Miksi oppilaitokset eivät voi toimia profiloijina?
Väkivaltaiseen ääriajatteluun liittyvä tunnistamispaine eli pyrkimykset luoda profiileja tai ennusteita sille, ketkä ovat alttiita tai vaarassa radikalisoitua väkivaltaisesti ovat monin tavoin ongelmallisia. Yksi keskeinen syy tähän on se, että sellaista listaa, joka luotettavasti ennakoisi yksilön tai yhteisön riskiä tai todennäköisyyttä omaksua väkivaltaisen ideologian aatteet ja toimia niiden mukaan ei ole tutkimusten perusteella pystytty laatimaan.
Tutkimuksissa on todettu, että kehitys väkivaltaisen radikalisoitumisen polulla on aina yksilökohtaista ja usean moniulotteisen tekijän summa.
Yleisesti esitetyt väkivaltaiseen radikalisoitumiseen mahdollisesti ajavat ‘push ja pull faktorit’, eli vetävät ja työntävät tekijät ovat niin yleisiä, että niitä löytyy lähes jokaisen ihmisen, myös yhteiskunnallisesti merkittävien toimijoiden elämänpoluilta. Työntäviksi tekijöiksi on esitetty muun muassa henkilökohtaiset menetykset, psyykkiset tai sosiaaliset ongelmat ja sosiaalinen syrjäytyminen. Vetäviksi tekijöiksi on nimetty esimerkiksi sosiaaliset verkostot, statuksen ja jännityksen kaipuu sekä merkityksellisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunne. Jos tarkastelee esimerkiksi Jean Sibeliuksen elämäntarinaa, on sieltä löydettävissä kaikki yleisimmin mainitut työntävät ja vetävät tekijät.
Ongelmana näissä väkivaltaista radikalisoitumista selittäviksi tarkoitetuissa malleissa on se, että kyseisiä riskitekijöitä löytyy hyvin monen ihmisen elämästä, mutta vain erittäin pieni osa heistä radikalisoituu väkivaltaisesti. Se, mihin tekijät yksilöä työntävät, vaihtelee merkittävästi: osalla polku voi viedä kohti väkivaltaista ääri-ideologiaa ja ryhmittymää, osalla kohti historian merkittävimpiä taiteellisia, tieteellisiä tai poliittisia saavutuksia.
Altistavien tekijöiden rinnalla keskeinen merkitys onkin suojaavilla tekijöillä, jotka tukevat yksilön psyykkistä hyvinvointia, sosiaalista kiinnittymistä yhteiskuntaan ja toimivat ikään kuin puskureina riskitekijöille. Suojaavia tekijöitä ovat muun muassa myönteiset ihmissuhteet, kuulumisentunne sekä erilaiset vuorovaikutukseen, itsesäätelyyn ja kognitiivisiin toimintoihin liittyvät taidot. Kun suojaavia tekijöitä on tarpeeksi, voidaan yksilön kohdalla puhua resilienssistä. Koulu yksinään ei voi poistaa tai vaikuttaa kaikkiin riskitekijöihin nuoren elämässä, mutta suojaavia tekijöitä voidaan vahvistaa ja siten osallistua ennaltaehkäisevään työhön.
Niissä maissa, joissa kasvattajia on koulutettu tunnistamaan väkivaltaista radikalisoitumista oppilaissaan, on raportoitu myös useita ei-toivottuja vaikutuksia: oppilaiden sananvapauden on nähty kaventuneen, eikä esimerkiksi yhteiskuntaa kritisoivia mielipiteitä uskalleta tuoda esille siinä pelossa, että kasvattaja raportoisi virkavelvollisuutenaan valtavirrasta poikkeavista ajatuksista eteenpäin. Kasvattajien on kuvattu kokeneen työnsä uutena lisäelementtinä tiedustelupalvelun apurina toimimisen samalla kun oppilaiden osalta on raportoitu jatkuvan tarkkailun alaisena olemisen kokemuksista.
Väkivaltaisen radikalisoitumisen tunnusmerkkien tarkkailun on myös todettu syventäneen yhteiskunnallisiin vähemmistöihin kohdistuvia ennakkoluuloja.
