä tilanteen tosi valoisana sen takia, että meillä on hirveästi pipelinessa uutta. Meillä on uutta elintapahoidon puolella, meillä on digitaalisia sovelluksia. Meillä on sellaisia apukeinoja, jotka tulee laajempien kansojen käyttöön. Sitten meillä on lääkehoitopuolella tulossa tosi tehokkaita uusia lääkkeitä ihan lähivuosina. Ja osa niistä on saanut jo myyntilupiakin lihavuuden hoitoon. Ja onhan meillä toki nyt jo olemassakin olevia lääkehoitomahdollisuuksia. Ja sitten tietysti myöskin sitä lihavuusleikkausta tosiaan joissakin tapauksissa sitten käytetään, ja nekin on luvut on koko ajan pikkuisen kasvaneet Suomessa. Että sillä tavalla, niin kyllä mä näen, että tätä pystyy viemään eteenpäin. Ja lihavuudenhoitoa pystyy viemään hyvin eteenpäin yhdessä kehopositiivisuuden kanssa. Että se kehopositiivisuus on hyvä asia. Ja sitä pystyy rakentamaan niin, että joskus se tarkoittaa jopa lihavuuden hoidon eteenpäinviemistä. Joskus se ei tarkoita sitä ollenkaan, että kehon painolle pitäisi tehdä mitään. Eli tässä monisyisessä kentässä me eletään, mutta mä silti uskon, että meillä on justiin paljonkin uutta hyvää saavutettavissa, kun me otetaan näitä oppeja käyttöön.
Hanna: Täytyy sanoa, että musta kuulostaa tosi yllättävältä, kun lääkäri sanoo, että aina lihavuudelle ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Se varmaan johtuu siitä, että painoon liittyy niin paljon negatiivisia mielikuvia, jotka elää tosi syvällä. Esimerkiksi Raisa Omaheimo kirjoittaa kirjassaan Ratkaisuja läskeille, että sanaan läski liitetään sellaisia mielikuvia kuin laiskuus, tyhmyys tai itsekurin puute. Miten tällaisesta ajattelusta oikein voisi päästä irti?
Kirsi: Mä luulen, että medialla on tosi suuri rooli tässä. Sosiaalisella medialla on tosi suuri rooli tässä. Että meidän täytyisi jotenkin saada, ehkä meidän täytyisi just keskustella tämäntyyppisten osaajien kanssa kuin Raisa Omaheimo, tai muiden näitten aktivistien kanssa, jotka tietäisi, että miten sitä tehdään. Nythän itse asiassa on niin, että Suomessa on tämmöinen varsin iso lihavuuden stigmaan ja sen hälventämiseen tähtäävä hanke, jonka suunnitelmaa siitä, että miten sitä tehtäisiin, saadaan ihan pian. Niin kuullaan mitä asiantuntijat siellä ovat sitten miettineet. Mutta kyllä sitä pitää tehdä laajalla rintamalla.
Hanna: Mitä sä sitten taas ajatellet terveydenhuollosta, että pitäisikö esimerkiksi lääkärien olla jotenkin tietoisempia siitä, että heilläkin saattaa olla tähän asiaan liittyviä ennakkoluuloja?
Kirsi: Joo, ihan varmasti kyllä pitää. Sitten itse tunnen paljon sellaisia lääkäreitä, jotka ovat hirveän valveutuneita, ja tosi semmoisella positiivisella asenteella varustettuja. Ja heidän keskuudessaan taas tulee sitten ehkä sitä toista äärilaitaa, että joskus vähän pelätään jopa ottaa sitä lihavuutta puheeksi. Ja koetaan, että kun nyt en haluaisi astua tälle aralle alueelle. Että me paljon pohditaan keskenämmekin sitä sitten, että miten me tehdään se sillä tavalla myönteisessä ja kannustavassa hengessä, sillä tavalla sopivalla intensiteetillä, riittävän topakasti, riittävän hyvällä tuella varustettuna. Mutta sillä tavalla, että ei missään kohdassa mennä semmoisella väärällä näkövinkkelillä siihen asiaan.
Hanna: Eikö tuokin oikeastaan palaudu siihen stigmaan, että jos lihavuus ei olisi niin arka aihe, ja jos ei olisi semmoinen asia, joka voi tuntua vaikka häpeälliseltä, niin sitten siitä voisikin olla helpompi keskustella ihan vaan siitä näkökulmasta, että no nyt olisi terveydelle hyväksi, jos laihduttaisit, ja siihen ei tarvitse liittyä mitään sen suurempia merkityksiä?
Kirsi: Kyllä. Just niin. Tässä on paljon asioita, joihin tämä liittyy. Se lähtee varmasti joidenkin vuosikymmenten takaa, esimerkiksi kauneusihanteista, ja miten lehdet kirjoittaa, miten lehdet kuvaa, minkälaisia kehoja, kasvoja, kuvituksessa nähdään, että monenlaista sellaista asiaa. Siihenhän on jonkun verran tullutkin sellaista kirjoa nyt enemmän, että nähdään se semmoinen ihmisen ainutlaatuisuus ja monimuotoisuus, kaiken kokoisten ihmisten kauneus. Niin varmaan se lähtee tosiaan monesta eri näkövinkkelistä.
[rauhallista elektronista musiikkia]
Hanna: Terveyden mittarina käytetään tosi usein painoindeksiä eli pituuden ja painon suhdetta. Ja varmaan valtaosa suomalaisista on kohdannut nämä mittaukset vähintäänkin koulunterveydenhuollossa. Mutta viime aikoina kuitenkin painoindeksiä on ruvettu koko ajan enemmän ja enemmän kritisoimaan. Mitä sä ajattelet tästä, onko painoindeksi huono terveyden mittari? Millaisena mittarina se toisaalta on hyvä?
Kirsi: No eihän paino tietenkään ole terveyden mittari [pieni naurahdus], vaan paino on painon mittari. Ja kehon koon mittari. Että siinä mielessä tietysti, siinä on tapahtunut jossakin aikojen saatossa tämmöinen vääränlainen kytkös, että ikään kuin se kertoisi jotakin terveydestä. Että terveyttä täytyy mitata sitten eri tavalla. Siihen voi olla erilaisia mittauksia lähtien labra-arvoista, verenpaineesta, ja sitten ehkä kuvantamisesta. Tai sitten jostakin vaikkapa kyselylomakkeista elämänlaadusta, hyvinvoinnista psyyken puolella, haastatteluista, tämäntyyppisistä terveyskartoituksista. Paino tietysti ei myöskään kerro sitä, että mistä se paino on koostunut, onko se rasvaa, onko se lihasta. Luumassa on aika vakio, se ei nyt varmasti ole, ne raskaat luut ei ole ehkä tässä se pointti, vaan sitten se kehon koostumus. Mutta onko se kehon koostumuskaan siltikään mitenkään se terveyden mittari, kun sekään ei ole sitä. Ja kehon koostumus on hirveän vaikea mitata luotettavasti. Meillä on erilaisia bioimpedanssimittareita kuntosaleilla, ja myös terveysasemilla jonkin verran ehkä, mutta niissä on aika paljon virhelähteitä niissäkin. Ja sitten semmoiset hyvin luotettavat kehonkoostumusmittaukset, niin ne on taas niin kalliita ja harvojen saatavilla, että ne on käytännössä poisluettuja. Että painoindeksi on, ehkä siitä ei nyt voi kokonaan luopuakaan. Että meillä on joitakin tämmöisiä asioita, joita yhä gradeerataan sen painoindeksin mukaan. Kuten esimerkiksi rajat, että milloin voisi harkita lihavuusleikkausta tai jotakin tämäntyyppistä. Ja kyllä me siellä tunnistetaan se, että ei se painoindeksi kaikkea kerro. Mutta voisiko siitä jostain, jonkun mallin mukaisesti luopua kokonaan, mä en vielä ole ihan keksinyt sitä, että miten se tehtäisiin. Ja mitkä olisivat kriteerit sitten vaikkapa lihavuusleikkaukselle, jos ei siinä olisi painoa ollenkaan mukana. Niin en vielä osaa vastata siihen, mutta ehkä sekin päivä tulee, että voidaan jopa tämmöisissä lääketieteellisissä toimenpiteissä miettiä asioita ilman painoindeksiä.
