Anu Koivunen:
Me kaikki hätkähdettiin siitä, että sieltä nousee tämmöinen kaikki ryhmät läpäisevä, mitä voisi sanoa, vatulointi. Mitään ei tapahdu, ei välttämättä liketetä, ei kommentoida, ei päivitetä, mutta hirveästi ajatellaan ja etupäässä ahdistutaan.
INTRO MUSIIKKI SOI
Matti Ylönen:
Tervetuloa Alustojen vallan toisen jakson pariin. Minä olen Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan yliopistonlehtori Matti Ylönen, ja vieraanani on tänään mediatutkija Turun yliopiston sukupuolentutkimuksen professori Anu Koivunen. Viime aikoina Brysselistä on tullut ajankohtaisia uutisia Euroopan unionin digimarkkinasäädökseen liittyen, mutta säästän keskustelun niistä hieman myöhemmäksi.
Sen sijaan haen tässä jaksossa laajempaa perspektiiviä datatalouteen keskustelemalla Anun kanssa siitä, miten näiden kalifornialaisten digijättien hallitsemat alustat on muuttaneet politiikan tekemisen tapoja, ja mitä tämä muutos tarkoittaa demokratian näkökulmasta. Anu on tehnyt datatalouteen liittyvää tutkimusta muun muassa viime vuonna päättyneessä Intiimiys datavetoisessa kulttuurissa -tutkimushankkeessa.
Hanketta rahoitti strategisen tutkimuksen neuvosto. Siellä tutkittiin neljä yliopiston voimin datavetoisen kulttuurin vaikutusta sosiaalisiin rooleihin ja suhteisiin sekä näihin rooleihin ja suhteisiin liittyviä haavoittuvuuksia. Hankkeessa haasteltiin muun muassa politikkoja, näyttelijöitä, työttömiä sekä paperittomia maahanmuuttajia niistä tavoista, joilla sosiaalisen median luomat uudet julkisuudet on muovanneet heidän elämäänsä.
Ennen kuin aloitetaan, vinkkaan myös Instagram-sivustamme. Se löytyy nimellä @alustojenvalta ilman välilyöntiä. Sivuilta löytyy tällä hetkellä muun muassa kuulumisia syyskuussa pidetystä European International Studies Associationin konferenssista.
Sosiaalisten alustojen kaikkialle kurottavasta voimasta kertoo sekin, että Instagramin omistaa digijätti Meta ja moni teistä kuuntelee podcastia Applen tai Spotifyn alustoilla. Oli tosi kiinnostavaa keskustella Anun kanssa tällaisten yhteen kietoutumien vaikutuksista demokratialle. Päästetään siis Anu ääneen.
VÄLIJINGLE
Matti:
Tervetuloa Alustojen valtaan, mediatutkija Turun yliopiston sukupuolentutkimuksen professori Anu Koivunen.
Anu:
Kiitos.
Matti:
Tänään ajatuksena on hankkia päivänpolitiikkaa laajempaa perspektiiviä tämän podcastin teemaan, puhumalla siitä, miten,alustat ja data muovaavat politiikan julkisuuksia ja politiikan tekemisen tapoja. Olet tutkinut tätä aihepiiriä muun muassa Intiimiys datavetoisessa kulttuurissa -hankkeessa. Sen puitteissa te olette kollegoittenne kanssa kirjoittaneet muun muassa poliittisen viestintätyön alustoitumisesta. Mitä tämä käsite oikeastaan tarkoittaa?
Anu:
Se on sillä lailla todella hyvä kysymys, kun tavallaan voi ajatella, että viestintä on aina ollut sellaisessa mielessä alustoitunutta, että se on tehty johonkin tilanteeseen, johonkin kommunikatiiviseen tilanteeseen, jonkun genren, jonkunlaisen mediamuodon puitteisiin. Paljonhan on tutkittu sitä, että mitä television tulo vaikutti poliittiseen viestintään, millä tavalla se, mikä oli ollut ehkä toripuheita tai poliittisia puheita tai eduskuntapuheita, parlamenttipuheita, niin mitä se tarkoittaa, kun poliitikot olivat yhtäkkiä olohuoneissa? Hohto on mennyt herranna olemisesta, taitaa olla Markku Kosken väitöskirjan nimi, jossa hän esimerkiksi pohtii kulttuurintutkimuksen näkökulmasta tätä.
Eli tavallaan se mediaekologia, kulloinenkin ikään kuin mediamaisema, on aina, voisi sanoa, kehystänyt poliittista puhetta. Mutta siis tämmöinen poliittisen viestinnän alustoituminen viittaa tietysti siihen, että tässä ajassa nyt 2010-luvulla, 2020-luvun alussa poliitikkojen itse ymmärryksessä, he tekevät poliittista viestintää koko ajan, ja se tapahtuu lähinnä sosiaalisen median erilaisilla alustoilla.
Ja ikään kuin se iso muutos on sellaiseen aikaan, jota vielä ehkä iäkkäämmät vanhemman polven kansanedustajat muistavat, että lähetettiin tiedotteita ja kannanottoja ja tavallaan toivottiin, että päästäisiin jonnekin sanomalehtien, tai televisiouutisten, tai muiden juttuihin maininnoilla mukaan. Nyt se poliittinen viestintä tapahtuu sillä tavalla, että poliitikot toimivat monilla somealustoilla, ja yrittävät itse tehdä sitä poliittista viestintätyötä.
Matti:
Joo, sä toit kiinnostavasti esiin tämän, että miten tämä uusien teknologioiden tulo on aina muovannut politiikkaa. Missä määrin tätä voisi verrata, että oli radion tulo ja oli television tuloja, nyt on tämä alustoituminen. Missä määrin näet, että kyse on aivan uudesta, ja missä määrin voitaisiin ajatella, että tämä on samantyyppisiä muutoksia, mitä aiemminkin teknologiat on aiheuttaneet?
