Ekstremismistä ja resilienssistä
Mielenkiintoisia ja ajankohtaisia näkökulmia liittyen ekstremismiin, resilienssiin ja nuoriin.
Resilienssi. Haastateltavana Soili Poijula

Soili Poijula on laillistettu psykologi ja psykoterapeutti. Tutkimusassistenttimme Essi Fonselius haastatteli Soilia kesällä 2020.

Essi Fonselius: Mitä resilienssi on ja millaisissa tilanteissa siitä voi olla hyötyä?

Soili Poijula: Resilienssi on ainakin joustavaa palautuvuutta, kestävyyttä ja sitä, että opitaan kokemuksista. Ne ovat ehkä resilienssin keskeisimmät tekijät. Resilienssistä voi olla hyötyä äkillisissä tapahtumissa ja muutoksissa, mutta siitä voi olla hyötyä myös pitkittyneissä ja haastavissa elämänvaiheissa. Resilienssistä on kiinnostuttu yhä laajemmin ja sitä on tutkittu yksilön, perheen, työyhteisöjen, organisaatioiden ja valtioidenkin tasolla. Varsinkin COVID-19 -pandemian aikana resilienssi-sana on räjähdysmäisesti otettu käyttöön. Tieteellisen tutkimuksen piirissä löydetty resilienssi -ilmiö näyttää nyt tuovan toivoa ihmisille siitä, miten tällaisissa aivan uudenlaisissa tilanteissa voidaan selviytyä myönteisesti.

EF: Mitkä ovat sellaisia asioita, jotka vaikuttavat yksilöiden resilienssiin ja miten resilienssi kehittyy?

SP: Yksilön resielienssiin vaikuttaa perimä ja ympäristö. Yksilön resilienssitekijöitä on geeneistä, fysiologisista ja neurofysiologisista tekijöistä stressinsietokykyyn ja tunteiden säätelykykyyn. Resilienssitaidot kehittyvät kokemuksista kuten esimerkiksi tunteiden säätely, joka kehittyy vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa eli perimää tärkeämpi on kuitenkin ympäristö. Näin ajatellaan tällä hetkellä ainakin. Resilienssin kehitys on prosessi eli kokemuksesta yleensä opitaan silloin, jos on keinoja ja myöskin tukea sekä apua selviytyä kohdatuista haasteista. Yksilön resilienssiin vaikuttavat yksilön ominaisuudet, persoonallisuuden piirteet ja opitut taidot, mutta resilienssiin tarvitaan aina myös ympäristö; että lapsella on vähintäänkin yksi huolehtiva aikuinen tai aikuinen, johon voi turvautua, jos tulee jokin ongelma tai hätä. Resilienssiä rakentavaan ympäristöön kuuluu turvallinen yhteiskunta ja tasokas koulujärjestelmä - kuten onneksemme Suomessa on. Ihmiset, vuorovaikutus ja verkostot ovat resilienssin kehityksessä tärkeitä. On tärkeää, että ihminen kuuluu perheeseen ja omaan yhteisöön ja että hänellä on kaiken ikäisiin ihmisiin hyviä suhteita sekä taitoja olla tekemisissä ja vuorovaikutuksessa eri-ikäisten ihmisten kanssa. Yleisesti yksilön ominaisuudet ja ympäristön sekä aineelliset että aineettomat tekijät vaikuttavat resilienssiin.

EF: Miten resilienssiä voi kehittää, erityisesti nuorilla ihmisillä?

SP: Esimerkiksi Martin Seligmanin kehittämässä lasten ja nuorten resilienssin vahvistamisohjelmassa on hyvin paljon resilienssitekijöiksi tunnistettujen tunneälykkyyden, sosiaalisten taitojen, moraalin, hyveiden ja ihmisen vahvuuksien vahvistamista. Resilienssin kehittäminen vaatii hyvin paljon kurinalaista harjoittelemista eli minäpystyvyys vahvistuu, kun ihminen itse tekee asioita, joiden kautta oppii taitoja, jotka auttavat selviytymään ja jopa menestymään. Tärkeää on, että on joku, joka ohjaa ja näyttää mallia miten toimia ja selviytyä ja kannustaa onnistumaan. Resilienssiin kuuluu sisältäpäin ohjautuvuus, minäpystyvyyden tunne ja tietenkin myös se, että luottaa toisiin ihmisiin ja voi pyytää apua eikä ikään kuin ole yksin selviytymässä täällä elämässä.

EF: Miten erilaiset negatiiviset tai traumaattiset tapahtumat vaikuttavat nuoriin ja miten nuoria voitaisiin auttaa niistä selviytymiseen?

SP: Ne vaikuttavat aina sitä enemmän, mitä useampia traumaattisia tapahtumia, menetyksiä ja kielteisiä elämäntapahtumia yksilö joutuu kohtaamaan kuten ns. ACE (Adverse Childhood Experiences -Study) – tutkimuksissa on raportoitu. Suomessa ollaan vasta viime aikoina tultu tästä tietoisiksi ja orastavasti alettu kehittää trauma- ja resilienssitietoista lähestymistapaa kasvatuksessa, opetuksessa ja lasten ja nuorten palveluissa. Tapahtumien kasautuva vaikutus on aina suurempi kuin yksittäiset tapahtumat sinänsä. Sanotaan, että nuoruusiässä yhdestä ongelmasta nuori kyllä selviytyy ja ettei nuoruusiästä välttämättä tule edes kriisiä kaikille. Mutta jos kasautuu useampia traumoja, menetyksiä, kielteisiä elämäntapahtumia, on aina suurempi riski, että puhkeaa kriisi tai psyykkisiä, sosiaalisia tai fyysisen terveyden häiriöitä. Kasautumisesta riskitekijänä on esimerkiksi Yhdysvalloissa raportoitu, että nuorisorikollisella, joka joutuu ensimmäistä kertaa tuomiolle, on elämänhistoriassa vähintäänkin kuusi isoa traumaa. Tavallaan se kertoo, että ei kuka tahansa noin vaan päädy esimerkiksi rikoksen polulle, vaan että se on todennäköisempää, jos on paljon kielteisiä tapahtumia elämässä ja turvan ja huolenpidon puutetta. Nuorten auttamiseen tarvitaan monenlaisia tekijöitä. Yleensä kuitenkin ydinasia on nuorten itsensä mukaan, että kun joku aikuinen olisi huomannut ja puuttunut, välittänyt. Ei tarvittaisi kuin joku, joka pysäyttää, kysyy, huomaa, välittää ja kysyy uudestaan. Yleensä niitäkin nuoria, jotka ovat hyvin isoissa vaikeuksissa, auttaa selviytymään se, että on muistoja hyvistä aikuisista, jotka ovat tarjonneet heille turvaa tai selkeästi välittäneet heistä. Tämä tulee toistuvasti näkyviin nuorten kanssa työskenneltäessä. Mutta tietenkin moni muukin tekijä vaikuttaa sen lisäksi, että aikuisille kuuluu vastuu ja mahdollisuus auttaa nuoria. Kehityksellisesti nuorille ikätoverit ovat ainutlaatuisen tärkeitä. Sitä enemmän kaveripiiriin turvaudutaan mitä vähemmän on aikuisia, joihin luottaa. On tietenkin aika ratkaisevaa saako nuori ystäviltään ja kaveripiiristään hyviä vai huonoja vaikutteita - ja pystyykö hän olemaan sisäistämättä huonoja vaikutteita. Selviytymiskykyisyyteen vaikuttavat kehittävät harrastukset, se että on jokin taito, joka lisää minäpystyvyyttä ja sitä, että on sosiaalisesti suosittu ja pidetty. Harrastukset ja ryhmään kuuluminen kannattelevat lasta ja nuorta, vaikka hänellä olisi suuriakin vaikeuksia elämässään; voi suojata aika paljolta, kun on joku, josta pitää kiinni ja jokin asia, jossa kehittyä tavoitteellisesti, myönteisten ihmissuhteiden ohella.

