Magnitudi kuvaa maanjäristyksen suuruutta itse järistyslähteessä. Käsitteen loi 1930-luvulla Kaliforniassa Charles Richter. Magnitudi määritetään seismometrin rekisteröimän jäljen perusteella. Magnitudi kasvaa yhden yksikön verran, kun maanliikkeen amplitudi (suurin poikkeama) kasvaa kymmenkertaiseksi. Magnitudiasteikko on logaritminen, eikä sillä ole teoriassa ylä- eikä alarajaa.
Seisminen momentti: Suure, joka riippuu maanjäristyksen siirrosalueen laajuudesta ja maanjäristyksessä tapahtuneen siirtymän suuruudesta, ja liittyy siten maanjäristyksessä vapautuvan energian määrään. Seismistä momenttia voidaan arvioida seismogrammeista tai gravimetrisistä mittauksista. Seisminen momentti voidaan muuntaa momenttimagnitudiksi (Mw).
Momenttimagnitudi (Mw) on luotettavin tapa arvioida suurten maanjäristysten voimakkuutta. Seismiseen momenttiin perustuvan momenttimagnitudin kehitti japanilainen Hiroo Kanamori yhdessä amerikkalaisen Thomas Hanksin kanssa vuonna 1979. Momenttimagnitudi määritetään tyypillisesti yli magnitudin 3,5 paikallisille maanjäristyksille ja yli magnitudin 5,5 teleseismisille maanjäristyksille. Tätä pienemmissä maanjäristyksissä ei yleensä vapaudu riittävästi energiaa, jotta momenttimagnitudi voitaisiin määrittää.
Ennen instrumenttiaikaa tapahtuneiden maanjäristysten momenttimagnitudia voidaan arvioida esim. maanpinnan repeämien ja tuntuvuuskarttojen avulla.
Intensiteetti, paremmin makroseisminen intensiteetti, kuvaa maanjäristyksen vaikutusten voimakkuutta. Intensiteettiä ilmaistaan 12-portaisella kokonaislukuasteikolla (Euroopan makroseisminen asteikko EMS-98). Sen mukaan pienin ihmisen havaitsema intensiteetti on II (tuskin tunnettavissa), ja korkein aste XII vastaa täydellistä hävitystä. Intensiteettiasteita merkitään perinteisesti roomalaisin numeroin.
Isoseisti: Intensiteetin tasa-arvokäyrä kartalla. Intensiteettiä II vastaavan tasa-arvokäyrän sisäpuolelle jäävää aluetta sanotaan maanjäristyksen tuntuvuusalueeksi.
Alavaipan alimmat n. 100–300 kilometriä muodostavat erillisen D”-kerroksen, jonka luonnetta on alettu ymmärtää vasta 2000-luvun puolella korkean paineiden kokeiden kautta.
Maan litosfääri muodostuu noin kymmenestä päälaatasta ja jopa yli sadasta pienemmästä laatasta (litosfäärilaatat). Valtamerten keskiselänteillä, joiden alueella muodostuu uutta merenpohjaa, laatat erkanevat toisistaan. Ns. alityöntövyöhykkeillä laatat painuvat takaisin Maan uumeniin.