Tässä blogikirjoituksessa paneudun väitöskirjani toiseen osatutkimukseen (Virranpää, tulossa), jossa tarkastelen erään kanadansuomalaisen kirjoittamia kirjeitä vuosilta 1915–1938.
Kuten tiedämme, suomalaissiirtolaiset asettuivat asumaan eri puolille Pohjois-Amerikkaa. Siirtolaisten sijoittumiseen ja asumismuotoon vaikutti pitkälti työllistyminen: jotkut liikkuivat työn perässä ja vaihtoivat sijaintiaan usein, toiset asettuivat kaupunkeihin ja osa perusti oman maatilan, tai tutummin, homesteadin. Jos mukaan oli lähtenyt koko perhe, oli odotuksenmukaista asettua aloilleen.
Ihmiset kokevat tietyt paikat ympäristössään tärkeiksi, henkilökohtaisiksi ja omiksi. Tällaiset paikat yhdistetään yleensä yhteenkuuluvuuden ja kodin tunteeseen (Fedina 2025). Erityisesti ne siirtolaiset, jotka saivat tai ostivat hallitukselta maata, rakensivat kotinsa alusta asti itse. Siten he myös pystyivät konkreettisesti rakentamaan uutta paikkaidentiteettiä ja kyseiseen paikkaan kuulumista.
Usein homestead sijaitsi suomalaisten asuttamalla alueella. Tällöin suomalaisilla oli yhteinen tavoite, joka loi niin sanottua talkoohenkeä: metsää raivattiin ja taloja rakennettiin yhdessä (Taramaa 2007). Lopputuloksena syntyi kylä, jossa oli esimerkiksi kauppa, koulu ja yhdistyksen oma talo. Kun ne oli yhteisin ponnistuksin pystyyn saatu, käsitettiin ne luonnollisesti omiksi ja meidän paikoiksemme.
Seuraavaksi kerron esimerkkien avulla, miten tämä nimenomainen kirjoittaja on puhunut niin omista paikoistaan kuin meidän paikoistamme sekä mitä näistä paikoista puhuminen kertoo hänen paikkaidentiteetistä, paikkaan kiinnittymisestä ja paikannimikiinnittymisestä. Paikkaan ja paikannimiin kiinnittymisen määritelmistä voi lukea
Kirjoittajan omat paikat
Ensimmäiseksi tarkastelen kirjoittajan omia paikkoja, jotka tässä tapauksessa ovat hänen kotinsa ja maatilansa. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, millä sanoilla kirjoittaja kuvailee kotiaan ja miten hän viestii siitä vastaanottajalle vuosien varrella. Tämä auttaa minua tutkijana ymmärtämään hänen kiintymyksensä kehittymistä paikkaa kohtaan.
muutin olemaan omalla torpalla, [--] vaikka kyllä sitä on aina toisinaan pistäydyttävä tienisteissäkin, omain töittensä lomassa, maa ei anna vielä eväitä tarpeeksi, että voisi yhtämittaisesti kiertää oman pellon ympärillä. (Maaliskuu 1915)
Yllä olevaa esimerkkiä voisi analysoida hyvinkin tarkasti, mutta päähuomiona voi todeta, että kirjoittaja korostaa maansa ja talonsa omuutta käyttämällä sanaa oma yhdessä torpan ja pellon kanssa. Kirjoittajan kirjeistä käy ilmi, että hän työskenteli ensimmäisinä Kanadan vuosinaan rautatiellä, mutta on nyt (vuonna 1915) saanut palan maata raivattavaksi. Sana ”oma” ei välttämättä ainoastaan viittaa omistamiseen, vaan se korostaa myös paikkaan luotua yhteyttä, johon liittyy vastuuntunto ja huolenpito. Maapalasen omuutta oli tärkeää korostaa, koska Suomessa kirjoittaja ei, kuten eivät monet muutkaan siirtolaisiksi lähteneet, omistanut maata.
Reilu kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1926, kirjoittaja puhuu maastaan hieman eri tavalla:
Nämä minunkin maa palaseni ovat ihan rautatien varressa. (Kesäkuu 1926)
Siirtolaisten odotettiin asuvan maan hallitukselta saadulla tai ostetulla maalla vähintään kuusi kuukautta kolmen vuoden ajan. Kun viranomaiset päättivät, että maata oli muokattu riittävästi, siirtolainen sai siihen omistusoikeuden. Tämän ja kirjoittajan tavassa viitata maahansa “minun maa palasina” perusteella lienee selvää, että hän on saanut maan viralliseen omistukseensa.
Seuraava esimerkki on varsin mielenkiintoinen. Kyseisessä kirjeessä kirjoittaja vastaa veljensä tiedusteluihin, että aikooko hän palata Suomeen ja periä edesmenneen isänsä talon. Kirjoittaja kieltäytyy ja perustelee valintaansa sillä, että hänellä on jo koti Kanadassa. Lisäksi hän kuvailee, miltä itse rakennettu koti tuntuu ja toteaa lopuksi, ettei aio vaihtaa maataan isänsä taloon.
Vaikka en minä usko että minä sitä [isän kotia] tulen sieltä ostamaan, kun on tulut jo tänne koti perustetuksi, ja tuntuu rakkaalta ja kodikkaalta kun se on omilla ponnistuksillaan pystyyn saanut, on uusi asunto omin käsin rakennettu samoin kuin kaikki muukin, [--] Minä en vaihda maatani [isäni taloon*]. (Tammikuu 1928)
*Todellisuudessa kirjoittaja käyttää isänsä talosta sen nimeä, mutta olen jättänyt sen pois yksityisyyden suojaamiseksi.
Sen lisäksi, että paikannimet identifioivat ihmisille merkityksellisiä paikkoja, ne myös itsessään kantavat assosiaatioita, merkityksiä, jopa tunteita. Puhuessaan rinnakkain omasta maatilastaan ja isänsä talosta, kirjoittaja tekee eron näiden paikkojen välille käyttämällä niistä erilaisia ilmaisuja: Koti Kanadassa on koti, mutta käyttämällä isänsä talosta erisnimeä, kirjoittaja ottaa etäisyyttä paitsi nimeen, myös itse paikkaan (ks. Ainiala & Olsson 2025). Isän talo, saati koko Suomi, ei enää edusta kirjoittajalle kotia.
Kirjoittaja ei kuvaile kiintymystään kotiaan kohtaan muissa kirjeissään yhtä paljon, joten hänen veljensä kysymys Suomeen palaamisesta synnytti tarpeen korostaa kodin merkitystä: omasta paikasta tulee erityisen merkityksellinen silloin, kun se koetaan jollain tavalla uhatuksi (Juuri 2025).
Meidän (suomalaisten) paikat
Seuraavaksi tarkastelen meidän eli tässä tapauksessa meidän suomalaisten paikkoja. Kirjoittaja mainitsee meidän paikkoinamme pääasiassa kylässä sijaitsevan koulun sekä kylän itsessään. Kirjeissään hän korostaa, miten kylä koostuu suomalaisista ja että lähes kaikki koulun oppilaat ovat suomalaisia. Siksi hän viittaakin kylään meidän suomalaisena kylänämme.
Tässä kohtaa kieli heijastelee todellisuutta: kylä on todella voinut olla suomalaisvoittoinen. Sen myötä myös koulu on koettu “meidän” kouluksi, koska valtaosa sen oppilaista olivat suomenkielisiä ja todennäköisesti Suomessa syntyneitä. Kylän koulussa on kuitenkin opetettu englantia, mikä tekee siitä provinssin koulun. Käyttämällä ilmausta “meidän koulu”, ovat suomalaiset vaatineet paikkaan kuulumista kanadalaisen instituution kautta.
Tiettyjen paikkojen lisäksi kirjoittaja puhuu “meidän vuoristoisesta B.C.:stä”. Kirjeessä hän kuvailee veljelleen, millainen Brittiläinen Kolumbia on:
Sitten on tämä meidän vuoristoinen B.C. hiukan toisenlainen kun siellä ehkä kuvaillaan. On äärettömän jylhiä ainaisen lumen peittämiä vuoria, kauniita hedelmällisiä laaksoja. (Helmikuu 1923)
Esimerkistä on toki hankala päätellä, viittaako kirjoittaja meillä pelkästään suomalaisiin vai kaikkiin Brittiläisessä Kolumbiassa eläviin ihmisiin. Kirjoittaja on kirjoitushetkellä joka tapauksessa asunut Kanadassa lähemmäs 10 vuotta. Aiemmissa kanadansuomalaisten omaelämäkerrallisia tekstejä käsittelevissä tutkimuksissa (Saramo 2017) on havaittu, että maiseman kuvailu positiivisin sanavalinnoin voisi heijastella kirjoittajan vahvaa paikkaidentiteettiä. Kirjoittajan tapa kuvailla kotiprovinssiaan kertoo hänen vahvasta paikkaidentiteetistä ja paikkaan kiinnittymisestä.
Samaan aikaan provinssin kuvailu paljastaa erään seikan: Kirjoittajan kirjeistä ei ilmene, että hän olisi matkustellut Brittiläisessä Kolumbiassa, mitä tukee myös se, että hänen maatilansa on pitänyt hänet paikallaan. Miten hän voisi tietää, että kaikki Brittiläisen Kolumbian laaksot ovat esimerkiksi hedelmällisiä? Tarkoitukseni ei ole kyseenalaistaa, etteikö näin olisi. Pidän kuitenkin todennäköisenä, että kirjoittaja käyttää tässä Kanadan luomaa ja sanoittamaa kuvausta, jota myös käytettiin houkuttelemaan uudisasukkaita Euroopasta.