Anu:
No siis mediatutkijan perusvastaus tähän on se, että portinvartijuuden murentuminen. Eli nämä massa, 1900-luvun isot tällaiset broadcasting-termiin liittyvät, tai massamediaan liittyvät, niin niissähän on ideana, että on olemassa toimituksia, yleisradioyhtiöitä, kaupallisia mediayhtiöitä, sekä yksityisiä että julkisia erilaisia yhtiöitä, joissa professionaalit toimittajat tekevät päätöksiä siitä, että mistä poliittinen julkisuus koostuu. Mikä on seuraavan päivän agenda, tai mistä vaaleissa puhutaan. Poliitikot tuottaa sisältöä, ehdotuksia, ja sitten nämä portinvartijoilla varustettu mediamaisema antaa sille tilaa, tai ei anna tilaa, näyttämöllistää sitä, mutta kaikki tapahtuu niiden ehdoilla.
Ja tietysti se politiikan toimijoiden näkökulmasta iso, ikään kuin, tavallaan myös tämmöinen ehkä eksistentiaalinen kysymys on se, että on yhtäältä ikään kuin ihan valtavasti ns. ilmaista viestintätilaa. Voit viestiä kaikilla mahdollisilla erilaisilla somealustoilla niin paljon kuin haluat. Se on oma kysymyksensä, tavoitatko ketään, tai ketä tavoitat, tai mitä siellä teet, mutta periaatteessa mahdollisuuksien määrä on erittäin suuri. Ja sitten toisaalta kuitenkin on olemassa edelleen hierarkioita siitä, että mitkä on niitä tärkeitä poliittisen viestinnän areenoita.
Ja itseasiassahan meillä on ikään kuin myös, johtamassa toisessa tutkimushankkeessa, Vallan virrat -hankkeessa, ollaan paljon pohdittu sitä, että miten käytännössä myös tällaisessa ammattimaisessa politiikan journalismissa siellä on alettu siteerata poliitikkoja yhä useammin sosiaalisen media-alustojen kautta. Että vaikka sosiaalisen median tulo 2000-luvun alkupuolella ja sen yleistyminen 2010-luvulla on tarkoittanut, että potentiaalisesti yhä useampi ihminen pääsee ääneen, niin sellainen mitä voisi kuvata instituutioiden tukemaksi poliittiseksi julkisuudeksi tai eliittijulkisuudeksi, niin siellä siteerataan käytännössä samoja tahoja ikään kuin riippuen heidän roolistaan, ovatko hallituksessa, oppositiossa, minkälaisessa asemassa, puolueessa. Ja sitten kun tämä eliittijulkisuus tai ammattimainen media siteeraa sitä potentiaalisesti rajatonta digitaalista maastoa, niin se poimii sieltä ne samat tyypit, jotka se olisi ikään kuin poiminut muutenkin.
Eli tavallaan tämä on vähän tämmöinen ambivalentti tämä kuva, mutta että siis käytännössä se runsauden kokemus ja portinvartijoiden poistuminen ovat niitä isoja asioita.
Matti:
Joo, tosi kiinnostavaa. Ja voisi palata vähän myöhemmin vielä siihen, että mitä tämä tarkoittaa vaikka kansanedustajien arjessa. Mutta tässä tällaisesta tutkimustaustasta, kun tullaan: tutkimuksessa usein aloittaa käsitteen määrittelyillä, niin jatketaan nyt vielä siitä, että toinen termi, mitä näissä hankkeiden tutkimustuloksissa on käytetty, on tämä dataistuminen tai dataifikaatio. Eli tämmöinen kehityskulku, jossa yhä suurempi osa tavallisen elämän toiminnoista, kuten viestinnästä ja kuluttamisesta ja terveydestä, käännetään datasyötteiksi. Ja näitä sitten analysoidaan erilaisia tarkoitusperiä varten. Miten sä näkisist sitten alustoitumisen ja dataifikaation välisen suhteen?
Anu:
Se on hyvä kysymys, koska minä olen tosiaan mukana professori Susanna Paasosen johtamassa konsortiossa IDA: Intimys datavetoisessa kulttuurissa. Me ikään kuin lähdetään siitä, että tällainen valtavan iso, ikään kuin digitalisaatioon pohjaava sosiaalisen järjestyksen ja tiedontuotannon muutos tapahtuu.
Mutta meidän tässä hankkeessa, niin me ei olla, niin kuin me ollaan poliittisen taloustieteen edustajia. Me ollaan mediatutkijoita, siellä on juristeja, on pelitutkijoita, on kulttuurintutkijoita, humanisteja ja sukupuolentutkijoita. Me ollaan tämmöinen laadullisesta ponnistava ihmistieteiden joukko. Me tehdään vähän kokeellista työtä, mutta meitä kiinnostaa ikään kuin se eletty dataistuminen. Ja käytännössä se tarkoittaa sitä, että se dataistuminen, me tarkastellaan, me ollaan käytännössä ikään kuin, me ollaan tässä hankkeessa valittu aika paljon erilaisia ihmisryhmiä, joiden digitaalista arkea me yritetään ymmärtää siinä digitaalisessa arjessa tapahtuneita muutoksia.
Tavallaan sitä sovellusten käyttöä, mitä se tarkoittaa arkisen elämän kannalta se digitaalinen elämä. Me käytännössä törmätään siihen, että sitä välittää erilaiset sovellukset ja alustat. Ja se iso huomio nyt tässä, kun jos puhutaan poliitikoista, niin se alustoituminenhan tässä tarkoittaa erityisen paljon sitä, että millä tavalla se työ, poliittinen työ siirtyy tällaisiin arkkitehtuureihin, datan arkkitehtuureihin, joissa on tietty teknologia, jossa on tietty taloudellinen perusta, joka on yhtiömuotoista, joka ei ole läpinäkyvää, joka on globaalia, mutta joka eletään lokaalisti, sitä eletään lokaalisti ja paikallisesti eri paikoissa. Mutta josta tulee, miten me tässä hankkeessa ollaan, meidän tapa käyttää tätä intiimin käsitettä, niin se liittyy siihen, että se intiimisti vaikuttaa siihen, miten elämä eletään, työ tehdään, miten ihmissuhteet, sosiaaliset suhteet jäsentyvät.
Eli se on jotain sellaista, joka ei ole irrotettavissa elämästä, vaan siitä tulee osa elämää. Sen takia me ollaan kiinnostuneita näistä alustoista, koska jos me tarkastellaan erityyppisiä alustoja, sanotaan nyt esimerkiksi näitä erilaisia sosiaalisen median alustoja, niin nehän ei ole pelkästään ohjelmoituja teknologisia tuotteita, tai ne ei ole pelkästään taloudellisia rakennelmia, joissa kerätään sitä dataa, jota voidaan myydä ja kaupata eri tavoin, tai sitä voitaisiin TikTokissa johonkin hallinnon tarpeisiin kytätä tai jotain muuta.
Se on sitä, mitä kautta ihmiset ovat sosiaalisissa suhteissa, pitää suhdetta ystäviinsä, perheisiinsä, ylirajaisesti, paikallisesti, on osa ammattiyhteisöä, harrastaa parimuodostusta, hakee seksiseuraa, tai on harrastajia, on obskyyreja intressejä, se kaikki tapahtuu. Iso osa kuluttamisesta, biohakkerointi, minullakin on kaiken näköistä vekotinta, joka minua koko ajan mittaa.
Kaikki tämä erilaisten palvelujen käyttö, ajattelen, että alustan käsite on sillä tavalla, ja tämähän on Thomas Poelilla ja David Nieborgilla, ja Brook Erin Duffilla on keskeisiä kulttuurisen mediatutkimuksen nimiä, jotka ovat tätä alustoitumisen merkitystä kulttuurin tuotannolle ja digitaaliselle arjelle tutkineet. Minusta tämä tavallaan se, että ymmärretään, että kyse on instituutioista, mutta tutkitaan merkityksiä, niin se sopii tällaisen alustakäsitteen ymmärrys meille ihmistieteilijöille.
Matti:
Joo, ja tosi kiinnostavaa teidän tutkimuksessa, että olette nimenomaan katsonut hyvin erilaisia ryhmiä. Onko siinä tullut jotain erityisen yllättäviä yhtäläisyyksiä tai eroja tämän alustoitumisen logiikassa näiden ryhmien välillä?
Anu:
Paradoksihan on se, että koska nämä alustat rakenteistaa käytöstä, niin me voitaisiin sanoa, että jollakin tasolla kaikkia ahdistaa. Kaikki on ambivalentteja. Kaikki miettii, että voisiko olla vähemmän, viekö se liikaa aikaa, onko se oikeasti sisällöllistä ja näin. Mutta sitten toisaalta, kun ajatellaan, että mikä merkitys niillä alustoilla on, kun meillä on esimerkiksi Kaarina Nikusen ryhmässä, hän ja Sanna Valtonen ovat tutkineet paperittomia, niin onhan se heidän elämänsä ihan toisenlainen kysymys kuin esimerkiksi se, missä minun omassa ryhmässäni on tutkittu kansanedustajia, nuoria politikkoja tai kulttuurialan toimijoita ja näyttelijöitä sekä työsuhteessa että freelancetyössä olevia.
Kaikki ryhmien elämässä on kuitenkin erilainen eletty merkitys. Vaikka jollakin tasolla ahdistus on yhteinen tai kokemus siitä, että ”ÄÄ, Zuckerberg,” niin se ei kuitenkaan ole sama asia. Me yritetään tasapainoilla tämän kanssa, että me sekä tavallaan yritetään pohtia niitä alustojen tapoja rakenteistaa suhteita ja mitä ne mahdollistaa ja näin, mutta sitten ollaan myös erittäin herkkiä suhteessa sille, että me ei voida vetää kaksikymppisiä kuntapolitiikkaa, jotka haluaa kansanedustajaksi ja sitten toisaalta jotain ikäihmisiä, joita Wilma Lehtinen on tutkinut, niin ikään kuin samalla kammalla.
Matti:
Joo, tuosta päästikin noihin kansanedustajiin, jossain näistä artikkeleista ja raporteista oli kiinnostava ajatus tästä, että kansanedustajien työ on yhä enemmän alustatyötä. Haluatko avata, että mitä kaikkea siihen liittyy?
Anu:
Joo, datan alaiset. Tämä oli ihan tietoinen provokaatioon, jonka voi sanoa, että ei kansanedustajat. Me haastateltiin reilua 20 kansanedustajaa, myös avustajia, ei kaikkien avustajia, ja sitten vähän eduskuntapuolueiden viestintätyöntekijöitä. Tämä tapahtui, nämä haastattelut tehtiin vuonna 2020, eli ensimmäisenä koronavuonna silloin syksyllä. Ei kansanedustajat jotenkin puhuneet itsestään alustojen uhreina tai näin, mutta samanaikaisesti niissä haastatteluissa yleisenä sävynä oli sellainen hyvin voimakas ristiriita siitä, että heillä oli hyvin laajasti jaettu ymmärrys siitä, että millainen on ideaalipoliitikko tänään.
Ideaalipoliitikko on sellainen, joka ketterästi osaa kommunikoida, taitaa monia viestintätyylejä, on läsnä eri alustoilla, on jotenkin proaktiivinen, pystyy rakenteistamaan julkista keskustelua ja ottamaan kiinni päivän agendasta ja vastaamaan ihmisille, jotka kaikissa DM-kanavissa, kaikilla some-alustoilla, jossa he ovat, lähettää erilaisia viestejä ja palautteita, koska hehän kokevat, että jos he menevät ja avaavat sellaisen DM:n, niin sinnehän tulee merkintä, että viesti luettu. Mitä ajattelee kansalainen, jonka viestin kansanedustaja on lukenut, mutta ei vastaa?
Matti:
Tai sitten, että ei avaa sitä viestiä.
Anu:
Sekin on toinen juttu. Ideaali siitä, että millainen on alustataituri, me käytetään tällaista termiä, että moni kansanedustaja puhuu siitä, ”että minun pitäisi enemmän”, ”Mä oon hirveän huono tekeen kuvia”. Kävi ilmi, että kansanedustajat itse hoitavat omat sometilinsä, eli heidän avustajat eivät hoida heidän sometilejään. Avustajat tässä meidän aineistossa saattoivat tehdä taustatekstejä ja ottaa kuvia, mutta jokainen kansanedustaja piti omat somensa itsellään, näin kertoivat.
Jos ne neljä päivää viikossa istuu valiokuntakokouksissa, tai silloin korona-aikana istuu Teamsissa valiokuntakokouksissa ja ryhmäkokouksissa ja niin poispäin, niin heillähän oli siinä auki noin seitsemän, niin kuin muillakin ihmisillä, seitsemän erilaista somekanavaa, jota jatkuvasti seurataan ja yritetään miettiä, miten siellä ollaan ja mitä siellä pitäisi tehdä. He ovat tavallaan lieassa. Kysymys on se, että koska se voi panna kiinni. Tämähän on hyvin yleinen kysymys. Koska somen saa laittaa, koska kansanedustaja saa laittaa someen kiinni? Saako kansanedustaja blokata sellaisia, jotka tulevat liian iholle tai käyttäytyvät hävyttömästi? Kuinka paljon kansanedustaja voi ottaa lomaa somesta? Kuinka nopeasti pitää vastata?
Tavallaan sellaisia piirteitä, jotka liittyvät alustatyöhön. Tämä on tavallaan riippuvaisuuden kokemus. Mutta tämä samaan aikaan pitää sanoa, että kansanedustajilla on hyvin voimakas professionaalinen identiteetti siinä mielessä, että he korostavat sitä, että heillä on velvoite. Se on demokraattinen tehtävä. Ja se viestiminen kuuluu. Ei siinä ole pelkästään, että miten saisi jotain itseä hyödyttäviä viestejä koko ajan. Ei siinä ole vaan sitä, vaan myös sellainen ammattieetos, että pitäisi pystyä. Mutta jos kertoo siitä valiokuntatyöstä, niin ei kukaan liketä. Pitäisi olla jotain näppärämpää ja kekseliäämpää. Silloin puhuttiin Twitteristä, että mitä siellä nyt tapahtuu? Ehtiikö ottaa kiinni? Ehtiikö kommentoida? Voi voi, minun olisi pitänyt. Eli se sellainen riippuvaisuuden ja siinä mielessä alaisuuden kokemus. En tiedä, miten sinä ajattelet itse tästä provokaatiosta.
Matti:
Se on sinänsä kiinnostavaa, että nehän aina kutsuu pohtimaan ja kyseenalaistamaan. Kun ajattelemme alustatyötä, niin ensimmäiseksi tulee monelle meille ruokalähetit tai jotain muuta. Tällaiset käsitteelliset hyppäykset pakottavat ajattelemaan, että mikä tätä yhdistää ja mikä erottaa. Siinä mielessä hyvin kiinnostava avaus.
Tämä oli myös kiinnostavaa, mitä sanoit, että poliitikot haluavat itse hallinnoida sometilejään, koska toisaalta julkisesta keskustelusta voisi saada politiikasta kuvan hyvin kontrolloituna, suunniteltuna, professionaalisena pelinä. Tästä mitä sanoit, niin tulee vähän semmoinen, että siellä ne ovat vähän samassa suossa joiltain osin kuin me muutkin. Näette seitsemän somekanavan ja pikaviestimen kanssa.
Anu:
Juuri sillä tavalla, että on monta WhatsApp-ryhmää. Täältä kuvattiin paljon, että on Teams päällä, yhdessä korvanapissa yksi kokous ja toisessa toinen. Sitten on puhelimessa, läppärissä ja ruudulla. On niitä eri kanavia. Itse puhun sellaisesta somekelasta. Moni kansanedustaja kuvaa sellaista, että illalla viimeisenä ja aamulla ensimmäisenä on mielessä se, mitä pitäisi ja mitä voisi. Mitähän siellä nyt pitäisi reagoida? Miten me tämä?
Avustajalla voi olla sellainen rooli, että avustaja pyrkii tekemään jonkin tyyppistä viestintäsuunnitelmaa, tärkeistä painotuksista ja näin. Sitten se someen liittyy nopea reagointi. Sehän vaatii, että pitää koko ajan käydä kurkkimassa, mitä siellä somessa nyt puhutaan ja tapahtuu. Se on riittämättömyyden kokemus. Joku näistä haastateltavista sanoo, että kansanedustajan pitää olla oma tiedonhankintatoimisto, mediaosasto ja pitää jatkuvasti tehdä erilaista työtä eli pitää olla oma viestintätoimistonsa ja oma mediansa.
VÄLIJINGLE
Matti:
Yksi käsite, mikä nousi esiin, kun luin sinun ja kollegoittesi tutkimuksia, oli tämä antisipaation käsite sosiaalisilla alustoilla. Se on akateeminen käsite, mutta meille kaikille varmaan tuttu ilmiö, että kirjoitetaan jotain päivitystä ja mietitään, että miten se nyt vastaanotetaan ja minkälaisen kuvan tämä antaa ja niin poispäin. Olisi kiinnostavaa kuulla sinun ajatuksesi, että miten tämä antisipaatio muovaa meidän, vaikka demokratian agendanmuodostusta ja tällaista. Onko siihen näkemyksiä?
