Hanna: Teemu Pauha, mitä jokaisen tulisi just nyt tietää uskonnosta ja identiteetistä?
Teemu: Että identiteetti on käsite, minkä avulla me pystytään ymmärtämään huomattavan monenlaisia uskontoon liittyviä ilmiöitä, alkaen kääntymyksestä ja uskosta luopumisesta aina päättyen sellaisiin ilmiöihin kuin väkivaltainen ekstremismi ja uskonnolliset ennakkoluulot.
[rauhallista elektronista tunnusmusiikkia]
Hanna: Kuuntelet Utelias mieli -podcastia, joka puhuu tieteestä tunteella. Tässä podcastissa tutkijat saavat puhua niistä asioista, mitkä ovat juuri nyt kiinnostavimpia ja tärkeimpiä. Vieraana on tänään islamilaisen teologian yliopistonlehtori ja uskontotieteen dosentti Teemu Pauha Helsingin yliopistosta, tervetuloa.
Teemu: Kiitos.
Hanna: Minä olen tämän podcastin juontaja Hanna Hantula.
[rauhallista elektronista tunnusmusiikkia]
Hanna: Teemu, sä olet kiinnostunut uskonnosta, identiteetistä ja niiden ristivedosta. Miten sä päädyit tutkimaan tällaista aihetta?
Teemu: Se varmaankin lähti tuosta mun väitöskirjastani. Tai itse asiassa se lähti jo ennen sitä. Mä olen tosiaan ensimmäiseltä koulutukseltani psykologi ja mä päädyin alun perin tekemään mun psykologian maisterin tutkielmani, tai niin kuin niitä silloin kutsuttiin, niin pro gradun, niin nuorten suomalaismuslimien kansallisista ja uskonnollisista identiteeteistä. Että siitä, että miten ollaan nimenomaan suomalaisia muslimeita, mä olen joskus muotoillut tämän mun tutkimuskysymykseni. Ja mä kiinnostuin oikeastaan tässä yhteydessä tästä, että miten nämä identiteetit oikein, miten niitä sovitellaan yhteen ja miten niitä työstetään yksilön elämässä sen kautta, että mä keräsin tätä aineistoa tähän mun maisterin tutkielmaan niin kuin psykologit usein, että mä kävin tekemässä lomakekyselyn. Mä kävin kaikissa Helsingin kaupungin suomenkielisissä peruskouluissa, missä on islamin opetusta. Ja pyysin sitten oppilaita täyttämään tällaisen kyselylomakkeen, missä oli tällaisia monivalintakysymyksiä, pyydettiin ottamaan kantaa vaikka sellaisiin väitteisiin kuin ”olen ylpeä siitä, että olen suomalainen” tai ”olen ylpeä siitä, että olen muslimi” ja näin poispäin. Ja mikä mua oikeastaan yllätti oli, että melkein joka luokassa tuntui olevan joitain oppilaita, jotka koki hirveän vaikeaksi vastata sellaisiin kysymyksiin tai ottaa kantaa sellaisiin väitteisiin kuin että ”olen iloinen siitä, että olen suomalainen” tai ”olen ylpeä siitä, että olen suomalainen”. Että he monesti sanoi mulle, että mut enhän mä ole suomalainen. Ja mikä mua tässä yllätti oli se, että usein nämä oppilaat tuntui olevan sellaisia, jotka oli syntynyt Suomessa, asunut koko elämänsä Suomessa, puhu Suomea äidinkielenään, joihin itse jotenkin teki mieli sanoa, että olethan sä nyt yhtä suomalainen kuin mäkin. Ja sen kautta mä oikeastaan sitten kiinnostuin siitä, että mitä se on se suomalaisuus. Ja kun multa sitten on kysyttykin joskus, että miten mä olen päätynyt tutkimaan just niitä aiheita, maahanmuuttajataustaisia ja muslimeita Suomessa, ja mikä mua niissä kiinnostaa, niin mä olen joskus sanonutkin, että ei mun tutkimukset ole ollut ehkä monetkaan niinkään islamista, vaan ne on ollut usein jopa enemmän siitä, tai vähintään yhtä paljon siitä, että mitä suomalaisuus on.
Hanna: Me puhutaan tänään paljon identiteetistä. Ja identiteetti voidaan määritellä monin hieman eri tavoin riippuen siitä, puhutaanko sosiaalipsykologian, sosiologian, psykologian vai kulttuurintutkimuksen tai minkä lie kontekstissa. Miten me määritellään identiteetti tänään?
Teemu: Tänään me määritellään identiteetti, me puhutaan tänään ennen kaikkea psykologian kontekstissa, mikä tosiaan on tämä mun oma taustatieteenalani. Niin me puhutaan tänään identiteetistä siten, että kysymys on yksilön kokemuksesta. Ja nimenomaan yksilön kokemuksesta itsestään. Että sen voisi ehkä määritellä semmoisena yksilön vastauksena kysymykseen, että kuka minä olen. Eli jos tätä kysymystä pohtii, niin silloin pohtii identiteettiään.
[rauhallista elektronista tunnusmusiikkia]
Hanna: Tässä podcastissa tutkijat saavat puhua siitä, mikä on oikeasti juuri nyt tärkeää. Mun kanssa studiossa on uskontotieteen yliopistonlehtori Teemu Pauha. Ja Teemun kanssa me jutellaan tänään identiteetistä ja uskonnosta. Sä olet Teemu siis kiinnostunut identiteetistä ja olet tutkinut sitä erityisesti uskonnon näkökulmasta. Mikä identiteetissä ja uskonnossa on sulle kiinnostavaa?
Teemu: No tässä voisi varmaan erikseen vastata siihen, että mikä identiteetissä on kiinnostavaa ja mikä uskonnossa on kiinnostavaa.
Hanna: Mutta vastaa niihin yhdessä [naurahtaa].
Teemu: Minä vastaan yhdessä. Se on, tuo identiteetin käsite auttaa meitä ymmärtämään hyvin monenlaisia uskonnollisia ilmiöitä. Ja että yhtäältä identiteetti on keskeinen osa siinä mun yksilöllisen maailmankatsomuksen muodostumisessa, sen muutoksessa. Että silloin kun mä käännyn uskonnosta toiseen, tai mä luovun uskonnosta ja muuta. Niin silloin mun identiteetissä tapahtuu muutoksia. Ja ne on pohjimmiltaan hyvin olennaisessa mielessä identiteetin muutoksia. Että me päästään tosi lähelle semmoisia hyvin yksilöllisiä uskonnollisen vakaumuksen muutoksia tämän identiteetin käsitteen kautta. Mutta sitten toisaalta identiteetti liittyy myös vahvasti tämmöisiin ryhmätason ilmiöihin ja auttaa meitä ymmärtämään monia uskonnollisten ryhmien välisiä suhteita syvällisemmällä tavalla. Että esimerkiksi uskonnolliset ennakkoluulot on ollut semmoinen teema, mitä mä itsekin olen tutkinut, ja nimenomaan identiteetin käsitteen kautta. Ja sitten toisaalta monet vaikka tämmöiset ääriliikkeet ja uskontoryhmien väliset konfliktit on myös semmoisia ilmiöitä mihin tämä identiteetti liittyy olennaisella tavalla. Että sen identiteetin käsitteen kautta me saadaan kiinni semmoisista monista, sekä yhteiskunnallisesti että myös akateemisesti kiinnostavista ilmiöistä. Mun oma kiinnostuksenkohteenihan on ollut ennen kaikkea tämä identiteettiristiriidat. Että yhtäältä se, että miten uskonnolliset ryhmät kokevat ja setvivät keskinäisiä ristiriitoja, mutta sitten ehkä vielä enemmän tämmöiset yksilön sisäiset identiteettiristiriidat, että miten sitä omaa uskonnollista identiteettiä sovitellaan sitten yhteen kaiken muun sen kanssa, mitä me ollaan.
Hanna: Yksi sun tutkimuskohteista on ollut se, miten suomalaiset musliminuoret kokee identiteettinsä, miten he kokee kuuluvansa suomalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Miksi tämä tutkimus oli tärkeää tehdä?
Teemu: Se oli tärkeää tehdä sen takia, että yhtäältä Suomessa on itse asiassa verrattain vanha muslimiväestö. Että Suomessa on asunut muslimeita, on ollut pysyvä muslimivähemmistö viimeistään 1870-luvulta asti. Eli siis selkeästi pidempään kuin Suomi on ollut olemassa itsenäisenä maana. Mutta siitä huolimatta useat kyselytutkimukset osoittaa, että Suomessa islamiin suhtaudutaan hyvin voimakkaasti tämmöisenä vieraana uskontona. Ja jotenkin epäsuomalaisena uskontona. Että hyvä esimerkki on vaikka Magdalena Jaakkolan tutkimus tuolta 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, missä pyydettiin ihmisiä ottamaan kantaan sellaiseen väitteeseen, että islamin harjoittaminen Suomessa pitäisi kieltää, koska se uhkaa meidän kansallista kulttuuriamme. Ja tämähän on tavallaan, kuka tahansa kyselytutkija, tai lomakekyselyjä suunnitellut, niin ehkä kiinnittäisi huomioita siihen, että tämähän itse asiassa ei ole kauhean hyvä kysymys, koska tässä pyydetään ottamaan kantaa kahteen aika voimakkaaseen väitteeseen yhtä aikaa. Että yhtäältä siihen, että pitäisikö islamin harjoittaminen Suomessa kieltää, ja sitten lisäksi siihen, että uhkaako islam meidän kulttuuriamme. Ja henkilö voi periaatteessa vastata toiseen näistä myöntävästi, mutta silti vastata tähän väitteeseen kieltävästi, koska on siitä toisesta eri mieltä. Että ihminen voi olla sitä mieltä, että islam uhkaa meidän kulttuuriamme, mutta ei sitä silti pitäisi kieltää. Mutta vaikka tässä osiossa kysyttiin kantaa näihin kahteen aika voimakkaaseen väitteeseen, se, että pitäisikö rajoittaa uskonnonvapautta itse asiassa jonkun uskonnollisen ryhmän kohdalla, niin siitä huolimatta neljäsosa suomalaisista oli ainakin jossain määrin samaa mieltä tuosta väitteestä. Neljäsosa, ja se on aika paljon. Myöhempi tutkimus, 2018 Pew-tutkimuslaitos teki tutkimuksen, mihin osallistui oikeastaan kaikki Länsi- ja Pohjois-Euroopan maat, lukuun ottamatta näitä Andorran tapaisia kääpiövaltioita, missä pyydettiin ottamaan kantaa väitteeseen, että islam on perustavanlaatuisesti yhteensopimaton kansallisen kulttuurin ja arvomaailman kanssa. Ja suomalaisista noin kolmeviidesosaa, 60 prosenttia, vähän päälle, oli samaa mieltä tuosta väitteestä. Ja se oli kaikista näistä tutkimukseen osallistuneista maista korkein prosenttiosuus. Että Suomessa on aika voimakas jaettu käsitys siitä, tai aika yleinen tällainen jaettu käsitys siitä, että islam on jotain epäsuomalaista, se on jotain vierasta. Ja kuitenkin samalla meillä elää iso joukko, ja koko ajan kasvava joukko ihmisiä, jotka on muslimeita, ja elänyt koko elämänsä Suomessa. Ja mua jollain tavalla kiinnostikin just, kun identiteetti on tällainen yksilöllinen, yhteisöllinen asia, se, että se on mun käsitys itsestä, mutta mikä osaltaan riippuu siitä, että minkälaista viestiä mä saan ulkopuolelta siitä itsestäni. Niin mua kiinnosti sitten ymmärtää sitä, että tällaisessa tilanteessa, missä näin moni on sitä mieltä, että islam on jotain epäsuomalaista, niin miten sitten muodostaa käsitystä itsestä nimenomaan muslimina ja suomalaisena. Miten näitä sovittaa sitten omassa elämässä yhteen, jos ympäristö antaa voimakkaasti semmoista viestiä, että nämä kaksi identiteettiä ei sovi yhteen.
Hanna: Niin kun seuraa vaikka julkista keskustelua esimerkiksi, no ylipäätään muslimeista, musliminuorista, jostakin epämääräisestä joukosta nimeltä maahanmuuttajat, niin tuntuu helposti siltä, että vallalla on vähän niin kuin käsitys siitä, että muslimeille uskonto on jotenkin vallitseva määrittäjä, tai että he on ennen kaikkea muslimeita ja sitten seuraavaksi jotain muuta. Ja sä oletkin puhunut muslimien uskonnollistamisesta, mitä se oikein tarkoittaa?
Teemu: Uskonnollistaminen tarkoittaa just tätä, että oletetaan, että se uskonto, islam, on muslimille se päällimmäinen, tärkein ja keskeisin identiteetti. Että kun muslimi tekee jotain, niin se määrittyy ennen kaikkea hänen uskontonsa kautta. Ja myös se, että sitten muslimien toimia tulkitaan ennen kaikkea sen uskonnon kautta. Että jos joku muslimi syyllistyy vaikka rikokseen, tai syyllistyy väkivallantekoon, niin se tulkitaan johtuvan hänen uskonnostaan, eikä sitten muista identiteeteistä.
Hanna: No ei tarvitse ihan hirveästi ajatustyötä, että voi päätellä, että tuon tyyppinen ajattelutapa voi helposti synnyttää ennakkoluuloja kokonaisia ihmisryhmiä kohtaan. Mutta jos mietitään yksilötasolla, miten uskonnollistaminen saattaa vaikuttaa ihan ihmiseen itseensä?
Teemu: Hyvä esimerkki, mikä tulee suoralta kädeltä mieleen on Ozan Yanar. Kun hänet valittiin kansanedustajaksi, niin silloin Suomen Kuvalehti uutisoi tästä hänen valinnastaan otsikolla, mikä liittyi siihen, että hän on muslimitaustainen ateisti. Johon Ozan Yanar itse omassa blogikirjoituksessaan tai Facebook-kirjoituksessaan otti kantaa, että tämä on kummallinen tapa lähestyä häntä, että ottaa käsittelyyn hänen identiteetti, mitä itse asiassa hänellä ei ole. Että puhua hänen muslimitaustaisuudesta, kun hän nimenomaan ei ole enää muslimi. Sen sijaan, että oltaisiin vaikka lähestytty häntä kansantalouden asiantuntijana, tai hänen taustaansa jotenkin vihreitten nuorten parissa tai muuta. Että häntä otetaan käsittelyyn nimenomaan tämän uskonnon kautta.
Hanna: No entäs sitten, jos mietitään ihan oikeasti uskonnollisia ihmisiä, ei sellaisia, jotka leimataan uskonnolliseksi, vaan semmoisia, jotka oikeasti harjoittavat uskontoa, kokevat syvää uskonnollisuutta. Niin onko siinä eroja, että miten yhteiskunnassa suhtaudutaan vaikkapa 16-vuotiaaseen hartaaseen evankelis-luterilaiseen kristittyyn, joka on rippileirillä isosena, versus sitten 16-vuotias harras muslimi, jolla on vaikka joku rakas mummon Koraani hyllyssä? Nähdäänkö heidät eri tavoin?