Paikkaan kiinnittymisen lisäksi esimerkki kertoo kirjoittajan olevan kiinnittynyt nimeen British Columbia sekä sen viralliseen lyhenteeseen B.C. Kirjoittaja on kehittänyt nimeä kohtaan “paikannimen tunnun” (sense of toponym, Kostanski 2016) saamiensa tietojen perusteella: hänen ei ole tarvinnut käydä kaikissa Brittiläisen Kolumbian eri paikoissa, mutta hän on lukenut niistä ja yhdistänyt provinssin kuvaukset kokemukseensa yhdestä tällaisesta paikasta, joka on hänen kotikylänsä. Tämä on puolestaan muokannut hänen myönteisiä muistojaan ja mielleyhtymiään paikasta.
Lopuksi
Kirjoittaja määrittelee omiksi paikoikseen hänen talonsa ja maatilansa sekä meidän paikoiksemme kylän, koulun, ja jossain määrin koko Brittiläisen Kolumbian. Kirjoittaja sanallistaa selkeästi, kuinka rakkaalta ja kodikkaalta hänen kotinsa tuntuu, ja kuvailee Brittiläistä Kolumbiaa ylistävin sanavalinnoin. Kirjoittaja todella tuntee kuuluvansa kyseiseen paikkaan, olevansa sen sisällä; onhan hän ollut mukana rakentamassa ja säilyttämässä kylän suomalaisyhteisöä.
Kirjoittaja ei mainitse kirjeissään kovin montaa eri paikannimeä, mutta nimiin British Columbia ja B.C. kirjoittaja on kiinnittynyt, sillä hän luonut niihin positiivisen assosiaation. Nimet edustavat hänelle kotia, onnistumista ja omistamista. Tätä vastoin kirjoittaja osoittaa irtautumista hänen isänsä talosta ja sen nimestä.
Edellä mainitut seikat eivät tietenkään poissulje sitä, etteikö kirjoittaja olisi voinut kokea monipaikkaista kuulumisen tunnetta niin Suomeen kuin Kanadaan. Monipaikkainen identiteetti ja kuuluminen käyvät ilmi myös kirjeissä: Vuonna 1937, asuttuaan Kanadassa yli 20 vuotta, kirjoittaja kirjoittaa “Me tämän kylän Suomalaiset”. Vain neljä kuukautta myöhemmin kirjoitetussa kirjeessä hän sanoo “me Canadalaiset”, viitatessaan kyläyhteisöä laajempaan tarkoitteeseen. Kirjoittaja on siis pystynyt säilyttämään suomalaisen identiteettinsä kyläyhteisössään, mutta laajemmassa mittakaavassa hänelle on kehittynyt myös kanadalainen identiteetti.
Ehkä näiden kirjeiden valossa voisi myös sanoa, että hänen Suomensa on siirtynyt Kanadaan.
Kirjoittaja:
Lähteitä ja lisäluettavaa:
Ainiala, Terhi, and Olsson, Pia. 2025. “Urban Toponymic Detachment. Place Names as Symbols of Urban Change.” Onoma 60, 181–198. DOI:
Altman, Irwin, and Low, Setha M. 1992. Place attachment. Human Behavior and Environment 12. New York, NY: Springer US: Imprint: Springer.
Fedina, Maria. 2025. “Indigenous presence and belonging in urban areas: the case of the urban Komi homemaking and place-naming.” AlterNative: An International Journal of Indigenous Peoples 21(2), 298–307. DOI:
Juuri, Tanja. 2025. “Tämä paikka, oma paikka: kanadansuomalaiset paikkaan kuulumisen kokemukset.” In Työväki ja paikallisuus, edited by Tanja Juuri, and Vihtori Suominen. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura. Väki Voimakas 38. Available:
Kostanski, Laura. 2016. “Toponymic Attachment.” In The Oxford Handbook of Names and Naming, edited by Carole Hough, 412–426. Oxford: The Oxford University Press.
Laitinen, Riitta. 2002. “Koti, paikkaidentiteetti ja muutokset navajoyhteiskunnassa 1800-luvulla.” In Eletty ja muistettu tila, edited by Taina Syrjämaa, and Janne Tunturi, 195–210. Helsinki: The Finnish Literary Society.
Proshansky, H.M., Fabian, A.K., and Kaminoff, R., 1983. “Place-identity: Physical world socialization of the self.” Journal of Environmental Psychology 3: 57–83.
Relph, Edvard. 1976. Place and placelessness. London: Pion Limited.
Saramo, Samira. 2017. “Lakes, Rock, Forest: Placing Finnish Immigrant History.” Journal of Finnish Studies 20, 2 (November), 55–76.
Taramaa, Raija. 2007. Stubborn and silent Finns with ‘sisu’ in Finnish-American literature. An imagological study of Finnishness in the literary production of Finnish-American authors. Doctoral dissertation. University of Oulu. Available: