Radikalisoitumisen ennaltaehkäisystä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden edistämiseen
(Esitelmä pidetty 14. kesäkuuta NYRIS Youth Research Symposiumissa, Oslossa, Norjassa, lyhennetty versio)


Tutkimusprojektimme lähestyessä loppuaan on aika katsoa, mitä olemme tähän mennessä ymmärtäneet PVE-E:stä Suomen kontekstissa. Kuten tiedämme, PVE-E-käytännöt vaihtelevat suuresti maittain. Joissakin maissa, kuten Suomessa, PVE-E:n tavoitteena on vahvistaa kansallisia ja demokraattisia arvoja sekä opiskelijoiden resilienssiä kognitiivista manipulaatiota ja radikalisoitumista vastaan esimerkiksi opettamalla heille kriittistä ajattelua ja medialukutaitoja.

Tämäntyyppinen resilienssiin keskittyvä lähestymistapa tulee lähelle demokratiaa, rauhaa, globaalia kansalaisuutta ja ihmisoikeuksia koskevien kasvatustraditioiden periaatteita, joiden tavoitteena on rakentaa rauhallisempia, inklusiivisempia ja turvallisempia yhteiskuntia. Kaikkien näiden lähestymistapojen taustalla on tarve reagoida vihamielisiin asenteisiin ja kasvaviin jännitteisiin identiteettien ja maailmankatsomusten välillä yhteiskunnissamme sekä vahvistaa lasten ja nuorten sellaisia ajattelu- ja toimintamalleja, jotka mahdollistavat ekososiaalisesti kestävän tulevaisuuden rakentamisen. Sinällään PVE-E:ssä ei siis ole mitään radikaalisti uutta, vaan se on lähinnä kiireellisyydellä kuorrutettu politiikkatoimi kasvatuksen kentällä.

Väitämme kuitenkin, että opiskelijoiden resilienssin vahvistamiseen keskittyminen ei ole ongelmatonta, koska se voi sivuuttaa ne juurisyyt (ml. koettu tai havaittu sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus tai tyydyttämättömät psykologiset perustarpeet) jotka tekevät ekstremistisistä näkemyksistä ja liikkeistä alun perinkin houkuttelevia.

Mutta jotta voimme keskustella tästä enemmän, meidän on ensin tarkasteltava radikalisoitumisprosessia vähän lähemmin.

Radikalisoituminen ja PVE-E

Kellään ei ole selkeää vastausta siihen, miksi jotkut ihmiset radikalisoituvat, mutta radikalisoituneiden henkilöiden taustoista on mahdollista etsiä yhteneväisyyksiä ja kiinnittää erityistä huomiota yksilöllisiin elämänpolkuihin ja näihin liittyviin ajattelu- ja käytösmalleihin (Cassam in Sardoč, 2020). Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että radikalisoitumisen taustalla olevat syyt liittyvät tyypillisesti epäkohtiin ja tyydyttämättömiin psykologisiin perustarpeisiin, kuten turvallisuuden, autonomian, identiteetin ja yhteenkuuluvuuden tunteen, itsetunnon ja merkityksen kokemukseen (esim. Womick ym, 2019; Kruglanski ym, 2019). Tarpeet esitetään yleensä "objektiivisina", koska ne ovat synnynnäisiä, universaaleja, ylisukupolvisia eivätkä niitä voi korvata millään muulla. Vaikka tarpeet ovat yleismaailmallisia, tarpeiden tyydyttäminen tai tyydyttämättä jättäminen tuntuu kuitenkin henkilökohtaisella tasolla ja on aina subjektiivinen kokemus (Helne, 2021).

Tyytymättömät perustarpeet johtavat tyypillisesti vahvoihin, epämukaviin tunteisiin, kuten itsesääliin, häpeään, turhautumiseen ja pelkoon, sekä kyynisyyttä ja vihamielisyyttä huokuviin ajattelumalleihin. Ja kuten tiedämme, tunteet ohjaavat käyttäytymistä ja toimintaa. Perustarpeiden tyydyttyminen on ihmisen hyvinvoinnin perusta, ja meidät on ohjelmoitu pyrkimään tyydyttämään ne tavalla tai toisella. Se, mitä kukin tekee tarpeensa tyydyttääkseen, riippuu paljon resilienssistämme, kyvystämme pärjätä vastoinkäymisissä.

Mutta jos tarkastelemme tutkimusta muista nuoruuden negatiivisista kehityskuluista, kuten päihteiden käytöstä, väkivallasta, syrjään jäämisestä tai masennuksesta, huomaamme, että samat tyydyttämättömät perustarpeet löytyvät myös näiden kehityskulkujen taustalta. Ne ovat vain eri oireita samasta sairaudesta.

Lyhyesti:

• Radikalisoitumista koskeva tutkimus osoittaa, että jos perustarpeemme eivät tyydyty, koemme negatiivisia tunteita, kuten häpeää, pelkoa ja vihaa, jotka taas voivat johtaa vihamielisiin asenteisiin ja pahimmillaan jopa radikalisoitumiseen. Myös muunlaiset negatiiviset kehityskulut ovat tyypillisiä.

• Hyvinvointitutkimus puolestaan ​​osoittaa, että perustarpeiden tyydyttyminen yhdistyy resilienssiin, elämäntyytyväisyyteen ja elämän kokemiseen merkityksellisenä. Nämä taas liittyvät positiivisesti myönteisiin ryhmien välisiin asenteisiin ja prososiaaliseen käyttäytymiseen, kuten aktivismiin ja solidaarisuuteen.

Näiden tutkimustulosten valossa väitämme, että PVE-E:ssä liiallinen keskittyminen nuorten resilienssin kehittämiseen kriittisen ajattelun ja medialukutaitojen avulla on jonkin verran ongelmallista, sillä ne eivät ​​suoranaisesti ratkaise radikalisoitumisen juurisyitä. Sen tähden uusien PVE-E-strategioiden kehittäminen ei välttämättä ole tehokkain tapa edetä kohti rauhaa, solidaarisuutta ja sosiaalisesti oikeudenmukaisempia yhteiskuntia. Sen sijaan meidän pitäisi tutkia, miten nuorten perustarpeet tulevat huomioiduiksi koulukasvatuksessa, ja pohdittava, miten voisimme ohjata nuoria käsittelemään rakentavin tavoin omassa elämässään koettuja tai ympäristössä havaittuja epäkohtia ja epäoikeudenmukaisuuksia.

Muistakaamme, että vääristyneellä tavalla myös radikalisoituminen on osoitus nuoren toimijuudesta, hänen halustaan edistää ja elää tärkeimpien arvojensa ja näkemystensä mukaan. Tämä on ironista kyllä ​​täysin linjassa sen kanssa, mihin esimerkiksi viimeisin Unescon koulutuksen tulevaisuutta käsittelevä raportti meitä kannustaa: korjaamaan epäoikeudenmukaisuudet ja kehittämään tulevaisuutta sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämmäksi. Toki tämä tulee luonnollisesti tehdä sosiaalisesti ja eettisesti oikeudenmukaisella tavalla, mikä edellyttää huolellista pohdintaa yhdessä nuorten kanssa. Yhteiskunnallamme ei yksinkertaisesti ole varaa siihen, että radikalisoituminen ja ääriliikkeisiin liittyminen koetaan ainoaksi vaihtoehdoksi korjata havaitut tai itse koetut epäoikeudenmukaisuudet.

Koulutuksen rooli yhteiskunnallisessa muutoksessa

Kaikista yhteiskunnan sektoreista juuri opetustoimella on parhaat mahdollisuudet edistää yhteiskunnallista muutosta. Ja mikä parasta, kaikki muutosta edistävät tekijät ja tavoitteet löytyvät jo nyt suomalaisista opetussuunnitelmien perusteista. Globaalia solidaarisuutta vahvistaaksemme ja yhteiskunnallista polarisoitumista, konflikteja ja radikalisoitumista ennaltaehkäistäksemme meidän on kuitenkin priorisoitava tiettyjä koulutuksen painopisteitä nyt 20-luvulla enemmän kuin koskaan aiemmin.