Teemu: Musta tuntuu, että semmoinen yleinen ymmärrys, tai nykyistä uskontotieteen trendisanaa uskontolukutaito käyttäen, niin yleinen uskontolukutaito, ennen kaikkea liittyen konservatiiviseen uskonnollisuuteen, on aika vähäinen. Ja se on mun mielestä erityisen vähäinen ehkä liittyen just islamiin. Että islamin kohdalla usein tällainen harras, tai jopa konservatiivinen uskonnollisuus, niin helposti sitten samaistetaan jollain tavalla yhteiskunnallisesti vaaralliseen uskonnollisuuteen. Että se samaistaa jotakin väkivaltapotentiaalia ainakin. Että jollain tavalla nähdään, että jos muslimi on voimakkaasti uskonnollinen, ja ehkä konservatiivisella tavalla uskonnollinen, niin hänet nähdään myös tämmöisenä potentiaalisena vaaratekijänä. Ja mulla on omissa tutkimuksissa osallistunut paljonkin nuoria muslimeita, jotka on ollut varmasti konservatiivisia, vaikka arvokysymyksissä esimerkiksi, ja kuitenkin omassa ajattelussaan sitten suhtautunut hyvin voimakkaan kielteisesti, ja tuominneet uskonnollisesti motivoidun väkivallan. Että mä olenkin just sanonut, että he on ehkä lähempänä sitten omassa uskonnollisuudessaan jotain vaikka suomalaisia vapaiden suuntien kristittyjä, jotain monia vapaakirkon jäseniä tai helluntaiherätyksen aktiiveja tai muita sellaisia, kuin sitten jotain Al-Qaidaa. Mutta tällaiset vivahde-erot väkivaltaisen ekstremismin ja sitten vaikkapa arvokonservatismin välillä on semmoisia, mitä me nähdään kristinuskon kohdalla. Että kyllä valtaosa tiedostaa, että suomalaiset konservatiiviset kristityt on aika kaukana niistä, jotka Yhdysvalloissa pommittaa aborttiklinikoita. Mutta sitten tätä vastaavaa erottelua ei aina osata samalla tavalla tehdä suhteessa islamiin.
Hanna: Mulla tulee kanssa mieleen keskustelu musliminaisten huiveista. Se on, no varmaan niin kauan kuin mä olen ollut aikuinen, mä olen siis nyt 30, niin pyörinyt mediassa. Eli ei-muslimeilla siis on aika paljon oletuksia siitä, että millainen joku uskonto on, eikä välttämättä ihan hirveästi tietoa asiasta. Ja sitten sitä keskustelua käydään vaikka siitä, että no saako ne musliminaiset nyt käyttää niitä huiveja, ja pitääkö niiden käyttää niitä huiveja, ja onko ne pakotettu käyttämään niitä huiveja, ilman, että välttämättä edes kysytään heiltä itseltään siitä asiasta. Miten tämmöinen ilmapiiri oikein vaikuttaa ihmisten kokemukseen omasta uskonnosta?
Teemu: No siis aika, mulle jäi voimakkaasti kun mä tein noista nuorista muslimeista väitöskirjaani, niin jäi voimakkaasti vaikutelma siitä, että kuinka moni kokee olevansa aika voimakkaan yhteiskunnallisen epäluulon ja tarkkailun alla. Että mä itse asiassa nimesin jopa yhden mun väitöskirja-artikkelin, niin annoin sille nimeksi Ambassadors of Faith, uskon suurlähettiläät, mikä oli termi, mitä yksi mun haastattelemista nuorista käytti itsestään. Että hän kertoi, että hän oli oppinut, että hän on uskonnon suurlähettiläs, että kaikki mitä hän tekee jollain tavalla antaa ympäristölle viestiä siitä, että mitä on islam. Ja muistan yhdessä nuorten muslimien konferenssissa, mihin mä osallistuin, niin siellä puhuja sanoi, että kaikki nuoret muslimit on niin kuin liikkuvia TV-lähettimiä, että he lähettää koko ajan ympäristölle viestiä siitä, että mitä on islam. Toinen mun haastateltavista sanoi, että mitä hän tekeekään, että jos hän vaikka istuu bussissa, niin hänellä on kokemus siellä, että hän istuu siellä muslimien tai maahanmuuttajien edustajana. Että hän yrittää ottaa sen huomioon kaikessa, mitä tekee. Ja mulle tuli jotenkin itselle sellainen vaikutelma, että kuulostaa aika raskaalta positiolta jollain tavalla. Että jos joutuu omassa arkielämässään jollain tavalla miettimään, että miten edustaa 1,8 miljardia, vai kuinka paljon maailmassa nyt onkaan muslimeita tällä hetkellä, niin edustaa niin isoa ihmisjoukkoa. Mä muistan itse siinä sen ikäisenä, mitä mä väikkäriä tein, niin mulla oli jotenkin semmoinen olo, että enhän mä nyt osaa edustaa kunnolla edes itseäni, saati sitten jotain laajempaa ihmisjoukkoa.
[rauhallista elektronista tunnusmusiikkia]
Hanna: Sä olet lähtenyt tutkimaan näitä aiheita siksi, että sua on kiinnostanut se, että mitä on suomalaisuus. Ja sun tutkimus käsittelee siis jonkun verran kansallisuuden kokemusta. Kuinka suomalainen sä itse olet?
