Mutta mitä sitten, kun oppilas ilmestyy eräänä päivänä kouluun esitellen ylpeänä uutta hakaristitatuointiaan ja suunnittelemaansa agendaa Suomen maahanmuuttopolitiikan suhteen? Tai sitten, kun oppilas viettää iltansa ääri-islamilaisilla propaganda-sivustoilla ja katkaisee välinsä tapakristittyyn perheeseensä ja ystäviinsä? Entä sitten, kun oppilas sokaistuu valkoisen, maskuliinisen ylivallan ajatuksesta ja haluaa järjestää uudelleen yhteiskunnassa ja omassa oppilaitoksessaan vallitsevat valta-asetelmat? Nämä ovat oikeita esimerkkejä suomalaisista kouluista. Kysymys kuuluukin, missä menee raja kriittisen ajattelun ja ääri-ideologiaan uppoutumisen välillä? Mihin vedetään se raja, jonka jälkeen nuoren uhosta tuleekin yhteiskunnallinen uhka? Onko joidenkin arvojen kritisoiminen huolestuttavampaa kuin joidenkin toisten?
Huolta ääriajattelun kasvamisesta
Näin tuntuu valitettavasti olevan, ainakin jos katsahdetaan ulkomaille. Joissain Euroopan maissa, kuten Englannissa ja Ranskassa on laadittu kansallisia strategioita, joiden puitteissa opettajat ovat velvollisia tarkkailemaan oppilaitaan ja raportoimaan viranomaisille, jos he huomaavat nuoressa merkkejä radikalisaatiosta. Tämä on johtanut siihen, että ennakkoluulot tiettyjä uskontoja ja ihmisryhmiä kohtaan ovat voimistuneet. Lisäksi oppilaista on tullut varovaisia eikä tietyistä aiheista uskalleta enää puhua koulussa. Mutta kun nuorten uteliaisuus, pelot ja keskusteluntarve rajautuvat koulun ulkopuolelle, siellä siihen vastaa varmasti jokin muu taho. Suomessa ei toistaiseksi ole tällaista oppilaiden profilointiin perustuvaa strategiaa, mutta paine sellaisen laatimiseen kasvaa jatkuvasti.
Mutta miksi tarvetta tällaisille radikalisaationehkäisystrategioille tunnetaan? Siksi, että sosiaalinen polarisaatio kasvaa Suomessa. Asioita katsotaan yhä kapeammasta perspektiivistä ja ymmärrystä toisia kohtaan on yhä vähemmän. Tämä taas johtaa helposti vihapuheeseen ja erilaisten ääri-ideologioiden voimistumiseen. Polarisaatio näkyy myös koulun arjessa, kun oppilaat tekevät asenteitaan ja uskomuksiaan näkyviksi kukin omalla tavallaan, kuten edellä mainituista esimerkeistäkin huomataan.
Mitä mahtuu suomalaisuuteen?
Suomalaisen koulun ajatellaan olevan paikka, jossa oppilaat kaikenlaisista taustoista kohtaavat tasavertaisina. Koulun tulisikin tarjota tila ja mahdollisuuksia puhua kaikista maailmalla ja Suomessa kuohuttavista aiheista turvallisesti ja ohjatusti. Ääriajattelun ja kiistanalaisten aiheiden käsittely koulussa on ensiarvoisen tärkeää. Mutta kuinka tehdä se niin sensitiivisesti, että yhtään oppilasta ei leimata uskonnon tai etnisen alkuperän vuoksi? Tässä tullaankin koko asian ytimeen, eli niihin normeihin, jotka määrittelevät sitä, mikä mahtuu suomalaisuuteen? Minkälaiset maailmankatsomukset, arvot ja identiteetit ovat hyväksytyn rajoissa ja mitkä taas eivät? Nämä tulkinnat vaikuttavat taustalla silloin, kun poliittisissa ja julkisissa keskusteluissa puhutaan ääri-ideologioista.
Miksi jotkut nuoret sitten radikalisoituvat? Syitä on yhtä monta kuin radikalisoituneita nuoria. Ei siis ole olemassa mitään tiettyä riskiprofiilia, vaikka usein toisin luullaan. Aihetta on kuitenkin syytä tutkia tarkemmin, jotta saisimme lisää ymmärrystä siitä, minkälaisia elementtejä ja tekijöitä radikaalisti ajattelevien nuorten elämänkaaresta löytyy. Radikaaliksi kasvamassa? -tutkimushankkeessamme pohdimme miksi toiset nuoret hakeutuvat vihapuheen ja väkivaltaisten ryhmien pariin ja toiset pystyvät kääntämään uhonsa positiiviseksi energiaksi esimerkiksi järjestötyön kautta. Mietimme myös keinoja, joiden avulla koulussa ja oppilaitoksissa voitaisiin tukea nuoria myönteisen identiteetin ja avoimen maailmankatsomuksen rakentamisessa.