Kirjoittaja: Hanna Virranpää
Yhdysvaltoihin ja Kanadaan lähteneet ensimmäisen siirtolaispolven suomalaiset kävivät vilkasta kirjeenvaihtoa Suomeen jääneiden perheenjäsenten ja ystävien kanssa. Kuulumisten vaihdon lisäksi kirjeissä oli olennaista kertoa oma senhetkinen sijaintinsa. Lisäksi kirjoittajat kertovat lukijoille vierailuistaan toiseen kaupunkiin tai paikoista, joissa on tapahtunut jotain merkittävää.
Jotta kirjoittaja saattoi kuvata edellä mainittuja asioita, oli hänen käytettävä muun muassa paikannimiä. Mutta miten suomalaiset, jotka eivät osanneet lainkaan englantia, käyttivät Yhdysvaltain ja Kanadan olemassa olevaa paikannimistöä? Monien kirjoitustaitokin oli horjuva.
Hankkeemme ensimmäisessä blogitekstissä esittelen amerikansuomalaisten kirjoittamissa kirjeissä esiintyviä paikannimiä ja pohdin, mitä kirjeissä käytetyt nimet voivat kertoa. Teksti pohjautuu väitöskirjani ensimmäiseen osatutkimukseen (Virranpää 2025).
Suomalaisten vuosien 1881–1939 välillä kirjoittamissa kirjeissä esiintyy paikannimien käytössä runsasta vaihtelua. Nimiä omaksuttiin useista eri lähteistä: nimiä kuultiin muiden puheessa ja saatettiin nähdä esimerkiksi paikallisissa sanomalehdissä ja katukylteissä.
Odotuksenmukaisin tapa oli kirjoittaa nimiä korvakuulolta lausumistapaa mukaillen, jolloin niiden vierasperäiset äänteet ja äänneyhdistelmät korvattiin suomen äänteillä. Tällaisia kirjoitusasuja ovat esimerkiksi Sikako (Chicago), kaili (Gile), mäknoolia (Magnolia), Arvuuti (Ironwood) ja klaasteri (Gloucester). Suomen kieleen mukautettuja nimimuotoja käyttäneiden kirjoittajien kirjeissä esiintyy paljon murteellisuuksia ja muuta puhekielisyyttä, mikä on tyypillistä kirjoittajilla, joiden kirjoitustaito on horjuva.
Harjaantuneemmasta kirjoitustaidosta sen sijaan kertovat paikannimet, jotka on kirjoitettu niiden virallista oikeinkirjoitusta noudattaen. Tällöin nimeä käyttäessä suomen sijapäätteet on liitetty viralliseen nimeen sellaisenaan: esimerkiksi yksi kirjoittaja on kertonut vastaanottajalle olevansa täälä British Columbiassa.
Edellä esitettyjen paikannimien lisäksi kirjeissä esiintyy suomenkielisiä ja Suomeen viittaavia paikannimiä, kuten Nev Finland, Kaleva ja Nurmijärvi, sekä lyhennelmiä, kuten Frisco (San Fransisco) ja Lenska (Lanesville).
Kaleva on tiettävästi ainoa, joka on yhä olemassa oleva kylä, ja siten nimi esiintyy myös nykykartoissa. Kylä on perustettu vuonna 1900 Michiganiin Manisteen piirikuntaan, ja se on nimetty Kalevalan mukaan.
Vuonna 1895 kirjoitetussa kirjeessä on mainittu Nurmijärvi, jolla on viitattu Minnesotassa Finlaysonin kylässä sijainneeseen uudisasutusalueeseen. Vuonna 1914 puolestaan on käytetty englanninkielistä nimeä Nev Finland kirjeen aloituksessa päiväyksen yhteydessä. Suomalaisten vuonna 1888 perustama Nev Finland – tai Uusi Suomi – sijaitsi Kanadassa Saskatchewanissa.
Suomenkielisillä ja Suomeen viittaavilla paikannimillä on ollut vahva sosiaalinen, yhteisöllinen ja symbolinen merkitys, ja ne ovat olleet keino ylläpitää suomalaista identiteettiä. Esimerkiksi Lenska-nimestä voi päätellä, että alueen suomalaisyhteisö oli tiivis: yhteisössä on todennäköisesti pärjätty pelkällä suomen kielellä, mikä on puolestaan voinut mahdollistaa suomalaisen identiteetin säilyttämisen. Lanesvillen kylään viittaava Lenska sijaitsee Massachusettsin osavaltiossa Cape Annin niemimaalla lähellä Rockportia ja Gloucesteria. Kaksi eri kirjoittajaa käyttää Lenska-nimeä vuonna 1895, mikä selittynee alueelle 1890- ja 1910-lukujen välisellä ajalla muodostuneesta suomalaisyhteisöstä. Tuohon aikaan Cape Annin niemimaalla sijainneille graniittilouhoksille rekrytoitiin suomalaisia työhön.