Teemu: Tämä on tilannekohtainen kysymys, mikä on ylipäätään ominaista identiteeteille. Että usein tämä tilanne, missä me ollaan, määrittää paljon sitä, että kuinka vahvasti me koetaan jotain tiettyä identiteettiä. Joissain tilanteissa mä koen itseni huomattavankin suomalaiseksi, ehkä ennen kaikkea vaikkapa silloin kun mä itse olen asunut ulkomailla. Ja sitten jossain toisessa tilanteessa taas joku toinen identiteetti on enemmän pinnalla. Ehkä mun suomalaisuus rakentuu aika paljon sen varaan, että mun ei ole tarvinnut hirveän paljon sitä pohtia tai kyseenalaista tai muuta. Että se on tavallaan automaattisesti siellä olemassa, mun ei ole tarvinnut siihen hirveästi kiinnittää huomiota, koska kukaan ei ole missään vaiheessa sitä myöskään kyseenalaistanut. Ja tämä on ehkä semmoinen ominainen piirre monissa identiteettiin liittyvissä kysymyksissä, että moni identiteetti rakentuu myös sen varaan, että niitä ei, vaikkapa tämä suomalaisuus, että mulla on mahdollisuutta kokea sitä, kun sitä ei nimenomaan kyseenalaisteta ulkopuolelta.
Hanna: Toi on jotenkin jännittävä paradoksi, että se on olemassa silloin kun sitä jotenkin ei ajattele, tai sitä ei kyseenalaisteta, että se ei ole framilla. Pystytkö sä kertomaan, että miten susta on tullut suomalainen? Tai minusta, miten oikein tullaan suomalaiseksi?
Teemu: Suomalaiseksi tullaan sitä kautta, että sitä suomalaisuutta ei kyseenalaisteta. Mä luin tänä keväänä sellaisen saksalaisen uskonnontutkijan kuin Leyla Jagiellan kirjan, minkä hän aloittaa kirjoittamalla siitä identiteetin paradoksista. Siitä, että puhtaita identiteettejä ei ole olemassakaan, että me kaikki ollaan sekoituksia eri asioita, erilaisia kulttuurisia perinteitä ja taustoja ja muuta. Että mun omassa perhetaustassani risteää savolaisuutta ja pohjalaisuutta ja keskisuomalaisuutta ja vaikka mitä muuta. Että me ollaan erilaisten tällaisten kulttuuristen virtojen risteymäkohtia. Siinä mielessä mitään tämmöistä puhdasta suomalaisuutta, tai mitään muutakaan puhdasta identiteettiä ei ole olemassa. Mutta tästä huolimatta, näin tämä Jagiella kirjoittaa, niin joidenkin ihmisten suomalaisuuden, tai muut vastaavat identiteetit, kyseenalaistaa helpommin kuin toisten. Että vaikka sitä puhdasta suomalaisuutta ei kenelläkään ole, niin silti jotkut otetaan vastaan tai hyväksytään helpommin sitten kuitenkin sellaisen piiriin. Ja ehkä mä olen nimenomaan, mun suomalaisuus, tai kenen tahansa muun suomalaisuus perustuukin just siihen, että sitä ei haasteta ympäristön taholta, tai mun arkipäivän kohtaamistilanteissa.
Hanna: Keitä ne ihmiset on, jotka helpoiten hyväksytään siihen suomalaisuuden piiriin?
Teema: Tästä Anna-Mari Souto Itä-Suomen yliopistosta on tehnyt väitöskirjan koulun pihojen etnisistä neuvotteluista. Että siitä, miten lapset koulun pihalla käy neuvottelua siitä, että kehen suhtaudutaan suomalaisena ja kehen ei. Ja Soudon väitöskirjassa keskeinen tulos onkin, että tämä suomalaisuus on aika semmoinen kinkkinen kategoria, että se voidaan haastaa hyvin monella eri perusteella. Että joittenkin kohdalla se, minkä kautta se suomalaisuus kyseenalaistuu on vaikka ihonväri, joittenkin kohdalla se on vaatetus, vaikka tämä musliminaisten huivi on yksi semmoinen esimerkki. Karhusen Katri, joka tekee väitöskirjaa parhaillaan huivin käytöstä osana suomalaista työpukeutumista, niin hän on todennut, että miten moni hänen ihan kantasuomalainen haastateltavansa, niin heidät oletetaan arjessa usein maahanmuuttajana ihan sen takia, että käyttää huivia. Että pukeutuminen voi olla yksi semmoinen asia, uskonto, kieli, puhetapa, nämä kaikki voi olla semmoisia asioita, että mitä käytetään sen suomalaisuuden kyseenalaistamiseen. Ja ehkä tämä kertookin siitä, että se suomalaisuus, niin kuin monet muutkaan identiteetit, niin ne ei meidän arkipäivän kohtaamistilanteissa rakennu minkään tällaisen tarkan määritelmän varaan. Että suomalaisuus juridisena terminä on hirveän selkeä, että meillä kansalaisuuslaissa määritellään, että kuka on suomalainen, kuka ei. Mutta se kansalaisuuslain määritelmä ei ole mitään sellaista, mihin nämä meidän arjen kohtaamistilanteiden määritelmät, missä me luokitellaan kohtaamiamme ihmisiä suomalaisiin ja ei-suomalaisiin, niin ei me silloin perusteta näitä määritelmiä mihinkään kansalaisuuslakiin. Vaan me perustetaan se johonkin sellaiseen, mitä sosiaalipsykologit kutsuu prototyypeiksi. Että meillä on päässä joku tämmöinen enemmän tai vähemmän epämääräinen mielikuva siitä, että mikä on tyypillinen suomalainen. Että mihin liittyy erinäköisiä ominaisuuksia. Ja me sitten verrataan kohtaamiamme ihmisiä tähän päässä olevaan prototyyppiin siitä tyypillisestä suomalaisesta. Ja tehdään sitä luokitusta, onko tämä nyt suomalainen vai ei, aika paljon sen mukaan, että kuinka paljon se kohdattu ihminen vastaa sitä päänsisäistä epämääräistä ominaisuusmöykkyä.
