Perinteentutkimuksen terminologian 1998–2001 kirjoittajat
|
SA = Satu Apo PA = Pertti Anttonen VA = Veikko Anttonen PE = Pasi Enges LH = Lauri Harvilahti PH = Pekka Hakamies AKB = Annikki Kaivola-Bregenhøj |
ELK = Eeva-Liisa Kinnunen SK = Seppo Knuuttila MNK = Mervi Naakka-Korhonen JP = Jyrki Pöysä UMP = Ulla-Maija Peltonen PLR= Pirkko-Liisa Rausmaa KSN = Kirsti Salmi-Niklander MV = Maria Vasenkari |
Perinteentutkimuksen terminologiaa koskevat kommentit ovat erittäin tervetulleita.
Osoite: Satu Apo, Kulttuurien tutkimuksen laitos/Folkloristiikka, PL 4, 00014 Helsingin yliopisto.
Copyright Satu Apo ja Eeva-Liisa Kinnunen (toimittajat) sekä vuoden 1998 laitoksen kirjoittajat.
3. korjattu painos
HAKEMISTO
AKKULTURAATIO, AKKULTUROITUMINEN on ilmiöiden tai kulttuurivaikutteiden siirtymistä antavalta kulttuurilta vastaanottavalle kulttuurille siten, että vaikutteet aiheuttavat vastaanottavassa kulttuurissa rakennemuutoksia tai vaikutteisiin sopeutumista. Kulttuuri-ilmiöiden leviämismallissa voidaan erottaa kolme porrasta: 1. diffuusio eli leviäminen, jolloin vaikutteet tai ilmiöt tulevat tunnetuksi omaksuvan kulttuurin piirissä, 2. akkulturaatio- eli sopeutumisvaihe, jolloin omaksuva kulttuuri pyrkii sopeuttamaan vaikutteet omaan kulttuuriinsa (ilmiöiden vakiintumisvaihe, tapojen institutionaalistumisvaihe), 3. assimilaatio- eli sulautumisvaihe, jolloin omaksuva (alempi) kulttuuri sulautuu voimakkaampaan kulttuuriin. Uudistusten, tavallisesti uusien teknisten keksintöjen ja parannusten leviämisestä ja vastaanottamisesta käytetään termiä innovaatio.
Amerikkalaisessa sosiologiassa akkulturaatiolla voidaan tarkoittaa myös yksilön mukautumista tai sopeutumista jäsenryhmäänsä, esim. prosessia, jonka aikana lapsi omaksuu jäsenryhmänsä (perheensä) kulttuuripääomaan kuuluvat arvot ja käyttäytymismallit. Vrt. sosiaalistuminen.
AKTANTTI Folklore-tekstit – etenkin kertovat – sisältävät hyvin usein esityksiä toiminnasta. Kertomusten rakenteita voidaan määritellä paitsi toiminnan myös toimijoiden (protagonistien) näkökulmasta. Aktantti tarkoittaa abstraktia toimijaroolia; ihmesaduille ominaisia aktantteja ovat esimerkiksi "sankari(tar)", "roisto", "auttaja", "taikaesineiden lahjoittaja". Monissa myyteissä esiintyy aktantti, jota nimitetään mediaattoriksi. Mediaattori toimii välittäjänä kahden opposition (kategorian, esim. "luonnon" ja "ihmisten /kulttuurin" tai "tuonpuolisen" ja "tämänpuolisen") välillä.
Aktantteja on määritelty myös hyvin korkean yleistämistason termein. Tällöin voidaan puhua "subjektista" ja "objektista", "vastaanottajasta" ja "luovuttajasta", "auttajasta" ja "vastustajasta" (A.J. Greimas).
Aktantit reaalistuvat aktoreina; kansansadussa sankarin toimijaroolia toteuttavana aktorina voi olla kerjäläispoika, roistona piru ja auttajana hevonen. (SA)
ALKUMUOTO, ALKUYDIN (urform) Maantieteellis-historiallinen tutkimussuuntaus (MTH) piti yhtenä päätavoitteenaan saada selville tutkitun runon, sadun, uskomuksen, tavan tms. alkumuodosta ja -sisällöstä, alkuperäisestä ideasta, käyttöyhteydestä ja -tarkoituksesta se, mikä säilyneen aineiston valossa on selvitettävissä.
Vertailtaessa tutkitun perinnetuotteen eri tekstivariantteja saattoi ilmetä esimerkiksi, että saman kansainvälisen sadun tietyssä roolissa ovat yhtäällä hovimiehet, toisaalla apotti, kolmannella taholla mylläri, tai että Maailmansyntyrunon lintu Virossa pesii keinun orrelle tai kultaiseen pensaaseen, Inkerissä meren mättäälle tai laivaan, Karjalassa Väinämöisen polven päälle.
Mitkä eri vaihtoehdoista ovat primaareja (ensisijaisia, alkuperäisiä), mitkä sekundaareja (toissijaisia, myöhäisperäisiä)? Tämän selvittämiseksi MTH-menetelmän soveltajat määrittelivät joukon päättelysääntöjä, jotka kuitenkin ovat hyvin tulkinnanvaraisia. Eri vaihtoehtojen primaariutta ja sekundaariutta punnittaessa otettiin huomioon seuraavia alkuperäisyyden kriteerejä: alkuperäisyyden puolesta katsottiin puhuvan muodon (piirteen) laaja levinneisyys, iäkkyys, yleinen vanhakantaisuus ja periytyminen traditionsa vanhakantaisuudesta tunnetuilta alueilta ja perinteenkannattajilta, edelleen vaihtoehdon muualta lainautumattomuus, luontuminen yhteen muiden alkuperäispiirteiden kanssa, idean, kuvan, kielen ja tyylin vanhahtavuus, sopivuus sekundaarien vaihtoehtojen lähtökohdaksi.
Vaihtoehdon sekundaariuteen katsottiin viittaavan piirteen (muodon) vähäinen esiintyminen, levinneisyyden suppeus ja sijainti toisen vaihtoehdon saantialueen keskellä, tietojen myöhäisyys, monet ilmeisesti sekundaarit yksityiskohdat samoissa tekstivarianteissa, luontevampi esiintyminen muun perinteen yhteydessä, looginen tai tyylillinen ristiriita ympäröiviin alkuperäispiirteisiin nähden ynnä muiden vaihtoehtojen lähtökohdaksi luontumattomuus.
MTH-tutkijoiden mukaan kansanperinne ei yleensä kehity vastavirtaan: vallitsevaa murretta, miljööseikkoja ja paikallista myöhäismuotia vastaan sotivien vaihtoehtojen oletettiin olevan useimmiten alkuperäisemmällä kannalla kuin murteen, miljöön ja vallitsevan muodin mukaiset vaihtoehdot.
Aineiston kehityshistoriallisen analyysin tuloksena tutkijan toivottiin selvästi ilmaisevan, mitä juoniaineksia, tyylikuvioita, yleisiä piirteitä tai yksityisiä säkeitä, sanoja tai tarkoitteita hän katsoi tutkimaansa perinneilmiöön varmasti tai todennäköisesti kuuluneen ja miten eri vaihtoehdot juontuivat toisistaan. Erikseen tuli luetella kysymykset, jotka tutkija jätti avoimiksi tai joiden kohdalla hän tyytyi täydentämään kuvaa vain hypoteettisin mahdollisuuksin. "Teoria, joka aukaisee kaikki lukot, ei ole avain vaan tiirikka."
ANIMATISMI, luonnon elollistaminen. Tutkimushistoriaan kuuluvalla termillä tarkoitetaan toisinaan havaittavaa taipumusta hahmottaa elottomat esineet ja persoonattomat ilmiöt tunteviksi, tahtoviksi ja toimiviksi, ilman että tähän hahmottamiseen välttämättä liittyisi kuvitelmaa selväpiirteisestä persoonasta tai sielusta. Kun ankaran ukonilman aikana tuumimme, "mihinkähän se iskee", niin itse asiassa tuo 'se' sisältää mielteen toimivasta ja tahtovasta ilmiöstä, vaikkemme varsinaisesti omaa mitään käsitystä esimerkiksi ukkosen jumalasta.
Uskonnon alkuperäisteorioissa animatistisia mielteitä on haluttu pitää yhtenä varhaiskantaisen ajattelun ja tuntemistavan perusmuotona, joka uskonnon kehityksessä olisi edeltänyt animismia. Tähän viittaa animatismin toinen nimitys preanimismi. Sen mukaan elolliseksi ja toimivaksi koettu tai havaittu taivas olisi vanhempi kuvitelma kuin taivaan jumala jne.
ANIMISMI, 1) sielu-usko, 2) teoria, joka selittää uskonnon alkuperän sielu-uskon pohjalta. Tutkimushistoriaan kuuluvalla termillä tarkoitetaan alkukantaisia kuvitelmia ihmisiin, eläimiin, kasveihin, jopa elottomiin olioihin ja ilmiöihin kuuluvista sieluista. Tällainen sielu on ikään kuin olion varsinainen "itse" tai "minä", ja se saattaa poistua tilapäisesti esimerkiksi unessa, hurmostilassa, säikähdettäessä, sairastuttaessa tai pysyvästi kuoleman tai tuhoutumisen tapahtuessa. Sieluja voi samassa oliossa olla useita. Kuoleman katsotaan toisinaan johtuvan juuri siitä, että sielu poistuu eikä syystä tai toisesta palaa ajoissa takaisin. Sielunpalautusmenot ovat tärkeä osa varhaiskantaista taudinparannustekniikkaa.
Erilaisia sielukuvitelmia liittyy ihmisen peilikuvaan, varjoon tai havaintoon, että elämä loppuu hengityksen lakatessa tai veren vuotaessa kuiviin. Poistunut "henki" tai veri edustaa sielua; monet muutkin ihmisruumiin osat ja elimet on käsitetty sielun olinpaikoiksi.
On myös käsityksiä, joiden mukaan sielu näyttäytyy ihmisen ulkopuolella eläimenä: hiirenä, lintuna, perhosena, joka poistuu ihmisen suun kautta ja harhailee ruumiin ulkopuolella esimerkiksi unen aikana ja poistuu lopullisesti kuolemassa (kuoleman jälkeen se voidaan nähdä esimerkiksi haudalla muistajaisriittien yhteydessä).
ANOMALIA on tutkijoiden käyttämä termi tapaukselle, jonka tutkittavat ovat havainneet poikkeavan siitä kategoriasta (luokasta), johon se kulttuurissa vallitsevien luokitteluperiaatteiden nojalla kuuluu. Esimerkiksi liito-orava on turkispeitteinen nisäkäs, joka kuitenkin lentää. Asian, eläimen, ilmiön, ihmisen fysiologisen tai psykososiaalisen tilan jne. anomalisuuden tärkeänä merkitsimenä pidetään sitä, että sen kognitiiviseen erottamiseen liittyy käyttäytymistä – tavallisesti kosketusta ja läheisyyttä – säätelevä sosiaalinen normi. Anomaliset asiat saavat usein epäpuhtaan, kielletyn, vaarallisen stigman; toisaalta niihin voidaan liittää yliluonnollisen voiman ("väen", manan) merkityksiä.
Anomalian sisältämä merkitysristiriita johtaa olion (tapauksen) erottamiseen muista erilleen, sekä ajattelussa että muussa toiminnassa; näin estetään anomalisen olion vahingollinen vaikutus. Tällöin rituaali on ollut ainoa yhteisöllisesti hyväksytty käyttäytymismuoto olla vuorovaikutuksessa anomalisen asian, esineen, ilmiön jne. kanssa. Traditionaalisissa yhteiskunnissa attribuutti 'pyhä' on ollut usein anomalisen taksonomisen aseman kielellis-sosiaalinen indeksi (yhteyttä tai syytä osoittava merkki). (VA)
ANTROPOLOGIA (kreikan 'anthropos', ihminen) on yleisnimitys ihmistä, ihmislajia ja sen kehitystä sekä ihmisen kulttuurikäyttäytymistä ja kulttuureita tutkiville tieteille.
Antropologian keskeisiä osa-alueita ovat fyysinen antropologia, arkeologia, antropologinen lingvistiikka ja kulttuuriantropologia, jota voidaan myös pitää antropologian toisena pääsuuntauksena ihmistä biologisena olentona tutkivan fyysisen antropologian rinnalla.
Kulttuuriantropologia tutkii ihmistä kulttuuria luovana ja kulttuuristaan riippuvana olentona. Kulttuuriantropologia pyrkii näkemään tutkimuskohteet aspektista, jota voidaan luonnehtia holistiseksi, kokonaisvaltaiseksi, koko ajan kulttuurikokonaisuutta silmälläpitäväksi. Kulttuuriantropologian tutkimuskohteena olivat alkuaan varhaiskantaiset, ei-länsimaiset yhteiskunnat, ja se pyrkii yhä antamaan systemaattista, vertailevaa tietoa maailman kansoista, ihmisyhteisöistä ja kulttuureista.
Cross cultural -tutkimus on ihmisen kulttuurikäyttäytymisen yleisiä riippuvuuksia ja lainalaisuuksia selvittelevää tilastollista tutkimusta, jossa ilmiöiden suhteet määritellään maailman kaikkia kulttuureita edustavasta aineisto-otoksesta.
Brittiläisellä taholla nimitys sosiaaliantropologia tarkoittaa suunnilleen samaa kuin kulttuuriantropologia. Sosiaaliantropologia eli etnososiologia on tutkinut esim. yhteisöjen sosiaalisia rakenteita ja verkostoja (kuten sukulaisuusjärjestelmiä), seremonioita ja siirtymäriittejä.
1970-luvun antropologiaa edustavat sellaiset suuntaukset kuin poliittinen antropologia, psykologinen antropologia, lääketieteellinen antropologia, uskontoantropologia, symboliantropologia, lingvistinen antropologia, musiikkiantropologia eli etnomusikologia, kehitysmaa-antropologia ja kulttuuriekologia. Psykologinen antropologia on selvitellyt esim. lastenhoidon, varhaiskasvatuksen ja myöhemmän sosiaalistamisen eroja eri kulttuureissa ja niiden vaikutusta aikuiskäyttäytymiseen (ns. kulttuuri ja persoonallisuus -koulukunta). Lääketieteelliseen antropologiaan kuuluvat mm. etnomedisiina eli kansanomainen lääkintätietous ja -tekniikka, ravintoantropologia sekä psykiatrinen antropologia, joka tutkii mielisairauksien ja psyykkisten häiriöiden kulturaalisia yhteyksiä.
1980-luvulla tuli kognitivismi (ihmisen tiedonkäsittelyn tutkimus) antropologian uudeksi suuntaukseksi. Luokitustavat (kategorisointi), toistuvat ajattelun sisällöt (ajattelun kulttuuriset mallit), ilmaisun mallit (esimerkiksi kertominen), muistaminen ja päättely sisältävät sekä universaaleja (ihmislajille ominaisia) että kulttuurisesti varioivia aineksia.
ARKIUSKOMUS. Arkiuskomukset ovat käsityksiä, joita niiden haltija ei itsekään pidä tieteellisesti perusteltuina, mutta joiden hän tietää olevan 'yleisesti tunnettuja'; uskomuksen kantaja voi antaa sen vaikuttaa käyttäytymiseensä. Tutun arkiuskomusten ryhmän muodostavat ns. Murphyn lait, esim. työelämästä tutut käsitykset huonoimman vaihtoehdon toteutumisesta. Arkiuskomuksille on tilaa erityisesti elämänalueilla, joilla onnistuminen on kiinni monista vaikeasti hallittavista tekijöistä (esim. urheilu). (JP)
ARKKIKIRJALLISUUS, (broadsheets) 1500-luvulta lähtien tavallinen, Suomessa erityisesti 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla, jopa 1900-luvun alussa rahvaan keskuudessa suosittu kirjallisuuden laji, joka on saanut nimensä siitä, että sen tuotteet tavallisesti olivat yhden painoarkin suuruisia, so. 16-sivuisia ja nitomattomia.
Arkkikirjallisuus sisälsi kansanomaisia legendoja ja apokryfievankeliumeja ym. uskonnollisia tekstejä, ennustuksia, satuja, tarinoita, balladeja, lyyrisiä ym. kansanlauluja. Nämä saattoivat olla käännöksiä mutta myös kansan suusta muistiin pantuja tai jäljennettyjä kansanrunousjulkaisuista. Muita sisältöjä olivat huomiota herättäneiden tapahtumien, kuten murhien, haaksirikkojen, tulipalojen jne. kuvaukset ja näiden pohjalta sepitetyt laulut. Arkkeina voitiin julkaista myös uskonnollista ja poliittista propagandaa jne.
Runomittaisia arkkikirjallisuuden tuotteita on ollut tapana nimittää arkkiveisuiksi (broadside ballads). Arkkeina ovat levinneet esim. sellaiset laulut kuin Haamu ja Marjaana, Vilho ja Bertta sekä Kauppias Intiasta.
Arkit levisivät etupäässä markkinoiden ja kiertävien kaupustelijoiden välityksellä. Arkkikirjallisuuden merkitys perinteen levittäjänä ja normien antajana on muistettava kansanrunoudentutkimuksen lähdekritiikkiä suoritettaessa.
ARKKITYYPPI -termi on lähtöisin C.G. Jungin psykoanalyyttisen koulukunnan käsitteistöstä. Sillä tarkoitetaan ihmissuvulle tai tietylle kulttuuripiirteelle ominaista perussymbolia, kollektiivisesta alitajunnasta käsin jokaisen ihmisen uniin ja hallusinaatioihin ilmaantuvaa alkumielikuvaa. Lievemmän tulkinnan mukaan ihmismielellä on rakenteellis-toiminnallisia valmiuksia muodostaa arkkityyppisiä mielikuvia.
Eri kansojen myyteissä ja saduissa on tämän polygeneettisen tulkinnan mukaan perinteestä riippumattomia elementtejä, esim. ukkonen taivaallisen vihan ja sade itkun symbolina, hybris-nemesis -kaava (uhmaylpeyttä seuraa rangaistus) jne. Uskontotieteessä arkkityypillä tarkoitetaan uskonnollisessa perinteessä eri tahoilla toistuvaa ajatuskaavaa eli ideogrammia. Lapset voivat keksiä itsenäisesti esim. luonnonilmiöiden tulkintoja, joilla on vastaavuuksia etäisissä, tavallisesti varhaiskantaisissa kulttuureissa ("sateella enkelit kastelevat kukkasia").
ARVOITUS (riddle) on perinteellinen, kuvallinen sanailmaus, joka sisältää näennäisen ristiriidan. Arvoitukseen kuuluu kaksi osaa: piilokuva ja tarkoite eli vastaus. Piilokuvan elementeissä on harhaanjohtavia ja perillevieviä aineksia, joista jälkimmäiset ohjaavat tarkoitteen jäljille. Piilokuva on usein niin väljä, että tarkoitteet voivat vaihdella.
Arvattavan ominaisuudet ilmaistaan piilokuvassa joko metaforan, vertauksen tai metonymian avulla – nämä ominaisuudet luonnehtivat varsinaisia arvoituksia (esim. "Kanamunan kokoinen, kirkon seinän pituinen. – Lankakerä."), jotka on mahdollista ratkaista vastaajan havaintokyvyn ja kekseliäisyyden perusteella. Varsinaisten arvoitusten vastakohtana ovat asiantuntemusarvoitukset (esim. laskuarvoitukset, munkki- eli raamatulliset arvoitukset, hengenlunastusarvoitukset; esim. "Tie väsyy, lähde janoo, leivällä on nälkä. – Jeesus uupuu ristin alla."), jotka edellyttävät ratkaisijaltaan asiantuntemusta ja ennalta hankittua tietoa sekä kompakysymykset (esim. "Pidetäänkö teillä mattoja lattialla? – "Meillä ne pysyy pitämättäkin."), joitten tarkoituksena on harhauttaa vastaaja ratkaisemaan arvoitusta erikoistietojensa avulla ja sitten nolata hänet naiivilla selityksellä.
Arvuuttelu on Suomessa aiemmin liittynyt yhteisöllisiin tilanteisiin, joissa arvoitusten kysyminen on saanut leikin tai kilpailun luonteen. Leikin luonteeseen kuului epäonnistuneen rankaiseminen, yleensä hänet lähetettiin Hymylään, nurinkuriseen maahan.
Huomattava osa arvoituksista on luonteeltaan seksuaalisia. Niitten tarkoituksena on ennen muuta eroottisen tunnelman virittäminen ja niitä on alun perin esitetty nuorison kokoontumispaikoissa, esim. mallassaunoissa.
ASTRAALIMYTOLOGIA, tähtitarusto, tähtitaivaan ilmiöihin liittyvät myytit ja uskomukset. Tutkimushistoriaan kuuluvalla termillä tarkoitetaan myös mytologian tutkimuksen oppisuuntaa, joka oli muodissa viime vuosisadan lopulla ja joka korosti erityisesti tähtitaivaan ilmiöiden merkitystä erilaisten jumalakuvitelmien, tarujen ja uskomusten synnyssä.
AVIOLIITTO on miehen ja naisen yhdyselämää säätelevä sosiaalinen instituutio. Siihen sisältyvät ne (kirjoitetut tai kirjoittamattomat) normit, joilla yhteisö tai kulttuuri säätelee aviopuolisoiden yhdyselämää, ja heidän suhteitaan jälkeläisiin, sukulaisiin, pienryhmään tai koko yhteiskuntaan.
Aviopuolisojen jäsenryhmiin kohdistuneiden odotusten mukaan erotetaan eksogamia eli ulkoryhmäavioliittoisuus, jolloin edellytetään että aviopuoliso valitaan jostain muusta yhteisön määrittelemästä ryhmästä (heimosta, kylästä, kastista tai muusta sosiaalisesta ryhmästä) kuin siitä mihin yksilö itse kuuluu. Endogamia eli sisäryhmäavioliittoisuus taas vaatii valitsemaan aviopuolison yksilön omasta sosiaalisesta ryhmästä. Eräät insesti (sukurutsa) -kiellot ovat ominaisia koko ihmislajille.
Aviopuolison valinnassa erotetaan mm. pyrkimys homogamisiin avioliittoihin, joissa aviopuolisoiden ominaisuudet (ulkonäkö, kyvykkyys, koulutus, varallisuus yms.) vastaavat toisiaan, tai heterogamisiin avioliittoihin, joissa aviopuolison valinnassa miehen ja naisen sosiaaliset tai psyykkiset ominaisuudet ovat erilaisia, vastakkaisia tai toisiaan täydentäviä. Aviopuolisoiden lukumäärän mukaan erotetaan monogamia eli yksiavioisuus ja polygamia eli moniavioisuus, joka jaotellaan edelleen polyandriaan eli monimiehisyyteen (harvinainen avioliittomuoto, jossa nainen avioiduttuaan saa yleensä miehikseen myös kaikki varsinaisen miehensä veljet) ja polygyniaan eli monivaimoisuuteen, jolloin miehellä on oikeus ottaa useampia vaimoja (sivuvaimoja, jalkavaimoja); polygynian eräs muoto on sisarvaimoisuus (mies nai samalla kaikki vaimonsa sisaret). Vrt. perhe.
Sukusidonnaisissa primitiivisissä yhteisöissä avioliitto on yleensä kahden suvun välinen liitto, jota solmittaessa morsiamesta maksetaan hinta (Suomessa kihlat) ja vaihdetaan lahjoja. Sulhanen voi suorittaa "morsiamen hinnan" myös työllä, palvelemalla määräajan morsiamen perheessä, kuten Vanhan Testamentin Jaakob. Etnologiassa erotetaan avioliiton solmimismuotojen perusteella mm. ostoavioliitto, vaihtoavioliitto (morsiamia vaihdetaan sukujen kesken), ryöstöavioliitto ja karkausavioliitto. Kaksi viimeksi mainittua avioliiton solmimistapaa ovat kuitenkin useimmiten vain "kiertoteitä", joita käyttäen voidaan sivuuttaa yhteiskunnassa liian ankaraksi muodostuneet säännökset tai sulhaselle ylivoimaiset taloudelliset rasitteet.
BALLADI, alkujaan tanssittaessa esitetty kertovasisältöinen laulu, jossa dialogi ja persoonattomasti toteavat maininnat henkilöistä ja tapahtumista vuorottelevat. Balladien keskeisenä aihepiirinä ovat rakkaus ja kuolema, tarkennettuna pari- ja perhesuhteet, etenkin konfliktipitoiset. Balladien henkilö- ja maisemakuvat ovat kaavamaisia ja tyypillisiä.
Ulkomaisissa tutkimuksissa balladeihin luetaan myös katolisen keskiajan legendalaulut, romanssit, jopa venäläiset bylinat. Suomessa on tapana erottaa legendarunous samoin kuin kertauslaulut varsinaisista balladeista.
Runojen sosiaalisen taustan nojalla voidaan puhua ritariballadeista (esim. Inkerin virsi) ja porvarisballadeista (esim. Annikaisen virsi). Keskiaikaiset balladimme ovat kalevalaista runokuosia, kun taas nuoremmat balladit noudattavat Skandinavian säkeistöllistä, riimillistä (loppusoinnutettua) ja refrengillistä (kertosäettä käyttävää) balladitekniikkaa, esimerkiksi seuraavasti:
Magdalena stod på källebro. Gif mig dricka af din snöhvita hand
Solen skin vida. Solen skin vida.
Så kom Kristus där hon var. Om du är fri ifrån mannahand.
Alt uti lunden den gröna. Alt uti lunden den gröna.
BOOKLORE, suullisessa perinteessä esiintyvää aineistoa, joka välittömästi tai välillisesti pohjaa kirjallisiin ja painettuihin lähteisiin.
DIFFERENTIOITUMINEN yhteiskuntatieteellisenä terminä tarkoittaa yhteisön sosiaalisessa kentässä tapahtuvaa eriytymistä, uusien erikoisryhmien muodostumista, uusien roolien tai tehtävien kehittymistä jne. Yhtä hyvin voidaan puhua biologisesta tai perinteen differentioitumisesta eli eriytymisestä.
DIFFUUSIO on kulttuuriaineksen tai -kompleksin leviämistä yhteisöstä tai kulttuurista toiseen tai seudulta toiselle.
DIFFUUSIOTEORIA eli diffusionismi selittää eri kulttuureissa havaittavia samanlaisia piirteitä kulttuurien välisistä kontakteista lähtien. Sen mukaan tietty kulttuuripiirre on levinnyt seudulta toiselle tai jostain keskuksesta ympäristöön. Diffusionismin mukaan kulttuuripiirteet ja piirrekompleksit on luotu vain kerran ja sen jälkeen levinneet kulttuurista toiseen kulttuurilainoina; näin kaiken kehityksen ja edistyksen perusedellytyksenä on kulttuurikosketus.
DISKURSSI, DISKURSSIANALYYSI. Kielitieteessä diskurssilla tarkoitetaan kielellistä vuorovaikutusta, erityisesti puhekielistä interaktiota. Lingvistisessä diskurssianalyysissa on tutkittu mm. keskustelua, argumentaatiota (perustelutapoja) ja kerronnallisuutta (narratiivisuutta).
Lingvistisessä diskurssianalyysissa on pyritty identifioimaan erilaisia diskurssilajeja ja näitä osoittavia merkitsimiä (markkereita). Keskusteluanalyysissa on tutkittu mm. puheenvuorojen aloittimia ja lopettimia sekä puheenvuorosekvenssien rakennetta.
Etnometodologia on tutkimussuuntaus, jolla on läheiset yhteydet keskusteluanalyysiin. Etnometodologit määrittelevät kielellisen kanssakäymisen dynaamisiksi prosesseiksi, joita ohjailee sosiokulttuurinen säännöstö. "Puheen etnografia" on samalla antropologian osa-alue. Etnometodologisesti on tutkittu, millä tavoin keskustellaan esimerkiksi sukupuoliryhmissä (miehet, naiset, miehet + naiset), luokkahuoneissa, lääkärin tai sosiaaliviranomaisen vastaanotolla.
Diskurssianalyysista on olemassa myös sosiaalipsykologis-kulttuurianalyyttinen versio. Tässä tutkitaan, miten ihmiset – sosiaaliset toimijat – rakentavat todellisuutta kielen käytöllä (ns. konstruktionistinen lähestymistapa). Tutkimuskohteena voi olla kielenkäyttö vallankäyttönä ja vaikuttamisena (retoriikkana) tai yksilötasolla itsen esittämisen ja määrittelyn välineenä. Kielellisessä vuorovaikutuksessa voi aktuaalistua monia merkitysjärjestelmiä (tulkintarepertuaareja) peräkkäin tai toisiinsa punoutuen; esimerkiksi yksi ja sama perheenäiti voi haastattelupuheessaan rakentaa itselleen familistista, individualistista ja romanttista identiteettiä.
Kaikki diskurssit ovat kontekstisidonnaisia, kytkeytyneitä viestijöiden sosiaalisiin käytäntöihin ja rakenteisiin. Tilanteisten vuorovaikutuskontekstien lisäksi analyyseissa otetaan usein huomioon myös näitä laajemmat sosiokulttuuriset kontekstit.
Väljimmillään diskurssi-termiä on käytetty tarkoittamassa tiettyä teemaa (kulttuurin ilmiötä) koskevaa puhetta ja kirjoitusta ("seksuaalidiskurssi", "alkoholidiskurssi"; vrt. M. Foucault). Tälläkin diskurssilla on subjekti (puheen tuottaja/t) ja historiallis-yhteiskunnallinen konteksti. (SA)
DOGMI, auktoritatiivisesti vahvistettu, sitova korkeauskonnon opinkappale.
DUALISMI, mm. luomismyyteissä esiintyvä luojan ja vastaluojan (tai paholaisen) antiteesi, vastakohtaisuus. (Esim. Jumala luo maan, piru luo mäet, kivet ja kannot.) Monissa uskonnoissa dualismi, käsitys hyvyyden ja pahuuden vastakohdasta, on koko maailmankäsityksen perusidea.
DYNAMISMI on tutkimushistoriaan kuuluva termi, joka tarkoittaa varhaiskantaista kuvittelua sekä elolliseen että elottomaan liittyvästä persoonattomasta voimasta eli "väestä", joka muuttuu tehoavaksi eli dynaamiseksi olion tai ilmiön aktuaalistuessa, so. huomion syystä tai toisesta kiinnittyessä siihen.
Dynamistinen ajattelutapa kuvastuu taikamenettelyjen ja uskomuksellisten kuvittelujen logiikassa eri tavoin. Esineellä tai oliolla, joka sinänsä on väkevä, huomiota herättävä tai erikoinen, joskus myös vaikeasti saatavissa oleva, on erityisen tehokas "väki". Väkikuvittelun avulla voidaan selittää esim. hiilien, rautaesineiden, hautausmaan mullan, karhunhampaiden käyttäminen vaikuttavina taikavälineinä: niissä on tulen, raudan, kalman, karhun väkeä, näiden tehoavaa voimaa.
Suomalaisessa riittitekniikassa on monikäyttöisiä taikavälineitä, kuten karhunhammas tai ukonvaaja, jotka on koettu sellaisinaan mahdikkaiksi ja siten moniin eri tarpeisiin soveltuviksi. Toisaalta on olemassa väekkäitä esineitä, jotka ovat arvokkaita jossakin erityistilanteessa niissä ilmenevän ominaisuuden symboleina. Kun nyrjähtänyttä jalkaa parannetaan kietomalla kipeään kohtaan käärmeen tai ankeriaan nahka, ei kyseessä ole pelkästään sinänsä "väekäs" käärme tai ankerias vaan nimenomaan notkeutta edustava eläin, siis eräänlainen symboli, jonka avulla haluttua ominaisuutta pyritään siirtämään tiettyyn kohteeseen.
Dynamistista ajattelutapaa ja nimenomaan käsitystä erityisestä väestä eli manasta (yleisesti käytetty alkuaan melanesialainen nimitys) on pidetty varhemmin yhtenä uskonnon alkumuodoista. Vrt. magia.
EETOS on kulttuuriantropologiassa, erityisesti ns. hahmoteoreettisessa koulukunnassa mutta myös kulttuuri- ja persoonallisuustutkimuksen piirissä 1930–40-luvulla määritelty moraalisten ja esteettisten arvojen ja normien sekä näihin liittyvien emootioiden ja motivaatioiden järjestelmäksi, jonka perusteella yhteisö identifioi itsensä ja erottuu muista. Termin tällainen käyttö on ymmärrettävä sen valossa, että kreikan sana ethos on tulkittu käyttäytymisen muodoksi (elämäntavaksi) ja sen perustana olevaksi mielenlaaduksi.
Kokonaan toisenlaiseen merkitystraditioon eetos viittaa retoriikan (puhetaidon, vakuuttamisen) osana tai näkökulmana; tällöin sen avulla voidaan punnita puhujan luotettavuutta. Tässä merkityksessä eetosta käytetään edelleen sanataiteen ja kielellisten vaikuttavuutta. Tässä merkityksessä eetosta käytetään edelleen sanataiteen ja kielellisten vaikuttamiskeinojen tutkimuksissa.
Usein eetoksen parina on käytetty sellaisia kulttuurin kognitiivisia ulottuvuuksia painottavia käsitteitä kuin eidos, tieto-oppi, maailmankuva. C. Geertzin mukaan eetoksen ja maailmankuvan vuorovaikutus toimii seuraavasti: eetos tehdään kognitiivisesti ymmärrettäväksi osoittamalla, että se edustaa sellaista tosiasioiden jäsentämää elämäntapaa, joka saa maailmankuvassa ilmauksensa; maailmankuva puolestaan tehdään emotionaalisesti hyväksyttäväksi esittämällä se kuvaksi asioiden todellisesta tilasta, jonka autenttinen ilmaus elämäntapa on. (SK)
ELÄMÄNHISTORIAA (life history) on folkloristiikassa luonnehdittu ihmisen kertomukseksi itsestään, esitykseksi siitä miten hän kokee tähänastisen elämänsä, itsensä, yhteiskunnan, kulttuurin ja ympäristön. Samalla kertoja välittää ajatuksia ja merkityksiä, jotka ovat hänen maailmankatsomuksensa elementtejä. Folkloristit ymmärtävät elämänhistorian perustuvan elettyyn todellisuuteen; kertomus jäsentyy kuitenkin sen mukaan, miten kertoja tulkitsee ja eläytyy omaan historiaansa kerronnan hetkellä, ts. miten hän työstää elämänsä kerrottavaksi. (UMP)
EMISISTINEN (emic) lähestymistapa antropologiassa eli "uusi etnografia" (etnosemantiikka, ethnoscience) syntyi 1970-luvulla. Suuntaus pani suurta painoa sille, että tiedot on kerättävä sanatarkassa muodossa syntyperäisiltä informanteilta, jotta niiden alkuperäinen (so. informanttien antama) merkitys säilyisi. Emisistit vaativat (vastakohtana 'etisisteille'), että antropologisten teorioiden käsitteelliset yksiköt on löydettävä analysoimalla tutkittavien ihmisten kognitiivisia toimintoja; niitä ei pidä johtaa kulttuurien välisistä ja tutkijoiden tekemistä (ja siksi etnosentrisistä) käyttäytymisluokituksista. Informanttien tekemät käyttäytymisluokitukset ja käsitteistö ovat tutkimuksessa "ainoita oikeita", ja todellisuutta luokitellaan ja kuvataan tutkittavan yhteisön silmin. Etnotieteelliselle tutkimukselle on tunnusomaista muutaman harjaantuneen avaininformantin pitkäaikainen ja intensiivinen haastatteleminen.
ENNUSTUSTAITO, mantiikka. Useimmissa tunnetuissa kulttuureissa on erilaisin vaarinotoin ja menettelyin pyritty saamaan ennalta tietoa tulevista tapahtumista. Tällöin on yritetty ottaa selville sellaista, mikä riippumatta ihmisen omista toimenpiteistä tulee jumalan tahdosta tai ennalta määrättynä kohtalona väistämättömästi sattumaan (varsinainen ennustaminen), tai sitä, miten jokin yritys tulee menestymään (oraakkeli). Jälkimmäisessä tapauksessa on pikemminkin kysymys neuvon saamisesta yliluonnollisilta voimilta kuin varsinaisesta tulevaisuuden ennustelusta.
Ennustaminen (divinaatio) saattaa tapahtua passiivisesti siten, että pannaan merkille odottamattomia tapahtumia ja pidetään niitä enteinä (omen); esimerkiksi pyrstötähtien on käsitetty ennustavan sotaa. Myös unet ja erilaiset näyt on koettu tulevaisuuden enteiksi, usein tosin vasta retrospektiivisesti, enteilyn kohteena olleen tapahtuman jo toteuduttua. Psykologisesti tämä merkitsee sitä, että uskonnollisella ihmisellä saattaa olla muistivarastossaan erilaisia problemaattisia elämyksiä, joiden merkitys selviää hänelle vasta myöhempien tapahtumien valossa. Mantiikkaan kuuluu edelleen aktiivisia ennustamistapoja, joissa tarkkailtavat olosuhteet varta vasten järjestetään: tällaisia ovat esimerkiksi pelikorteista katsominen, arvan heitto ja tinan valaminen. Enteellisiä unia ja näkyjä voidaan joskus keinotekoisesti hankkia mm. paastoamalla ja huumausaineita käyttämällä. Ennustaminen voi tapahtua myös siten, että henki- tai jumalolento inspiroi ihmisen, tietäjän, papin, papittaren, profeetan julistamaan tulevia tapahtumia ja ilmoittamaan päätöksistään tai suorastaan asettuu ihmiseen tämän ollessa ekstaattisessa tilassa ja käyttää tätä puheen välittäjänä.
Aktiiviset ennustamistavat, oraakkelit, passiivinen enteiden otto esimerkiksi vastaantulijoita tarkkailemalla jne. aktuaalistuvat yleensä erityisen kriittisinä ajankohtina kuten matkalle lähdettäessä, tärkeisiin tehtäviin ryhdyttäessä, lasta ristittäessä, vuoden tai elinkeinokauden alkaessa.
EPIIKAN RAKENNETERMEJÄ. Kuvausta eeppisen (monivaiheisesta toiminnasta kertovan) kansanrunoustuotteen tapahtumakulusta nimitetään juoneksi (plot). Teemalla (theme) ymmärretään puolestaan eeppisen (lyyrisen, draamallisen) esityksen johtoaihetta tai perusajatusta (esim. hybris-nemesis -teema, uskollisuusteema) tai läpikäyvää säiettä; voidaan myös puhua saman kansanrunoustuotteen rinnakkaisteemoista tai pää- ja sivuteemoista.
Eeppisen esityksen laajahkoa alakokonaisuutta voi nimittää episodiksi (tai rakenteen draamallisuutta korostaen) näytökseksi (act). Toimintaympäristön tai päätoimijan vaihtuminen markkeeraavat usein uuden episodin alkamista. Episodi jakautuu perustapahtumiksi tai kohtauksiksi (scene).
Aihelmaksi (motif) eli motiiviksi nimitetään episodin tms. alakokonaisuutta, teon, tapahtuman tai asiantilan lyhyehköä kuvausta, joka tuo kertomukseen sinänsä kokonaisen aineslisän tai vie juonta eteenpäin. Kansanrunoustuotteen pienimpiä rakennusosasia, esim. nimiä, kuvia, lyhyitä repliikkejä, epiteettejä ja muita kliseitä, nimitetään piirteiksi (feature) tai myös elementeiksi (aihe-elementeiksi, juonielementeiksi, kuvaelementeiksi jne.). Esimerkiksi Kilpakosintarunon kuvausta siitä, miten Pohjolan emäntä vaatii Ilmarista suorittamaan kolme eri ansiotyötä ja miten Ilmarinen selviytyy tehtävistä, voi nimittää ansiotyöepisodiksi; Kilpakosintarunon yhdeksi kohtaukseksi voi luonnehtia esim. kyisen pellon kyntämisen vaatimusta ja suoritusta; aihelmaan "Ilmarinen kyntää kyisen pellon" kuuluu sentapaisia piirteitä kuin kyntöjuhta tai kyntäjän varusteettomuusehdot ("käellä kintahattomalla", "jalalla sukattomalla", "vyöttömällä vartalolla").
ESKATOLOGIA, oppi viimeisistä tapahtumista, maailmanajan päättymisestä ja maailmantuhosta. Profeetallisissa uskonnoissa kuten parsismissa, juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa maailmanlopun tapahtumat nähdään valmistuksena uuden jumalanvaltakunnan syntyyn. Intialaisessa uskonnonfilosofiassa maailmantuhon ajatellaan tapahtuvan useita kertoja: maailma palaa tällöin kaaokseen, mutta luodaan aina uudestaan.
Eskatologiset myytit kertovat taivaankannen sortumisesta, vedenpaisumuksesta, suuresta maailmanpalosta, hirvittävän kylmästä talvesta, verisestä sodasta ym. Johanneksen ilmestys, Sibyllan ennustukset ja muu apokalyptinen kirjallisuus käsittelevät näitä aiheita, joista eräät ovat laajalti tunnettuja. Apokalyptiikalla tarkoitetaan kuvitelmia joskus odotettavissa olevasta maailman lopusta ja sen yhteydessä koettavista tapahtumista.
ETIOLOGISET YLILUONNOLLISET OLENNOT tarkoittavat uskomusolentoja, jotka ovat vaikuttaneet vain menneisyydessä. Näihin olentoihin kuuluvat mm. kulttuuriheerokset ja jättiläiset; myös pyhimys tai paholainen voi esiintyä etiologisena olentona, tavallisesti jonkin luonnon tai kulttuurin ilmiön alkuunpanijana.
Etiologiset olennot opitaan tuntemaan uskonnollisista kertomuksista, myyteistä, legendoista ja tarinoista, joilla joskus on paikallistarinan luonne. Esimerkiksi jättiläisten toiminta kuuluu etäiseen alkuaikaan, niitä ei koskaan nähdä eikä niiden odoteta ilmestyvän tässä ja nyt: tarinat niiden teoista kertovat esimerkiksi kirkon rakentamisesta, jonkin kiviröykkiön aikaansaamisesta jne. Yksinäinen suuri kivi luonnossa selitetään jättiläisen heittämäksi.
Etiologisten olentojen vastakohtana ovat empiiriset yliluonnolliset olennot, jotka ihminen konkreettisesti kokee ja havaitsee esimerkiksi unissa, hallusinaatioissa ja illuusioissa. Suomalaisen kansanuskon empiirisiä supranormaaleja olentoja ovat muun muassa vainajat ja haltijat, jotka koetaan yllättävissä elämyksissä, visioissa ja auditioissa, esimerkiksi pahojen onnettomuuksien edellä, normirikosten yhteydessä jne.
ETISISMI (etic, vastakohtana emic) on tutkimuksen näkökulma, jossa kulttuuria ei samaisteta ajatusmuotoihin eikä inhimillisten toimintojen syitä etsitä ensisijassa toimivien henkilöiden määritelmistä, uskomuksista ja arvoista, vaan ympäröivistä oloista, "todellisen maailman" rajoituksista. Havainnoimistutkimuksissa pyritään hahmottelemaan ne ympäröivät olot, joissa tietyt käyttäytymisjaksot luonnollisesti esiintyvät. Ihmisten toiminnasta tehdään enemmän suoria havaintoja kuin kerätään siitä kielellisiä esityksiä.
Käytännössä kaikki kenttätutkijat lähtevät siitä, että tietoja kulttuurikäyttäytymisestä on kerättävä niin paljon kuin mahdollista "osallistujien näkökulmasta" käsin. Toisaalta myös kaikki tärkeät teoreettiset ongelmat vaativat Pertti J. Pellon mukaan miltei väistämättä "etisistisiä" luokitteluja ja tietojenkeruumuotoja, joten kummallakin lähestymistavalla on omat etunsa ja myös yksipuolisesti käytettyinä kritiikkiä herättäneet varjopuolensa.
ETNOMETODOLOGIA on amerikkalaisen sosiologin Harold Garfinkelin 1950-luvulta lähtien kehittelemä tutkimussuunta, jonka taustalla on yhteiskunnallinen toimintateoria (Parsons) ja fenomenologia (Schutz). Jos pidetään lähtökohtana ajatusta, että ihmiset tuottavat toiminnallisesti ja interaktiivisesti sosiaalista todellisuuttaan, etnometodologia pyrkii selvittämään miten se tapahtuu ja miten toiminnan "sosiologinen järki" ilmenee konkreettisissa olosuhteissa.
Kiinnittämällä samaan tapaan huomiota arjen tavanomaisuuksiin, rutiineihin kuin on tavattu tutkia epätavallisia asioita (poikkeavuuksia), voidaan oppia ymmärtämään myös sitä, mistä poiketaan ja mihin nähden jokin ilmiö on epätavallinen. Tutkimustavan nimessä etno viittaa siis mihin tahansa ihmisryhmään tai vuorovaikutusmuotoon ja vastaavasti metodologia laajasti ymmärretyn toiminnan perusteisiin ja käytäntöihin.
Selvimmin omaksi alakseen etnometodologiasta on edennyt keskusteluntutkimus ja lisäksi sen keskeisiä ideoita on sovellettu monin tavoin työntutkimukseen. Viime vuosina monitieteisen kulttuurintutkimuksen piirissä etnometodologiaa on pyritty kehittämään edelleen mm. identiteettitutkimuksen ja etnografioiden tarpeisiin. (SK)
ETNOPOETIIKKA. Etnopoeettinen lähestymistapa pyrkii luomaan vastapainon vakiintuneille, kirjoituskulttuurissa muotoutuneille käsityksille universaaleista ja "oikeista" tekstin rakenteista, poeettisista ominaispiirteistä tai merkityksistä.
Etnopoeettisen tutkimussuunnan edustajat ovat pyrkineet havainnollistamaan perinnetekstien pohjalta kulttuurispesifisiä piirteitä ottamalla keskeiseksi analyysin kohteeksi tutkittavan kansan oman kielellis-poeettisen järjestelmän ja käsitemaailman perustan. Lähtökohtana on kirjoittaa tekstit uudella tavalla näiden piirteiden havainnollistamiseksi. Esimerkiksi Dell Hymes on eritellyt Franz Boasin ja Edward Sapirin 1800–1900-luvun vaihteessa keräämästä Pohjois-Amerikan intiaanien folkloresta kerronta-kaavoja, jotka ulottuvat säe- tai lausetasolta ja yksittäisistä muotopiirteistä laajoihin kokonaisrakenteisiin asti. Tällaiset (tutkijan rekonstruoimat) kulttuurille ominaiset sanataiteen muotorakenteet ilmentävät perinnäisiä merkityksiä – voidaan puhua "muodon ja merkityksen yhteisvariaatiosta".
Toinen etnopoetiikan valtasuuntaus on keskittynyt äänitettyjen esitysten kuvaamiseen kirjoituksen ja muiden graafisten merkkien avulla eli transkriptiojärjestelmien luomiseen. Näiden havainnollistamiskeinojen avulla pyritään visualisoimaan "paralingvistisiä" piirteitä ja niiden välittämiä merkityksiä: äänenvoimakkuuden, -korkeuden ja -värin vaihteluita, taukoja ja erilaisia muita kerronnallisia tehokeinoja, joita ei perinteisen painetun tekstin yhteyteen ole liitetty. Lähtökohtana on se, että juuri nämä piirteet ovat avain kerronnan ymmärtämiseen. Tämän suuntauksen tunnettu nimi on Dennis Tedlock.
Kalevalaisen runouden tutkimuksessa on etnopoeettisen analyysin avulla tuotu esiin muoto- ja merkityskategorioita, jotka eivät hahmotu perinteisen tekstianalyysin keinoin. (LH)
ETNOSENTRISMI, asenne, jonka mukaan omassa yhteisössä vallitsevat tavat ja tottumukset ovat oikeita ja parhaita mahdollisia, kun taas muissa yhteisöissä noudatetut käyttäytymis- ja menettelytavat ovat vääriä ja nurinkurisia. Etnosentrismi tulee näkyviin sekä kielessä (kreikkalaiset käyttivät vierasta kieltä puhuvista nimitystä barbaroi, 'änkyttäjät'; monet suomalais-ugrilaiset kansat, eskimot ym. samastavat käsitteet 'ihminen' ja 'meikäläinen') että kansanrunoudessa.
Ryhmästereotyypeiksi nimitetään sisäryhmän jäsenille ominaisia yleistäviä käsityksiä ulkoryhmän ominaisuuksista. Kiusoittelufolklore on yhteisnimitys tiettyyn nimeen, paikkakuntaan, kansallisuuteen, murteeseen, ammattiryhmään, toiseen sukupuoleen tai ikäryhmään kohdistuvista kölleistä (= nimittelyistä), hokemaisista šibboleteista (= murteen tai kielen karrikatyyreista), härnäävistä sutkauksista, pilkkalauluista, kaskuista ja parodisista synty- ja selityskertomuksista eli kvasimyyteistä.
Etnosentrismin nykyilmentymiä ovat kulttuuriperintöön perustuva paremmuudentunne (eurooppalaisen korkeakulttuurin katsotaan edustavan kehityksen huippua), nationalismi, rasismi, luokkaennakkoluulot, kouluylpeys; sen vastakohta on relativismi, joka kiistää mahdollisuuden asettaa kulttuureja, yhteisöjä ja näiden arvojärjestelmiä problematisoimattomasti paremmuusjärjestykseen, tyytyy korostamaan kulttuurien erilaisuutta ja pyrkii ymmärtämään niitä niiden omista edellytyksistä lähtien. Ks. ryhmä.
FETIŠISMI, fetissien, alkuaan länsiafrikkalaisten jumalankuvien ja taikaesineiden käsittelyä, palvomista tai rankaisemista, jopa tuhoamista tarkoittava termi. Myöhemmin käsitettä on sovellettu yleistävämmin erilaisiin mahdikkaiksi koettuihin esineisiin, joiden taianomaista voimalatausta on uskottu voitavan lisätä tai vähentää, mikä taas on merkinnyt onnen lisääntymistä tai vähentymistä. Amuletti (lat. amule'tum 'taikaesine') on mikä tahansa säännöllisesti mukana kannettu esine, jonka uskotaan suojelevan omistajaansa sairauksilta, ulkopuolisten vahingonteoilta, onnettomuuksilta ym. Amuletti voi olla sormus, rannerengas, jalokivi, paperinkaistale, eläimen tai kasvin osa; siihen on voitu piirtää erilaisia sanoja ja mahdikkaina pidettyjä merkkejä.
FIKTI, opettamis-, varoittamis-, selitys- tai huvittamistarkoituksessa tekaistu kvasiuskomus, kertomus tai sanonta, joka sepittäjän ja asiantuntevan kuulijan kannalta on epätosi, leikillinen tms., mutta jota tarjotaan totena jollekin kuulijaryhmälle, esim. lapsille. Kun lasta halutaan estää menemästä kaivolle ja putoamasta siihen, voidaan kieltoa vahvistaa sanomalla, että kaivossa asuskelee kaivoäijä, -poro, -kurko, karvaukko, Moukka-Hoona tai kaaliskukko. Fiktiivisille pelotusolennoille on tunnusomaista oudonkaikuinen, äänihahmoltaan kammottava ja merkitykseltään absurdi nimi (mörkö, karimöykkäri, hankosuu, kanahiiri) ja se, että niihin liittyvä kertova aines on niukkaa, epämääräistä ja satunnaista. Toisinaan myös aito uskomusolento, esim. vedenhaltija, näkki, voi joutua fiktin funktioon.
FOLKLORE. Folklorella tarkoitetaan henkistä kansankulttuuria yleensä ja etenkin suullista perinnettä; nimitys johtuu englannin sanoista folk, "kansa" ja lore, "perimätieto". Sanan "folklore" käyttöala ja merkitys vaihtelevat jonkin verran sekä eri kielialueittain että eri tutkimustraditioiden ja tieteellisten koulukuntien piirissä.
Suppeimmillaan folklore voidaan käsittää kirjoittamattomaksi kirjallisuudeksi, kansan sanataiteeksi, johon kuuluvat kansanrunous ja kansankertomukset. Laveimmillaan se tarkoittaa kaikkea kansanomaista kulttuuria, siis yhtä hyvin kansanlauluja kuin kansanomaista käsityöperinnettä. Nykyään Pohjoismaissa folkloreen katsotaan kuuluviksi kansanrunouden ja -kertomusten lisäksi mm. leikit, kansantanssi ja -musiikki sekä perinnäiset uskomukset, käsitykset ja rituaalit.
Folklorea voidaan tarkastella yksittäisinä perinnetuotteina, satuina, tarinoina, lauluina ja leikkeinä, jotka ytimeltään tunnistettavina siirtyvät sukupolvelta toiselle tai kansalta toiselle, yli kieli- ja kulttuurirajojen. Folklore voidaan nähdä myös miljöö- ja ryhmäsidonnaisena viestintänä, jonka olennaisia aineksia ovat kerrottavan sadun tai laulettavan laulun lisäksi sekä esittäjä perinnäisine taitoineen että kuulijakunta odotuksineen.
Yhteistä kaikelle folklorelle on sen suullinen periytyminen, anonymiteetti, yhteisöllisyys, kansanomaisuus ja kaavamaisuus.
Folklore on kulttuuriviestintää: sen sanoma voi välittyä sekä pystysuoraan sukupolvelta toiselle että vaakasuoraan sosiaalisissa ryhmissä tai paikkakunnalta toiselle. Suvuittainen pystysuora periytyminen näyttää olevan luonteenomaista esim. suurelle osalle kalevalaista epiikkaa. Vaakasuora viestintä on ominaista mm. lasten leikkiyhteisöjen pihaperinteelle. Suullisena perinteenä folklore on altis muutoksille.
Kansansadulla, -laululla tai sananparrella ei ole tunnettua tekijää. Aikaisemmin oletettiin kansanrunouden syntyneen jonkinlaisen kollektiivisen henkis?runollisen luomistyön tuloksena. Sittemmin käsitykset ovat muuttuneet: folklorellakin on tekijänsä ja joitakin kansanperinteen sepittäjiä on mahdollista tunnistaakin. Folkloreksi tekee heidänkin luomistyönsä perimmältään sen soveltuminen jo olemassa oleviin perinnelajikonventioihin, edelleen periytyminen sekä suulliselle perinteelle ominainen muuntelu ja sulautuminen folkloren nimettömään yhteisvarastoon.
Perinteen kehittymiseen tarvitaan ryhmä tai yhteisö. Se voi olla yhtä hyvin neljän hengen korttiseurue vakiosutkauksineen kuin kokonainen kansakunta kekkoskaskuineen. Ensimmäisille folkloristeille kansaa oli vain talonpoikaisväestö, ja folklorella tarkoitettiin nimenomaan ns. alempien kansankerrosten perinnettä. Yhteistä folklorea voi kuitenkin olla yhtä hyvin kyläyhteisöllä tai metsätyömiehillä kuin tieteellisillä seuroilla tai nuorisojengeillä.
Folklore on tavallisten ihmisten omaa kulttuuria. Se on kehittynyt paikallisten intressien pohjalta kotoisiin ilmaisun ja viestinnän tarpeisiin. Sitä ei ylläpidä mikään virallinen laitos, ei kirkko, koulu eikä televisio, vaikka ne saattavat siihen vaikuttaa. Uudet käyttäjäryhmät hyväksyvät ja omaksuvat folkloren omien tarpeidensa pohjalta, ja näistä ryhmistä riippuu sen elinikä ja levinneisyys.
Tämä folkloren ominaisuus tekee siitä aineistoa, joka yksityishenkilöiden käsityksiä ja virallisia kannanottoja luotettavammin voi paljastaa jollekin kulttuurille ominaisia arvoja ja asenteita.
Folklore on rakenteeltaan ja sisällöltään kaavamaista, stereotyyppistä. Samojen muottien mukaan luodaan yhä uusia sananparsia ja arvoituksia, muuttumattomat sankarityypit seikkailevat rakenteeltaan samoina pysyvissä saduissa, ja kansanlaulujen sepittäjät turvautuvat jatkuvasti samoihin teemoihin. Liiaksi kaavasta poikkeavat yksilölliset piirteet karsiutuvat perinteestä, ellei sitten uusi piirre ole niin kiinnostava, että siitä muodostuu uuden tradition lähtökohta.
Monet folklorelle ominaiset kaavamaisuudet ovat vaivatta pystyneet ylittämään eri viestintämuotojen välisen kynnyksen ja pesiytymään iskelmien, sarjakuvien, mainosten, televisiosarjojen ja viihdelukemistojen poploreen.
FOLKLORISMI on perinteen soveltamista, jossa tietoisesti käyttää hyväkseen perinteen elementtejä kaupallisiin, kansallisiin, matkailullisiin, ideologisiin tai viihteellisiin tarkoituksiin. Ilmiö sai alkunsa esiromantiikan aikana ja sen perusedellytyksenä oli ihannoiva ja sentimentaalinen suhtautuminen perinteeseen. Myöhemmin folklorismia ei niinkään ruokkinut romantiikka tai tietoisuus kansallisen kulttuurin arvoista kuin tieteellis-tekninen kehitys, teollistuminen ja siihen liittyvä urbaanistuminen. Muuttaessaan maaseudulta kaupunkeihin ihmiset loittonivat niistä perinteistä, jotka he olivat oppineet tuntemaan omikseen. Agraarisesta kulttuurista ja varsinkin sen tietyistä piirteistä tuli kaipausta herättäviä kadonneen ajan symboleja.
Folklorismissa perinteen elementit on irrotettu luonnollisesta yhteydestään (kuten estradilta esitetty itkuvirsi), ne on saatettu keinotekoisesti elvyttää (kuten maakunnalliset mahtihäät) tai tarkoituksellisesti paisuttaa mittasuhteiltaan massiiviksi (kuten Kaustisen musiikkijuhlat). Mahdollista on myös, että muualta tuotettu idea on istutettu kokonaan uuteen ympäristöön (kuten suomalainen Lucia-neito).
Folklorismin välittyminen Suomessa tapahtuu kolmea kanavaa pitkin. Merkittävin on folklorististen kulttuurielementtien ja -arvojen kaupallinen levittämiskoneisto, joka pitää huolta aineelliseen muotoon saatettujen kulttuuriainesten markkinoinnista (matkamuistot, vaatteet, äänilevyt, jäljitelmät). Kotiseutuyhdistykset ja -järjestöt taas vaalivat ennen muuta epäkaupallisia, symbolisen folklorismin muotoja. Kolmantena sovelletun perinteen välittymiskanavana voi pitää erilaisia juhlainstituutioita, jotka toimivat sekä aatteellisten että kaupallisten periaatteiden varassa.
FORMULA. 1) pienimuotoisen folkloren (sananparsien, arvoitusten, hokemaisten, kaskujen) pohjakaava, yleismuotti, johon voidaan mallin mukaan valaa uusia konformisia (= samanrakenteisia) sanaparsia, arvoituksia jne. Esim. "Musta paimen, kirjava karja?" (= pappi seurakuntineen), "Rautainen hevonen, liinaiset suitset?" (= neula ja rihma) ovat konformisia, samaa formulaa käyttäen sepitettyjä arvoituksia.
2) Albert B. Lordin mukaan formula on lauletussa eeppisessä runoudessa "sanaryhmä, jota toistuvasti käytetään samassa metrisessä ympäristössä tietyn olennaisen ajatuksen ilmaisemiseen". Esimerkiksi kalevalamittainen säe "sanan virkkoi, noin nimesi" on formula, jota voidaan käyttää saman runon monessa jaksossa tai myös eri runoissa. Tässä merkityksessä käytettynä formula on hyvin lähellä klisee-käsitettä. Vrt. parallelismi.
FUNKTIO. Voidaan puhua jonkin perinnetuotteen funktiosta tarkoittaen sen "tehtävää" (sosiokulttuurista merkitystä), käyttötarkoitusta tai aktuaalistumisyhteyttä ja -tilannetta. Funktioanalyysin yhtenä tehtävänä on palauttaa arkistoon koottu, usein katkelmallinen tiedonaines niihin yhteyksiin, joihin se kansan elämänmenossa kuului. Tutkija pyrkii määrittelemään sen tilannekontekstin, jossa tietty runo, sanaparsi tai loitsu esitettiin tai jossa tietty uskomus aktuaalistui. Vain pieni osa opitusta traditiosta on kerrallaan aktuaalia.
Folklorella on pitkä rivi erilaisia käyttöjä ja sosiaalisia merkityksiä; folkloren avulla voidaan selittää maailmaa sekä perustella ja oikeuttaa sosiaalista järjestystä (esim. myytit, historialliset tarinat). Folklore toimii myös arjesta irrottavana ajanvietteenä (vrt. ihmesadut). Folkloren avulla voidaan ylittää tilapäisesti ihmisen biologisia ja sosiaalisia rajoituksia ja puhua asioista, joiden käsittely arkipuheessa on hankalaa tai kiellettyä (esim. lyriikka, kansanhuumori). Folklore voi myös toimia sosiaalisen kontrollin välineenä (pilkkarunot ja -laulut).
Perinnetuotteen käytöllä voi olla "funktionaaleja seurauksia", joko positiivisia mutta myös haitallisia, jolloin puhutaan häiriö- eli dysfunktiosta (perheylpeys lisää perheen solidaarisuutta, mutta heikentää naapurisopua). Jollakin tavalla tai uskomuksella sanotaan olevan ilmi- tai piilofunktioita sen mukaan, ovatko perinteenkannattajat selvillä uskomuksen tai tavan faktisesta tehtävästä, todettavista funktionaaleista seurauksista vai eivät. Samalla runolla voi olla eri tahoilla eri funktio; niinpä Ison tammen runo oli Virossa neitojen keinulaulu, Inkerissä miesten juomalaulu, Savossa ja Karjalassa tietäjän käyttämä pistostaudin parannusloitsu. Muuttunut käyttöyhteys aiheuttaa tavallisesti melkoisia muutoksia runon sisältöön. Perinnehistorialliselta kannalta on tärkeätä selvittää perinnetuotteen primaari funktio ja tutkia sen mukautumista sekundaareihin funktioihin.
V. Proppin strukturalistisessa satuanalyysissa funktio tarkoittaa useille kertomusjuonille yhteistä, abstrahoitua perustapahtumaa tai toimintajaksoa. Esimerkiksi "konnuus" ja "puute" käynnistävät toiminnan monessa kertomuksessa. Abstrakti funktio saa erilaisia muotoja (esim. "prinsessa ryöstetään", "prinssillä ei ole morsianta"); nämä puolestaan reaalistuvat konkreettisina tekstijaksoina (sadunkertojan sanoina).
GENUS JA SUKUPUOLI. Gender/sex -jaottelu nousi 1970-luvulla naistutkimuksessa tärkeäksi analyyttiseksi välineeksi, jonka avulla erotettiin toisistaan 'sex' eli biologinen (anatomis-fysiologinen) sukupuoli ja 'gender' (genus) eli sosiaalinen (historiallisesti ja kulttuurisesti tuotettu) sukupuoli.
Käsiteparia on tämän jälkeen käytetty ahkerasti muuallakin kuin naistutkimuksessa. 1990-luvulla monet feministiset tutkijat ovat kuitenkin kyseenalaistaneet gender/sex -erottelun esimerkiksi sillä perusteella, että ei ole olemasta sellaista biologista, joka ei jo olisi sosiaalisesti määritettyä ja määriteltyä. (ELK)
HAASTATTELUN LAJIT. Haastattelu on osallistuvan havainnoinnin ja kirjoituttamisen (teemakirjoittamisen, ks. kysely) ohella perinnetieteiden keskeinen tiedonhankintamenetelmä. Tutkimushaastattelu voidaan määritellä menetelmäksi, jossa tieto tuotetaan haastattelijan ja haastateltavan välisessä puhetapahtumassa, tavallisimmin kasvokkaiskontaktissa ja jonka päämääränä on systemaattinen tiedonhankinta. Vaikka onnistunut haastattelu usein muistuttaa ilmapiiriltään arkikeskustelua, on syytä korostaa, että kysymyksessä on aivan toinen puheen laji.
Haastattelulajien määrittely perustuu haastattelijan harjoittamaan vastausmahdollisuuksien kontrolliin. Tutkimuskirjallisuudessa tavallisimmin tavattava luokitus jakaa haastattelut kolmeen lajiin; näistä käytettävien nimitysten kirjo on laaja.
1) Avoin (strukturoimaton, vapaa, epäsuora, ei-ohjattu) haastattelu antaa haastateltavalle suurimman puhevapauden. Haastattelijalla on lähinnä aktiivisen kuuntelijan rooli, hän antaa haastateltavien puhua itsestään kiinnostavista asioista vapaasti assosioiden ja vain tarvittaessa – haastateltavan puheen virran ehtyessä – tarjoaa uuden aihepiirin tai näkökulman. Haastattelulla ei ole varsinaista ennakkosuunnitelmaa. Avointa haastattelua käytetään usein tutkimusprojektin alkuvaiheessa, kun tutkimusongelma ei vielä ole tarkentunut; haastattelussa voi tulla esiin asioita, joita tutkija ei ole tutkimusta suunnitellessaan ollenkaan tullut ajatelleeksi.
2) Teemahaastattelu (kohdistettu, puolistrukturoitu haastattelu) on perinteentutkimuksessa tavallisimmin käytetty haastattelun laji. Haastattelijalla on kirjallisuuden, arkistoaineiston, esitutkimuksen tms. pohjalta muodostettu teemaluettelo, joka käydään haastattelun aikana läpi. Haastattelija siis tietää, mistä asioista haluaa tietoa. Kysymykset muotoillaan haastattelutilanteessa ja asioiden käsittelyjärjestys on vapaa, samoin haastateltava saa vapaasti muotoilla vastauksensa. Haastattelija kuitenkin ohjaa tilannetta aktiivisesti ja pitää huolta siitä, että ennakkosuunnitelman mukaisissa aihepiireissä pysytään.
3) Lomakehaastattelun (strukturoitu, ohjattu haastattelu) pohjana on etukäteen laadittu standardoitu kysymyslomake. Standardointi tarkoittaa, että haastattelija esittää kysymykset kaikille haastateltaville samassa järjestyksessä ja samalla tavoin muotoiltuna. Vastaukset voivat olla avoimia (vapaasti muotoiltavia) tai strukturoituja. Täysin strukturoidussa vastauksessa informantti valitsee jonkin annetuista vaihtoehdoista. (PE)
HALTIJA (guardian spirit) on jossakin paikassa asustavaksi, sitä vallitsevaksi ja siitä huolta pitäväksi kuviteltu yliluonnollinen olento. Haltijat ovat luonnon (metsän-, veden-, maan-, vuoren- jne.) tai kulttuuripaikkojen (kodin-, talon-, saunan-, riihen-, navetan-, kirkon- jne.) haltijoita.
Kertomus- ja uskomusperinteessä esiintyy myös esim. hautausmaan haltija, aarteenhaltija, ihmisenhaltija, joka on eräänlainen kaksoisolento, sekä eläinlajien haltijoita. Luonnonhaltijat ovat yleisiä kaikkien metsien, vesien jne. haltijoita tai vain tietyn metsän, vuoren, järven, joen haltijoita.
Haltijamielikuvat ovat muodostuneet eri tavoin, elollistamisen, sielullistamisen ja vainajauskon tietä. Suomalaista haltijauskoa vastaavia käsityksiä ja mielikuvia esiintyy laajalla alueella ympäri maailmaa.
HUHUT (rumours) ovat päivänkohtaisuutensa varassa leviäviä kertomuksia ja aihelmia, joille on ominaista nopea leviäminen ja nopea unohtuminen, kun ajankohtaisuus lakkaa. Huhun (samoin kuin yleensä kertomuksen) siirtyessä henkilöltä toiselle tapahtuu 1) yksinkertaistamista ja kiteytymistä; tendenssinä on tehdä kertomus lyhyemmäksi ja helpommin tajuttavaksi, 2) kohostumista, ts. pyritään valikoivaan havainnointiin, ja jotkut yksityiskohdat korostuvat ja dramatisoituvat, 3) yhtäläistymistä, selonteoilla on tendenssi tulla yhtenäisemmiksi ja sopusointuisemmiksi kertojien ennakko-oletusten ja intressien kanssa, sopeutua kulttuuritaustaan.
Huhu toimii kollektiivisena ongelmanratkaisun muotona, jossa ihmiset epävarman tilanteen hämmentäminä tukeutuvat toisiinsa löytääkseen järkevän selityksen tilanteelle. Huhu voi myös valmistaa tien tukahdutettujen impulssien vapautumiselle, koska kerrotusta ei tarvitse ottaa täyttä vastuuta. Toiveet ja pyrkimykset, jotka muuten ovat kiellettyjä, saavat esim. sota- ja kriisiaikoina ilmauksensa huhuissa, jotka ovat myös tunteiden ilmaisukeinoja.
Jokapäiväisen elämän pulmatilanteissa ihmiset luottavat sangen pitkälle siihen, mitä suullisesti kuulevat toisilta, ja myös ns. yleisen mielipiteen muotoutuminen on yksi laji kollektiivista ratkaisuunpyrkimistä, jossa huhut usein näyttelevät tärkeää osaa.
Huhun ja tarinan ero on lähinnä kiteytyneisyyden asteessa, koska molemmat esittävät todeksi tarkoitetun tapahtumainkulun. Huhuja voi luonnehtia epäviralliseksi informaatioksi, joka liittyy päivänkohtaiseen tapahtumaan, underground-uutisiksi, folkloren materiaaliksi, josta syntyy tarinoita. Osa huhuista jää elämään ja kiteytyy juoneltaan stereotyyppisiksi kertomuksiksi. Huhu keskittyy ilmiön, asian tai tapahtuman kognitiiviseen hahmottamiseen, kun taas tiettyyn henkilöön keskittyvää "epävirallista" uutista kutsutaan juoruksi (gossip).
Huhuntutkimukset näyttävät osoittavan, että ihmiset eivät hyväksy heille kerrottuja asioita siksi, että ne ovat tosia, vaan siksi, että ne vastaavat heidän toiveitaan, pelkojaan ja pyrkimyksiään, esim. tekevät jonkin inhimillisen menettelytavan oikeutetuksi. Huhujen avulla voidaan tällöin vähentää ns. kognitiivista dissonanssia (ristiriitatilannetta, joka syntyy aina silloin kun yksilöllä on samanaikaisesti kaksi havaintoa, esim. ideaa, asennetta, uskomusta, mielipidettä, jotka ovat ristiriidassa keskenään ja psykologisesti yhteensovittamattomia).
HÄÄT. Häät voidaan jakaa kolmeen päätyyppiin: sukuhäät, yhteisöhäät ja perhehäät. Sukuhäät kuuluvat yhteiskuntiin, joissa sukuryhmät muodostavat keskeisimmän sosiaalisen organisaation. Peruskaavaltaan sukuhäät ovat morsiamen siirtämisen ympärille rakentuva siirtymäriitti, jossa intressiryhminä ovat kaksi sukua. Yhteisöhäät ovat ominaisia agraarisille, kiinteille kyläyhteisöille. Häät ovat osa yhteisökeskeistä sosiaalista kanssakäymistä, seremonia, jossa etualalle nousee paikalliskulttuurien yhdessäoloperinne. Yhteisöhäissä suvut ja sukulaisuus jäävät toiselle sijalle, sukuryhmien tilalle tulevat erilaiset paikallisryhmät, ennen kaikkea sosiaaliset luokat.
Perhehäät ovat teollistuneen ja kaupungistuneen yhteiskunnan ydinperheiden ja ystäväpiirien riitti. Häät eivät enää kosketa paikallista yhteisöä, jossa ne pidetään, eivätkä ne sido sukuja yhteen samalla tavoin kuin sukuyhteisöjen aikakaudella. Häistä on tullut "henkilökohtainen" perhejuhla.
Karjalaisten, inkeriläisten ja virolaisten häissä sulhasen ja morsiamen omaiset ja seuralaiset esittävät hääseremonian vaiheisiin liittyviä tervehdys-, ylistys-, kiitos-, neuvonta-, moite-, itketys- ym. lauluja, ns. häärunoja, jotka edustavat omaa traditiotaan, siitä huolimatta, että itse häätavoissa on paljonkin yhteistä naapurikansojen vastaavien tapojen kanssa ja että näilläkin on häärunoja. Vanhalla suomalaisella runomitalla sepitettyjen häärunojen ohella ortodoksisten karjalaisten ja inkerikkojen häissä esitettiin myös itkuvirsiä.
INITIAATIOMENOT, (initiation rites) yksilön seremoniallinen siirtäminen täysi-ikäisten joukkoon, jonkin ryhmän jäsenyyteen tai johonkin harvinaisempaan, korkeaan statukseen. Initiaatioon kokonaisuudessaan kuuluu initiandin valmentaminen (opettaminen, sosiaalistaminen) uuteen statukseen tai rooliin vastaanottavan ryhmän jäsenenä sekä varsinaisen siirtämisen eri vaiheisiin liittyvät menot, siirtymäriitit. Initiaatiota erotetaan kolmea lajia: ikäryhmäinitiaation käyvät lävitse periaatteessa kaikki yhteisön jäsenet saavuttaessaan aikuisuuden ja täyden yhteiskuntakelpoisuuden; seurainitiaation kokevat vain ne, jotka kelpuutetaan jäseniksi salaseuraan, kultti- ja mysteeriryhmään, ammattikuntaan jne.; kutsumusinitiaatio koskee aina vain yhtä yksilöä ja merkitsee hänelle poikkeuksellisen korkean, esim. poliittisen tai uskonnollisen statuksen saavuttamista (šamaanin initiaatio, papiksi vihkiminen, kuninkaan tai päällikön asettaminen virkaansa). Ikäryhmäinitiaatiossa on pääpaino erilaisissa kuntokokeissa, seurainitiaatiossa taas ryhmän salaisuuksiin vihkimisessä ja kutsumusinitiaatiossa uuteen asemaan liittyvän vallan julkipanossa ja statussymboleissa. Vrt. siirtymäriitti.
INSTITUUTIO eli "laitos" on jonkin ydinintressin ympärille rakentuva toimintaroolien ja toimintojen muodostama kompleksi, so. käyttäytymismuotojen ja -kaavojen kokonaisuus. Esim. yöstelyinstituution ja osakuntalaitoksen piiriin kuuluu tapoja ja käytänteitä, jotka ensisijaisesti palvelevat nuorten tutustumista ja seurustelua, kun taas kylätappelu- ja maaotteluinstituutioiden ydinintressinä näyttää olevan miesten ryhmäaggressiivisuuden säännöstelty purkaminen.
INTRESSIASSOSIAATIOT ovat uskomuksellisiin kuvitelmiin ja maagisiin menettelyihin johtavia mielleyhtymiä, joissa ihminen yhdistää ulkoiset ja sisäiset intressidominanssinsa: toisaalta odottamattomat, erikoiset, huomiota puoleensa kiinnittävät ilmiöt, toisaalta senhetkiset pelkonsa, toiveensa ja tarpeensa. Nuotion ääressä yöpyvä metsämies on näkevinään puiden välissä kauniin metsänneidon, ja tenttiin matkalla oleva ylioppilas näkee mustan kissan ja yhdistää sen omaan tilanteeseensa ja siihen liittyviin toiveisiin ja pelkoihin. Se, miten perinne syntyy, leviää, muuttuu eri ympäristöissä, se miten uudet perinneilmiöt tulkitaan entisen kansantietouden pohjalta, on suuressa määrin psykologista ja eritoten sosiaalipsykologista problematiikkaa.
ITKUVIRSI, (lament) murhetta ja myös muita voimakkaita tunteita ja mielialoja ilmaiseva, perinnäisiä kaavoja ja kielikuvia käyttäen improvisoitu kansanruno. Itkuvirsien esittäjinä ovat miltei aina naiset, usein vartavasten esim. hautajais- tai häätilaisuuksiin palkatut ammatti-itkijät. Itämerensuomalaiselta kielialueelta itkuvirsiä on tavattu pääasiassa ortodoksisen väestön keskuudesta, poikkeuksena kuitenkin Inkeri, jossa myös luterilaiset osasivat itkuvirsiä.
Itkuvirret kuuluvat olennaisesti hautajaisiin, häihin sekä sotaväkeenlähdön yhteyteen. Ne ovat ennen kaikkea eron ja siirtymisen runoutta. Itkuvirsi on riittien sakraalia kieltä, jonka avulla varmistetaan arkaluonteisten sosiaalisten suhteiden ja arvojen oikea käsittely. Vaikka itkuvirsiä esitetään pääasiallisesti siirtymäriittien yhteydessä, on niitä improvisoitu myös tilapäisrunouden tapaan esimerkiksi ystävistä erottaessa tai näitä kohdattaessa, kiitokseksi vieraanvaraisuudesta, pitkäveteisen työn säestykseksi tai yleensä apean mielialan purkaukseksi.
Itkuvirren esitys on parhaimmillaan ekstaattista (haltioitunutta), syvästi eläytyvää, kyynelet valuvat laulajan silmistä ja nyyhkytykset keskeyttävät tuon tuostakin laulannan.
JOIKU, (yoik) pääasiassa saamelaisilla, jonkin verran myös Vienan karjalaisilla tavattava luonnonvaraiseen äänenkäyttöön perustuva, yleensä suppean sanallisen aineksen ja joukon kertaumatavuja (la-la, lul-la, nun-nu, gul, bul) sisältävä primitiivinen laulu. Sitä muistuttavia laululaatuja on muillakin arktisilla kansoilla, mm. samojedeilla ja obinugrilaisilla. Usein joiku koostuu vain yhdestä fraasista ("Laiha susi pitkähäntä", "Taimen tulisilmä lentää", "Pappi, kirkkoherra"), harvemmin se laventuu runollisesti taidokkaammiksi kuvauksiksi jostakusta henkilöstä, maisemasta, matkasta jne.
JUMALA, supranormaali, persoonallinen olento, jonka toiminnasta ja tahdosta ihmisen olemassaolo on ratkaisevasti riippuvainen. Luonnonkansojen ja kansanuskon haltijat, vainajaolennot jne. eivät siten yksilöllistymättöminä vielä ole jumalia, vaikka niitä samoin kuin jumalia palvotaan, rukoillaan, niille uhrataan jne. Raja varsinaisina jumalina pidettävien ja erilaisten henki- ja haltijaolentojen välillä on kuitenkin tulkinnanvarainen.
Uskontotieteessä operoidaan paljon paitsi jumalan yleiskäsitteellä myös erilaisilla jumalatyypeillä kuten esim. luojajumala, joka järjestää kaaoksen esimerkiksi käymällä taistelun alkuhirviötä vastaan, tai korkein olento, usein taivaassa asustava jumalaolento, jolle on ominaista kaikkivoipuus ja kaiken tietäminen, usein myös tuomarius ja luomisvoima. Deus otiosus on "toimeton jumala", eräänlainen korkein olento, joka on ratkaisevasti toiminut esimerkiksi luomistapahtumien yhteydessä, mutta on sen jälkeen vetäytynyt etäisyyteen, vaikkapa taivaaseen, josta käsin hänen vaikutuksensa ihmiselämään ulottuu vain yleisesti valvovana ja tarkkailevana. Ks. myös kulttuuriheeros.
Monoteismi on uskontomuoto, joka tunnustaa vain yhden jumalan olemassaolon (vastakohta: polyteismi). Alkumonoteismilla (urmonoteism) tarkoitetaan uskonnon syntyteoriaa, jonka kannattajat pitävät uskoa yhteen, muita verrattomasti korkeampaan jumalaan uskonnon alkumuotona. Panteismilla tarkoitetaan käsitystä jumalan periaatteessa kaikkialle ulottuvasta läsnäolosta maailmankaikkeudessa. Polyteististen uskontojen jumalistosta käytetään joskus nimityksiä "Olympos" tai "Pantheon".
JÄÄNNE. 1800-luvun antropologi E.B. Tylor otti käytäntöön sanalla 'jäänne' suomennettavan termin survival, jolla hän tarkoitti kulttuurin myöhäisempien kehitystasojen piiriin aikaisemmista kehitysvaiheista periytyneitä yksityispiirteitä, jotka uudessa miljöössä ovat menettäneet alkuperäisen funktionsa, mutta siitä huolimatta jääneet elämään uusia merkityksiä ja tehtäviä saaden. Jäänteitä ovat esim. jotkut lasten leikit, jotka ovat voineet olla aikuisten suorittamia rituaalisia menoja ja monet alkuaan uskomukselliset tai maagiset hää- ja hautajaismenojen yksityispiirteet, joilla nykyään on vain seremonian juhlallisuutta korostava tehtävä. Haudalle asetetaan kivi, vaikkei funktiona enää ole vainajan liikkeelle lähtemisen torjunta; arvan heitto ei enää merkitse jumalallisen mielipiteen tiedustelua vaan sattumanvaraista ratkaisua.
KALEVALAINEN KANSANRUNOUS (Kalevala metric folk poetry) eli muinaisrunous erottuu muusta kansanrunoudesta (esim. itkuvirsistä ja riimillisistä kansanlauluista) runomitan ja arkaaisten tyylipiirteiden nojalla. Yleisnimityksellä kalevalainen runous tarkoitetaan kaikkea kalevalamitalla sepitettyä kansanrunoutta. Se voidaan jakaa eeppiseen eli kertomarunouteen, lyyriseen eli tunnelmarunouteen ja riittirunouteen, johon kuuluvat häärunot, karhunpeijaisrunot ja loitsut.
Nimitys kalevalainen runous on sikäli harhaanjohtava, että kyseessä ovat loitsuja lukuun ottamatta laulut. Oikeampaa olisi siis puhua kalevalaisesta lauluperinteestä. Termi 'kalevalainen' on itse asiassa anakroninen: vanhalla suomalaisella runomitalla sepitetty laulusto on ollut olemassa vuosisatojen ajan ennen Lönnrotin Kalevalan (1835, 1849) ilmestymistä.
Vanhamittaisen lauluston tärkeimmät poeettiset ("runousopilliset") piirteet ovat kalevalamitta, alkusoinnutus ja kerto. Kalevalamitta (Kalevala meter) on nelipolvinen trokeemitta, jonka 2., 3. ja 4. runojalassa pitkän pääpainollisen tavun on osuttava runojalan nousuun ja lyhyen pääpainollisen laskuun (taiat/ko ta/koa sam/mon, ei: taiat/ko sam/mon ta/koa) – sanan pääpainottomien tavujen sijoitusta ja säkeen ensimmäistä runojalkaa säännöt eivät sido. Kalevalainen runo suosii vahvaa alkusoinnutusta (konsonantti + vokaali, vokaali + vokaali: taiatko takoa, itse seppo Ilmarinen), toissijaisesti myös heikkoa (konsonantti + konsonantti: pimeähän Pohjolahan). Etenkin eeppisissä runoissa on runsaasti myös alkusoinnuttomia säkeitä.
Erittäin luonteenomainen kalevalainen tyylikeino on kerto. Useimmiten se on säkeenkertoa: "ilo nuoren vaikka köyhä, vaiva vanhan vaikka rikas", harvemmin säkeensisäistä kertoa: "soi metsä, kumaja korpi!" tai säeparinkertoa: "joka siitä oksan otti, se otti ikuisen onnen, joka siitä lehvän leikkoi, se leikkoi ikuisen lemmen" tai luettelokertoa: "isä kutsui kukkaseksi, emo päivän nousemaksi, veikkoni vedenkalaksi, siskoni sinikiveksi". Vrt. parallelismi.
KALEVALAMITTA (Kalevala meter) eli vanha suomalainen runomitta (vrt. "vanhamittainen runous") on nelijaksoinen ("nelipolvinen") trokee.
Trokee-mitassa paino (nousu) on runojalan ensi puoliskolla. Säkeessä tuli olla neljä trokeista jalkaa ' |/ ' |/ ' |/ ' | (näki óksallá otúksen).
Pitkät ja lyhyet tavut ovat kalevalaisessa runossa tärkeitä mittasääntöjen kannalta. Pitkällä tavulla tarkoitetaan yhdistelmiä konsonantti + pitkä vokaali t. diftongi tai vokaali + konsonantti tai konsonantti + vokaali + konsonantti. Myös pitkästä vokaalista koostuva tavu on pitkä. Sen sijaan konsonantin ja lyhyen vokaalin tai pelkän lyhyen vokaalin muodostama tavu on lyhyt. Tällöin kalevalaisessa runotekstissä on pitkä pääpainollinen tavu sijoitettava runojalan nousuun ja lyhyt pääpainollinen sen laskuun.
Sääntö ei koske ensimmäistä runojalkaa, jossa vapaus on suurempi. Ensimmäisessä runojalassa saattoi myös olla kolme tai joskus jopa neljä tavua.
Mitta saattaa lisäksi olla:
a) normaalimuotoista, jolloin runo- ja sanapaino osuvat yhteen tai
b) murrelmamuotoista, jolloin runo- ja sanapaino eriävät.
a) táppoi / núoret, / táppoi / vánhat
b) tápan/kó po/ján ta/lósta
Toisen ja kolmannen runojalan rajalla sijaitseva kesuura eli taite jakaa säkeen kahteen dipodiaan: "vaka vanha / Väinämöinen"; murrelmasäkeessä ei yleensä ole kesuuraa (poikkeuksena esim. "suot sulavat / maat valuvat").
KANSANRUNOUDENTUTKIMUS, henkisen kansanperinteen tutkimus eli folkloristiikka voidaan määritellä tieteenalaksi, jonka kohteena ovat inhimillisen kulttuurin perinnäiset ja yhteisölliset henkisen elämän ilmaukset. Etnologian (kansatieteen) alaan kuuluu myös aineellinen (esineellinen) kulttuuri. Ks. folklore.
KANSANTANSSI (folk dance) Kansantanssiksi voidaan nimittää kaikkea, "mitä kansa tanssii" seurustelu- ja juhlakäyttäytymisen osana ilman organisoitua opetusta, tanssin iästä ja tyypistä riippumatta. Useimmiten tarkoitetaan kansantanssilla kuitenkin vain vanhempia, 1800-luvulla ja sitä ennen tanssittuja tansseja. Vuosisadan vaihteen ja 1900-luvun alun tansseja nimitetään "vanhoiksi tansseiksi". Itse asiassa ei ole mitään periaatteellista eroa näiden käytöstä jo pois jääneiden ja nykyisten tanssien välillä.
Kansantanssien ja hovi- ja säätyläistanssien kesken vallitsi jatkuva vuorovaikutus. Tanssimestarit, jotka suunnittelivat tansseja, käyttivät kansantanssien aineksia, ja kansa taas omaksui käyttöönsä nämä uudet muotitanssit muokaten ne oman makunsa mukaisiksi. Useimmat uudet seuratanssit pohjautuvat samoin kansanomaisiin tansseihin. Seuratanssien oppiminen tapahtuu vielä nykyisinkin perinteelliseen tapaan pääasiassa matkimalla.
Suomen vanhin tanssikerrostuma löytynee laulutanssien ja -leikkien (singing games) joukosta, jotka liittyvät keskiaikaiseen eurooppalaiseen laulutanssitraditioon (ransk. carole). Laulutansseja tanssittiin ketjussa tai piirissä balladien tai eeppisten laulujen säestyksellä; Fär-saarilla ne ovat elävää käytössä olevaa perinnettä vielä nykyisin. 1800-luvun lopulla yleistyneet piirileikit ovat tämän kerrostuman viimeistä kerrostumaa.
Polska on alkuaan puolalainen tanssi, joka Ruotsin välityksellä kotiutui Suomeen 1600-luvulla. Polskasta on monenlaisia muunnoksia, ja sitä voitiin tanssia sekä paritanssina että piiritanssina. Menuetti, ranskalaiseen kansantanssiin pohjautuva hovitanssi 1600-luvulta, säilyi Suomessa pääasiassa ruotsinkielisen väestön keskuudessa häätanssina näihin aikoihin asti.
Suurin osa Suomesta tallennetuista kansantansseista liittyy eurooppalaiseen kontratanssikerrostumaan, joka pohjautuu englantilaiseen kansantanssiperinteeseen (country dances). Englannista tänä tanssityyli omaksuttiin Ranskaan, ja tansseja ruvettiin kutsumaan kontratansseiksi (contre dances). Ranskasta nämä tanssit edelleen kehiteltyinä 1600-luvulta aina 1800-luvun alkupuolelle asti levisivät muotitansseina kaikkialle Eurooppaan.
Kontratanssit ovat kuviotansseja, joita tanssittiin riveissä, neliössä tai kolmikossa. Rivitanssien vanhimmassa kerrostumassa tanssii kukin pari yksinään rivien välissä tai vuoron perään kaikkien muiden kanssa vaihtaen lopuksi paikkaansa rivissä. Neliömuoto syntyi myöhemmin Ranskassa, jolloin yleistyi myös nimitys katrilli. Kontratanssien tunnusomaisia rakenteita ovat erilaiset tervehdykset (vastuut, figurét), paikanvaihdot, monenlaiset piirit, kättelyt, pujottelut jne. Askeleet ovat yleisimmin kävely-, vaihto-, tai laukka-askeleita. Kontratanssit ovat yleensä monivuoroisia, ja esim. katrillissa tietty vuoro tai vuoron osa kertautuu samanlaisena useaan kertaan. Suomessa tunnettiin isojen, monivuoroisten kontratanssien (katrillit, fyrkantit, nelistöt, ristikot, ristikontrat, saput) ohella suuri määrä pienimuotoisia kaksi- tai kolmivuoroisia neliötansseja typistyminä pitemmistä katrillitansseista.
Purpurit (= ransk. potpourri, ketju) olivat 1800-luvulla suosittuja tanssiketjuja, jotka koostuvat monista peräkkäin tanssituista pikkutansseista. Niitä tanssittiin varsinkin häiden seremoniatansseina.
Kuvio- ja ryhmätanssien rinnalle tulivat 1800-luvun kuluessa paritanssit, ja sen jälkeen ne ovat olleet lähes yksinomainen tanssimuoto. Saksalaisperäinen valssi tuli muotiin 1800-luvun alussa ja vuosisadan puoliväliin mennessä se oli jo yleistynyt kansanomaiseenkin käyttöön. Polkka, joka levisi 1840-luvulla Böömistä Pariisin välityksellä Eurooppaan ja Amerikkaan, opittiin Suomessa kansan keskuuteen 1860-luvulta lähtien. Se tuli tavattoman suosituksi, ja syntyi suuri määrä erilaisia polkan muunnoksia ja polkan askeleita liitettiin myös vanhoihin kuviotansseihin. Masurkka oli alkuaan puolalainen tanssi, ja jenkka (saksanpolkka, sottiisi), joka yleistyi vuosisadan jälkipuoliskolla, oli englantilais-saksalaista alkuperää. (PLR)
KANSANUSKO, (folk belief/religion) ne ajattelussa, suullisessa kerronnassa ja tapaperinteessä elävät käsitykset yliluonnollisista olennoista, ilmiöistä ja tapahtumista, jotka eivät sellaisenaan kuulu virallisen tai kirkollisen uskonnon piiriin. Kansanusko on siis virallisen uskonnon harjoituksen näkökulmasta luonteeltaan synkretistinen; siinä elävät vainajat, haltijat, pyhimykset ja Kristus rinnakkain. Kansanuskon keskeisiä alueita ovat kansanomaiset riitit ja seremoniallinen tapakulttuuri kuten hautajais-, hää-, juhla- ym. tavat, ja edelleen yliluonnollisista ilmiöistä ja elämyksistä selkoa tekevät uskonnolliset kertomukset, memoraatit, tarinat, legendat, myytit.
KARTOGRAFIA, kartoin esittäminen. Tutkittavan perinneilmiön ja sen eri redaktioiden levinneisyys on usein havainnollisimmin ilmaistavissa erimuotoisin mustavalkein karttamerkein, jotka kukin edustavat yhtä toisintoa (tai tilan puuttuessa useampaa samalta seudulta olevaa samantyyppistä toisintoa). Ellei käytetty aineisto ilmene itse tutkimuksesta, on kartan yhteyteen liitettävä karttarekisteri. Kartan on oltava 'puhuva', so. ilmaistava tutkimuksen kannalta olennaisia yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia; samalla kartalla ei pidä yrittää liian monien erilaisten merkkien käyttöä. Ilmaistavien vaihtoehtojen lähityyppisyyttä voidaan osoittaa niitä esittävien merkkien lähimuotoisuudella. Toisinnoista, joiden saantipaikka on epävarma, huomautetaan karttamerkkien selitysten jäljessä tai vain karttarekisterissä.
KASKU (anecdote) on koomiseksi koetusta asiantilasta tai tapahtumasta esitetty perinteisiä rakenteita käyttävä kertomus, jolle on ominaista konkreettisuus ja sisällön yksinkertaisuus. Kaskujen aihepiirit pohjautuvat ihmisten jokapäiväiseen elämään ja sosiaalisiin ympäristöihin, mistä syystä kaskusto uusiutuu jatkuvasti ja suhteellisen nopeasti. Kaskujen tyylikeinot ja rakennetyypit ovat sen sijaan suhteellisen hidasliikkeisiä ja harvalukuisia.
Valtaosa kaskuista ammentaa komiikkansa erilaatuisten ihmisten ja ihmisryhmien sekä näiden edustamien arvojen välisistä ristiriidoista; nämä voivat luonteeltaan olla sosiaalisia, poliittisia, moraalisia, etnisiä, kielellisiä, loogisia. Ihmeet tai yliluonnolliset tapahtumat eivät kuulu kaskujen maailmaan.
Kaskujen stereotyyppiset päähenkilöt esitetään tavallisesti jonkun ihmisryhmän (ammattikunnan, sosiaaliluokan, kansan, rodun, sukupuolen tai -polven) keskiarvoisina edustajina. Huvittamisen ohella kaskut tavallisesti sisältävät myös muita – enemmän tai vähemmän tiedostettuja – tarkoitusperäisiä sävyjä, jotka suuntaavat kaskun kärjen jotakin ihmisryhmää, maailmankatsomusta, luonteenpiirrettä tms. vastaan.
Anekdootit ovat laaja kaskuryhmä, jota luonnehtii hyvin niistä käytetty suomenkielinen nimitys henkilökaskut. Anekdootteihin kuuluvat muun muassa kulttuurikaskut, joissa päähenkilönä on valtakunnallisesti tunnettu, alallaan ansioitunut ihminen. Anekdootin päähenkilönä saattaa olla myös stereotyyppinen henkilöhahmo, joka syystä tai toisesta nimetään todelliseksi, paikkakunnalla tai koko valtakunnassa tunnetuksi henkilöksi. Muodoltaan anekdootit voivat olla myös hauskoja muisteluksia kertojien ja kuulijoiden yhteisesti tuntemista henkilöistä.
Vitsi (joke) on useimmiten kaskua lyhyempi, ja toisin kuin kaskut, vitsit eivät ole sidottuja todellisuuden tapahtumiin. Yliluonnolliset tapahtumat, liioittelu ja absurdismi kuuluvat vitsien ilmaisulliseen skaalaan; pääosaa voi näytellä yhtä hyvin ihminen (tyhmä blondi) kuin eläin tai uskomusolento (Pyhä Pietari, piru).
Vitsit ovat luonteeltaan universaaleja siten, että ne voivat samansisältöisinä edetä maapallon kolkalta toiselle. Siinä missä kaskut elävät tapahtumista ja todellisuuden aineksista, vitsit usein syntyvät verbaalista akrobatiasta ja elävät kielen ja fantasian tukemina. Vitsit ja kaskut saattavat elää hyvinkin lähellä toisiaan esimerkiksi politiikkaan liittyessään. Vitsi voidaan myös valaa tuttuun arvoituskysymys-formulaan (elefanttivitsit) tai se saattaa sananparsistua vaikkapa ns. huuleksi (ks. sutkaus). (SK)
KENTTÄTUTKIMUS (field research) Kirjalliseen muotoon saatettujen aineistojen ohella kulttuurintutkija käyttää myös muita empiirisiä aineistoja. Kenttätutkimuksessa tutkija hankkii itse aineistonsa käyttäen erilaisia kenttätyömenetelmiä. Perusmenetelmiin kuuluvat haastattelu (interview) ja osallistuva havainnointi (participant observation), joista haastattelua voidaan pitää tavallisempana aineistonhankintamenetelmänä ja osallistuvaa havainnointia puolestaan kenttätutkimusta tukevana menetelmänä. (ks. myös kysely).
Aineiston tuottamisessa käytettävät menetelmät valitaan tapauskohtaisesti tutkimuksen kohteena olevan ilmiön ja ongelmanasettelun mukaan. Menetelmiä valittaessa kulttuurintutkijan on arvioitava mitkä menetelmät ovat päteviä (ks. validiteetti) kulloisenkin tutkimusongelman tarkasteluun, ja tähän liittyen vastaako ko. menetelmin tuotettu aineisto tutkijan haluamiin kysymyksiin. Kenttätutkija käyttää aineiston tallentamisessa ja tutkimusprosessin kulun kuvaamisessa erilaisia dokumentointi-tekniikoita, joista keskeisimmät ovat kenttämuistiinpanojen tekeminen sekä ääni- ja videonauhoittaminen.
Osallistuva havainnointi on menetelmä, jota käytetään kaikissa kenttätutkimustilanteissa. Tutkimusaineiston voi tuottaa yksinomaan osallistuvan havainnoinnin menetelmää käyttämällä, mutta muut menetelmät edellyttävät osallistuvaa havainnointia. Tutkimustilanteessa, jossa ensisijainen menetelmä on haastattelu, osallistuvaa havainnointia käytetään haastattelua tukevan ja täydentävän aineiston tuottamiseen. Osallistuvaa havainnointia tehdessään kenttätutkija osallistuu tarkastelun kohteena olevan tilanteen sisältämiin toimintoihin ja havannoi miten ihmiset kyseisessä tilanteessa toimivat. Tuottaakseen pätevää aineistoa osallistuvan havainnoijan on oltava tietoinen osallistumisestaan ja tehtävä systemaattisia havaintoja.
Kenttätutkijan osallistumisesta havainnoinnin kohteena olevaan tilanteeseen voidaan tyypitellä sen mukaan minkä asteista tutkijan toiminnallisuus kyseisessä tilanteessa on. Toiminnallisuus määrittyy suhteessa sekä läsnäoleviin ihmisiin että havannoitaviin aktiviteetteihin. Osallistumisen intensiteetti vaihtelee tutkimusongelman ja kulloisenkin tilanteen mukaan passiivisesta kohtalaiseen, aktiiviseen ja täydelliseen osallistumiseen. Passiivinen osallistuja on läsnä tilanteessa, mutta ei ole vuorovaikutuksessa muiden läsnäolijoiden kanssa. Aktiivisen osallistujan tavoitteena on puolestaan tehdä ja toimia sen mukaan mitä ja miten muut tilanteessa olevat ihmiset tekevät ja toimivat. Kenttätutkijan osallistuminen on tavallisimmin kohtalaista, eli passiivisen ja aktiivisen välimaastossa.
Kulttuurintutkijan havainnoinnin kohteena ovat erilaiset kulttuuriset ja sosiaaliset tilanteet. Sosiaaliseen tilanteeseen sisältyvien kulttuuristen merkitysten ymmärtäminen edellyttää systemaattista havainnointia. Kaikissa sosiaalisissa tilanteissa on erotettavissa rakenneosia, joita koskevia havaintoja kulttuurintutkija tekee. Nämä rakenneosat ovat: paikka tai tila; toimijat eli tilanteessa toimivat ihmiset; aktiviteetit eli toiminnot; yksittäiset teot, joita ihmiset tekevät; tapahtumat, jotka ovat useamman aktiviteetin muodostamia komplekseja; fyysiset objektit; tavoitteet, joihin toimijat tilanteessa pyrkivät; koetut ja ilmaistut emootiot; tilanteen eri osien sijoittuminen aikaan. Havaintojen kohdistuminen ja eri osien painottuminen on tapauskohtaista, ongelmanasettelun ja tutkimuskohteen määrittämää.
Dialoginen kenttätutkimus. Hermeneuttiseen tietoteoriaan perustuvassa dialogisessa kenttätutkimuksessa tavoitteena on ymmärtää suullisessa kommunikaatiossa välitettyjä merkityksiä ja tulkintoja, erityisesti niiden tuottamista ja sijoittumista. Dialogin käsite ulottuu merkitsemään tutkimusprosessin eri vaiheita: tutkijan ja informantin välistä kohtaamista, jossa tutkimusaineisto tuotetaan, kenttäaineiston ja kirjoitetun aineiston välistä suhdetta, sekä kirjoitetun tutkimuksen ja lukijan välistä suhdetta.
Dialoginen metodologia perustuu käsitykseen inhimillisen tiedon intersubjektiivisesta luonteesta, eli tiedon ja tutkimusaineiston nähdään syntyvän tutkijan ja informantin (esim. haastattelijan ja haastateltavan) välisessä vuorovaikutustilanteessa. Siinä eivät kohtaa pelkästään kaksi yksilöä vaan myös näiden yksilöiden kulttuuriset, sosiaaliset, historialliset ja henkilökohtaiset intressit. Tutkijan ja informantin kohtaaminen, esim. haastattelu nähdään aika- ja tilannesidonnaisena ja näin ollen kumpikin osapuoli aktiivisesti vaikuttaa aineistoon, tulkintoihin ja merkityksiin, joita kyseisessä vuoro-vaikutustilanteessa tuotetaan. Haastattelutilanteessa merkitykset ja tulkinnat rakentuvat rekursiivisesti ja kronologisesti siten, että esimerkiksi se mistä on puhuttu haastatteluiden alkuvaiheessa vaikuttaa siihen, mistä ja miten haastattelun edetessä puhutaan. Tutkijan ja informantin välinen vuorovaikutustilanne on konteksti, jossa aineisto tuotetaan. Kirjoitetulta tutkimukselta edellytetään, että kyseinen konteksti välitetään lukijoille ja että kummankin, sekä iniformantin että tutkijan, äänet ovat kuuluvilla. (MV)
KERRONTA (narration) viittaa tekstin (esim. tarinan) tuottamisprosessiin, jonka avulla kertomuksen juoni ja kertojan omat kannanotot esitetään. Kerrontaa analysoitaessa kiinnitetään huomio niihin sekä verbaalisiin (esim. aikamuodot, persoonapronominit) että äänenkäytön (ks. paralingvistiset keinot) keinoihin, joiden avulla kertomus luodaan. Kerronnan tutkimuksessa on esillä myös se, miten kertoja kohdistaa sanottavansa kuulijalle, ja miten kuulijoiden palaute vaikuttaa hänen esitykseensä.
Kerronnan avulla kertoja voi täydentää tekstin välittämää informaatiota (esim. vangitseva katsekontakti ja kuvailevat eleet kaskunkerrontaa värittämässä) tai jopa olla eri mieltä esittämänsä tekstin kanssa (esim. vähättelevällä äänensävyllä tai naureskellen kerrottu uskomustarina). Kerronnassa folkloren kertoja tuo esiin sen, mitä teksti hänelle merkitsee ja miten hän haluaa välittää sen kuulijoille. (AKB)
KERTOMUSTYYPPI (tale type) Satu-, tarina- tai runotyypillä tarkoitetaan sellaista juonta, joka on reaalistunut useina tekstiversioina ja variantteina. Kertomustyyppi määritellään antamalla sille nimi (Tuhkimo, Vainajien jumalanpalvelus, Hiidestä kosinta). Ns. tyyppiluetteloissa esitetään lisäksi referaatti juonesta ja usein myös selvitys sen variaatiosta. Kertomustyypille voidaan lisäksi antaa koodinumero; Tuhkimo on AT 510 A Antti Aarnen & Stith Thompsonin kansainvälisessä satutyyppiluettelossa (tyyppi-indeksissä). (SA)
KOGNITIO, KOGNITIONTUTKIMUS. Ihmisen kognitio tarkoittaa ihmislajille ominaista tietämistä ja tiedonkäsittelyä. Tietämiseen liittyvistä mentaalisista toiminnoista ovat keskeisimpiä havaitseminen, kategorisointi (luokitus), muistaminen, päättely, ongelmanratkaisu sekä luonnollisen kielen käyttö (mm. keskustelu, kertominen).
Kognition tutkimus etenee useilla rintamilla; näihin kuuluvat tekoälyn sekä hermoston tutkimus, kognitiivinen psykologia ja lingvistiikka sekä antropologia ja folkloristiikka.
Kognitiivinen kulttuurintutkimus (antropologia, folkloristiikka, uskontotiede) painottuu tietämisen ja ajattelun sisällöllisten ominaisuuksien kartoittamiseen sekä inhimillisen tiedonkäsittelyn kulttuuristen ehtojen selvittämiseen, ei niinkään ihmisen kognitiivisen järjestelmän toiminnan analyysiin, sen tutkimiseen miten ihminen prosessoi maailmaa koskevaa tietoa keskushermostonsa ja luomansa symbolijärjestelmän, kielen, avulla. Kulttuurintutkimuksessa on hyödynnetty muun kognitiontutkimuksen tuottamaa teoriaa, mm. erityyppisten mentaalisten mallien määrityksiä.