Ääriliikkeisiin liittyminen ja niistä irtautuminen. Haastateltavana Heikki Mikkola

Heikki Mikkola on väkivaltatyöntekijä ja toimi jo toimintansa päättäneen Radinet-hankkeen hankevastaavana. RADINET-hankkeessa (2016-2018) kehitettiin järjestöpohjainen, valtakunnallinen asiakastyön Exit-toimintamalli radikalisoituneille henkilöille, jotka haluavat irtaantua väkivaltaisesta ääriajattelusta ja -toiminnasta. Tutkimusassistenttimme Essi Fonselius haastatteli Heikkiä kesällä 2020.

Essi Fonselius: Millaiset tekijät ovat saaneet ihmisiä liittymään erilaisiin ääriliikkeisiin?

Heikki Mikkola: Yhtä ja selkeää profiilia ei ole olemassa, mutta jos puhutaan näistä nuorista, jotka olivat ihastuneet johonkin ääriliikkeeseen, niin siinä oli monesti taustalla koulukiusaamista. Kiusaaminen ei ole ainoa selittävä tekijä, mutta se on kuitenkin herkkä paikka, jos ei löydä omaa sosiaalista ryhmää ja silloin on riski ihastua tällaisiin liikkeisiin. Ääriliikkeethän ottavat mielellään kaikenlaisia ihmisiä mukaansa ja lupaavat tukea ja turvaa, mitä se käytännössä ei sitten olekaan, jos kysytään millaista oli olla liikkeessä. Siinä on otollinen maaperä, kun mennään yksinäiselle ihmiselle lupaamaan mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Useimmilla oli syynä myös se, että he olivat tutkineet näitä aatemaailmoja syvällisesti ja heillä oli tietynlaista viehtymystä siihen suuntaan. Koulukiusaaminen ei todellakaan ole ainoa tekijä, vaan mukana oli myös sellaisia, joilla oli sosiaalinen piiri, mutta ne piirit harrastivat näitä ääriliikkeitä. Sosiaalinen huono-osaisuus ei myöskään minun mielestäni selitä ääriliikkeeseen liittymistä, vaan mukana oli ihmisiä niin sanotusti hyvistä perheistä ja jos puhutaan aikuisista, niin hyvin toimeentulevia.

EF: Mitkä ovat sellaisia tekijöitä, joiden takia ihmiset ovat halunneet irtaantua ääriliikkeistä?

HM: Melkein pääsääntöisesti, olipa sitten mukana äärioikeistossa tai uskonnollisessa ääriliikkeessä, niin he ovat pettyneet niihin toimintatapoihin eli se, mitä heille alun perin luvattiin, ei pidä paikkaansa. Nämä organisaatiot ovat kulttiliikkeiden tapaisia, siellä johtajien sana on ehdoton ja sitä pitää sokeasti noudattaa. Niihin liittyy myös väkivaltatoimenpiteitä, mitä pitää toteuttaa ja ne eivät kaikkien ajatusmaailmaan sovi. Monet ovat sanoneet, että he väsyivät siihen toimintaan, he kokivat sen jotenkin älyllisesti köyhänä ja olivat alkaneet prosessoida asioita uudestaan ja miettimään. Tapahtui tällaista henkistä kasvua.

EF: Minkälainen prosessi irtaantuminen ääriliikkeestä on ja minkälaista tukea ihmiset siihen tarvitsevat?

HM: Se on vaativa prosessi. Olen aina korostanut, että liittyminen ääriliikkeeseen on helppoa, melkein yhden klikkauksen takana netissä. Mutta sitten, kun sinne on liittynyt, siellä on hyvin ehdottomat säännöt ja jos päättää erota, niin eroavaan ihmiseen voidaan kohdistaa väkivaltaisia toimenpiteitä liikkeen puolesta. Tämä taas aiheuttaa sen, että osa eroajista on joutunut vaihtamaan paikkakuntaa. On jopa sellaisiakin tapauksia, että eroaja on joutunut hakemaan poliisin suojelua ja uuden identiteetin. Monet, jotka ovat olleet 24/7 mukana ääriliikkeessä, ovat irtaantuneet myös normaalielämästä. Monella ei ole asuntoa, monella on jäänyt koulutus kesken, ammattia ei ole haettu ja eikä heillä ehkä ole sosiaaliturvaa. Myös heidän niin sanottu ystäväverkostonsa on koostunut näistä ääriliikkeen ihmisistä, joten he jäävät monesti yksin eikä heillä ole mitään sosiaalista verkostoa liikkeestä eroamisen jälkeen. Radinet-työssäkin tarjottiin lähinnä henkistä tukea ja osassa tapauksista oltiin mukana asioimassa, esimerkiksi autettiin koulutuspaikan hakemisessa, käytiin virastossa ja näin edespäin. Ei ole yhtä kaavaa, miten autetaan, mutta se henkinen tuki oli varmaankin se tärkein osa. Oli tärkeää tukea heitä, kun he olivat sen päätöksen tehneet ja olla mukana myös matkalla tukemassa heitä.

EF: Miten tulisi auttaa ihmisiä, jotka eivät ole vielä radikalisoituneet, mutta jotka osoittavat kiinnostusta tiettyä ääri-ideologiaa tai -liikkettä kohtaan?

HM: Meillä oli aika paljon näitä henkilöitä, puhutaan alaikäisistä. Meillä oli 14–16-vuotiaita nuoria, joista lähipiiri oli huolestunut, useimmiten huoltaja, mutta saattoi olla myös esimerkiksi nuorisotyöntekijä tai joku henkilö, joka oli jossakin työsuhteessa nuoren kanssa. He ottivat meihin yhteyttä ja sitten sovittiin aika toimistolle. Nämä nuoret tulivat useimmiten huoltajan tai huoltajien kanssa ja heillä oli aatemaailma, johon he olivat ihastuneet. Me kävimme keskustelua siitä aatemaailmasta. Työntekijänkin täytyi olla tietoinen niistä aatemaailmoista ja olla jollain tasolla perehtynyt niihin, jotta pystyi haastamaan ja kyseenalaistamaan sitä ajattelua. Tämä ajattelun haastaminen oli yksi keino, mutta oli myös konkreettisia asioita. Nuoren kanssa tehtiin esimerkiksi päiväretkiä. Otettiin puheeksi, mitä muuta harrastusta nuorella on ja joku kertoi, että häntä kiinnostaa esimerkiksi kalastus. Sitten oltiin mukana pienimuotoisilla retkillä, jotta tulisi siihen ajatteluun muuta sisältöä.

Nuorten hyvinvoinnin tukeminen oppilaitoksissa. Haastattelussa koulupsykologi Elise Sailas.

Elise Sailas on Vantaan kaupungin kieli- ja kulttuuriryhmien konsultoiva psykologi ja työskentelee säännöllisesti kahdella koululla koulupsykologina. Tutkimusassistenttimmen Essi Fonselius haastatteli Eliseä kesällä 2020.

Essi Fonselius: Näkyykö polarisaatio, radikalisaatio tai vastaavat ilmiöt kouluissa?

Elise Sailas: Minä toimin perusopetuksen puolella, niin siellä näkyy jossakin määrin. Kun ajattelee, että minkä ikäisiä perusopetuksessa olevat nuoret ovat, niin nämä ilmiöt näkyvät varmaan selkeämmin toisella asteella, mutta kyllä sellaista mustavalkoista ajattelua on yläkoululaistenkin puheissa. Myös muutamia väkivaltaiseen radikalismiin liittyviä tapauksiakin on ollut, mutta ne eivät ole välttämättä menneet ihan väkivaltaan tai sillä uhkaamiseen asti, mutta sellaista ajattelua on ollut näkyvissä jonkin verran.

EF: Keskustellaanko tällaisista ilmiöistä kouluissa?

ES: Meillä on ollut useampana vuonna oppilashuollon koulutuspäivät ja siellä on useammalla kerralla ollut aiheena väkivaltainen radikalisoituminen. Varsinkin historian ja yhteiskuntaopin opettajat ovat kertoneet, että heidän tunneillaan oppilaat haluaisivat kovasti keskustella näistä asioista ja opettajat kokevat tietynlaista riittämättömyyttä sekä ajan suhteen että sen suhteen, millä tavalla näitä asioita tulisi käsitellä. Mutta opettajat ovat ottaneet esille, että olisi suuri tarve keskustella näistä asioista.

EF: Onko sinulla joitakin ajatuksia siitä, miten tällaisista asioista olisi hyvä keskustella nuorten kanssa?

ES: Kun ajattelee, miten monikulttuurinen ympäristö Vantaakin on ja lähes kaikki Vantaan koulut, niin minusta se antaa todella hyvän lähtökohdan tällaiselle keskustelulle. Varmasti tulisi monenlaisia näkökulmia ja mielipiteitä esille ja saataisiin autenttisia keskusteluja, mutta se edellyttäisi sitä, että olisi aikaa ja malttia sekä ryhmän hallintaa niin, että monenlaiset mielipiteet pääsisivät esille. Voisin kuvitella, että tällaisessa tilanteessa yksittäinen opettaja voi kokea riittämättömyyttä ja ajattelen, että opettajien parityö näistä asioista keskusteltaessa olisi todella hyvä. Toinen asia on kuitenkin se, että onko siihen mahdollisuutta.

EF: Millaisia haasteita tai huolia nuorilla on nykypäivänä?

ES: Hyvin monenlaisia. Jos ajatellaan yläkoulua, niin oppilaat ovat murrosikäisiä, herkässä kasvuvaiheessa olevia, joilla on omat kuohuntansa ja siihenkin liittyen mustavalkoista ajattelua paljon enemmän kuin myöhemmässä ikävaiheessa. Toisaalta nuorilla on suuri tarve reflektoida omia ajatuksia ja kokemuksia ikätovereitten ja aikuisten kanssa. Tähän pitäisi pyrkiä vastaamaan. Täytyy myös sanoa, että nykyään suorituspaineet ovat yläkoulussakin aikamoiset. Ne suorituspaineet, joita aikaisemmin oli lukiossa, ovat valuneet nyt jo yläkouluun ja oppilailta vaaditaan todella paljon omatoimisuutta ja itsenäistä opiskelua. Tulee sellainen olo, että jakautuvatko oppilaat entistä selvemmin siihen, ketkä pääsevät lukioon ja mihin lukioon, ja sitten taas niihin, jotka saattavat niin sanotusti luovuttaa, kun muita toisen asteen opiskeluvaihtoehtoja ei arvosteta yhtä paljon. Kun puhutaan radikalisoitumisesta, mustavalkoisesta ajattelusta ja siitä, näkeekö nuori mahdollisuuksia itsellään, ajattelen, että koulun työntekijöiden tärkein tehtävä, olivat he sitten opettajia tai oppilashuollon työntekijöitä, on oppilaiden toivon ylläpitäminen. Että vaikka opiskelut eivät olisi oikein sujuneet, vaikka olisi tullut töpeksittyä, niin siitä huolimatta voidaan tehdä yhteistyötä ja auttaa nuorta eteenpäin.

EF: Miten pystytään tunnistamaan, että nuori kaipaa apua tai tukea?

ES: Koulussahan oppilaat ovat koko ajan aikuisten valvovan silmän alla ja heitä ei oikeastaan voikaan päästää omiin oloihinsa koulupäivän aikana, mutta siihen aikuiset eivät tietenkään pääse käsiksi, että mitä oppilaat ajattelevat ja mitä he puhuvat keskenään, minkä lisäksi on vielä sosiaalinen media, jossa käydään omanlaisiaan keskusteluja. Tähän vaikuttaa varmaankin luottamus ja se, kuinka paljon oppilaat itse uskaltavat puhua ja kuinka paljon oppilaat tuovat koulun henkilökunnalle esille niitä asioita, mitä he ovat nähneet ja kuulleet. Joissakin kouluissa toimii mielestäni todella hyvin tällainen, että oppilaat luottavat siihen, että he voivat tulla puhumaan koulun aikuisille koulukavereihin liittyvistä huolista, olivat he sitten kuulleet tai nähneet jotain koulussa tai some-keskusteluissa, ja tätä kautta pääsee kiinni niihin asioihin. Lisäksi olisi tärkeää, että erilaisten konfliktitilanteiden selvittely voitaisiin tehdä rauhassa ja kun erilaisia konfliktitilanteita selvitellään, niin päästäisiin selville siitä, mitkä ajattelumallit ja motiivit sitä toimintaa aiheuttavat ja motivoivat eikä vain keskityttäisi siihen, mitä on tullut tehtyä. Oppilaan itsereflektio saattaisi samalla kehittyä ja mitä paremmin ymmärtää omaa käyttäytymistään, niin sitä paremmin ymmärtää ehkä muitakin eri toimintavaihtoehtoja. Tämä vie kuitenkin aikaa ja malttia.

EF: Miten nuorten hyvinvointia voitaisiin tukea paremmin kouluissa?

ES: Suorituspaineet ja tulostavoitteet ovat kouluissa aikamoiset, pitäisi opettaa suuri määrä asioita lyhyessä ajassa ja ottaa erilaiset oppijat huomioon. Mielestäni vuorovaikutukseen pitäisi olla enemmän aikaa siinä ohella sekä opettajilla että oppilashuollon työntekijöillä. Lisäksi yhteistyö on todella tärkeää, että jos oppilaasta herää huoli, niin opettajat tulisivat rohkeasti puhumaan oppilashuollon työntekijöiden kanssa ja sitten voitaisiin yhdessä miettiä niitä asioita. Varmaankaan mitään taikasauvaa ei ole, mutta vuorovaikutus on merkittävässä osassa, että kaikki kokisivat olevansa osallisia ja voivansa aina tulla puhumaan myös koulun aikuisille, oli ne huolet sitten mitä tahansa. Tärkeää on myös se, että tiedetään, mistä sitä apua ja tukea haetaan koulun ulkopuolelta. Aina koulun keinot eivät riitä ja silloin on muita tahoja, joiden kanssa voidaan tehdä yhteistyötä.

Eroon mustavalkoisesta ajattelusta. Haastateltavana Marjaana Martínez de Pinillo.

Marjaana Martínez de Pinillo on Kasvatuksen ja koulutuksen toimialan asiantuntija Helsingin kaupungilla ja hän työskentelee Minun silmin, sinun silmin -ohjelmassa kouluttajana. Tutkimusassistenttimme Essi Fonselius haastatteli Marjaanaa kesällä 2020.

Essi Fonselius: Kertoisitko aluksi Minun silmin, sinun silmin -ohjelmasta?

Marjaana Martínez de Pinillo: Minun silmin, sinun silmin -ohjelma tuotiin Suomeen 2015. Olen itse ollut mukana vuodesta 2017 ja tällä hetkellä koulutan kurssin ohjaajia ja aikaisemmin olen käynyt eri luokka-asteilla kouluissa ohjaamassa näitä kursseja. Minun silmin, sinun silmin -ohjelman rakenteeseen kuuluu kuusi varsinaista tapaamiskertaa, joista jokainen rakentuu jonkinlaisen tarinallisen rakenteen ympärille ja seitsemännellä kerralla on kertauskerta. Tapaamiskerroilla harjoitellaan erilaisia taitoja esimerkiksi neuvottelutaitoja, aktiivista kuuntelua, tunteiden tunnistamista ja näitä on sidottu erilaisiin aiheisiin. Meillä on muun muassa yhteiskuntaoppiin liittyviä aiheita, joissa puhutaan esimerkiksi vastuullisesta ja eettisestä kuluttamisesta. Lisäksi meillä on kunnanvaltuustoharjoitus, jossa esimerkiksi mietitään demokratiataitoja. Meillä on myös yhtenä teemana oikeudenmukaisuus, jossa mietitään esimerkiksi miten resurssit jakautuvat maapallolla, mitä se voi tarkoittaa ja kuinka paljon omaan tilanteeseensa voi vaikuttaa. Lisäksi kurssilla opetellaan työryhmätaitoja ja käytetään äänestämistä demokraattisena asioiden ratkaisuvälineenä. Meiltä löytyy myös äidinkieleen sopivia teemoja kuten esimerkiksi, uutiset, mainokset, lähdekriittisyys ja sometaidot.

Tällä hetkellä me vielä testaamme uusinta versiota ohjelmastamme. Me teemme alku- ja loppukartoituksen tutkimuslomakkeilla, jotka sisältävät moraalidilemmoja, Schwartzin arvomittarin, kognitiivisen empatian mittarin ja resilienssimittarin, joilla keräämme tietoa ennen kurssia ja sen jälkeen. Kevään aikana menemme myös haastattelemaan opiskelijoita, opettajia ja muuta henkilökuntaa.

EF: Miten mustavalkoista ajattelua voidaan ennaltaehkäistä tai torjua?

MM: Mustavalkoinen ajatteluhan on adaptiivinen ja hyvä asia, jos on esimerkiksi jäämässä auton alle ja pitää toimia nopeasti, mutta yleistyessään normaaliksi toimintatavaksi, siitä voi koitua ongelmia. Kurssillamme harjoitellaan esimerkiksi sen tiedostamista, mistä mustavalkoinen ajattelu juontaa juurensa ja kuinka se on luonnollinen reaktio. Lisäksi kurssilla harjoitellaan tunnistamaan tunteita, joiden pohjalta usein saatetaan käyttäytyä mustavalkoisesti. Toisaalta meillä on myös arvoihin liittyviä harjoituksia, joiden avulla pyritään ymmärtämään sitä, että ihmiset voivat tulkita tai sanoittaa samaa arvoa eri tavoilla. Tämä auttaa ymmärtämään, että meillä voi olla samanlaiset arvot, vaikka olemme kuvitelleet, että toinen ihminen on täysin vastakkainen itseemme verrattuna. Eli muun muassa arvomaailman ja vaihtoehtojen laajentamisen sekä omien reaktioiden tunnistamisen kautta pyrimme ohjelmamme avulla siihen, että asiat voitaisiin nähdä useammalta eri kantilta.