Hanna: Kuinka paljon uskonnolla on tekemistä sen suomalaisen kansallisen identiteetin kanssa? Että mulle tulee mieleen vaikkapa Suvivirsi-keskustelu, jota käydään joka kevät, että saako sitä Suvivirttä nyt laulaa koulun kevätjuhlassa, onko se uskonnon harjoittamista vai ei. Ja sitten aina jostakin ilmestyy joku kertomaan, että ei tällä ole uskonnon kanssa mitään tekemistä, että tämä on vaan tätä meidän kulttuuria, tämä on arvokasta kulttuuria, tätä pitää säilyttää. Onko se niin, että jotenkin se itselle läheinen kulttuuri on tosi vaikea nähdä uskonnollisena tai uskonnon muovaamana?
Teemu: Joo, tämä Suvivirsi-keskustelu on erittäin hyvä esimerkki tästä, mitä uskonnontutkijat on usein puhunut kansalaisuskontona. Eli millä tarkoitetaan sitä, noin vähän yksinkertaistaen, että tietyt tämmöiset kansalliset traditiot, tai Suomen tapauksessa tietyt uskonnolliset traditiot otetaan tavallaan sen kansallisen identiteetin piiriin. Ja nähdään enemmänkin osana, yksi kollega, Kati Tervo-Niemelä, on kirjoittanut, että luterilaisuus pitkään on Suomessa nähty enemmän osana kansallista identiteettiä kuin tämmöisenä uskonnon osoituksena, uskonnon ilmauksena. Hyvä esimerkki on tästä se, että kuinka yleistä, jos mä mietin vaikka omaa sukua, niin kuinka yleinen ajatus on ollut se, että vaikka tämmöiset tietyt siirtymäriitit kuuluu tehdä kirkossa. Että kirkkohäät kuuluu siihen suomalaiseen elämänmenoon ja lapsen kastaminen kuuluu siihen suomalaiseen elämänmenoon, riippumatta siitä, että kuinka uskonnollinen henkilö itse on. Että sillä omalla uskonnollisella vakaumuksella ei ole tällaisten asioitten kanssa kauheasti tekemistä. Tai sitten vaikka tämä Suvivirsi-keskustelu, että kuinka yleisesti sitten se on nimenomaan haluttu nähdä tämmöisenä kansallisena traditiona eikä uskonnon harjoittamisen muotona. Että ainakin aiemmin on ihan varmasti ollut näin, että monella tavalla tämä luterilaisuus on linkittynyt ja kytkeytynyt siihen suomalaiseen kansallisidentiteettiin. Tämä näkyy hyvin myös itse asiassa tuossa, kun mä tein väitöskirjaani, kun monet nämä mun tutkimat nuoret muslimit oletti mut enemmistösuomalaiseksi, ja sen kautta myös itse asiassa kristityksi. Että monilla oli jotenkin automaattinen oletus, että mä olen kristitty sen takia, että mut tunnistettiin jotenkin kansalliseen enemmistöön kuuluvaksi. Mutta tässä samaan hengenvetoon on sanottava, että tässä näyttää ehkä, että tässä on tapahtumassa muutosta, ainakin uudemmissa tutkimuksissa. Että näyttää siltä, että nuoremmat ikäpolvet, sanotaan tuossa 80-luvulla ja sen jälkeen syntyneet, niin yhä useammin jotenkin mieltää sen luterilaisuuden ja suomalaisuuden erillisiksi jutuiksi. Ja se luterilaisuus nähdäänkin, että se onkin uskonnollinen identiteetti. Että se, että mennään kirkossa naimisiin tai kastetaan lapset, niin se ei olekaan osa sitä suomalaista normaalia elämänmenoa, vaan sen pitäisi edellyttää jollain tavalla myös sitä uskonnollista vakaumusta siihen asiaan. Mikä ehkä osaltaan on tämä keskeinen syy siihen, että just näitten ikäryhmien kohdalla kirkosta eroaminen on yleistynyt aivan selvästi. Ja myös sitten vaikka lasten kastamatta jättäminen tai naimisiinmeno muualla kuin kirkossa on yleistynyt.
Hanna: Kuinka tiukkana sä pidät suomalaista kansallista identiteettiä? Kuinka paljon siinä on jotenkin neuvottelunvaraa, pelivaraa? Kuinka hyvin se sopii yhteen muiden identiteettien kanssa?
Teemu: Musta tuntuu, että se suomalaisuuden prototyyppi ehkä on aika, kun me kohdataan arjessa muita ihmisiä ja tehdään ratkaisuja sen suhteen, että onko tämä nyt suomalainen vai ei, niin tehdään niitä ratkaisuja aika paljon sillä perusteella, että me verrataan sitä siihen prototyyppiin, että mikä on se tyypillinen suomalaisuus. Ja musta tuntuu, että se käsitys siitä tyypillisestä suomalaisuudesta on ehkä aika yksipuolinen. Ja sen kautta ehkä käykin just näin, että aika monella erilaisella identiteettiin liittyvällä perusteella, oli se sitten ihonväri tai uskonto tai kieli tai muu, niin ihminen tulee määritellyksi sen ulkopuolelle. Mutta samalla mä haluaisin ajatella, että tässä on mahdollisesti muutosta myös näkyvillä. Että musta tuntuu, että tämä suomalaisuuden ehkä aika yksipuolinen prototyyppi on myös sellainen, mihin on kiinnitetty huomiota, ja mitä on alettu kyseenalaistamaan eri puolilla, ja herättämään keskustelua, että voisiko suomalaisuutta ajatella jotenkin myös laajemmin. Ja ehkä se sen kautta sitten jollain aikataululla myös tulee muuttumaan.
Hanna: Olisiko sun mielestä hyvä, että se muuttuisi?
Teemu: No kyllä mä näkisin itse toivottavana, että suomalaisuus olisi jotain sellaista, minkä piiriin hyvin erilaiset ihmiset voisi jotenkin kokea yhteenkuuluvuutta. Ja suomalaisen yhteiskunnan rakentaminen olisi sellainen projekti, mihin ihmiset hyvin erilaisista taustoista voisi sitoutua. Että mä näkisin sen tärkeänä. Ja itse asiassa tämäkin on sellainen tutkimus, mitä sosiaalipsykologiassa on toistuvasti todettu, on niin sanottu sisäryhmän suosiminen, että ihmiset tuppaa tutkimuksissa, ja muutenkin, niin vetämään kotiinpäin, eli suosimaan niitä ihmisiä, jotka koetaan samaan porukkaan kuuluvaksi, jotka kuuluu, että ne on meitä. Ja tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että minkä näköinen porukka on kyseessä. Tätä sisäryhmän suosimista ilmenee jopa semmoisissa tutkimusasetelmissa, missä ihmiset on mielivaltaisesti jaettu eri ryhmiin kuuluviksi. Ja ihmiset tietää, että se jako on mielivaltainen. Että se jako on tehty sen perusteella, että tykkääkö enemmän Kandinskyn vai Kleen abstrakteista tauluista, tai minkä värinen paita ihmisillä on. Että ne tietää, että se kriteeri on mielivaltainen, ja silti ihmiset suosii omaa porukkaa. Ja sen takia onkin esitetty sosiaalipsykologian piirissä, että yksi hyvä tapa edistää yhteiskunnan toimivuutta, ja yhteiskunnan sisäistä harmoniaa onkin nimenomaan löytää semmoisia kattoidentiteettejä, joitten alle mahdollisimman iso osa siitä yhteiskunnasta voisi jollain tavalla liittyä, joihin mahdollisimman iso osa siitä yhteiskunnasta voisi samaistua. Ja tutkimusten perusteella tämä näyttää toimivan aika hyvin. Että esimerkiksi uskonnon piirissä tätä on tutkinut mun kollega norjasta, Jonas Kunst ja hänen tutkimusryhmänsä. He on tutkinut sitä niinkin jotenkin tulenarkaa ja tulehtunutta tilannetta kuin Israel-Palestiinan tilannetta. Että ne on tutkineet palestiinalaisia muslimeita ja israelilaisia juutalaisia, ja tutkinut, että miten heidän keskinäisiin asenteisiin vaikuttaa se, että missä määrin nämä uskontoperinteen edustajat kokee edustavansa tämmöistä yhteistä abrahamilaista perinnettä. Ja tulos on ihan selvä, että mitä enemmän nämä eri uskontoperinteiden kannattajat on kokenut, että kuitenkin he kuuluu tällaisen yhteisen abrahamilaisen sateenvarjon alle, niin sitä myönteisemmin he myös suhtautuu toisiinsa. Ja samoin on todettu kansallisen identiteetin tapauksessa. Että esimerkiksi hollannissa on tehty tutkimuksia, että mitä enemmän erilaisiin kansallisiin ja uskonnollisiin vähemmistöryhmiin kuuluvat ihmiset kokee olevansa hollantilaisia, niin sitä myönteisemmin he suhtautuu toisiinsa, sekä hollantilaisen yhteiskunnan eri vähemmistöryhmiin että sitten myös enemmistöihin.
Hanna: Eikö tuossa vähän tulla siihen, että sitten se identiteetti aina jotenkin rakentuu tuommoisen vastustuksen kautta, että silloinkin, jos puhutaan vaikka niistä israelilaisista ja palestiinalaisista, että he kokee yhteenkuuluvuutta toisiinsa just tämän abrahamilaisuuden sateenvarjon alla, niin eikö se sitten ole vähän kuitenkin semmoinen me abrahamilaiset vastaan pakanat -asetelma?
Teemu: No tämä on se yksi haaste, mikä tähän ehdottomasti liittyy. Että identiteetit on usein, tämmöiset sosiaaliset identiteetit, on hierarkkisia siinä mielessä, että ne ryhmän jäsenet, mitä meillä on, niin monet niistä sisältyy toisiinsa. Että esimerkiksi mä itse olen, no asunut Helsingissä jo toistakymmentä vuotta, mutta kyllä mä kuitenkin olen jyväskyläläinen [naurahtaa] edelleen identiteetiltäni. Ja sen kautta keskisuomalainen ja suomalainen ja eurooppalainen ja vielä maailmankansalainen. Että tavallaan mulla on monta tämmöistä sisäkkäistä identiteettiä, jotka on tällein hierarkkisessa suhteessa toisiinsa. Ja on todettu, että mitä jotenkin korkeammalla abstraktiotasolla joku identiteetti liikkuu, mitä kauempana se on siitä arkisesta kokemusmaailmasta, niin sitä vaikeampi siihen on samaistua. Että ideaalitapauksessahan se olisi varmaan se, että me kaikki voitaisiin kokea olevamme yhteisen maailman kansalaisia, ja sitä kautta yhteisellä asialla pitämässä huolta tästä meidän jaetusta maapallosta. Että se ehkä monella tapaa olisi just tällainen ihmisten välisten, ja erityisten ryhmien välisten suhteitten kannalta semmoinen ideaalitilanne. Mutta samalla tutkimukset osoittaa, että se maailmankansalaisuus on sen verta abstraktin tason ilmiö, että siihen samaistuminen on haastavampaa kuin sitten tällaisiin hierarkkisesti matalamman tason ryhmäidentiteetteihin.