Nimeämällä paikka esimerkiksi Nurmijärveksi on kenties haluttu ikään kuin siirtää aikaisemmin Suomessa tunnetun Nurmijärven henki uuteen paikkaan. Paikannimet ovatkin eräänlainen väline luotaessa paikkaan kuulumisen tunnetta: olen täällä uudessa maassa, mutta kuulun edelleen Suomeen tämän paikannimen avulla. Suomeen viittaavilla, suomenkielisillä ja suomenkielistä ainesta sisältävillä paikannimillä on todennäköisesti suuri merkitys vielä tänäkin päivänä amerikan- ja kanadansuomalaisten yhteisöissä.
Yhden poikkeuksen muodostaa erään kirjoittajan käyttämä Frisco-lyhennelmä. Sitä käyttämällä hän on kenties ilmaissut kirjeen vastaanottajalle amerikkalaistunutta identiteettiään ja identifioitumistaan sikäläiseen yhteiskuntaan. Toisaalta Frisco-nimeä on esiintynyt suomalaisissa sanomalehdissä jo 1870-luvulta alkaen, eli on mahdollista, että nimi on tullut kirjoittajalle tutuksi jo Suomessa.
Lopuksi on toki huomioitava, että viime kädessä omakieliset lyhennelmät sekä suomenkieliset ja Suomeen viittaavat nimet ovat olleet fyysisen ja sosiaalisen ympäristön hallitsemisen työkaluja, ja siten ne ovat todiste paitsi historiallisista, myös ideologisista ja kolonialistisista prosesseista.
Kirjeissä esiintyvät paikannimet tarjoavat valtavasti informaatiota. Ne toisaalta tuovat tietoa suomalaisten kirjoitustaidoista ja nimiosaamisesta, toisaalta valaisevat käyttäjiensä identiteettiä ja identifioitumista tiettyyn paikkaan.
Hankkeessamme tutkimme paikkoihin ja paikannimiin kiinnittymistä. Paikkaan kiinnittyminen tarkoittaa kirjaimellisesti ihmisen kiintymystä tiettyyn paikkaan sekä ihmisen ja paikan välistä affektiivista sidettä. Paikkaan kiinnittymisen käsitteeseen ei juurikaan törmää kielitieteissä, sillä sitä on tutkittu pääasiassa ihmismaantieteen ja ympäristöpsykologian aloilla. Kuitenkin ihmisten moninaiset tavat puhua eri paikoista sekä sanoittaa ja kuvata esimerkiksi paikkojen luonnetta, olemusta ja sijaintia luovat sillan maantieteestä kielitieteeseen ja nimistöntutkimukseen. Samaa tekee paikannimiin kiinnittyminen, joka tarkoittaa ihmisen luomaa assosiaatiota todellisiin ja kuvitteellisiin paikannimiin. Kuvitteellisella paikannimellä voidaan tässä yhteydessä tarkoittaa esimerkiksi pelissä tai kaunokirjallisuudessa esiintyvää nimeä.
Vaikka ensimmäisessä osatutkimuksessani tutkin ainoastaan paikannimien käyttöä, voi tuloksista saada suuntaviivoja tulevaan.
Syvällisempi tarkastelu tietysti vaatii kirjeiden perinpohjaisempaa tutkimusta. Erilaisten paikannimimuotojen ja paikanilmausten käyttö kertoo erilaisista paikkoihin ja paikannimiin kiinnittymisistä, toisaalta myös kiinnittymättömyydestä. Kirjoittaja, ja tämän hankkeen kannalta myös videopelin pelaaja, voi ilmentää paikannimeen kiinnittymättömyyttä esimerkiksi niin, että hän ei käytä paikan virallista nimeä vaan jotakin muuta, vaikkapa itse annettua, nimeä. Lenska-nimi voi olla merkki tällaisesta.
Työskentelen paraikaa toisen osatutkimukseni parissa tutkien tarkemmin erään kanadansuomalaisen kirjeitä. Tähän mennessä tekemäni huomiot näyttäisivät osoittavan, että kirjoittaja osoittaa paikkaan kiinnittymistään paikannimien sijaan paikanilmauksia käyttämällä. Tällainen tulos tukisi viime vuosina ihmisten ja paikkojen välisistä suhteista tehtyjä tutkimuksia. Esimerkiksi Terhi Ainiala ja Pia Olsson (2021) ovat todenneet, että ihmiset identifioivat itselleen merkityksellisiä paikkoja käyttämällä paikannimien ohella muitakin nimityksiä ja sanoja, kuten metsää ja kirjastoa.
Vanhoja kirjeitä tarkastelemalla pääsemme käsiksi eri ajassa eläneiden ihmisten paikka- ja ympäristösuhteisiin sekä -käsityksiin. Monelle tuttu sanonta kuuluukin, että historian tuntemus auttaa meitä ymmärtämään nykyisyyttä, kenties jopa tulevaisuuttakin.
Siispä tutkimuksemme jatkuvat!