Malleja ovat visuaaliset ja spatiaaliset (havaintoon perustuvat) mielikuvat sekä merkityksiin perustuvat tiedon edustumat (representaatiot). Jälkimmäisiin kuuluvat propositionaalit rakenteet; propositiona edustuu tietoa yksittäisistä, partikulaareista tapahtumista tai tiloista ("meidän riihessä on tonttu"). Ihmismielessä on myös yleistettyä, tapahtuma- ja objektikategorioita ('riihenhaltiaa') koskevaa tietoa. Sen katsotaan organisoituneen skeemoiksi. Skeemat sisältävät tietoa kategorian tyypillisistä piirteistä (millaisia talonhaltiat ovat, mitä kannattaa tehdä kohdatessaan haltian).
Mallien yhdistelmiä ja alalajeja ovat mm. metaforiset mallit (ihmiskeho = pinnan rajaama astia) ja prototyypit ('lintujen' kategoria ja siihen kuuluvat tapaukset hahmotetaan tyypillisen esimerkin, vaikkapa varpusen, avulla).
Kulttuurin tutkijoita ovat eniten kiinnostaneet kollektiiviset ajattelunsisällöt ("folk ideas", "folk models", "cultural models"). Nämä voidaan asettaa kantajiensa kautta erilaisiin sosiokulttuurisiin konteksteihin; malleja voidaan tarkastella myös suhteessa niitä laajempiin semanttisiin järjestelmiin, yhteisön/kulttuurin maailmankuvaan ja ideologioihin. (SA)
KOLLEKTIIVITRADITIO, ne perinneainekset, jotka läpäisevät yhteisön harjoittaman kontrollin ja tulevat yleisesti tunnetuksi ja hyväksytyiksi. Kollektiivitraditio on ruotsalaisen etnologin Albert Eskerödin käyttöön ottama termi, jolla hän pyrkii kuvaamaan perinteen yhteisöllistä luonnetta. Eri ikäryhmillä ja elinkeinoryhmillä on oma perinteensä, koska niiden pyrkimykset ovat erilaiset ja perinne muodostuu sen mukaan. Jotta kansanperinnettä voisi oikein ymmärtää, eri ryhmille kuuluva perinne on erotettava selkeästi. Ryhmä ei ole pelkkä yksilöjen lukumäärän summa, ja ryhmän perinne on muuta kuin kaikkien yksilöiden perinteen summa, koska ryhmän arvot, päämäärät ja sen mielenkiinnon suuntautuminen määrää, mikä on käyttökelpoista.
Yhteisöllinen perinne on Eskerödin mukaan "kvalitatiivisesti jotain enemmän" ja "kvantitatiivisesti jotain vähemmän" kuin yksilöllinen traditio. Yksilöllisesti syntyneet säännöt voivat tulla ryhmän perinteeksi siinä määrin kuin niissä kuvastuvat intressit vastaavat ryhmän tarpeita. Laadullinen painavuus merkitsee Eskerödin mukaan yhteisöllisen tradition suggestiivisuutta. Totuus, jota monet pitävät totena, tuntuu yhä varmemmalta. Suggestio on sitä voimakkaampi, mitä sulkeutuneempi on miljöö ja mitä affektipitoisemmasta asiasta on kysymys. Mitä voimakkaampi on sosiaalinen yhteisyydentunne, sitä kiinteämpi on traditio.
Piirteen kuuluminen kollektiivitraditioon voidaan selvittää frekvenssianalyysin avulla, ts. tutkimalla piirteen esiintymisuseus ja levinneisyys. Jos väite "vatjalaiset uskovat..." perustuu yhteen ainoaan arkistomuistiinpanoon, yleistämisvirheen vaara on lähellä. Perinteen osoittaminen kollektiivitraditioksi voi vanhojen arkistoaineistojen pohjalta olla jo sinänsä vaikea ja vaativa tutkimustehtävä. Hypoteesi (oletus) jonkin perinneilmiön kollektiivisuudesta voidaan esittää, jos ilmiö näyttäytyy aineistossa vähintään 2–3 edustumana, jotka eivät ole geneettisesti (syntytavaltaan) ainakaan suoraan yhteydessä toisiinsa (tiedot ovat esim. peräisin eri informanteilta, eri yhteisöistä).
Selvässä suosikkiasemassa olevista piirteistä ja motiiveista voidaan käyttää termiä "traditiodominantti". Jollakin alueella jokin supranormaali olento voi olla dominantti (esim. Savossa piru); tällöin vallitsee tendenssi kertoa pirusta kaikki nekin tarinat, jotka muualla kerrottaisiin useista eri olennoista.
Kollektiivitraditio toimii sosiaalisen kontrollin pohjana, syntyvän perinteen mallina, keskinäisen kommunikaation helpottajana ja yhteistunteen ja identiteetin kiintopisteenä. Eri perinnetuotteiden kohdalla painottuvat eri aspektit.
KOMPETENSSI. Transformaatiokieliopin teoreettinen isä, lingvisti Noam Chomsky erotti klassisissa teoksissaan 1950–60-luvulla toisistaan ihmisen kyvyn kielelliseen toimintaan, lingvistisen kompetenssin, ja puhesuorituksen, performanssin. Chomskyn määrittelemällä tavalla ymmärrettynä kompetenssi on vuorovaikutuksesta ja kommunikaatiosta riippumaton abstrakti, tiedostamaton kielellinen kyky. Useat tutkijat (kuten Dell Hymes ja Richard Bauman) ovat kuitenkin käyttäneet kompetenssin käsitettä toisessa merkityksessä, ymmärrettynä kommunikatiivisena kyvykkyytenä. Tällöin korostetaan ihmisen kykyä käyttää kielijärjestelmää, taitoa puhua kuhunkin tarkoitukseen sopivalla tavalla, siis viestintäkanavien ja -tapojen tuntemusta ja hallintaa. Kommunikatiiviseen kompetenssiin liittyy myös kielenulkoisia tekijöitä: suhtautumistapoja, käsityksiä, uskomuksia jne. Näin määriteltynä kompetenssin käsitteellä ymmärretään siis perinteen tuottamiskykyä, reproduktion mahdollistavien prosessien (osaksi tietoista, osaksi automaattista) hallintaa. (LH)
KONTEKSTI, kulttuuri-ilmiön ympäristö. Tarkasteltavasta kohteesta riippuen voidaan hahmottaa suuri määrä konteksteja (kehyksiä, yhteyksiä), esimerkiksi erilaisia teksti-konteksteja (lause-, runo-, kertomuskonteksti), toimintakonteksteja (vuorovaikutus-, keskustelu-, esitys-, riittikonteksti) sekä sosiokulttuurisia konteksteja (yliopisto, 1800-luvun Itä-Suomi, pyyntikulttuuri). Konteksti-termiä käytettäessä onkin aina määriteltävä, mistä ympäristö(i)stä (kehyksestä, yhteydestä) on kyse.
KOSMOLOGIA, KOSMOGONIA, KOSMOGRAFIA (cosmology, cosmogony, cosmography) Uskontotieteessä kosmologialla tarkoitetaan uskomuksista ja myyteistä kuvastuvaa näkemystä maailman rakenteesta ja järjestyksestä (kosmos = järjestynyt maailma). Siinä voidaan erottaa kosmogonia, myytit maailman synnystä ja kaaoksen järjestäytymisestä kosmokseksi, ja kosmografia, kuvaukset maailman kuvitellusta rakenteesta. Kertomus maailmanmunasta on kosmogoninen myytti, käsitykset maailman keskuksessa kohoavasta vuoresta, puusta, patsaasta, maailmaa ympäröivästä merestä ja meressä sijaitsevasta kurimuksesta ovat kosmografisia kuvitelmia. Kosmoksen vastakohta on kaaos, maailmankaikkeuden järjestäytymistä edeltävä sekasortoinen olotila, johon maailmanlopussa jälleen palataan. Vrt. eskatologia. Kaaosta symboloi usein alkuhirviö, jonka luojajumala, kosmoksen järjestäjä, luomishetkellä surmaa tai kukistaa.
KULTTI, palvontameno. Kulttimenojen asteikko ulottuu yhden ihmisen harjoittamasta, usein jopa salaisesta palvonnasta suuriin, julkisiin ja yhteisöllisiin kulttiseremonioihin ja kulttidraamoihin.
KULTTUURI on kulloisenkin yhteisön jäsenille ominaisten opittujen käyttäytymispiirteiden ja -kaavojen sekä näiden tuotteiden integroitunut, yhtenäinen kokonaisuus. Se on pääosin sosiaalisen keksimisen tulosta; biologiset tekijät ovat myöskin mukana (esim. ihmisen tiedonkäsittelyjärjestelmä sekä kyky käyttää kieltä). Kulttuuri siirtyy ja säilyy tiedonvälityksen ja oppimisen avulla.
Aikatasossa voidaan puhua kulttuurikausista (esim. antiikki, myöhäiskeskiaika, moderni) sekä kulttuurityypeistä (pyyntikulttuuri, maanviljelykulttuuri, teollisuus- ja kaupunkikulttuuri). Paikan tasossa puhutaan kulttuuripiireistä (esim. länsimainen ja arabialais-muhamettilainen kulttuuripiiri), kulttuurialueista joiden kansoilla on runsaasti yhteisiä tunnusomaisia kulttuuripiirteitä (esim. Pohjoismaat, latinalainen Amerikka), kansallisista kulttuureista (esim. suomalainen, saamelainen, suomenruotsalainen kulttuuri) ja paikalliskulttuureista, joiden ytimenä on tavallisesti tietty maakunnallinen tai kunnallinen keskus. Kulttuuripiirien, -alueiden jne. kentässä erottuu tavallisesti kulttuurikeskus ja kulttuurin periferia, jossa kehitys etenee hitaammin ja vanhat piirteet säilyvät pitempään kuin keskuksessa.
Puhutaan myös sosiaalisista osakulttuureista (luokkakulttuureita ovat aatelis-, porvaris- ja työväenkulttuuri; ammattiryhmään ankkuroituu esim. merimieskulttuuri). Saman ajan ja paikan puitteissa voidaan erottaa eri kulttuurikerrostumia: eri ihmiset ja ihmisryhmät noudattavat eri aikakausilta periytyviä käyttäytymiskaavoja, vanhempien kerrostumien kaavat voivat dominoida periferioissa vielä kauan sen jälkeen kun keskuksessa on yleisesti omaksuttu uudemmat mallit.
Kulttuurikehityksen tietoista ohjaamista ja säätelyä nimitetään kulttuuripolitiikaksi; sen tärkeimpiä nykyvälineitä ovat koululaitos ja joukkotiedotusvälineet. Vrt. kulttuurin kaava.
KULTTUURIANALYYSIN tavoitteena on kulttuurin piilevien merkitysrakenteiden tulkinta. Metodi kiinnittää päähuomion kulttuurista tietoisuutta ylläpitävään kommunikaatioon. Kulttuurianalyyttisessa tutkimuksessa tarkastellaan erityisesti arkielämän itsestään selviltä tuntuvia tapoja ja rutiineja sekä etsitään niiden symbolisia merkityksiä.
Kulttuurianalyysin merkittävimpiä kehittäjiä on Clifford Geertz. Kulttuuri on Geertzin mukaan julkista symbolista toimintaa. Symbolit ovat ideoiden, asenteiden ja uskomusten konkreettisia ilmaisuja, joita käytetään ajattelun välineenä. Kulttuurianalyysin tavoitteena on "tiheä kuvaus" (thick description), joka tarkoittaa havaitun toiminnan merkitysrakenteiden, niiden hierarkian ja sosiaalisen perustan tutkimista. Geertz korostaa etnografian luonnetta tulkintana, fiktiona, jonka tehtävänä on tavoittaa sosiaalisen diskurssin merkityksiä ohikiitävistä tilanteista.
Billy Ehnin ja Orvar Löfgrenin (1982) mukaan kulttuurianalyysi on kulttuurin teemojen eli sen perustavien kategorioiden, arvostusten ja käsitysten tutkimusta. Näitä teemoja voivat olla esimerkiksi luonto ja kulttuuri, yksilö ja kollektiivi sekä ihmisluonto. (KSN)
KULTTUURIHEEROS, (culture hero) usein luojajumalan rinnalla esiintyvä ja ikään kuin hänen työtään täydentävä ja jatkava olento, joka luo tai keksii monet kulttuurin yksityiskohdat, nimenomaan sellaiset, jotka ensimmäisessä luomisnäytelmässä vielä jäivät valmistumatta.
Suomalaisessa muinaisuskossa kulttuuriheeroksia ovat esimerkiksi Väinämöinen ja Ilmarinen, jotka toisinaan muodostavat heerosparin, esimerkiksi luodessaan tulen. Seppä-heeroksen roolissa Ilmarinen luo raudan suomalmista ja tekee muita keksintöjä, muun muassa takoo sammon. Väinämöinen taas valmistaa kanteleen ja luo ensimmäisen musiikin. Lisäksi häneen liittyy kansainvälinen, kulttuuriheeroksille tyypillinen ajatus heeroksen kerran tapahtuvasta paluusta kansansa keskuuteen. Erilaiset luomistyönsä tehtyään kulttuuriheeros nimittäin poistuu etäiseen paikkaan, taivaalle, kaukaiseen saareen tai kurimuksen kurkkuun (kuten Väinämöinen). Kulttuuriheeroksesta jää vain muisto ja joitakin merkkejä kosmokseen ("Väinämöisen virsut" – tähtikuvio Seulaset, "Väinämöisen valkama" = tyyni paikka väreilevässä vedenpinnassa) sekä lupaus paluusta. Tästä syystä kulttuuriheerosta ei useinkaan palvota; myytit säilyttävät muiston hänen teoistaan.
Jeesus ja pyhimykset esiintyvät usein kulttuuriheeroksen funktiossa nimenomaan kansanomaisessa uskonnollisessa elämässä, mikä osoittaa tämän jumalatyypin produktiivisuutta.
KULTTUURIN KAAVA (cultural pattern), kulttuuriin vakiintunut käyttäytymisnormi. Jokaiseen kulttuuriin sisältyy rajoitettu valikoima kaikista ihmisyksilöille ja -yhteisöille mahdollisista käyttäytymismuodoista ja -kaavoista. Käyttäytymiskaavojen valinta ei ole milloinkaan täysin satunnaista ja umpimähkäistä, vaan valinnan pohjana ovat ns. olemassaolon perusolettamukset, syvään juurtuneet yhteisölliset olettamukset siitä, mitkä asiat ja teot ovat hyviä ja tavoiteltavia, mitkä pahoja ja hylättäviä. Tästä seuraa, että jokainen kulttuuri on jossakin määrin täydellinen ja kiinteä toimintojen ja suhteiden järjestelmä; se ei ole vain osiensa summa, vaan samalla ainutlaatuinen järjestelmä ja suhteiden kokoelma (Ruth Benedict).
KUVAKIELI. Symboleja eli vertauskuvia ovat mm. sanat, kirjaimet, kuviot (esim. risti, hakaristi), usein myös värit, sävelmät, riitit ja esineet (esim. laakeripuu, lippu), jotka esittävät jotakin muuta kuin ne sinänsä ovat.
Vertaus (simile) on monikäyttöinen tyylikeino, jota viljellään mm. epiikassa ("Iski kahta kämmentähän kuin on kahta kalman usta"), lyriikassa ("valkea merella vaahti, valkeampi sa sitäkin"), loitsuissa ("veri seiso niinkuin seinä") ja erityisenä puheenparsilajina, jossa komparaatiokonjuktio erottaa kuvan kuvattavasta ("pohjaton kuin papin säkki", "oksat pois niinkuin suutarin joulukuusesta"). Metafora (metaphor) on vertausta välittömämpi kielikuva: "hangat hanhina havisi, nenä joikui joutsenena", "kokko (sulhanen) lenti koillisesta", mennä päin mäntyä.
Metonymia (metonymy) korvaa sanan toisella siihen suhteutettavissa olevalla sanalla esim. yleiskäsitteen erityiskäsitteellä tai päinvastoin: "rauta" = miekka, "hiki säästää verta", "tuhat" = lukemattomia, "talo" = talon asukkaat.
Personifikaatio eli henkilöinti ilmenee esim. sananlaskussa "Hätä neuvon keksii" tai fraasissa "sokea sattuma". Sen sijaan arvoitus "Punainen ori mustaa tammaa nuolee" (= pata tulella) sisältää allegorian: jokaiselle kuvalle on yksi ainut oikea selitys.
Monista jo antiikin reettoreiden käyttämistä erikoistermeistä mainittakoon hyperbola eli liioittelukuva ("malka omassa silmässä", "maistaa hitaasti tappavaa" = viinaa) sekä adynaton eli mahdottomuuskuva (esim. kosijaa vaaditaan kiskomaan kivestä tuohta tai ampumaan tähti taivaalta).
KYSELY (questionnaire) on aineistonhankintamenetelmä, jossa informanteille esitetään kirjallisia kysymyksiä kirjallisesti vastattaviksi. Suomalaisessa perinteentutkimuksessa on kirjallisia kyselyjä (kirjoituskilpailuja, keruukilpailuja) käytetty runsaasti ainakin 1930-luvulta lähtien. Toisen maailmansodan jälkeisistä kirjoittamalla tuotetuista aineistoista ovat tunnetuimpia vuoden 1918 sotaa koskevat muistelmat, metsätyömiesten perinne (ns. jätkäperinne) sekä suomalaisten naisten omaelämäkerrat (Satasärmäinen nainen -aineisto). Kirjoituttamalla voidaan kerätä myös tiettyä perinnelajia edustavia folkloretekstejä (nykytarinoita, kaskuja, iltarukouksia).
Kirjalliset perinnekyselyt ovat luonteeltaan teemakirjoittamista (vrt. teemahaastattelu). Tässä informantit tuottavat laveasti kirjoitettua tietoa kohteesta, jonka tutkija on heille esitellyt joko keruukilpailun esitteessä tai kyselynsä saatekirjeessä. Kirjoittamalla kertominen sallii informantin hahmottaa harkitusti ja tutkijan suhteellisen vähän vaikuttamin tavoin tietonsa ja tulkintansa kysytyistä aiheista. Myös yleiskuvan saaminen aroista ja intiimeistä aihepiireistä (seksi, alkoholi, uskonto, sairaudet) voi sujua hyvin teemakyselyn avulla.