Hanna: Niin vaatisiko toi maailmankansalaisuuden sementoituminen identiteetiksi jotenkin sen, että yhtäkkiä tulisi vaikka marsilaisia vierailemaan?
Teemu: Kiinnostava kysymys. Että aktivoituisiko silloin nimenomaan se meidän maailmankansalaisuutemme, jos sitten tulisi taas joku ulkopuolinen toinen, minkä kautta sitä määritellä. En osaa sanoa, mutta voi hyvin olla.
[rauhallista elektronista tunnusmusiikkia]
Hanna: Teemu Pauha, vielä loppuun haluaisin tietää kenen elävän tai kuolleen tutkijan kanssa menisit drinkeille, minne te menisitte ja mitä joisitte?
Teemu: Mä menisin ehkä drinkeille, vaihtoehtoja on monta, mutta mä valitsen nyt Georg August Wallinin, joka on suomalaisen islamtutkimuksen edelläkävijä. 1800-luvun alkupuoliskolla elänyt herra, mikä teki monta merkittävää tutkimusmatkaa Arabian niemimaalle ja ylipäätään Lähi-Itään. Että hän muun muassa matkoillaan omaksui tällaisen arabilääkärin roolin, hän puhui niin hyvää arabiaa, että hän sitten pääsi käymään Mekkassa, mikä on normaalisti suljettu muilta kuin muslimeilta, että sinne ei pääse käymään muut kuin muslimit, niin hän siellä sitten kuitenkin pääsi käymään eräänä harvoista ja ensimmäisistä eurooppalaisista. Ja mitä mä joisin, mä olen itse olutharrastaja, niin mä totta kai menisin oluelle. Ja keskisuomalaisena menisin oluelle Säynätsalon Aallonmurtaja-pubiin, ottamaan siellä Aalto-panimon omaa hanaolutta.
Hanna: Jos voisit olla osana jotain hetkeä, löydöstä tai teoriaa tieteenhistoriassa, niin mikä se oikein olisi?
Teemu: Mulle tulee ihan ekana mieleen sellainen tutkija kuin Michael Persinger, joka on lääkäri taustaltaan. Ja hän on kehitellyt tämmöistä, mitä kutsutaan usein jumalkypäräksi. Ja se on sellainen kypärä, mikä antaa pienen sähköisen stimulaation ohimolohkoihin. Ja ohimolohkot on uskontopsykologin kannalta kiinnostava kohde, koska näyttää siltä, että uskonnolliset kokemukset jollain tavalla liittyy ohimolohkojen toimintaan. Tämä jumalkypärä, joka tosiaan siis stimuloi näitä ohimolohkoja, niin Persinger on todennut, että varsin moni erityisesti tutkittavista, joilla on joku uskonnollinen vakaumus, niin kokee jotain tämmöisiä läsnäolon kokemuksia. Että heillä on semmoinen kokemus, että läsnä on jokin, minkä ainakin joku tutkittavista on kokenut, että se on joku enkeli tai se on joku kuollut läheinen tai jotain muuta, mutta että jotain tämmöistä läsnäoloa on koettu. Ja näissä kokeissa olisi jotenkin aivan suunnattoman mielenkiintoista olla läsnä, että mitä ihmiset kokee tämmöisessä tilanteessa.
Hanna: Haluaisitko sä olla tutkijana vai haluaisitko sä olla tutkittavana?
Teemu: No sekä että. Että yhtäältä olisi kiinnostavaa kokea itse, että mitä mä kokisin. Ja olisi kiinnostavaa myös olla läsnä sitten, nähdä, että mitä ihmiset kokee. Tästä esimerkiksi yksi sellainen, mikä on käynyt näissä Persingerin jumalkypäräkokeissa on toi kuuluisa, varmaan maailman tunnetuimpia julkiateisteja eli Richard Dawkins on ollut näissä kokeissa. Hän ei kokenut siinä mitään läsnäolon kokemusta, että hän itse on muotoillut sen, että hänen kokemuksensa olivat osapuilleen sellaisia kuin olisi ollut täysin pimeässä tilassa kypärä päässä ja syvässä rentoutumisen tilassa.
Hanna: Teemu Pauha, kiitos kun olit mukana Utelias mieli -podcastissa.
Teemu: Kiitos.
[rauhallista elektronista tunnusmusiikkia]
Hanna: Kiitos kun kuuntelit Utelias mieli -podcastia. Jos tykkäsit kuulemastasi, kerro siitä kaverillesi.
[rauhallista elektronista tunnusmusiikkia]