Saadaksemme lisää ymmärrystä siitä, kuinka suomalaista kasvatusta tulisi kehittää ja mihin suuntaan uusia PVE-E-linjauksia viedä, tarkastelimme 4-vuotisen tutkimusprojektimme aikana mm. seuraavia teemoja suomalaisiin nuoriin liittyen: resilienssi, elämäntyytyväisyys, empatia, arvot, ryhmien väliset asenteet, ennakkoluulot, toiseuttaminen, dogmatismi ja avarakatseisuus.

Tässä tärkeimmät havaintomme pähkinänkuoressa:

• Suurimalla osalla suomalaisnuorista on vahvat resilienssiin ja hyvinvointiin kytkeytyvät resurssit.

• Useimmilla heistä on yleishumaaneja arvoja, jotka korostavat jaettua ihmisyyttä, tasa-arvoa, rauhan edistämistä ja hyvän tekemistä toisille.

• Suomalaisten nuorten asenteet ovat enimmäkseen inklusiivisia, eivätkä he halua yhden väestöryhmän hallitsevan muita. Puolet heistä arvostaa yhteiskunnan nykytilaa ja halua elämänsä pysyvän sellaisena kuin se on nyt (2020). Ihmisten välinen tasa-arvo on heille tärkeää ja he ovat melko avarakatseisia ja hyväksyviä erilaisten näkemysten ja mielipiteiden suhteen.

• Suomalaisten nuorten ennakkoluulot eivät kohdistu erilaisiin etnisyyksiin, uskontoihin tai kulttuureihin, vaan ne perustuvat epäluottamukseen ja pelkoon siitä, että joku väestöryhmä estäisi heitä elämästä omien arvojen mukaista elämää. Tällaisiin ryhmiin nuoret lukivat erityisesti huumeiden käyttäjät, rikolliset, sekä sellaiset ihmiset, joiden elämäntapa tai asenteet asettuvat ristiriitaan nuoren omien arvojen ja elämäntapojen kanssa.

• Suomalaiset nuoret tuntevat etäisyyttä ihmisiin, jotka ovat heidän mielestään rasistisia, syrjiviä tai älyllisesti laiskoja ja asenteellisia.

• Suomalaiset nuoret näkevät kouluopetuksen olevan isossa roolissa nuorten hyvinvointiin, asenteisiin ja maailmankatsomuksiin liittyen. Nuorilla oli paljon ideoita siitä, kuinka kouluja ja oppilaitoksia voitaisiin kehittää entistä merkityksellisimmiksi paikoiksi, kuinka heidän taitojaan rauhalliseen ja rakentavaan yhteiseloon voisi rakentaa sekä kuinka koulu voisi valmistaa heitä paremmin heidän tulevaisuuttaan varten.

Tutkimustulostemme valossa voimme siis esittää, että suomalaisissa nuorissa on valtavasti potentiaalia osallistua sosiaalisesti oikeudenmukaisemman ja rauhallisemman tulevaisuuden rakentamiseen. Heidän ajattelumallinsa, asenteensa ja arvonsa ovat kohdillaan. He osoittavat välittämistä ja inklusiivista ajattelua. He paitsi näkevät selkeästi yhteiskunnan ongelmakohdat ja tarpeet, heillä on myös ideoita koulukasvatuksen kehittämiseksi vastaamaan näihin paremmin. Nuoret ovat siis valmiita ja halukkaita muutokseen. Mutta onko koulu valmis fasilitoimaan heitä?

Koulukasvatuksella tulisi olla moraalinen velvollisuus tarjota lapsille ja nuorille perusteellisia työkaluja ja mahdollisuuksia sen muutoksen edistämiseen, jonka he haluavat tulevaisuudessaan nähdä.