Anu:
Ensin haluaisin sanoa, että tämä koko antisipaation tai ennakoinnin idea. Me teimme sillä tavalla, että Kaarina Nikusen johtaman työpaketin kanssa, meillä oli siinä silloin, kun täytyy listata nämä nyt, siis meillä oli kansanedustajat, nuoret poliitikot, sitten meillä oli aktivisteja, näyttelijöitä, kulttuurialan työntekijöitä, ikääntyneitä, paperittomia. Mitä muuta oli vielä siinä vaiheessa? Nyt ehkä unohdan jonkun. Tämä kaikki Atlas.ti-koodattiin ja yritettiin löytää erilaisia… Työttömät! Karoliina Talvitie-Lamberg Jyväskylästä tutkii työttömiä.
Atlas.ti-koodattiin ja yritettiin miettiä erilaisia datasuhteita ja ikään kuin tämän digitaalisen elämän erilaisia elementtejä. Sitten kun me katsottiin sitä koodausta ja muuta, niin me kaikki tavallaan hätkähdettiin siitä, että sieltä nousee tämmöinen kaikki ryhmät läpäisevä, mitä voisi sanoa, vatulointi. Mitään ei tapahdu, ei välttämättä liketetä, ei kommentoida, ei päivitetä, mutta hirveästi ajatellaan ja etupäässä ahdistutaan. Eli tavallaan se sellainen affektiivinen kuorma, joka tähän tämmöiseen alustoituneeseen sosiaaliseen elämään, johon kietoutuu ammatillinen elämä ja yksityiselämä, se läpäisee. Se ei ole sellainen asia, jonka voisi panna kaappiin, vaan se läpäisee ihmisen elämää arkisesti niin laajasti. Sieltä nousi tämä empiirisenä havaintona, tämä anticipation. Sehän tuntuu hurjalta, kun ajattelee just tämän, tämä on kokemus alustoituneesta arjesta ja sitten ikään kuin juuri se datafioitunut globaalien digijättien maailma on sitä, että kerätään dataa, jotta voidaan ennakoida.
Eli se dataismi, tämmöinen usko dataan ja sillä tiedolla hallitseminen, se perustuu nimenomaan pyritään ennakoimaan, miten ihmiset tulee käyttäytymään ja mitä tulee tapahtumaan. Eli tavallaan tämmöinen peilaustilanne, jossa alustat ja digijätit ennakoi ja sitten toisaalta käyttäjät ennakoi.
Mä vastaan vielä sun kysymykseen, koska sä kysyt siitä politiikasta. Kyllähän tämä siis tarkoittaa käytännössä sitä, että siis tällainen, niin kun poliitikot on tietyllä tavalla, niin kun täytyy, niin, että siis on olemassa tämmöinen 24/7 press room jatkuvaa tiedottamista, pohtimista, että milloin kannattaa tehdä erilaisia liikkeitä ja muuveja, että milloin voi saada huomiota, mihin sen kytkee, kytkeekö maailmantapahtumiin, ottaako niistä kiinni johonkin.
Useinhan poliitikot hakee huomiota haukkumalla perinteistä mediaa, eli osoitetaan jotain artikkeleita tai jonkun median jotain juttua ja siitä aloitetaan, ikään kuin saadaan aikaiseksi tämmöinen media-tapahtuma.
Matti:
Enenevissä määrin jopa.
Anu:
Kyllä, enenevissä määrin, koska siihen sisältyy se, että pystytään ennakoimaan aika tarkkaan, mitä siinä tulee tapahtumaan, eli saadaan tietyt kannattajat liikkeelle, saadaan tietynlaisia kommentteja ja sitten toisaalta provosoidaan ja näin.
Ajattelisin, että nyt kun on keskusteltu uuden hallituksen tästä ikään kuin viestintälinjasta, niin siinä on paljon puhuttu tästä kaksoisviestinnästä. Sehän on oikeistopopulismin valtavirtaistamaa tajua siitä, että voidaan pelata tätä fragmentoitunutta poliittista julkisuutta niin, että sanotaan yhtä A-studiossa ja iltauutisissa ja Hesarin haastattelussa ja sitten toista erilaisissa someissa. Sitten ollaan ihan kuin ei mitään.
Tietyllä tavalla tämä ennakointi näkyy mielestäni tässä poliittisessa julkisuudessa sillä tavalla, että poliitikolla on hyvin tarkka taju erilaisista medioista toisilla parempi kuin toisilla, mutta mitä voi tehdä. Sitä palettia voidaan käyttää täyteen mittaan. Ajattelen näin, että tämä ongelma ei ole moraalinen, koska en ole moralisoimassa myöskään tässä tutkimuksessa. Yritän kuvata sitä, mitä tapahtuu tämän aineiston perusteella. Ongelma on tietyllä tavalla se, että tämä tunne siitä yksittäiselle kansanedustajalle, että pitää tuottaa näitä versioita itsestään eri paikkoihin ja miettiä niitä erilaisia aloituksia ja muita, niin se voi tuottaa syvää epäautenttisuuden kokemusta. Se on tietysti se, että miten minä pidän itseni kasassa, kun minun pitäisi poliittisen uskottavuuden ja luottamuksen nimissä olla jollakin tavalla eheä, niin miten minä pysyn tässä kaikessa kasassa, kuka minä lopulta tässä olen.
Toisaalta se myös tuottaa sellaista tilannetta, jossa täällä kesällä on paljon puhuttu myös tästä käsitteestä pelisäännöt, että on olemassa tietyt, mitä otetaan vakavasti ja minkälaisia on poliittisen julkisuuden pelisäännöt. Nehän voidaan laittaa romukoppaan, koska meillä on alustakohtaisia tai mediakohtaisia pelisääntöjä. On Hesarin, Ylen ja Maikkarin uutisten pelisäännöt ja sitten on erilaisia somesääntöjä. Tavallaan missä se poliittinen julkisuus sitten on. Ajattelen, että tämä on se todellisuus, mihin tämä alustoituminen poliitikan julkisuudesta, miten se sitä rakenteistaa.