EF: Millä keinoilla nuorten välistä yhteistyökykyä voitaisiin parantaa?

MM: Jos puhutaan yleisellä tasolla, hyvä keino tähän on pyrkiä etsimään jotakin yhteistä ja tätä harjoittelemme ohjelmassamme arvo- ja neuvotteluharjoitusten sekä roolipelien avulla. Nämä taidot siirretään sitten oikeaan maailmaan eli jos tuntuu, että ei tule jonkun ihmisen kanssa oikein toimeen, niin millä keinoilla voidaan etsiä jotakin yhteistä arvopohjaa tai toisaalta hyväksyä se, että tällaisia tilanteita on. Kaikki harjoituksemme tukevat yhdessä tekemistä ja luulen, että se on tämän ohjelman tärkein keino parantaa yhteistyökykyä.

EF: Millaista hyötyä demokratiakasvatuksesta on nuorille?

MM: Tärkeintä on mielestäni varmaankin osallisuuden kokemus. Lisäksi se, että huomaa, että meillä kaikilla voi olla mahdollisuuksia vaikuttaa sekä omaan tulevaisuuteemme että yhteiskunnan asioihin. Ohjelmassamme opetellaan myös rakentavia tapoja tuoda mielipiteitä esille ja sitä kautta vaikuttamaan asioihin. Osallisuuden kokemuksen lisäksi on tärkeää huomata, että kaikilla on ääni, ei vain valtavirralla ja että moniääninen yhteiskunta on mahdollinen.

EF: Miten demokratiataitoja voitaisiin opettaa nuorille?

MM: Me olemme tehneet sitä tällaisten tarinoiden ja roolipelien kautta, jotka viedään loppukeskustelussa yhteiskunnalliselle tasolle. Pohditaan esimerkiksi mitä päätöksenteko on, miten se tapahtuu, kuinka asioista neuvotellaan ja miten äänestetään. Ohjelman harjoitukset ovat tavallaan simulaatioita.

EF: Minkä takia on tärkeää, että nuoret oppivat tällaisia taitoja?

MM: Ajattelen, että nykypäivänä on todella tärkeää osata ilmaista itseään tietyllä tavalla, jos miettii vaikka sosiaalista mediaa ja mitä kaikkea siellä tapahtuu. Sinnehän poliitikotkin saattavat laittaa jotakin, josta voi tulla todella pitkät seuraukset ja tämän takia on tärkeää oppia ilmaisemaan itseään rakentavasti. Nämä taidot valmentavat lisäksi tuleviin opintoihin ja työelämään. Myös yleisesti se, että jos me kaikki emme olisi niin mustavalkoisia tai ainakin tunnistaisimme ne tilanteet, joissa esimerkiksi stereotyypitämme positiivisesti tai negatiivisesti ihmisiä tai asioita, niin kyllähän se edistäisi yleistä sopua yhteiskunnassa. Lisäksi, kun maailma muuttuu koko ajan ja Suomestakin tulee kulttuurisesti paljon moninaisempi kuin esimerkiksi 30 vuotta sitten, niin ajattelen, että on todella tärkeää, että on halua ymmärtää toisten ihmisten näkökulmia.

Minun silmin – Sinun silmin -ohjelman nettisivut: https://misi.hel.fi/

Ekstremismi netissä. Haastateltavana Radical Webin Veera Tuomala ja Annukka Kurki

Veera Tuomala ja Annukka Kurki ovat RadicalWeb-hankkeen hankesuunnittelijoita. RadicalWeb on Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama kahden vuoden hanke, jonka pääasiallisena kohderyhmänä ovat nuorisotyöntekijät. Hankkeessa tehdään selvitystyötä, jonka keskiössä on verkossa tapahtuva radikalisoituminen ja verkon vaikutus radikalisoitumiseen. Tutkimusassistenttimme Essi Fonselius haastatteli Veeraa ja Annukkaa kesällä 2020.

Essi Fonselius: Miten ääri-ideologia tai radikalisoituminen näkyy verkkoympäristössä?

Veera Tuomala: Viime vuonna tehdyssä RadicalWeb -selvitystyössä keskityttiin vain suomenkielisiin verkkoympäristöihin. Yleisesti oli havaittavissa ilmiö, jossa verkko toimii eräänlaisena kaikukammiona; erilaisilla foorumeilla on ihmisiä, jotka ajattelevat samalla tavalla, ja antavat vastakaikua radikaaleihin ajatuksiin. Syntyy tunne, että tämänlaisia ihmisiä olisi paljon enemmän kuin oikeasti on ja kyseinen ajattelutapa olisi valtavirtaa.

Annukka Kurki: Kyseisessä selvitystyössä tuotiin myös esille, että tällä hetkellä Suomeen liittyvään jihadismi-sisältöön ei törmää kovin usein. Suojelupoliisi ja teknologiayritykset ovat käyttäneet kovia toimia, joiden vuoksi jihadistinen sisältö on siirtynyt salattujen sivujen taakse. Helsingin yliopiston tutkijat Leena Malkki ja Matti Pohjonen julkaisivat vuonna 2019 tutkimuksen ”Jihadistinen verkkoviestintä ja Suomi”, jossa kartoitettiin Suomeen liittyvää jihadistista verkkoviestintää. Tutkimuksesta saa hyvän katsauksen Suomen tilanteeseen jihadistisen sisällön osalta.

EF: Miten verkossa näkyvä ääriajattelu vaikuttaa nuoriin?

VT: Nuoret ovat todella haavoittuvassa asemassa ollessaan alttiita erilaisille vaikutuksille verkossa. Kun medialukutaitoa ei välttämättä ole, johtaa se osaamattomuuteen erotella faktan fiktiosta tai propagandasta. Esimerkiksi, kun nuori kokee, että ei ole paikkaa, missä olla tai ei ole kavereita, voi tilanne johtaa siihen, että nuori löytää verkossa ryhmän, joka tarjoaa kaivattua jutteluseuraa ja sosiaalisia kontakteja. Tämä on yksi vaikuttava tekijä, jossa nuori voi eksyä ääriajattelua harjoittaviin ryhmiin mukaan. Nuorille kuulumisen tunne on tärkeää. Jos sitä ei löydy kotoa tai koulusta, on tilanne otollinen ääriryhmille. Ääriryhmät etsivät tällaisia ihmisiä.

RadicalWeb-hankkeessa nuorisotyöntekijät ovat tärkeässä roolissa kohderyhmänämme, sillä he ovat nuorten kanssa laajasti tekemisissä. Olemme muutaman konsultaation tehneet nuorisotyöntekijöiden kanssa ja kaikilta on kuultu, että tällaista liikehdintää on olemassa valitettavan paljon. Nuorisotyöntekijät ovat huolissaan tilanteesta.

AK: Ääriliikkeiden tuottama vihapuhe ja sen kokeminen ovat haitallisia kenelle tahansa nuorelle, vaikka nuori ei olisi tekemisissä ääriliikkeiden kanssa. Jos nuori joutuu syrjinnän ja vihapuheen kohteeksi etnisen taustansa tai uskontonsa vuoksi, voi se olla hyvin vahingollista nuoren identiteetin kehittymiselle ja yhteiskuntaan kuuluvuuden tunteelle.

Väkivaltainen radikalisoituminen on aina monimutkainen prosessi ja siihen vaikuttaa useat eri psykologiset, yhteiskunnalliset ja sosiaaliset tekijät. Yksilön tai yhteisön syrjinnän kokemus ja marginalisoituminen ovat tutkitusti tekijöitä, jotka voivat myös johtaa radikalisoitumiseen. Tutkimuksissa puhutaan vetävistä ja työntävistä tekijöistä.

EF: Miten nuoria voitaisiin tukea, jotta tällaisella ei olisi niin suurta vaikutusta?

AK: RadicalWeb-hankkeessa kohderyhmänämme ovat nuorisotyöntekijät ja painotamme nuorisotyöntekijöiden osaamisen kartuttamista nuorten tukemisessa. Olemme Suomessa hyvässä asemassa, kun eri tahot ovat kouluttaneet eri ammattiryhmiä. Esimerkiksi THL:llä on koulutuksia sosiaalityöntekijöille ja sairaalahenkilökunnalle, Helsingin yliopistolla ja Opetushallituksella on koulutuksia kasvatusalalle ja me koulutamme nuorisotyöntekijöitä. Teemme läheistä yhteistyötä toistemme kanssa, mikä on tärkeää moniammatillisen yhteistyön kehittämisessä.

Nuorisotyöntekijät ovat avainasemassa tämän ilmiön ennaltaehkäisemisessä ja nuorten tukemisessa; he tapaavat nuoria vapaa-ajalla hyvinkin matalalla kynnyksellä. Nuorisotyöntekijät ovat läheisesti mukana nuorten arjessa ja elämässä. Nuorisotyöntekijällä ja nuorella syntyykin usein hyvin luottamuksellinen keskinäinen suhde ja tämä auttaa vaikeistakin asioista puhumisessa ja niiden selvittämisessä yhdessä.

Nuorisotyöntekijöille pyritään koulutusten avulla lisäämään ymmärrystä ja tietoa väkivaltaisesta radikalisoitumisesta ja ekstremismistä ilmiönä Suomessa ja maailmalla. Tärkeää on ymmärtää, miten nuoret törmäävät ilmiöön niin verkkomaailmassa kuin sen ulkopuolella. Tarkoituksena on, että nuorisotyöntekijät kykenisivät havaitsemaan mahdollisia merkkejä radikalisoitumisesta tai ääriliikkeistä ja osaisivat puuttua tilanteeseen ajoissa ennaltaehkäisevästi.

Koulutuksissa painotamme paljon puheeksi ottamista. Olemme saaneet koulutusten nuorisotyöntekijöiltä palautetta, että ekstremismi on koettu vaikeaksi aiheeksi ottaa puheeksi nuorten kanssa. Tähän onkin etsitty keinoja, miten asiasta voidaan keskustella nuoren kanssa ilman, että nuori kokee tuomitsemisen tunnetta.

Eräässä koulutuksessa nuorisotyöntekijät toivat esille, että äärioikeistolainen liikehdintä on lisääntynyt heidän nuortensa keskuudessa. Nämä nuorisotyöntekijät eivät tienneet, miten asian voisi ottaa nuorten kanssa puheeksi välittävällä tavalla ilman, että nuorille tulee olo, että heitä tuomitaan. Nuoristyöntekijät pelkäsivät, että asiasta kyseleminen ja keskusteleminen voisi jopa työntää nuoria kohti ääriryhmiä. Näiden haasteiden vuoksi tulemme painottamaan koulutuksissamme yhä enemmän ”puheeksi ottamisen” -menetelmää ja teemme yhteistyötä esimerkiksi Erätaukosäätiön kanssa, joka on kehittänyt toimivan dialogimenetelmän. Olen itse ollut mukana Erasmus+-ohjelman Youth Work For Resilience -koulutuksessa, jossa olemme opetelleet tämän menetelmän käyttöä ja olen kokenut sen helpoksi ja toimivaksi.

VT: Olen samaa mieltä, että on tärkeää kysellä ja olla utelias, mutta ei missään nimessä syyttelevä. Ymmärtäväinen ja neutraali ”puheeksi ottamisen” -menetelmä on tärkeää, jotta ei stigmatisoi nuorta ja työnnä vahvemmin ääriliikkeen suuntaan. Nuorisotyöntekijät ovat hyvässä asemassa, sillä heidän työhönsä kuuluu olennaisesti avoin ja rakentava keskustelu nuorten kanssa.

Radical Web: https://www.pelastakaalapset.fi/tyomme-kotimaassa/kehittamistoiminta/radicalweb…

Deradikalisoitumisesta. Haastateltavana Oussama Yousfi

Oussama Yousfi työskenteli vuosina 2016-2018 Radinet-hankkeessa, jossa tehtiin asiakastyötä väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyksi ja mallinnettiin Suomeen ekstremismin EXIT-työmallia. Radinet-hankkeella oli noin 80 asiakasta sekä poliittisista että uskonnollisista ääri-ideologioista. Tällä hetkellä Oussama toimii Diakonissalaitoksen kesällä 2020 käynnistämässä deradikalisoitumista tukevassa EXIT-hankkeessa. Tutkimusassistenttimme Essi Fonselius haastatteli Oussamaa kesällä 2020.

Essi Fonselius: Minkälaiset tekijät voivat lisätä erityisesti nuorten riskiä radikalisoitumiselle? 

