Tieteen uskottavuus ei kaadu trumpismiin, vaihtoehtoisiin totuuksiin eikä huuhaa-uskoon. Todellinen uhka tieteen luotettavuudelle voi nousta vain tiedeyhteisön sisältä, sanoo professori Kimmo Kontula.

– Julkisuudessa on viime aikoina puhuttu paljon totuuden jälkeisestä ajasta, asiantuntijoiden vähättelystä, false balancesta ja vaihtoehtoisista totuuksista. Ne ovat huolestuttavia ilmiöitä, mutta eivät pysty vakavasti horjuttamaan tieteen luotettavuutta. Todelliset uhat tieteen luotettavuudelle nousevat tiedeyhteisön sisältä.

Näin toteaa sisätautiopin professori Kimmo Kontula, joka otsikoi 21.12. pitämänsä jäähyväisluennon haastavasti ”Voiko tieteeseen vielä luottaa?”

Vertaisarviointi vuotaa

Yksi tieteen vakiintuneista ja keskeisistä toimintamalleista on referee-järjestelmä eli vertaisarviointi. Vähintään kaksi vertaisarvioijaa, refereetä, käy läpi jokaisen tieteellisen artikkelin ennen kuin artikkeli hyväksytään tieteelliseen julkaisuun. Järjestelmän tarkoitus on karsia pois virheellinen ja vilpillinen tutkimus ja taata julkaistun tutkimustiedon luotettavuus.

Mutta entä jos vertaisarviointi ei toimikaan tarkoitetulla tavalla?

– Vertaisarviointijärjestelmän toimivuutta ei tosiasiassa ole kovinkaan paljon tutkittu, Kontula sanoo.

Pitäisikö siirtyä avoimeen arviointiin – kaikki julkaistaan ja koko tiedeyhteisö arvioi ja karsii akanat pois?

Yksi vertaisarvioinnin ongelma on se, ettei käsikirjoitusten arvioijiksi aina saada alan parhaita asiantuntijoita. Arviointi on vaativaa ja aikaa vievää työtä, jota lisäksi tehdään ilman palkkioita – ajan löytäminen tällaiseen työhön ei välttämättä ole helppoa.

Viime vuosina vertaisarviointijärjestelmässä on paljastunut myös suoranaisia väärinkäytöksiä.

– Vertaisarviointijärjestelmän heikkoudet on aina tiedetty, ja viime vuosina aiheesta on käyty paljon keskustelua. Ongelma on se, että parempaakaan järjestelmää ei ole keksitty. Pitäisikö siirtyä avoimeen arviointiin – kaikki julkaistaan ja koko tiedeyhteisö saa sitten arvioida ja karsia akanat pois?

Hätiköityä julkaisemista

Toinen tiedeyhteisöä viime vuosina puhuttanut kysymys on toistettavuusongelma. Hätkähdyttävän monet huippulehdissäkin julkaistut tutkimukset ovat osoittautuneet mahdottomiksi toistaa, mikä asettaa niiden luotettavuuden kyseenalaiseksi.

Toistettavuusongelman nosti lääketeollisuus näkyvästi esille vuonna 2011. Yrityksissä oli havaittu, että vain noin 15 prosenttia syöpätautien uusista läpimurtotutkimuksista oli täysin toistettavissa, kun yritykset ryhtyivät niiden tulosten pohjalta suunnittelemaan jatkokehitystä.

Tiedeyhteisö ryhtyi systemaattisesti selvittämään ongelman laajuutta. Vuonna 2013 käynnistettiin selvitys, jossa ryhdyttiin toistamaan Nature-, Science- ja Cell-tiedelehdissä julkaistuja tutkimuksia – selvitykseen valittiin yhteensä noin 30 tutkimusta. Tutkimus on yhä käynnissä, mutta ensimmäiset tulokset eivät olleet rohkaisevia: tulokset pystyttiin toistamaan vain kahdessa viidestä ensimmäisestä tutkimuksesta.

Nature teki myös oman kyselytutkimuksen, jossa 1 500 tutkijalta kysyttiin, kuinka vakavana he tieteen toistettavuusongelmaa pitävät. Tutkijoista 52 prosenttia luonnehti tilannetta vakavaksi ja 38 prosenttia lieväksi kriisiksi. Vain kolme prosenttia oli sitä mieltä, ettei mitään kriisiä ole.

– Nämä ovat tietysti tutkijoiden subjektiivisia arvioita, mutta on tulos silti aika hätkähdyttävä, Kontula sanoo.

Miten olisi Einsteinin vala?

Miten ihmeessä tiedeyhteisö on päätynyt tällaiseen tilanteeseen? Onko kysymys osaamattomuudesta vai moraalin rapistumisesta?

Taustalla on varmasti monia tekijöitä, Kontula sanoo. Puutteellinen tutkijakoulutus voi olla niistä yksi. Esimerkiksi statistiikan osaamisessa ja erityisesti sen tulkinnassa olisi paljon parantamisen varaa.

 – Pitäisikö perustaa kansainvälinen "tutkija-ajokortti" sen takaamiseksi, että kaikkien tutkijoiden koulutustaso täyttäisi sovitut kriteerit? 

Myös koko ajan kiristyvä kilpailu ajaa tutkijoita ahtaalle. Enää ei riitä, että tekee korkeatasoista tutkimusta, vaan sitä on tehtävä vauhdilla. "Publish or perish" ei ole tyhjä sanonta – tutkijan ura riippuu siitä, kuinka paljon ja kuinka korkeatasoisissa lehdissä hän julkaisee. Ilman julkaisuja ja näkyvyyttä ei ole rahoitusta eikä akateemista uraa.

Sanonta "publish or perish" on tutkijalle täyttä totta. Enää ei riitä, että tekee korkeatasoista tutkimusta, vaan sitä on tehtävä vauhdilla.

Esimerkiksi eräissä kiinalaisissa yliopistoissa tutkijoille jopa maksetaan henkilökohtaisia palkkioita huippulehdissä julkaistuista artikkeleista – 50 000 dollaria Nature-paperista on kova kannustin ellei sitten suorastaan houkutin.

Kun paine on kova, syntyy kiusaus käyttää oikopolkuja. Ei malteta varmistaa tuloksia riittävän monta kertaa. Tehdään virheitä statistiikan käytössä. Kaunistellaan hiukan lukuja tai suorastaan vääristellään tuloksia.

– Onhan näitä näyttäviäkin tapauksia viime vuosina ollut. Ja jos nämä esille tulleet tapaukset ovat jäävuoren huippu, paljonko huolimattomuutta, liioittelua ja jopa suoranaista vilppiä mahtaa jäädä pinnan alle? Kontula pohtii.

– Olen puolittain leikilläni kysynyt, pitäisikö tutkijoilla olla lääkäreiden Hippokrateen valaa vastaava Einsteinin vala, jossa sitouduttaisiin tieteen eettisyyteen.

Lopulta on vain totuus

Voiko tieteeseen sitten todellakaan enää luottaa?

– Kyllä voi, Kontula sanoo.

– Kaikista näistä ongelmista huolimatta tiede yhä oman luonteensa mukaisesti lopulta korjaa itsensä. Tämä näkyy siinäkin, että näistä ongelmista ei tiedeyhteisössä vaieta eikä niitä piiloteta – ne on nostettu keskusteluun ja niihin etsitään ratkaisuja.

– Vuosien saatossa väärä tieto karsiutuu pois ja jäljelle jää totuus.

Lue lisää aiheesta: Korkeakoulu- & tiedepolitiikka