Ensimmäiset ihmiset saapuivat Kilpisjärven seudulle jotakuinkin 10 000 vuotta sitten, pian jääkauden loppumisen jälkeen. Alue on kulttuuriympäristöä, vaikka asumisen merkit eivät olekaan yhtä näkyviä kuin maatalousvaltaisilla seuduilla. Alueen historiasta kertovat esimerkiksi ihmistoimintaan liittyvät kasvillisuusmuutokset sekä maastosta löytyvät vanhat esineet ja asuinpaikat.
Oheiseen ilmakuvaan on keltaisilla täplillä merkitty museoiden tiedossa olevat sataa vuotta vanhemmat muinaisjäännös- ja kulttuurikohteet lähialueilta. On kuitenkin huomattava, että vain murto-osa kaikista maastossa olevista kohteista on rekisteröity. Esinekuvissa on joitakin Kilpisjärveltä ja sen ympäristöstä tehtyjä löytöjä eri vuosituhansilta. Löytöpaikat on merkitty ilmakuvaan sinisillä neliöillä ja numeroilla. Kilpisjärven sijainti on merkitty punaisella täplällä.
[1] 10 000 vuotta sitten: Seudun varhaisinta asutusvaihetta edustaa piikivinen säleydin. Tällaisista ytimistä irrotettiin ohuita kivisäleitä esimerkiksi veitsien ja nuolenkärkien aihioiksi. Esine on 6 cm pitkä. Löytöpaikka: Storfjord, Sandøren.
[2] 6600 vuotta sitten: Kivikautisen koristellun saviastian reunapala (ns. Säräisniemi 1 -keramiikkaa) sekä sydänsimpukan (Cerastoderma edule) kuori on löydetty Kilpisjärveltä Juovvagielas 1:n asuinpaikalta. Lähin sydänsimpukan elinalue on Jäämeren rannikolla. Saviastianpala on 5 cm ja simpukankuori noin 4 cm pitkä.
[3] 3000 vuotta sitten: Rikkoutunut kvartsiitista tehty veitsen- tai nuolenkärki on varhaiselta metallikaudelta. Tuona aikana kivityökalujen rinnalle tulivat vähitellen käyttöön ensin pronssi- ja myöhemmin rautaesineet. Esine on noin 4 cm pitkä. Löytöpaikka: Koutokeino, Stálojávri. [4] Vastaavaa kvartsiittia on louhittu mm. Guonjarvárrilta noin 15 km tutkimusasemalta koilliseen.
[5] 1700 vuotta sitten: Suorajalkainen pronssisolki on löytynyt Hietajoen suusta läheltä Kaaresuvantoa. Vastaavia viitansolkia oli nuoremmalla roomalaisajalla (200–400-luvuilla) käytössä pitkin Eurooppaa. Solki on noin 6 cm pitkä.
[6] 1000 vuotta sitten: Hopeinen kaulakoru on peräisin viikinkiajan ja ristiretkiajan taitteesta. Vastaavia koruja on löydetty esimerkiksi Varanginvuonolta ja Inarista. Korussa
näkyy itäisiä vaikutteita, kuten Karjalasta ja sen itäpuolelta tavattavia räpylänmuotoisia koristeita. Kuvan tapaan aseteltuna esine on 50 cm korkea. Löytöpaikka: Nordreisa, Eidet Indre.
[7] 1000–800 vuotta sitten: Kaksi rautanuolenkärkeä Enontekiöltä. Molemmat kärjet ovat noin 22 cm pitkiä ja liittyvät todennäköisesti tunturialueiden rautakauden lopun ja varhaisen keskiajan peuranpyyntiin. Löytöpaikat: Gieddečohkka (haarapäinen kärki) ja Gielleduottar (lehdenmuotoinen kärki).
[8] 500 vuotta sitten: Sarvesta tai luusta valmistettu lusikka. Muotoilultaan lusikka vastaa 1500–1600-lukujen pohjoiseurooppalaisia hopealusikoita. Hopealusikat ovat olleet tärkeä osa myös paikallista saamelaiskulttuuria. Esine on noin 12 cm pitkä. Löytöpaikka: Kåfjord, Birtavarre.
