Tulokset osoittavat, että yli kolmannes Ruotsin elintarvikkeiden kulutuksesta on riippuvaista ulkomaisista maa- ja vesiekosysteemeistä. Vuonna 1999 valmistetuista sian, naudan ja lihasiipikarjan väkirehuista lähes 80 % oli tuontipanoksia, joita tuotiin Euroopasta, Etelä-Amerikasta ja Aasiasta.
Tutkimuksessa selvitettiin myös katkarapujen tuotannossa Thaimaassa ja lohen kasvatuksessa Norjassa käytettävän kalanjauhon kauppaa. Myös tässä tapauksessa elintarviketeollisuus on tullut yhä riippuvaisemmaksi ekosysteemeistä, jotka sijaitsevat oman maan rajojen ulkopuolella. Molemmat maat ovat muuttuneet kalanjauhon nettoviejistä sen nettotuojiksi – erityisesti Perusta ja Chilestä. Lisääntyvä väkirehujen käyttö ja muuttuneet kulutustottumukset ovat vaikuttaneet ruotsalaiseen maisemaan. Suuret pinta-alat, jotka aikaisemmin olivat aukeita, kasvavat nyt jälleen metsää. Suurimmalta osin tämä johtuu maatalouden tuotantomenetelmien tehostumisesta ja kulutustottumusten muutoksista; nurmirehua syövien eläinten tuotteiden kulutus on laskenut ja samanaikaisesti sianlihan ja siipikarjanlihan kulutus ovat lisääntyneet. Vähemmän eläimiä laiduntaa, syö vähemmän nurmea ja sen sijaan syö enemmän väkirehuja, jotka ovat tuontitavaraa.
Riippuvuus toisten maiden ekosysteemeistä ei sinänsä vielä ole ongelma. Mutta pitkällä tähtäimellä kestävä ruuantuotanto on mahdollista vain, jos kuluttajat ja tuottajat tulevat tietoisemmiksi siitä, kuinka he vaikuttavat toiminnallaan ekosysteemeihin sekä kansallisesti että kansainvälisesti.
Ruuantuotannossa tuotostaso on nostettu Ruotsissa varsin korkealle, mutta käytettävä tuotantojärjestelmä ei ole pelkästään vain kotimainen. Mutta jos päätöksenteossa jatketaan edelleen painopisteen suuntaamista pelkästään tuotostasoihin ja tuotannon määrän lisäämiseen, ottaen ekosysteemien tuotannon itsestäänselvyytenä, tuotanto voi tulla haavoittuvammaksi. Tulevaisuudessa päätöksenteon tulisi perustua monipuolisempiin näkökulmiin. Ekosysteemien merkityksen huomioonottavien menetelmien kehittäminen päätöksenteon apuvälineiksi on haaste.
Ruuan tuotannon kestävyyden parantaminen tulevaisuudessa vaatii kiinteämpiä yhteyksiä kuluttajien ja ruuan tuotantoa tukevien ekosysteemien välillä, paikallisesti ja maailman muissa osissa. Ruokaturvan järjestäminen vaatii kaikkien mukaan kytkeytyvien ekosysteemien tuoton aktiivista hoitamista, jotta ruuan tuotanto voidaan varmentaa myös tulevaisuudessa.