Se, ettei suomalaisten oppilaitosten kohdalla kasvattajien velvoitetta tarkkailla oppijoiden mahdollista väkivaltaista radikalisoitumista ole suoranaisesti kirjoitettu lakiin tai osaksi työnkuvausta, ei tarkoita, etteikö kasvattajalla olisi velvollisuus viedä eteenpäin tekemiään oppilaan hyvinvointiin liittyviä huolenaiheita. Esimerkiksi oppilas- ja opiskeluhuoltolaki on säädetty edistämään opiskelijoiden terveyttä ja hyvinvointia, opiskeluympäristön turvallisuutta sekä turvaamaan varhainen tuki sitä tarvitseville.
Koska oppijoiden profilointiin perustuvat toimenpideohjelmat eivät ole tarkoituksenmukaisia tai sopivia suomalaiseen koulujärjestelmään, lähdimme yhteistyössä tutkijakollegoideni Pia-Maria Niemen ja Saija Benjaminin kanssa pohtimaan tarkemmin, minkälaisia suomalaisten oppilaitosten roolit, tarkemmin sanottuna toiminnan ulottuvuudet väkivaltaisen ääriajattelun kontekstissa voisivat olla. Sen sijaan, että kehitettäisiin erillisiä väkivaltaista radikalisoitumista ehkäiseviä strategioita tai ohjelmia, on tärkeää pyrkiä ymmärtämään, kuinka nuorten väkivaltaisen ääriajattelun kehittymistä voitaisiin ennaltaehkäistä oppilaitoksissa sellaisin kokonaisvaltaisin, opetussuunnitelmaan ja jo olemassa oleviin rakenteisiin pohjautuvin tavoin, jotka vahvistavat jokaisen oppijan hyvinvointia ja resilienssiä sekä kehittävät oppilaitosten toimintakulttuuria.
REDI – eli väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin ennaltaehkäisyä oppilaitoksissa resilienssiä, demokratiaa ja dialogia vahvistamalla
REDI- mallimme kuvaa kullakin eri ulottuvuudella keskeisimpiä toimenpiteitä, toimijoita ja kohteita. Vihreällä merkitty alue nähdään tässä yhteydessä kasvattajien keskeisimmiksi työn ulottuvuuksiksi.
Ulottuvuudet 0, 1a ja 1b kuuluvat jokaisen kasvattajan perustyöhön ja niissä kuvatut tieto- ja taitotavoitteet punoutuvat osaksi lasten ja nuorten kanssa tapahtuvaa päivittäistä opetus- ja kasvatustoimintaa.
Keskeistä mallissa on huomio siitä, että ulottuvuuksien 1a ja 1b mukaisten tavoitteiden kohteena on se koko oppija-aines, jonka kasvattaja työssään kohtaa. Joskus kasvattaja kuitenkin kohtaa tilanteita, joissa oppijan käyttäytyminen herättää huolta ja näissä tilanteissa toiminnan kohteena on enää yksittäisiä oppijoita, koko oppija-aineksen sijaan. Edelleen, turvallisuusuhkien ja mahdollisen väkivaltaisen radikalisoitumisen tilanteessa on oletettavaa, että toimenpiteiden kohteena on enää yksittäinen oppija.
Siinä missä oppijoiden määrä huomattavasti vähenee ulottuvuudesta toiseen siirryttäessä, oppijan ympärillä olevien toimijoiden määrä kasvaa. Kun ulottuvuuksien 1a ja b toimijoina nähdään arkista kasvatustyötään tekevät kasvattajat, nuorisotyöntekijät ja esimerkiksi järjestöt, ulottuvuudesta kaksi eteenpäin mukaan tulee laajempi joukko monialaisia ammattilaisia. Keskeistä on siis huomata, että kasvattajan ei tule jäädä näissä huolitilanteissa yksin, vaan konsultoida asiasta esimerkiksi rehtoria, oppilashuoltoryhmää sekä muita sosiaali- ja terveydenhuoltopalvelun toimijoita. Lopulta mukaan voivat tulla myös poliisi, sekä useilla paikkakunnilla toimivat monialaiset Ankkuri-tiimit. REDI-malli tulee ohjaamaan tulevan kansallisen väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyn toimenpideohjelman kautta opetustoimen toimintaa. Eri ulottuvuuksiin tullaan paneutumaan myöhemmin em. toimenpideohjelmassa sekä blogiteksteissä.
Kirjoittajat: Katja Vallinkoski, väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto Saija Benjamin, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto Pia-Maria Niemi, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto