“Olin 25-vuotias ja psykiatrian opintojen loppuvaiheessa, kun vallankumous Romaniassa alkoi vuonna 1989”, kertoo professori Alina Mungiu-Pippidi.
Hän pyöri toisinajattelijoiden porukassa, joka toimitti opiskelijalehteä. Lehti oli kielletty sensuurin takia, mutta vallankumouksen käynnistyessä opiskelijat julkaisivat numeron välittömästi, ensimmäisenä vapaana lehtenä. He onnistuivat takavarikoimaan paperia kommunistisista painotaloista, ja painotyöläiset painoivat lehden ilmaiseksi vallankumousinnon vallassa.
”Minusta tuli yhdessä yössä mielipidejohtaja ja toimittaja. Tällä ajalla on ollut merkittävä vaikutus myöhempiin töihini”, Mungiu-Pippidi sanoo.
1990-luvulla hän valmistui sosiaalipsykologian tohtoriksi, ja tie vei Harvardin yliopiston Kennedy Schooliin, josta käynnistyi ura politiikan tutkijana.
Nykyään Mungiu-Pippidi toimii italialaisen LUISS-yliopiston vertailevan julkishallinnon professorina sekä European Research Centre for Anti-Corruption and State-Building -tutkimuslaitoksen (ERCAS) puheenjohtajana. Aiemmin hän johti demokratiatutkimusta Hertie School -tutkijakoulussa Berliinissä.
Tutkimustyön rinnalla Mungiu-Pippidi on luonut käytännön työkaluja hyvän hallinnon ja antikorruptiotyön tueksi. Näitä mittareita löytyy ERCASin ylläpitämältä corruptionrisk.org-sivustolta.
Antikorruptiotyö alkoi Romanian parlamentin puhdistuksesta
Mangiu-Pippidi ei ole missään vaiheessa jäänyt tutkijankammioon, vaan hän on ollut äänekäs toimija sekä journalistina että kansalaisyhteiskunnan vaikuttajana.
Palataan vielä ajassa taaksepäin, kun nuori tutkija kotiutui Yhdysvalloista Ceaușescun jälkeiseen Romaniaan ja perusti maan ensimmäisen poliittisen ajatushautomon. Tarkoitus oli keskittyä julkishallinnon kysymyksiin, mutta pian kävi selväksi, että ytimessä oli järjestelmän korruptoituneisuus.
”Romania oli itäblokin maista viimeinen, joka onnistui kääntämään uuden sivun historiassa, ja demokraatit voittivat entiset kommunistit vasta vuoden 1996 vaaleissa. Kuten Venäjällä, valtion omaisuus siirtyi salaa yksityisiin käsiin, ja tajusimme, että demokratian edistäminen vaatii taistelua tätä kaappausta vastaan”, Mungiu-Pippidi kertoo.
Hän totesi myös, että tutkimus yksin ei riitä ja kehitti metodologian, jonka avulla voisi puhdistaa maan, jossa suuri osa kansanedustajista oli läpeensä korruptoituneita. Syntyi laaja koalitio puhtaan parlamentin puolesta.
”Teimme listoja jokaisen vaalipiirin ehdokkaista: kuka oli sopiva ja kuka ei täyttänyt integriteettivaatimuksia. Näkemyksiä integriteetistä kerättiin sekä laajoilla yleisökyselyillä että puolueiden parissa. Saimme paljon mediahuomiota, ja työssämme oli mukana yli 70 tutkivaa toimittajaa”, Mungiu-Pippidi muistelee.
Puolueet pudottivat listoilta joitakin sopimattomiksi nimettyjä ehdokkaita, ja äänestäjät eliminoivat loput. Valtaa pitäneellä entisellä kommunistipuolueella oli eniten ehdokkaita mustalla listalla, ja ennakkosuosikista tuli vaalien häviäjä.
Koalition juristista Monica Macoveista tuli oikeusministeri, ja hänen johdollaan käynnistyi tehoisku korruptiota vastaan: yli 20 ministeriä vangittiin, ja vastuuseen joutuvat lukemattomat pormestarit, kenraalit – ja jopa maan jalkapallohallinto. Macovei nimitti syyttäjäksi nuoren Laura Kövesin, josta tuli myöhemmin ensimmäinen pääsyyttäjä EU:n syyttäjävirastoon.
Hyvän hallinnon täytyy olla ihmisten oman edun mukaista
Taustansa takia Mungiu-Pippidi on ollut erityisen kiinnostunut siitä, miten nuoret demokratiat kulkevat pakkovallasta kohti hyvää hallintoa, ja miksi vain harvat onnistuvat.
Suurimmaksi onnistujaksi hän nimeää Viron. Tunnustusta saa erityisesti uuden itsenäisyyden alkuvuosien pääministerille Mart Laar, jonka johdolla maa onnistui pääsemään pikavauhdilla irti neuvostoajan kahleista.
Muita hyvän hallinnon tiellä menestyneitä maita ovat esimerkiksi Uruguay, Botswana, Chile sekä Taiwan ja Etelä-Korea. Mikä näitä keskenään erilaisia maita yhdistää?
”Niissä on siirtymävaiheessa ollut oikeanlaisia liittoutumia, joissa on ollut mukana sekä epäitsekkäitä ja pyyteettömästi asiaa ajavia ihmisiä, mutta myös itsekkäitä ihmisiä”, Mungiu-Pippidi sanoo.