[9] 300 vuotta sitten: Enontekiön Markkinassa oli 1600-luvun alusta vuoteen 1826 kirkko- ja markkinapaikka. 1700-luvulle ajoitetut rautainen hautaristi ja lasihelmi kertovat paikan käytöstä. Lasihelmistä ja hopeariipuksista koottu kaulanauha kuuluu edelleen alueen saamelaisnaisten juhla-asuun. Rautaristi on 29 cm pitkä, lasihelmen halkaisija on noin 1 cm.
[10] Kasvillisuusmuutoksia pitkään käytössä olleella asuinpaikalla: Kulttuuriympäristökohde Áillahasspátnju erottuu ilmakuvassa ympäristöstä poikkeavan kasvillisuuden takia. Paikalla on merkkejä asumisesta noin 1000 vuoden ajalta – rautakaudelta 1900-luvulle.
Poronhoito ja siihen liittyvä elämäntapa ovat jatkuvassa muutoksessa. Niiden vaikutus Kilpisjärven seudun ympäristöön on muuttunut vuosisatojen kuluessa. Kilpisjärvi sijaitsee historiallisen Rounalan siidan eli lapinkylän keskellä. Tässä karttasarjassa kuvataan poroelinkeinon ja siihen liittyvän maankäytön kehittymistä 1500-luvulta nykyaikaan. Kilpisjärvi on merkitty karttoihin punaisella pisteellä.
1500: Rounalalaisten pääelinkeinoina ovat metsästys ja kalastus, joita harjoitetaan vuotuiskierron mukaan sukualueilla. Merellä käydään sesonkiluonteisesti kalastamassa ja markkinoilla. Poroja on vähän, korkeintaan muutamia kymmeniä.
1650: Porojen määrä kasvaa alueella nopeasti, ja poronhoito on syrjäyttämässä pyyntielinkeinot. Vuotuiskierto laajenee sukualueiden ulkopuolelle, kun perheet alkavat viettää kesät merenrannalla poroineen. Talvet asutaan sukualueilla.
1751: Suurimittainen poronhoito on rounalalaisten pääelinkeino. Kesät vietetään merenrannalla, mutta muuttoreitit ovat pidentyneet merkittävästi seudun poromäärien kasvaessa. Ruotsin ja Tanskan välisen Strömstadin rauhan lisäpöytäkirja takaa saamelaisille oikeuden ylittää valtakuntien rajan.
1852: Kun Suomesta tulee vuonna 1809 osa Venäjää, Rounalan kylä hallinnollisena alueena katoaa. Suurimittainen poronhoito on alueen asukkaiden pääelinkeino. Suomen suuriruhtinaskunnan ja Norjan välinen raja suljetaan 1852, minkä takia muuttoreittejä täytyy siirtää kulkemaan osin Ruotsin kautta. Tämä tuottaa suuria ongelmia etenkin kun alueen poromäärät ovat kasvaneet suuriksi. Ruotsinkin vastainen raja sulkeutuu 1889.
1950: Alueen asukkaista vain pieni osa harjoittaa poronhoitoa. Porojen kanssa muuttaminen on enää muutaman perheen arkea. Senaatin vuonna 1898 tekemän päätöksen
mukaan poronhoito on luvallista vain rajattujen paliskuntien alueella. Aikaisempaa suppeampi alue ja suuret poromäärät aiheuttavat porolaitumien kulumista. Lisäksi muu
maankäyttö, kuten uudisrakentaminen, liikenne ja matkailu rajoittavat poronhoitoa. Norjan ja Ruotsin puolella vuotuismuuttoperinne jatkuu, mutta aikaisempaa lyhyempiä muuttoreittejä seuraten.
2000: Käsivarren paliskunnan poronhoito on jakautunut neljään erilliseen tokkakuntaan. Muuttomatkat on korvannut suppeampi laidunkierto. Tästä syystä porojen laidunmaat ovat hyvin kuluneita. Uusia uhkia poronhoidolle ovat esimerkiksi ilmastonmuutos, kaivosvaltaukset ja tuulivoimapuistot.
Kilpisjärvi sijaitsee ikiaikaisen Tornion ja Tromssan välisen kauppareitin varrella. 1500-ja 1600-luvuilla valtiot alkoivat perustaa linnakkeita, luostareita sekä markkina- ja kirkkopaikkoja pohjoiseen Fennoskandiaan. Ne sijoitettiin vakiintuneiden kulkureittien solmukohtiin. Nykyinen Kilpisjärven kylä syntyi vasta toisen maailmansodan jälkeen tarjoamaan palveluja kasvavalle matkailijamäärälle. Kilpisjärven sijainti on merkitty punaisella täplällä.
”Tunturikoivut ovat aina saamelaisten parhaita puita.”
‒ Porosaamelainen, kirjailija–taiteilija Johan Turi, 1910 ‒
Tunturikoivu (Betula pubescens subsp. czerepanovii) on kautta aikojen tehnyt mahdolliseksi ihmisten elämisen Kilpisjärven seudulla. Koivua polttamalla on saatu lämpöä. Koivu on ollut käsitöiden ja rakennusten raaka-aine. Koivunlehdet ovat olleet karjalle ja poroille tärkeää ravintoa. Ihmistoiminta on vaikuttanut tunturikoivikkojen laajuuteen ja rakenteeseen.
Oheisessa kuvassa vuodelta 1923 näkyy, kuinka Saanan rinnekoivikot on suurilta aloilta hakattu polttopuiksi. Norjan ja Suomen välistä kauppaliikennettä palvellut Siilastupa rakennettiin alun perin läheiseen Siilasvuomaan. Poltettavaksi sopivan puun loputtua tuvan ympäristöstä, tupaa siirrettiin 1910-luvun alussa muutama kilometri nykyiselle paikalle Kilpisjärven rantaan. Samalla se muuttui ympäri vuoden asutuksi majataloksi karjoineen. Talon ympärille oli raivattu laaja kenttä, josta niitettiin heinää karjalle talveksi. Kesäisin karja kulki laiduntamassa pihapiirin ulkopuolella.
Ehdottaessaan vuonna 1914 luonnonsuojelualuetta Kilpisjärven rannalle metsänhoitaja Justus Montell kirjoitti: ”Sen lyhyen ajan varrella, minkä tupa on ollut asuttu, on sen lähin ympäristö, muinoin kaikista rehevimpiä paikkoja järven rannalla, jo ennättänyt niin kokonaan vaihtaa asuaan, että nyttemmin tuskin on mahdollista aavistaakaan, kuinka rikas ja rehevä sen kasvillisuus ennen on ollut. [‒ ‒] Näin tulee täällä vuotuisesti kulutetuksi suuret määrät halkoja, jotka luonnollisesti otetaan mahdollisimman läheltä tupaa sillä seurauksella, että koivikko toisensa jälkeen joutuu kaadettavaksi. [‒ ‒] Erittäin tyypillisenä esimerkkinä mainittakoon ylätasanko Saanan ja Jehkatshin tunturin välillä, joka varhemmin, ainakin suureksi osaksi, on ollut koivua kasvava, mutta nyttemmin on aivan paljaaksi hakattu”.
Kun asuttiin vielä pitkiä aikoja kodassa tai laavussa, oli tunturikoivikoilla merkittävä rooli ihmisten arkipäiväisessä elämässä. Asumus pystytettiin mieluiten koivikkoon, koska se tarjosi suojaa ja polttopuuta oli lähellä.
Porosaamelainen Johan Rassa kertoi 1990-luvulla: ”Minun nuoruudessani [1930-luvulla] hakkasimme käppyräisimmät ja huonoimmat puut ensin, ja ne jotka olivat kuivuneet ja kuolleet omia aikojaan. [Ylhäällä tunturissa] olimme erityisen huolissamme koivujen kaatamisesta. Siellä on karua, eikä kantoihin muodostu juurivesoja, on kuin kannot kuolisivat täysin, kun koivu kaadetaan. Muulloin kyllä tapaa tulla elinvoimaisia juurivesoja ja uusia koivuja kaatamisen jälkeen.”
Viime vuosikymmeninä merkittävintä tunturikoivikoihin vaikuttanutta ihmistoimintaa on ollut porojen laiduntaminen. Professori Lauri Oksanen kirjoitti vuonna 2019: ”Poron kesälaidunnus vähentää kiistatta pajukkoja, herkistää tunturikoivikoita mittariperhosten tuhoille ja vaikeuttaa niiden toipumista. [‒ ‒] Perinteisessä laidunkierrossa porot olivat talvella sisämaassa; pääosin havumetsässä, keväällä ja syksyllä sisämaan tunturiylängöillä ja tunturikoivikoissa, kesällä suurtuntureilla tai rannikon niemissä ja saarissa.”
Porot laiduntavat nykyään Käsivarressa ympäri vuoden. Valtakuntien rajat ylittävä laidunkierto muuttui mahdottomaksi, kun Norjan ja Suomen suuriruhtinaskunnan välinen raja suljettiin vuonna 1852. Vuonna 2023 valmistuneessa Ylä-Lapin kasvillisuuden kaukokartoituksessa todettiin Käsivarren koivikoiden kuitenkin olevan pääsääntöisesti hyvässä kunnossa. Vain Mallan ja Saanan koivikoiden tila todettiin huonoksi. Syy tähän on se, että viimeiset parikymmentä vuotta osa Käsivarren paliskunnan poroista on jatkuvasti laiduntanut Kilpisjärven seudulla.
Tekstit ja kartat on toteutettu Koneen Säätion rahoittamassa hankkeessa Arkistotiedon käyttö ympäristöntutkimuksessa (2020–2024). Suunnittelusta ja toteutuksesta vastasivat Helsingin yliopiston tutkijat. © Jussi T. Eronen, Mikael A. Manninen, Eero Myrsky, Leena Valkeapää ja Taarna Valtonen. Taitto: Jaakko Pesonen. Käännökset Mikael A. Manninen (englanti), Taarna Valtonen (pohjoissaame) ja Nina Janasik (otsikko ja ingressi) sekä U.T.S. Inter/NordicTrans (ruotsi).
Menneen merkkejä ympäröivässä maisemassa
Esine- ja kohdekuvat: June Åsheim (1), Adnan Icagic (3 & 6), Aud Ahlquist (8) UiT
Norges arktiske universitetsmuseum (CC BY-NC-ND 3.0); Markku Haverinen (2, 5, 7 &
9), Petri Halinen (4) Museovirasto (CC BY 4.0); Muinaisjäännösten sijaintitiedot: Riksantikvaren: askeladden.ra.no (Norja), Museovirasto: kyppi.fi (Suomi), Riksantikvarieämbetet: raa.se (Ruotsi); Ilmakuvat: Bing Aerial Open source, muokkaukset ja lisäykset Mikael A. Manninen.
Pohjolan tärkeimpiä kulkureittejä 1600-luvulla
Kartta ja sisältö: © Mikael A. Manninen ja Taarna Valtonen. Pohjakartta: © Tapio Palvelut Oy / Karttakeskus.
Poronhoidon historiaa Rounalan siidan alueella
Kartat ja sisällöt: © Mikael A. Manninen and Taarna Valtonen. Pohjakartta: © Tapio Palvelut Oy / Karttakeskus.
Tunturikoivikot
Photos: Juhani Ahola (Siilastupa), Museovirasto, Historian kuvakokoelma, Juhani Aholan kokoelma (CC BY 4.0); Pekka Kyytinen (saamelaismies koirineen), Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, Pekka Kyytisen kokoelma (CC BY 4.0); © Pentti Sormunen
/ Vastavalo.net (tunturikoivut ja Saana); © Leena Valkeapää (tunturikoivuja kesällä ja talvella).
Kirjallisuus: Montell, J. 1914. Ehdotus Kilpisjaurin rannalle perustettavasta luonnonsuojelusalueesta. Luonnon ystävä 4/1914; Oksanen, L 2019. Kesälaidunnus ei ole ylilaidunnusta. Poromies 3/2019; Rassa, J. = kirjassa Ryd, Y. 2005. Eld: Flammor och glöd – samisk eldkonst; Turi, J. 2010[1910]. Muitalus sámiid birra; Ylä-Lapin kaukokartoitus. Metsähallitus, Lapin Luontopalvelut 2024. https://tinyurl.com/kaukokartoitus.