Oussama Yousfi: Nuoret alistuvat herkimmin radikalisoitumiselle, mutta yhtä yksittäistä radikalisoitumiseen johtavaa juurisyytä ei ole. Voisi sanoa, että mitä enemmän ihmisellä on haavoittuvuustekijöitä, sitä suurempi on todennäköisyys sille, että saattaa radikalisoitua. Tutkijat puhuvat vetävistä ja työntävistä tekijöistä radikalisoitumisessa. Tekijät, jotka työntävät ihmistä radikalisoitumisen suuntaan ovat muun muassa kokemus syrjinnästä, epätasa-arvosta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Tekijöitä, jotka vetävät ekstremistiseen toimintaan ja radikaaleihin ajatuksiin ovat esimerkiksi se, että ihannoidaan jotakin ihannevaltiota tai halutaan kuulua johonkin ryhmään ja tulla hyväksytyksi. Nämä asiat ovat tärkeitä erityisesti nuorten kohdalla.  

Myös epätietoisuus vaikuttaa radikalisoitumiseen. Esimerkiksi suurin osa heistä, jotka lähtivät Suomesta Syyriaan, olivat kantasuomalaisia käännynnäisiä muslimeja tai toisen sukupolven maahanmuuttajanuoria ja moni alle 30-vuotiaita. Heidän elämässään oli tapahtunut tämä muutos ja siihen ei saatu oikeanlaista ohjausta tai uskonnonopetusta. Heillä ei myöskään ollut tarpeeksi tietoa siitä poliittisesta tilanteesta tai paikallisesta kulttuurista, minne he olivat menossa eikä myöskään islamista. Heille todella merkittävä tekijä oli se, että moni heistä oli elänyt oman kulttuurinsa käsityksen mukaan ei kovin uskonnollista elämää ja tultuaan uskoon, he halusivat hyvittää sen ja totta kai netistä löytyy näitä rekrytoijia, jotka tarjoavat oikotien siihen. Eli tiedon puute on merkittävä tekijä ja sama pätee oikeastaan myös äärioikeistoon ja poliittiseen radikalismiin. Varsinkin, kun Suomeen tuli 2013-2015 todella paljon turvapaikanhakijoita ja heihin liittyi erilaisia mahdollisia rikoksia tai uhkia, kun he tulivat näiltä sota- ja konfliktialueilta, niin se lisäsi joidenkin suomalaisten nuorten keskuudessa pelkoa sekä mahdollisesti katkeruutta. Moni nuori oli yhteiskunnan palveluiden ulkopuolella esimerkiksi työttöminä tai asunnottomina ja samalla Suomeen tuli kolmekymmentä turvapaikanhakijaa, joille kaikille löytyi turvapaikka, päivärahaa, oleskelulupa ja niin edespäin. Tämä ei ollut todellisuus, mutta jotkin mediat ja äärioikeistorekrytoijat ottivat tällaisen retoriikan käyttöön. Eli sekin johtui epätietoisuudesta. Nämä ovat suurimmat tekijät Suomessa, mutta ne vaihtelevat eri maiden välillä. 

EF: Onko nuoren radikalisoitumista mahdollista tunnistaa ja jos on, niin millaisista tekijöistä? 

OY: Yhtä tiettyä tekijää ei ole. Jos esimerkiksi pukeutuminen muuttuu tai käytös muuttuu, niin näihin tekijöihin voi kiinnittää huomiota, mutta kaikista varmin tapa on kohdata ihminen keskustelussa ja kysyä. Muita yleisiä asioita, joihin voi kiinnittää huomiota, mitä sekä poliittiset että uskonnolliset ääriliikkeet tekevät, on se, että he yrittävät erottaa ihmistä omasta lähipiiristä ja eristää omasta tukiverkostosta. Monesti ihminen, joka on radikalisoitumassa, viettää vähemmän aikaa kavereiden ja perheen kanssa.  

Myös syvä tunteiden palo näitä asioita kohtaan on yksi asia. Ihmisillä on halua kertoa jollekin näistä ajatuksista, kunhan vain löytyy joku, joka kuuntelee puolueettomasti eikä tuomitse tai syyttele. Yleensä näitä muutoksia huomaavat ihmiset, jotka ovat olleet nuoren kanssa tekemisissä pitkään. 

EF: Miten nuoria tulisi kohdata tällaisissa tilanteissa? 

OY: Yleensä, kun ihminen radikalisoituu tai on radikalisoitumassa, kyse on siitä, että ihmisellä on huoli jostakin aiheesta ja hän haluaa vaikuttaa siihen. Keinot ovat kuitenkin menneet sekaisin sillä tavalla, että mukaan on tullut väkivalta ja mustavalkoinen ajattelu. Kun ihminen on tällaisessa tilanteessa ja lähdetään ikään kuin suoraan puhumaan sitä ajatusmaailmaa vastaan, ihminen menee nopeasti puolustusasemaan eikä avaudu. Minun mielestäni tärkeintä on luoda yhteys, säilyttää kontakti ja sitä kautta alkaa luomaan luottamusta, jotta ihminen puhuisi avoimesti niistä asioista. Sen jälkeen niitä voidaan käsitellä ja tarjota mahdollisesti vaihtoehtoja. On myös tärkeää neutralisoida sitä tilannetta niin, että aiemminkin muut ihmiset ovat olleet samassa elämäntilanteessa ja he ovat selvinneet siitä. Yhteyden muodostaminen, tilanteen neutralisoiminen ja luottamuksen vahvistaminen ovat tärkeitä ja sen jälkeen voidaan alkaa puhumaan enemmän siitä ideologiasta ja tekemään muutostyötä.  

Usein ihminen, joka on kuulunut johonkin ääriliikkeeseen, on hankalassa elämäntilanteessa ja yhteiskunnan ulkopuolella. Vaikka ei olisikaan ollut niin syvällä ääriliikkeessä, on se kuitenkin vaikuttanut ihmisen elämään. Tästä syystä ihmisen auttaminen käytännön asioissa on tärkeää, jos on esimerkiksi asunnoton tai ilman työpaikkaa. Tämä auttaa luomaan ja vahvistamaan luottamusta, kun ihminen näkee, että työntekijä tai kuka tahansa, kuka nyt on tukemassa, on aidosti kiinnostunut asioista ja auttaa eikä vain puhu.  

EF: Millä tavoilla radikalisoitumista voitaisiin ennaltaehkäistä? 

OY: Ennaltaehkäisy ja sen arvioiminen tähän teemaan liittyen on todella hankalaa. Radikalisoituminen on prosessi ja jokaiselle se alkaa hieman eri tavalla, esimerkiksi toiselle se voi olla enemmän taloudellinen asia ja toiselle ideologinen tai identiteetin asia. Mutta varsinkin, kun puhutaan ennaltaehkäisevästä työstä, joka tapahtuu ennen radikalisoitumisprosessin alkamista, niin yleisesti polarisaation ennaltaehkäiseminen on tärkeää, että ei tule tällaista me ja he -vastakkainasettelua. Tämän lisäksi tiedon lisääminen eri kulttuureista ja uskonnoista on tärkeää. Tutkijoiden mukaan yleisesti yhteiskunnissa ja maissa, joissa eriarvoisuus on suurta ja joissa on epätasa-arvoa sekä epäoikeudenmukaisuutta, esiintyy enemmän tällaisia ääri-ilmiöitä ja mustavalkoista ajattelua. Tämän takia on tärkeää, että nuorilla on samanlainen yhdenvertainen ja tasa-arvoinen mahdollisuus kasvaa, oppia ja toteuttaa itseään.  

Yksi tärkeä asia on myös se, että nuoret tulisivat kuulluiksi, sillä näissä ääriliikkeissä tarjotaan mahdollisuutta tulla kuulluksi ja olla tärkeä. Jos mietitään vaikka, että nuori kirjoittaa Facebookissa tai muussa sosiaalisessa mediassa maahanmuuttovastaista tekstiä ja yhtäkkiä hänellä on kymmeniä tai satoja tykkäyksiä tai kymmeniä kommentteja, niin totta kai hän tuntee, että nyt olen tullut kuulluksi ja olen tärkeä. Valitettavasti ääriliikkeet tekevät tällaista ja esimerkiksi äärioikeistolla on tällä hetkellä Suomessa rekrytoijia, jotka toimivat verkossa. Erityisesti vuodesta 2017-2018 lähtien on huomattu, että he ovat panostaneet juuri nuorten rekrytoimiseen ja jopa alaikäisiin.  

Ennaltaehkäisy on laaja aihe, mutta eriarvoisuuden estäminen ja yhdenvertaisuuden lisääminen ovat tärkeitä asioita. Pitää myös olla hyvin kokonaisvaltainen, koska tämä on kokonaisvaltainen asia eikä vain poliisin tai tietyn viranomaisen, tietyn järjestön tai uskonnollisen yhteisön tehtävä. Myös toimittajat ja päättäjät vaikuttavat tähän todella paljon esimerkiksi siinä, millä terminologialla näistä ilmiöistä puhutaan julkisuudessa. Kun päättäjät ja media käyttävät sitä terminologiaa, jota äärijärjestöt ovat lanseeranneet, olivat ne poliittisia tai uskonnollisia, niin he vain vahvistavat sitä järjestön asemaa ja legitimiteettiä. Sitten, kun nuori kuulee, että näistä järjestöistä puhutaan tietyllä tavalla, se vaikuttaa hänen mielikuviinsa niistä.

Radikalisoitumisesta. Reetta Rädyn haastateltavina Saija Benjamin, Leena Malkki ja Marko Juntunen

Tutkijoiden ajatuksia radikalisoitumisesta ja sen syistä. Millainen rooli esimerkiksi epäoikeudenmukaisuuden, eriarvoisuuden ja osallisuuden kokemuksilla on? Miten väkivaltaisten asenteiden omaksumista ja väkivaltaiseen toimintaan ryhtymistä voidaan ennaltaehkäistä?

 

Radikalisoitumisen ehkäisystä. Yliopisto-lehden artikkeli Radikaaliksi kasvamassa? -tutkimushankkeesta

Kuinka radikalisoitumista voi torjua?

Turvallisuus ei ole vain poliisiasia. Ääriajattelun vastaisessa työssä koulut ja oppilaitokset ovat eturintamassa.

Radikalisoitumisesta ja väkivaltaisesta ääriajattelusta käydyssä keskustelussa on usein turvallisuusnäkökulma: asia tuntuu kuuluvan poliisin tapaisten viranomaisten vastuulle. Kasvatustieteilijä Saija Benjamin uskoo kuitenkin, että koululla on merkittävä osa radikalisoitumisen vastaisessa työssä.

Benjamin oli vuonna 2020 mukana suunnittelemassa pilottikoulutusta, jossa oppilaitosten henkilökunta, poliisi ja nuorisotyöntekijät voivat yhdistää voimansa. Hän toimii tutkijatohtorina Suomen Akatemian rahoittamassa Radikaaliksi kasvamassa? -hankkeessa, jossa tarkastellaan koulun roolia lasten ja nuorten maailmankatsomusten rakentumisessa.

— Varsinkin, kun ilmiöstä puhutaan ennaltaehkäisyn näkökulmasta, oppilaitokset ovat aivan ensisijaisessa asemassa, Benjamin sanoo.

Radikalisoitumisen ehkäisy on vaikeaa, koska polku ääriajatteluun alkaa usein harmittoman oloisista ajatuksista ja ehdotuksista. Nuori saattaa törmätä sosiaalisessa mediassa kavereiden tai muiden luotettaviksi kokemiensa ihmisten jakamaan materiaaliin, joka ei ole ekstremististä tai provosoivaa, mutta toimii silti sisäänheittotuotteena ääriajatteluun.

— Koronaepidemian aikaan esimerkiksi QAnon-liikkeen toiminta on näyttänyt, että vaikuttaminen alkaa hyvinkin pehmeistä viesteistä, artikkeleista ja uutisjuttujen jakamisesta. Ihmisiä johdatellaan eri aatteiden pariin pikkuhiljaa, Benjamin kuvailee.

Koko sukupolven tavoittava, tasaisen laadukas peruskoulu antaa kuitenkin opettajille tilaisuuden ja valmiuksia tunnistaa lasten ja nuorten hyvinvoinnissa tapahtuvia muutoksia jo varhaisessa vaiheessa.

— Kun nuori on koulussa, peli ei ole vielä ihan menetetty. Hän on yhä kiinni arkirutiineissa ja yhteisössä mukana.

Radikalisoitumisen vaaraan on Benjaminin mukaan suhtauduttava käytännöllisesti, ongelmana ongelmien joukossa. Suomen kouluissa on kohdattu useita vaikeita kysymyksiä sisällissodasta asti ja pärjätty niiden kanssa hyvin. Ääriajattelulle altistuttuaankin lapsi on yhä tavallinen lapsi.

Artikkeli on julkaistu Yliopistolehdessä 1/2021.