Virtasen järjestelmä on aikaansa edelläolevasta kiertotalouden pitkälle kehitetystä soveltamisesta, jossa luonnon tarjoamia mahdollisuuksia eli ekosysteemipalveluiita hyödynnettiin tasapainoisesti.
Nobel-esitelmässään hän esitteli typpikotovaraisen viljelyjärjestelmänsä. Typpiomavaraisuuden hän jakoi kahteen osaan: omavaraiseen valkuaisruokintaan ja omavaraiseen typpilannoitukseen. Omavaraisessa typpilannoituksessa on omavaraisen typenhankinnan lisäksi tärkeää kotoisten lannoitteiden typen ja muiden ravinteiden hyvä hyväksikäyttö. Täydellistä typpiomavaraisuutta helpompaa on vain jommankumman osa-alueen typpiomavaraisuus.
Maatilan typpiomavaraisuus edellyttää huolellista ja taitavaa suunnittelua ja koko talousjärjestelmän ratkaisemista nimenomaan tältä pohjalta.
Omalla 38 hehtaarin koetilallaan Virtanen asetti tavoitteiksi omavaraisen typpitalouden, leipäviljan tuotannon kotimaan tarvetta vastaavassa määrin ja maidontuotannon rehuntuotannon sallimassa laajuudessa sekä luonnon suomien mahdollisuuksien hyväksikäytön.
Viljelyn toteutuksessa peltojen ojitus kunnostettiin hyväksi ja maiden pH nostettiin kalkituksin kohtuulliseksi. Biologisen typensidonnan hyödyntämiseksi kuusivuotiseen viljelykiertoon valittiin kolmivuotinen apila-timoteinurmi sekä hernekauraa. Kierrossa leipäviljana viljeltiin kevätvehnää ja rehuksi viljeltiin herneen lisäksi kauraa ja perunaa.
Lanta otettiin tarkoin talteen virtsasäiliömenetelmällä, jolloin käytettävissä oli kahdenlaista lannoitetta; virtsa nopeavaikutteisena typpilannoitteena typpeä eniten vaativille kasveille ja kuivikelantaa suojaviljana käytetyn kevätvehnän peruslannoitteena. Virtsa käytettiin perunalle, kauralle ja laitumille. Virtsasäiliöitä oli kaksi, jolloin virtsa voitiin käyttää vähintään kolmen kuukautta vanhana sadon makuhaittojen välttämiseksi. Kuivikelannan sekaan käytettiin runsaasti kuivikkeita.
Lannoituksessa typpi saatiin biologisesta typensidonnasta ja huolellisesta kierrätyksestä, kaliumia saatiin savimaista ja kierrätyksestä, fosforia saatiin kierrätyksestä ja ostolannoitteista.
Kasvinsuojelussa painopiste oli ennaltaehkäisevien, viljelyteknisten menetelmien hyödyntämisessä. Juolavehnä oli ainoa merkittävä rikkakasvi, jota torjuttiin mm alkukesän avokesannoinnilla ja loppukesän tiheäkasvuisella vihantarehukasvustolla.
Karjan ruokinta oli omavaraista sisältäen talvella runsaasti apilanurmisäilörehua ja kesällä laidunta. Väkirehuna käytettiin tilalla tuotettuja kauraa, hernettä ja perunaa.
Sadot vuosina 1948-50 olivat seuraavat; kevätvehnä 2900, kaura 3500 ja peruna 22 000 kg/ha sekä nurmet 4000 ry/ha. Karjan keskituotos oli paljon keskimääräistä korkeampi.
Tämä osa palkintoesitelmää on suomeksi luettavissa mm. Typpiomaraistoimikunnan mietinnön alussa vuodelta 1951. Toimikunta päätyikin suosittelemaan Virtasen menetelmän käyttöönottoa laajalti Suomessa.
A.I. Virtasen kehittämä typpikotovarainen tuotantojärjestelmä sopii hyvin malliksi tänäkin päivänä maatalouden kestävyyttä kehitettäessä. Uusiutumattomia luonnonvaroja tulee jatkossa korvata uusiutuvien luonnonvarojen paremmalla hyödyntämisellä. Ekosysteemipalveluita tulee oppia hyödyntämään tehokkaammin ja kiertotalouden keinoin kierrättää ravinteita huolella takaisin pelloille kasvien käyttöön. Maan kasvukunnon hyvä hoito on tärkeä osa menetelmää.
Joensuun tilan esittely on luettavissa:
Typpiomavaraistoimikunta: Joensuun tilan esittely
Lähde: Typpiomavaraistoimikunnan mietintö. 1951. Maa- ja metsätalousministeriö Mon 1951:3.
Yksityiskohtaisesti hän esitteli koko typpikotovaraisen viljelyjärjestelmänsä käytännön toteutuksen AIV-järjestelmä karjanruokinnan perustana -kirjassaan:
Virtanen, A.I. 1943. AIV-järjestelmä karjanruokinnan perustana. Pellervo-Seura. Helsinki. 300 s.
Teksti: Jukka Rajala
A.I.Virtanen toi ensimmäisen kemian Nobelin Suomeen v. 1945 (Elävä arkisto)
Artturi Ilmari Virtanen (Biografiakeskus)