Hanna: Painoindeksiä on kritisoidu julkisuudessa viime vuosina koko ajan enemmän ja enemmän. Esimerkiksi Ylen haastattelussa lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo, että lapselle ei koskaan pitäisi puhua laihduttamisesta. Hän siis viittaa siihen, että miten kouluterveydenhuollossa tätä painoindeksiä mittarina edelleen käytetään. Ja sitten erityisesti, kun kyseessä on lapsi, niin Rantala pitää painosta puhumista aika vaikeana. Voiko sanoa, että lapsen kohdalla pelko painonnoususta voi olla jopa huonompi asia kuin se itse painnonnousu?
Kirsi: Joo, kyllä valitettavasti lasten kohdalla on joskus tehty paljon hallaa siinä, että on puhuttu siitä painosta. Koska kyllähän tosi pienet lapset, ne nappaa jostain syystä tässä yhteiskunnasta sen pelon siitä lihomisesta. Että saattaa olla 6-vuotias eskarilainen, joka kysyy, että äiti olenko mä liian lihava. Ja sitten se äiti on, että mitä, mistä sä olet saanut tuollaista asiaa päähäsi. Että sillä tavalla se on vaan tässä meillä läsnä, että jostain se lapsikin sen ottaa. Ja sen takia siellä, missä sitä painoa mitataan, pituutta mitataan, niin niissä yhteyksissä se on asia, jota on käsiteltävä hyvin varoen. Mutta sitten lasten pituus ja paino, niin nehän on kyllä kasvun mittareita. Että pituuden kehitys ja painon kehitys, ne on hirveän vanhoja, ja tosi hyviä, jopa terveyden mittareita. Että jos se alkaa se pituuskasvu sieltä, nyykähtää, tai sitten alkaa laihtua, tai jotakin tämäntyyppisiä asioita, niin ne on just semmoisessa ne kasvukäyrät tosi tärkeitä. Ja sitten myöskin, no lihominen on varmasti se kaikista yleisin kuitenkin lapsillakin, se kasvukäyrän ehkä poikkeama siitä sitten. Niin lastenlääkärit osaa tähän hirveän paljon paremmin vastata kuin minä, mutta luultavasti siinä on hyvin keskeisessä osassa se semmoinen vanhempien kanssa keskustelu. Lapset, semmoisesta laihduttamispuheesta, niin olisi jätettävä kokonaan ihan varjoonkin, ettei heidän kuulleen mitään tällaisia asioita esitetä. Koska lapsellaan itsellään on joskus vähän vaatimattomat keinot käsitellä sitä asiaa, psyykkisesti vaatimattomat. Ja sitten myöskin noin käytännön tasolla, ettei se sitten nyrjähdä sinne minnekään syömishäiriöiden puolelle.
Hanna: No, tätä jaksoa valmistella sattui silmään tällainen Medical News Todayn juttu, jonka mukaan korkea painoindeksi voisi jopa suojata esimerkiksi vaikeista leikkauksista selviytymisessä, tai ylipäätään selviytymään joistakin vaikeista sairauksista. Kuinka todennäköisenä pidät tätä? Ajatteletko, että lihavuudessa voi olla jopa jotain hyviä puolia terveyden kannalta?
Kirsi: No, näitä jonkin verran on näitä obesity paradox -tyyppisiä ajattelutapoja. Mulla on varsin kehno tuntemus kirjallisuudesta tältä osin, niin että mä oikeasti pystyisin sanomaan, että milloin se olisi ehdottoman hyödyllistä. Että en ehkä uskalla lähteä spekuloimaan sitten hirveän tarkasti. Mutta varmasti on niin, että esimerkiksi jos puhutaan ikääntyneistä ihmisistä, joilla olisi sitten vaarana vaikkapa laihtuminen ja lihaskato ja tämäntyyppiset asiat, niin siinä justiin ajatellaan niin, että siinä halutaankin tavallaan, että se kehon paino olisi vähän korkeampi, jotta se ainakaan mene semmoiselle liiallisen laihtumisen puolelle.
Hanna: Lihavuus on semmoinen aihe, johon liittyy todellisia terveysriskejä. Mutta sitten siihen toisaalta liittyy tosi paljon negatiivista puhetta ja syyllistämistä, jotka aiheuttaa sitten esimerkiksi psyykkistä kärsimystä ihmisille. Mitä sä ajattelet, mikä on kokonaisuudessaan hyvä tapa puhua painosta just nyt?
Kirsi: Paino ehkä sanana ajatellaan nykyisin, että onko siitä välttämätöntä puhua ollenkaan. Varmasti sellaisessa yleisessä keskustelussa, ehkä mediassa, ehkä tällä tavalla ihmisten kesken, niin ei se ole kauhean relevanttia mun mielestä puhua painosta. Ja sitten jos ajatellaan lääkärin vastaanotolla, mitä tietysti itse teen sillä tavalla päivittäin, niin että [naurahtaa] se on itselle semmoinen tuttu ympäristö, niin mun mielestä se on toisaalta aika luonteva asia siellä puhua siitä. Ei välttämättä painosta, mutta semmoisesta kokonaisterveydestä.
[rauhallista elektronista musiikkia]
Hanna: Kenen elävän tai kuolleen tutkijan kanssa menisit drinkeille, minne te menisitte ja mitä te joisitte?
Kirsi: Mä olen aina ihaillut mun esikuvaani professori Aila Rissasta. Hän on mulle semmoinen tutkijaäiti ja tieteen puolelta sellainen esikuva, myös lihavuudenhoidon osalta esikuva. Ja meillä on ollut hirveän monta kahvitteluhetkeä yhdessä hänen kanssaan. Ja mulle tuli jostain syystä heti mieleen Aila. Että hänen kanssaan on hirveän hauskaa jutella, ja hän on hirveän kiinnostava ihminen itsekin. Ja sitten lisäksi hänellä on tosi hieno näköala ylipäätään elämään ja moniin eri asioihin. Niin varmasti juttelisin hänen kanssaan. Me ehkä juotaisiin teetä. Mä takuuvarmasti söisin korvapuustin.
Hanna: Kuulostaa ihanalta teehetkeltä. Jos voisit olla osana jotain hetkeä, löydöstä tai teoriaa tieteenhistoriassa, niin mikä se oikein olisi?
Kirsi: Mä haluisin jollakin tavalla päästä näkemään sellaisen ensimmäisen hetken, kun on pystytty kuvantamaan ja näkemään ihmisaivojen toimintaa. Että on kyllä pystytty jo joitakin vuosikymmeniä kuvantamaan tämmöistä anatomiaa, eli sitä rakennetta. Mutta tuosta on ehkä kolmisenkymmentä vuotta, kun on ruvettu ymmärtämään, että miten ihmisen aivot toimii, ja sitä on pystytty kuvantamaan. Että tuonne kalloon sisäänkin tavallaan nähdään, sitä reaaliaikaista toimintaa. Että jos vaikka nyt näkee herkullisen aterian tai ihanaa jotakin syötävää, niin mitä silloin alkaa, missä päin aivoja alkaa leiskumaan.
Hanna: Jos sä voisit suunnitella yhden pakollisen kurssin, minkä jokaisen ihmisen olisi käytävä, niin mikä se olisi?
Kirsi: Mä luulen, että iso osa ihmisistä, jos tietäisi, että miten se keho toimii, ja mitkä kaikki ärsykkeet tässä ympäristössä on niitä, joihin meihin keho tavallaan vastaa, jos me pystyttäisiin sitä semmoista tietynlaista valistamista tekemään ihmisille, niin aika moni varmasti rupeaisi ajattelemaan sitä omaa arkeaankin vähän eri tavalla. Että mä ehkä sellaisen kurssin tässä vielä teen jonakin päivänä.
Hanna: Kirsi Pietiläinen, kiitos kun olit mukana Utelias mieli -podcastissa.
Kirsi: Kiitos, oli tosi kivaa.
[rauhallista elektronista musiikkia]
Hanna: Kiitos, kun kuuntelit Utelias mieli -podcastia. Jos tykkäsit kuulemastasi, kerro siitä kaverillesi.
[rauhallista elektronista musiikkia]