Mutta kiinnostavaahan on se, että ei poliitikot halua tästä ongelmista keskustella. Yksikään kansanedustaja ei oikeastaan halunnut tästä meidän kanssa varsinaisesti keskustella tai kokenut tätä ongelmana. Tämä on niin täynnä mahdollisuuksia poliitikoille, että he eivät koe, että tämä on meidän tutkijoiden näkökulma.
Matti:
Niin ja voihan se olla, että me kaikki ihmiset totuimme helposti siihen kuluisinkin nykyhetkeen, eikä sitten välttämättä osata katsoa taaksepäin niin paljon, että mitä hyvää siellä oli.
Monta asiaa nousi mieleen. Yksi oli tämä 24/7 julkisuus, mitä tässä tulee. Onhan se nimenomaan tällainen pohjoismaisen näkökulmasta katsoen aikamoinen muutos. Meillä on kuitenkin viiden viikon kesälomien perinteet, palkka- vakitöissa olevilla ja muu selkeä vapaa-ajan erottelu, mutta tämä on yhtäkkiä teknologisesta kannasta sitten murentunut.
Anu:
Minusta tämä on hyvä esimerkki siitä, että olin itse oikein närkästynyt keskikesällä, kun tietysti poliitikot taktisista syistä olivat osallistumatta tähän rasismikeskusteluun ja pitivät lomaa. Kätevästi loma toimii tällaisena myös poliittisena argumenttina.
Matti:
Kyllä, kyllä. Tästä on puhuttu paljon vihapuheesta viime aikoina ja sen sukupuolittuneisuudesta ja muusta, mille tutkijatkaan ei ole vieraita. Tietyntyyppisiä tutkimusteemoja tutkivat saa sitä enemmän ja tosiaan naiset keskimäärin enemmän kuin miehet ja muuta. Miten tällaiset jaot on näkyneet noissa teidän tutkimuksissa?
Anu:
Meidän aineisto ei ole millään tavalla edustava. Se ei ole edustava tilastollisessa mielessä. Se on pieni ja me lähetettiin kutsuja paljon ja sitten kaikki haastateltiin, jotka halusivat antaa haastatteluja, on laajasti kyllä eduskuntapuolueista. On myös nuorempia ja vanhempia. Tässä aineistossa selvästi näkyy se, että se vihapuhe keskittyy.
Kansanedustajat puhuvat siitä juuri näin, että on tietyt teemat ja tietynlaiset kansanedustajat, jotka päätyvät tällaisiin somekierteisiin ja saavat sitä kohtuuttoman paljon. Olen itse puhunut, että alustatyö on yksi käsite, jota olen pohtinut suhteessa tähän poliittiseen julkisuuteen, mutta toinen käsite on siis affektiivinen työ, joka tulee Hardtilta ja Negrilta, jossa ajatus on se, että informaatioyhteiskunnassa yhä enemmän aineetonta työtä on se, että tuotetaan erilaisia tunnelmia ja aikaan saadaan erilaisia tunnereaktioita.
Siinä ei puhuta kansanedustajista tai poliitikoista, mutta ajattelen, että se on yhä keskeisempi osa poliitikon työtä. Ei vain ainoastaan klassisen retoriikan mielessä aikaan saada mielipiteen muutoksia tai vakuuttaa yleisöt, siis käyttää klassista retoriikkaa ja repertuaaria, vaan että tuotetaan erilaisia tunnelmia ja yrittää hallinnoida niitä tunteita. Sitten myös se toinen puoli, joka on tämä toinen tutkijakäsite, eli Arlene Hochschildin emotionaalinen työ, joka taas on sitä, että palveluammateissa ihmisten pitää käsitellä omat tunteensa ja saada se asiakas kokemaan mukavaa fiilistä huolimatta siitä, mitä se asiakaspalvelija sisällään kokee.
Ajattelen, että nämä molemmat käsitteet ovat alustoituneessa maailmassa, kun politiikka on alustoitunutta viestintää, niin ne tulevat kansanedustajalle ja ne tiivistyvät vihapuhekohteena olemisessa, koska sinun pitää käsitellä omat tunteet. Uhan kokemukset olivat vähäisempiä, häpäisyn kokemukset voimakkaampia. Sitten sinun pitää myös miettiä sitä, että ”aa hallinnoinkin näitä kaikkia somealustoja. Minulla on Facebook-seinä, Twitter-seinä, Instagram-seinä ja muuta. Minun pitää pitää niitä tiloina, että ihmiset haluavat tulla sinne. Minun täytyy huolehtia siitä, että siellä ei ole törkyä.”
Meillä oli kiinnostavia joitakin haastateltavia, jotka puhuvat tästä siivouksena. Joku kertoi, että hänellä on päivystävä tukiryhmä, että ne ottavat vuoroja. Että he vuorostaan siivoavat niitä somealustoja, sillä tavalla on avustajia sometyössä.
Matti:
Siivousrinki.
Anu:
Siivousrinki, kyllä! Joku kansanedustaja vielä kertoi siitä, että avustajaa ei voi altistaa. Avustajan työnkuvaan ei kuulu tällainen siivoamishomma. Hän puhui siitä, että hän joutuu itse, kun joku kela lähtee liikkeelle ja tulee paljon törkyä someseinille, niin hän joutuu illat ja yöt sitä siivoamaan. Se on sama juttu, että jos sinulla olisi ravintola, niin siellä pitää siivota vessat ja siivota lasinsirut, koska ei asiakkaat muuten halua tulla sinne. Se on ihan konkreettista aikaa vievää, joka on muusta pois.
Minusta näkyy se, että sometyö vie aikaa politikoilta ja se aika on kaikissa väleissä. Kansanedustajat puhuvat siitä, että ihan niin kuin me muutkin, me sometetaan kokouksissa ja meillä on kaikenlaista siinä samalla. Me keskitymme asiantuntijakuulemiseen. Siellä on joku perustuslakiproffa selittämässä jotakin, niin kaikki miettivät, mitä Twitterissä tapahtuu. Se distraktio näkyy siellä politiikan huoneissa, mutta siihen tulee sen kaiken päälle vielä tämä siivoustyö ja huoltotyö.
Se on hyvin materiaalista. Se aineetonta ja materiaalista. Tämä on minusta tutkijalle kiinnostava kysymys, että mitä se politiikan työ on.
Matti:
Itsekin olen valiokunnissa huomannut tuon saman ilmiön. Tietyllä tavalla tietokone ja puhelimet ja muut tekevät siitä myös helpompaa, koska siellä voisi olla joku hyvin tärkeä sähköposti. Sometyökin voi olla myös ihan yhtä tärkeää, mutta se on ainakin läpinäkymättömänpää, että mitä siellä tapahtuu niiden laitteiden takana.
Anu:
Kyllähän tällainen politician’s wellbeing, politiikkojen hyvinvointi näkyy nyt parlamenttitutkimuksissa. Itse olen kulttuurin- ja mediatutkijana liikenteessä, mutta ihan valtio-oppineet myös tutkijat. Mona Mannevuo on tehnyt Suomessa hirveän kiinnostavia. Hänellä on ollut eduskunta-aineistoista, josta hän on pohtinut näitä samoja kysymyksiä.
Tämä on ihan selvästi sellainen teema, josta on vaikea puhua, koska poliitikot eivät lähtökohtaisesti tuomitse yhtään alustaa tai yhtään yhteydenottoa. Lähtökohtana on se, että se on ihan mahtavaa, kun kansalaisilla on matala kynnys ottaa yhteyttä. Heillä on helppo matala kynnys mennä ja kaikki mahdollisuudet, mitä digitalisaatioon liittyy. Minusta tässä on hyvin voimakas tällainen, että tutkijat ja yhteiskunta voivat katsoa tätä kriittisesti, mutta poliitikot ammattikuntana ovat tavallaan minun mielestäni pakotettuja ajattelemaan, että kaikki tämä on ihan tosi hyvää. Se on aika paradoksi, kun me nähdään, miten meidän poliitikoille käy. Ne palaa loppuun, ne uupuu, ne ottaa hatkat ja lähtee Saudi-Arabiaan.
Matti:
Ajankohtaisia teemoja. Voin itsekin suositella Mona Mannevuon tutkimuksia näistä. Me kerätään myös näiden jaksojen alle lukemistoja, että sieltä voi käydä katsomassa myöskin. Yksi ajatus tai huomio, mikä nousi esiin noista julkaisuista, mitä julkaisuista ja kollegoittesi kanssa tekemistä julkaisuista, oli tämä internetin unelman romahtaminen.
Tai miten sitä sanoisi, että kuitenkin pitkään oli, kun lukee erilaisia Silicon Valley -historioitakin ja muuta, että nyt luodaan sellaista habermasilaista demokraattista keskustelunalustaa. Nyt vähän tuntuu, että ollaanko me päädytty kuitenkin jonkinlaiseen dystopian versioon siitä? Herättääkö tämä jotain ajatuksia?
Anu:
Kiitos, että kysyt noin kysymyksiin, koska tähän tulee tällaisesta media- ja kulttuurintutkimuksen näkökulmasta heti vastareaktio siihen, että käytännössä se, mitä me IDA-hankkeessa tehdään, niin me kuitenkin tosi paljon keskitytään siihen, että miten ihmiset niistä omista asemistaan käsin neuvottelevat itselleen tilaa. Miten ei olla passiivisia haamuja tai jotenkin vaan reagoida niihin puitteisiin, jotka alustat rakentavat.
Ajattelen, että meillä on olemassa sellainen keskustelu, jonka kaikki pystyvät käymään läpi. ”On se kamalaa, kun siellä somessa on niin hirveä riitaisaa.” Kaikki me osataan päivitellä tämän ja se sellainen yleispuhe on olemassa. Käytännössä me kaikki keksitään erilaisia tapoja. Sen mukaan mitä tarpeita meillä on elämässä ja työssä, niin me jotenkin sovittaudutaan ja löydetään tapoja olla tässä.
Ajattelen, että se sama näkyy, että on paljon propagandaa. Nämä alustat mahdollistavat tehokkaan, niin kuin me tiedetään, disinformaation ja propagandan levittämiseen, mutta ne mahdollistavat myös mobilisaatiot, vastamobilisaatiot, erilaiset yhteisöt, jotka ei olisi olleet mahdollisia yliajallisesti ja ylipaikallisesti tällaisessa vanhassa massamedian maailmassa.
Ajattelen, että meidän pitää erottaa yleistävä keskustelu, että miten meidän demokratialle käy, mitkä ovat meidän demokratian kannalta keskeiset instituutiot ja tukeeko meidän poliittinen julkisuus niitä? Miten meidän poliittinen julkisuus on suhteessa siihen, että miten meillä faktisesti päätöksiä tehdään, miten niitä valmistellaan, mihin se työ perustuu ja miten voidaan tehdä hyvää politiikkaa. Jos lähdetään ajatuksesta liikkeelle, että poliitikot on liikkeellä hyvin aikein, good faith, niin silloin pitää kysyä, että miten poliittinen julkisuus palvelee tavoitteiden saavuttamista.
Silloin voidaan tietysti sanoa, että meillä on tällä hetkellä sellainen tilanne, jossa on olemassa esityksellisiä tiloja, joissa ihmiset ovat hävyttömiä, raivoavat ja naljailevat. Yrittää vain saada vastustajasta kaikkea negatiivista kuvaa irti. Sitten meillä on näitä tiloja, joista poliitikot todistavat, joissa he tekevät yhteistyötä. Esimerkiksi eduskunnan valiokunnat, joissa tehdään yhteistyötä yli puolueen rajojen ja jossa nimenomaan neuvotellaan eikä haistatella.
Ajattelen, että meidän poliittinen julkisuus on tällä hetkellä sillä tavalla kriisissä, että nämä kaksi ei tule esille eikä näkyviin. Alustoitunut julkisuus ei palvele valiokuntajulkisuuden tai kulissien takaisen julkisuuden esille tuomista. Ei kaiken tarvitse olla julkisuudessa, mutta ongelma tässä arkkitehtuurissa on se, että meidän yleinen käsitys siitä, mitä politiikka on, muuttuu irvikuvaksi jonkun alustoituneen keskustelun perusteella.
Me kuvitellaan se, että meillä on joku Twitter, jossa joku puolueiden politrukit ja keskuskauppakamarin toimintajohtaja ja jotkut muut, joku professori naljailee terävästi toisilleen, että se on politiikkaa eikä se joku muu. Ajattelen, että tämä on se demokraattinen ongelma. Demokraattinen ongelma ei ole niin. Voidaan tietysti sanoa, että ne mobiilisointimahdollisuudet ovat sekä niille kankaanpääläisille ja lahtelaisille äärioikeistolaisryhmille, jotka suunnittelevat politikko-surmia, kuin erilaisille kansalaisliikkeille, jotka haluavat vaan ihan klassisesti ajaa jotain asiaa.
En näe, että tämä on dystopia, mutta tämä on haaste, jota mielestäni meillä ei ole julkista kieltä käsitellä tätä dilemmaa tällä hetkellä.
Matti:
Voisin yhdistää jatkokysymyksen ja viimeiseksi kysymyksessä kaavailemani kysymyksen. Nyt on puhuttu näistä, että oli ennätys suuria kampanjabudjetteja näissä eduskuntavaaleissa. Miten näet tämän merkityksen tässä dataistuneessa ja alustoituneessa politiikassa? Lopuksi haluat vielä vastata siihen, että kenen pitäisi tehdä ja mitä, että vaikka tämä valiokuntatyö ja muu saataisiin paremmin siihen poliittiseen keskusteluun ytimeen?
Anu:
Ajattelen, että nämä kampanjabudjetit ovat valtava ongelma demokratialle. Sehän onkin se keskeinen syy monille meidänkin haastattelemille politikoille olla erittäin kiitollisia ja iloisia somealustoista. Meillä menee vaaleissa läpi yksittäisiä edustajia, jotka eivät käytä mitään rahaa, vaan tekee kaiken kampanjan somealustoilla. Sitten on näitä, joilla on rahaa niin paljon, että sitä ei edes pystytä mihinkään tunkemaan. Meillä on tavallaan hirveän iso haitari tässä.
Se demokraattinen mahdollisuushan tässä on ehdottomasti olemassa näissä alustoissa tätä kautta. Mutta sitten tähän pitää laittaa alaviitteeksi heti se, että nämä alustat eivät ole vain kanavia, vaan ne jäsentävät sitä, mitä se politiikka sitten on. Yleensä aina sanon tämän esimerkkinä, että se, että on esimerkiksi vapaa-palokuntatoiminnasta tai tiestön ylläpidosta kiinnostunut poliitikko, niin sillä ei välttämättä tehdä menestyksellistä someuraa. Täytyy jotenkin mennä kulttuurisotaan tai johonkin tällaiseen teemaan, jotta siellä pystyy profiloitumaan. Sitten herää kysymys, että minkälaiset poliitikot voivat ikään kuin parhaiten hyötyä somealustojen ns. ilmaisuudesta. Se keskustelu on käymättä.
Ajattelen, että tosi tärkeä kysymys, että kenen pitää tehdä mitä. Tämä ei ole lainsäädännön asia, vaan tämä on käytäntöasia. Ajattelen, että tällä hetkellä ei ole näkyvissä mitään sellaista kehityskulkua, jossa oltaisiin keksitty mitään peruspolitiikan hot-uppaamista, että miten siitä tulisi julkisesti kiinnostavampaa.
Poliitikan journalismi tekee, että meillä on paljon toimittajia ja toimituksia, joissa pannaan resursseja siihen, että kerrotaan tarkkaan kaikki VM:n laskelmat ja käydään läpi, millaisia ne ovat ja mitä eri tahot sanovat niistä. Sitten minä, sinä ja X määrä muita ihmisiä lukee niitä juttuja. Sitten on ihan siitä irrallaan oleva poliittinen julkisuus. Minä näen, että tämä fragmentoitumiskehitys vaan jatkuu. Minä toivon valistuneita poliittisia keskustelijoita, jotka tietyllä tavalla elävät sen demokraattisen, poliitikoita ja yhteiskunnallisia keskustelijoita, kansalaisliikkeistä ja muualta nousevia toimijoita, jotka jaksavat olla idealisteja ja puhua sen naurun alaiseksi itsensä tuntemisen uhallakin. He jaksavat ikään kuin tavoitella autenttista poliittista keskustelua ja olla alistumatta hähää ja höhöm sellaiselle, että ei se ollutkaan vakavaa ja ei se ollutkaan totuudellisuus ja idealistisuus. Ajattelen, että ne ovat kuitenkin niitä arvoja, jotka tässä viime kädessä punnitaan.
Matti:
Kiitos. Median roolista tässä datataloudessa on tarkoitus jatkaa yhdessä tulevassa jaksossa tuossa keväämmällä. Kiitos tosi paljon professori Anu Koivunen ja menestystä tuleviin hankkeisiin.
Anu:
Kiitos paljon.
OUTROMUSIIKKI SOI
Matti:
Haastateltava Anu Koivunen on mediatutkija ja Turun yliopiston sukupuolentutkimuksen professori. Alustojen vallan tuottajana toimii Toivo Hursti. Musiikki on Pietu Korhosen ja Pasi Savorannan käsiala. Podcastin taustalla oleva tutkimushanke toimii Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja hankkeen rahoittajana on Helsingin Sanomain säätiö. Kiitos tukijoillemme ja seuraajillemme.