”Tällä tarkoitan sitä, että liikkeelle on saatava riittävästi väkeä, jonka oman edun mukaista on saavuttaa tasa-arvoinen hallinto ja yhteiskunta, joka pohjaa ihmisten omiin ansioihin. Pelkästään aiheesta saarnaamalla ei saada muutosta aikaan.”
Oikeusvaltio-koriin kerätään liikaa osa-alueita
Vaikka Mungiu-Pippidi edistää oikeusvaltiota monin tavoin, itse käsitettä hän hieman vierastaa. Hänen mielestään se on viime vuosikymmeninä kasvanut liian laajaksi ja epämääräiseksi yläkäsitteeksi.
”Oikeusvaltio on kuin kori, johon lisätään jatkuvasti uusia osa-alueita. Kun ulottuvuuksia on paljon, ne eivät ole yhteismitallisia ja voivat olla jopa keskenään ristiriidassa”, hän toteaa.
”Silloin myös tehokas oikeusvaltiotyö on hankalaa. Esimerkiksi joissain antikorruptiokampanjoissa tallotaan ihmisoikeuksia.”
Rönsyily on Mungiu-Pippidin mielestä tehnyt oikeusvaltiosta eräänlaisen utopian, tilan, jota on mahdoton saavuttaa. Hän kaipaisi oikeusvaltio-käsitteen kaventamista ja keskittymistä olennaiseen: ytimessä ovat vallanjako ja tuomioistuinten riippumattomuus. Tärkeimmät universaalit arvot liittyvät hänestä ihmisoikeuksiin ja korruptioon: kukaan ei halua joutua pahoinpidellyksi tai mielivaltaisesti vangituksi, eikä kukaan halua tulla hallituksen riistämäksi.
Oikeusvaltion abstraktiutta korostaa se, että sitä on vaikea mitata. Todellisen tilanteen arvioimiseksi Mungiu-Pippidistä pitäisi arvioida nykyistä enemmän käytäntöä ja toteutuneita toimia. Hän muistuttaa, että ei riitä, että joku asia on kirjattu lakiin, de jure, jos laki ei käytännössä, de facto, kuitenkaan täytä tehtäväänsä.
Yksi professorin lempilapsista on julkisvallan integriteetin tarkastelu eli sen mittaaminen, miten hyvin hallinto onnistuu vähentämään korruption riskiä. Hänen kehittämässään Index of Public Integrity -mittarissa tätä arvioidaan kuudella osa-alueella: läpinäkyvyys budjetoinnissa ja hallinnossa, online-palvelut, tuomioistuinten itsenäisyys, lehdistönvapaus ja digitaalinen kansalaisuus.
”Ja sitten tapahtuu tilastollinen ihme: näistä muodostuu yksi kokonaisuus, ja voimme arvioida, missä on puutteita ja mitä pitäisi parantaa.”
Voiko oikeusvaltiota viedä?
Yksi Mungiu-Pippidin tutkimusaiheita on erityisen kiinnostava Oikeusvaltiokeskuksen näkökulmasta, eli miten kansainvälinen oikeusvaltiotyö olisi oikeasti toimivaa. Hän on tarkastellut EU:n toimia 127 maassa, jossa se tarjoaa apuaan ehtona tietyt hyvän hallinnon toimenpiteet.
Mungiu-Pippidin johtopäätös on selvä: oikeusvaltiota ei voi juurruttaa toiseen maahan ulkopuolelta – (”vain Napoleon Bonaparte onnistui tässä Sveitsissä”) – , mutta sen rakentamiseen ja sisäisten koalitioiden pyörittämiseen voidaan kyllä tarvita tukea.
Erityisesti yrityksissä viedä oikeusvaltiota pitää varoa sitä, ettei ajattelemattomuudella ainakaan pahenneta maan tilannetta – kuten oli käydä Ukrainassa, kun silloiset presidenttiehdokkaat Trump ja Biden riitelivät vuonna 2019 siitä, kenen pitäisi toimia Ukrainan valtakunnansyyttäjänä.
”Mitähän Putin on miettinyt heidän kiistoistaan?” Mungiu-Pippidi pohtii.
Tukemisella hän viittaa apuun kansalaisyhteiskunnan toimijoiden mahdollisimman moniäänisille liittoutumille: esimerkiksi koulutuksen ja rahallisen tuen muodossa. Ja aivan ensimmäiseksi on mahdollistettava se, että samanmieliset ihmiset edes löytävät toisensa: yhteisiä ongelmia vastaan voi taistella vain yhdistämällä voimat.
Mungiu-Pippidi korostaa, että ei ole syytä vaipua epätoivoon, vaikka oikeusvaltiokehitys on ottanut viime vuosina takapakkia ympäri maailman.
”Kaikkialla on ihmisiä, jotka haluavat muuttaa maataan parempaan suuntaan, koska se on heidän oman etunsa mukaista. Kansainvälisen oikeusvaltiotyön tärkein tehtävä on voimaannuttaa näitä ihmisiä.”
Helsingin yliopiston Oikeusvaltiokeskus ja Leo Mechelin säätiö palkitsevat vuosittain Oikeusvaltiopäivän yhteydessä erityisen ansioituneen oikeusvaltion puolestapuhujan Leo Mechelin -mitalilla, ja palkitun juhlaluento kuullaan Oikeusvaltiopäivässä.