Yhteiskuntatieteilijät käyttävät tiukemmin strukturoituja kyselyjä (tavallisesti lomakekyselyjä) ja analysoivat aineistonsa kvantitatiivisin menetelmin. Tavallisesti kysymykset esitetään kyselylomakkeella, johon on varattu tila myös vastauksia varten.
Kyselymenetelmällä on mahdollista tavoittaa nopeasti ja suhteellisen alhaisin kustannuksin suuri vastaajajoukko. Myös aineiston arkistointi ja analyysi vaativat vähemmän työtä kuin äänitteiden ja videonauhojen käsittely. (SA & PE)
LEGENDA (sacred legend) on kertomus kristinuskon pyhistä henkilöistä (Jeesus, Neitsyt Maria, apostolit, pyhimykset, pyhittäjät, askeetit); sen olennaisena tuntomerkkinä on ihme. Legendat selittävät, miksi maailma on sellainen kuin on ja tähdentävät kristillisen etiikan mukaisten normien noudattamista. Myös muiden ns. korkeauskontojen piiristä tavataan pyhiä aiheita käsitteleviä kertomuksia, joiden ihmemotiivisto on eri uskonnoissa varsin samankaltaista.
Bookloren ja folkloren vuorovaikutus on ollut erityisen tärkeä legendojen synnyssä ja kehityksessä; kertomuksia pyhien henkilöiden ihmeteoista on merkitty muistiin ja siirretty näin aineistoksi kirkollisiin kirjoituksiin, joista ne ovat jälleen esimerkiksi kerjäläismunkiston välityksellä palautuneet muuntuneina kansan keskuuteen. Suomalaisen legendaston, joka on pääasiassa ortodoksiselta alueelta, aihelähteitä ovat Raamattu, apokryfievankeliumit (Proto-Jaakobin, Tuomaan ja Pseudo-Matteuksen evankeliumit) ja keskiaikaiset exempla-kokoelmat (yks. exemplum; nämä olivat lähinnä dominikaaniveljestön kokoamia ja käyttämiä saarnakokoelmia, joissa havainnollisin esimerkein valaistaan kristinoppia).
Kansanperinteenä legenda on lainannut aineksiaan muista kertomusperinteen lajeista – ihmesaduista, uskomus- ja paikallistarinoista sekä syntykertomuksista. Joskus legenda voidaan rinnastaa myös myyttiin: pyhimyslegenda perustelee pyhimyskultin (pyhimyksen vaikutusalueen eli patronaatin ja häneen kohdistuvat palvonta- ja avunpyyntömenot).
Proosalegendastomme jaotellaan sisällön, funktion tai alkuperän mukaan synty- tai selityslegendoihin (miksi haavan lehdet värisevät? miksi palokärki on musta ja miksi sillä on punainen päälaki?), opetus- ja varoituslegendoihin (Jeesus palkitsee köyhän talon asukkaat, jotka ovat armeliaita kerjäläisille, kun taas rikas talo joutuu kerjäläisten huonon kohtelun takia häviöön) sekä apokryfikertomuksiin (kertomus Marian, Joosefin ja Jeesus-lapsen paosta Egyptiin) ja evankeliumikatkelmien mukaelmiin (ruokkimisihme).
Runomuotoisesta legendasta käytetään nimitystä legendaruno (esim. Silta ja kirkko, Piispa Henrikin surmavirsi). Legendasatu tarkoittaa satumotiiveja sisältävää legendaa. Legendaloitsuiksi nimitetään kertovia loitsuja, joihin sisältyy legendanomainen historiola. Kvasilegenda on lainannut ainoastaan legendan ulkonaisia piirteitä, kuten henkilöstön tai näyttämön, ja tuloksena on fantasioiva, parodinen kasku (esim. kertomus poliitikosta taivaan portilla). (IRJ)
LEIKKI (game, play) tarkoittaa arkipuheessa yleensä kaikkea mielihyvänsävyistä toimintaa, jota suoritetaan pääasiassa huvin vuoksi, tarkoitusperäisen työn vastakohtana. Perinnetieteen kannalta leikki on määriteltävissä perinnäiseksi kulttuurin muodoksi, opituksi, määräsääntöjen puitteissa tapahtuvaksi ja usein kilpailuluonteiseksi toiminnaksi, jota sitäkin harrastetaan pääasiassa huvin vuoksi.
Edellisessä merkityksessä, mielihyvää tuottavana, mutta "hyödyttömänä" puuhailuna leikkiä esiintyy jo aivan pienillä lapsilla sekä eläimillä, erityisesti korkeammalle kehittyneillä selkärankaisilla. Perinnäiset kansanleikit (folk games), jotka ovat leikkejä nimenomaan etnologian tarkoittamassa mielessä, voivat olla yhtä hyvin aikuisten kuin lasten leikkejä.
Leikkejä on luonnehdittu ilmaisullisiksi kulttuurimalleiksi: ne ilmaisevat kulttuurin kannalta tärkeitä toiveita ja pyrkimyksiä. Miehen ja naisen roolien jyrkkä eroavuus heijastuu lasten roolijakoisessa leikkikulttuurissa.
Leikkeihin kuuluu oma sanastonsa ja säännöt, joiden puitteissa osanottajat kilpailevat keskenään voitosta tai häviöstä, paremmasta tai huonommasta asemasta tai leikkisuorituksesta. Tästä huolimatta kilpailutilanteen aikaansaaminen ei ole leikkien ainoa eikä aina edes tärkein funktio, vaan esim. vanhat kansanleikit ovat usein olleet naimaikäisen nuorison leikkejä ja sellaisina luonteeltaan eroottisia. Leikkeihin luetaan usein kuuluviksi myös perinnäiset pelit, voimainkoetukset ja kansanomainen urheilu. Leikkien ja tanssien välimaastoon sijoittuvat draamalliset laululeikit.
LIMINAALI. Käsitteellä liminaali (engl. liminality < lat. limen 'kynnys'; vrt. myös lat. margin 'raja') tarkoitetaan kulttuuriantropologiassa siirtymäriitin (rite of passage) välivaihetta, jolloin rituaalin organisoiva yhteisö merkitsee osanottajien – joko yksilön tai ryhmän – sosiaalisessa asemassa ja/tai kulttuurisessa ja psykologisessa tilassa tapahtuvat muutokset.
Termin on luonut etnografi Arnold van Gennepin siirtymäriittiteorian pohjalta antropologi Victor W. Turner (1920-1983). Teoria liminaalisuudesta ja sen erityisestä merkityksestä perinteisten yhteiskuntien sosiaalisessa elämässä perustuu Turnerin näkemykseen kulttuurisista symboleista ja niiden tehtävästä ilmaista käyttäytymistä ohjaaviin yhteisöllisiin arvokategorioihin liittyviä sekä denotatiivisia että konnotatiivisia merkityspiirteitä (ks. symboliantropologia).
Rituaalin liminaalitilassa yhteisö on ikään kuin rajalla, eräänlaisella 'ei-kenenkään-maalla', jossa kulttuuristen kategorioiden normatiivisuus on ikään kuin lakkautettu. Liminaalitila on 'pyhä kaaos': sille on tunnusomaista vapautuminen käyttäytymisnormeista ja kognitiivisista säännöistä. Liminaalitilassa osanottajien kulttuurista ja psykologista tilaa ilmennetään monimerkityksisin symbolein, jotka edustavat vastakohtaisia kategorioita kuten syntymää ja kuolemaa, kohtua ja hautaa, miehiä ja naisia (androgyyniset symbolit); symbolit voivat myös esittää (muusta erillään olevia) luolia ja leirejä, maanalisia ja maanpäällisiin paikkoja, antropo- ja teriomorfisia hahmoja kuten enkeleitä, merenneitoja, kentaureja, ihmispäisiä leijonia jne.
Liminaalitila on pyhä-tila, mikä tarkoittaa eräänlaista rajalla-oloa, jolloin rituaalin osanottajien kognitiivis-emotionaalista tietoisuutta määrittää erottelemattomuus, jakamattomuus ja kategorioimattomuus. Ks. myös rituaali.
Liminaaliset ilmiöt kytkeytyvät Turnerin mukaan sosiaalisen elämän keskeisiin taloudellisiin ja poliittisiin prosesseihin ja niiden ritualisoituihin transformaatioihin; ne koskevat kulttuurin ydintä ja ulottavat vaikutuksensa yhteisön kaikkiin jäseniin.
Ilmaistessaan yhteisön rituaalista tilaa käsitteillä 'liminaalinen' tai 'liminoidinen' (jälkimmäinen viittaa modernien yhteiskuntien kynnys- ja välitiloihin) Turner otti käyttöön vielä uuden käsitteen communitas. Hän loi numinoosia, apriorista ja kaiken transsendoivaa pyhää todellisuutta vastaavan käsitteen kuvaamaan sitä tilaa, jossa diskursiivinen, arkipäivän kognitioita ilmaiseva kieli, on 'lakkautettu'. Turner tarkoittaa communitas –käsitteellä yhteisöä, joka elää muutos- eli transformaatiotilanteessa, jolloin yhteisöllinen järjestys ei ole arkisella tavalla voimassa. Tällöin yhteisössä vallitsee spontaanisuuteen perustuva yhteydenpito. Turnerille communitas merkitsee sosiaalisiin roolikasaumiin, statuksiin ja statusseurantoihin perustuvan yhteisörakenteen vastakohtaa – epärakennetta (engl. anti-structure). (VA)
LOITSUT, (incantations) suorasanaisia tai runomittaisia sanakaavoja, joiden esittämisen, loitsimisen, kuvitellaan välittömästi saavan aikaan tai estävän jotakin tai pakottavan jonkin yliluonnollisen olennon toimimaan halutulla tavalla. Loitsut ovat miltei aina tiettyyn kaavaan vakiintuneita.
Rukousloitsut eroavat rukouksista siinä, että niiden esittämisen katsotaan tehoavan mekaanisesti, ilman rukoillun olennon tahdosta riippuvaa myötävaikutusta. Kristillisiä rukouksia on usein tällä tavoin käytetty loitsuina. Kertovat loitsut sisältävät ns. historiolan. Termi tarkoittaa muuten ei-eeppisen kansanrunoustuotteen (esim. juuri loitsun) lyhyttä eeppistä osaa. Historiolassa kerrotaan esim. Vapahtajan tai jonkun pyhimyksen tai muun uskomusten kohteen toiminnasta aktuaalia kriisitilannetta vastaava tapaus, jolloin loitsun uskotaan vaikuttavan jäljittelytaikuuden periaatteiden mukaisesti.
Syntyloitsuja on pidetty suomalaiselle perinteelle ominaisina. Oikeastaan kuitenkin myyttejä esitettäessä on kysymys samasta asiasta. Syntyloitsutkin sisältävät historiolan. Erona on, että kun kertova loitsu esittää tapauksen, jollaisen halutaan uudistuvan, syntyloitsu kertoo, miten se, johon halutaan vaikuttaa, on saanut alkunsa. Paha on voitettu, kun sen varsinainen olemus ja asema tunnetaan ja kerrotaan.
Manausloitsuilla eli manauksilla tarkoitetaan niitä loitsuja, joissa pahan aiheuttajaa, esim. tautia puhutellaan. Loitsija käskee voimallisen innoituksen vallassa loitsun tarkoitetta (esim. tautia tai sen aiheuttajaa) taipumaan tahtoonsa, palaamaan lähtöpaikkaansa tai menemään erityisiin manauspaikkoihin. Manaukset kuvastelevat sanojen itsetuntoista ylivoimaa: häpäisevin ja karkein sanoin niissä todetaan manattava mahtinsa menettäneeksi, tuhotuksi. Laajempimuotoisissa loitsuissa on manauksen paikka tavallisesti loitsun lopussa: se muodostaa loitsun kliimaksin. Varsinaisista manausloitsuista on erotettava varautumissanat, joissa loitsija luettelee suojanaan ja apunaan olevat väkevät voimat, olennot ja varusteet sekä korostaa omaa mahtiaan.
LÄHDEKRITIIKKI (source criticism) on tutkimuksen lähdeaineiston arviointia sen selvittämiseksi, mikä on käsillä olevan aineiston arvo tekeillä olevan tutkimuksen tavoitteiden kannalta. Historiantutkimuksen piirissä puhutaan ulkoisesta ja sisäisestä lähdekritiikistä.
Ulkoisen lähdekritiikin tehtävänä on sen tilanteen rekonstruoiminen, jossa lähde on syntynyt, ts. tiedon sijoittaminen oikeaan kontekstiinsa elävässä elämässä. Sisäisen lähdekritiikin tehtävänä taas on selvittää millainen todellisuuspohja lähteessä olevilla tiedoilla on ja miten siihen vaikuttaa lähteen tarkoitus. Vrt. reliabiliteetti ja validiteetti.
LÄÄKINTÄANTROPOLOGIA -termin (medical anthropology) suomalaisena vastineena näkee toisinaan myös nimityksen lääketieteellinen antropologia.
Pisimmät perinteet lääkintäantropologisella tutkimuksella on Englannissa ja Yhdysvalloissa, joissa se on kuitenkin kehittynyt hyvin eri suuntiin, johtuen osaksi kyseisten maiden antropologisen tradition erilaisuudesta. Yhdysvalloissa lääketieteellinen antropologia on ollut läheisessä vuorovaikutuksessa psykologian kanssa ja Englannissa taas lähinnä uskontotieteiden kanssa.
Lääkintäantropologia tuottaa tietoa terveyskäyttäytymisestä eri yhteisöissä ja kulttuureissa. Se tutkii sairastumiseen ja paranemiseen liittyviä ilmiöitä niiden sosiokulttuurisessa kontekstissa, sillä kulttuurissa on lähes mahdotonta lukea sairauden merkitystä ja asemaa, ellei tunne sen taustalla toimivaa perinnejärjestelmää. Sairaus on aina kulttuurinen tosiasia, olipa sitten kysymys sen havaitsemisesta, luokittelusta tai parantamisesta. Medikaaliantropologia onkin määritelty tieteidenväliseksi tiedonalueeksi, joka kattaa terveyteen ja sairauteen liittyvät fyysiset, psyykkiset, sosiaaliset ja kulttuuriset ilmiöt. Se pyrkii rakentamaan siltaa riippumattoman tarkkailun (etisistinen näkökulma) ja kohteena olevan menettelyn järkiperäisyyden ymmärtämiseksi (emisistinen näkökulma).
Lääkintäantropologisessa keskustelussa on haluttu viime aikoina erottaa yläkäsitteen sairaus (sickness) sisällä kaksi komponenttia: lääketieteellisesti diagnosoiva biomedikaalinen tauti (disease) ja subjektiivis-kultturipohjainen vaiva (illness), joista tauti käynnistää kulttuurissamme biomedikaalisen ja vaiva psykososiaalisen koneiston. Esimerkiksi kansanparantajien parannustaito perustuu huomattavalta osalta siihen, että he eivät paranna tautia vaan vaivaa. Jokaisessa kompleksisessa yhteiskunnassa toimiikin kolme lääkintäjärjestelmän kategoriaa eli sektoria: 1) perheparannus, 2) ammattimainen kansanlääkintä ja 3) virallinen medisiina (biolääketiede).
Perheparannusta luonnehditaan anglosaksissa terminologiassa populaarimedisiinaksi. Sana ilmaisee tälle parannussektorille ominaisimman piirteen: se on suurten kansankerrosten toimintaa. Tässä parannuskategoriassa ei hyödynnetä lainkaan lääkinnän spesialisteja, ei sen paremmin kansanparantajia kuin virallisen lääkintäjärjestelmän edustajiakaan. Sairaanhoidon keskeinen toimintaympäristö on tällä sektorilla koti, sillä populaarimedisiina on maallikkomaista maksutonta jokamiehen terveydenhoitoa. Se voi sisältää itselääkinnän, perhepiirissä – sukulaiset mukaan lukien – toteutetun hoidon, sosiaaliseen verkostoon (naapurit, ystävät) turvautumisen sekä yhteisön uskomuksiin ja aktiviteetteihin tukeutuvan parantamisen.
Seuraavaa sektoria luonnehditaan anglosaksisessa kielenkäytössä termillä kansanlääkintä (engl. folk medicine). Kansanparantajien hallitsema parannussektori on monien komponenttien sekoitus. Osalla komponenteista on yhtymäkohtia ammattilääketieteeseen, useimmilla kuitenkin tavalliseen kansanlääkintään. Kansanparantajasektori sisältää mm. suullisesti välittyneitä uskomuksia, jotka on johdettu ammattilääkinnästä tai perheparannuksesta. Kansanparantajat valtaavatkin paikan kotiparannuksen ja virallisen parannussektorin välistä. Kansanparantajasektorin on katsottu olevan erityisesti leimallinen hoitomuoto ei-länsimaisissa kulttuureissa siitä huolimatta, että kaikissa yhteiskunnissa tavataan koko joukko tämän ryhmän parantajia. Nykyisin kansanparantaja-nimikkeen takaa löytyy nikamanniksauttajia, akuhierojia, yrttien ja rohtojen tuntijoita, rukouksella parantajia, kaukoparantajia, sanoilla ja kosketuksella parantajia jne.
Tieteellinen sektori eli professionaali medisiina käsittää kaiken virallisen bio-medikaalisen toiminnan tapahtuipa se sitten laitoksissa tai yksityistiloissa. Tämä sektori on useimmissa maissa pyykitetty lainsäädännöllä. Biolääketiede, kuten länsimainen tiede yleensäkin, perustuu tieteelliseen rationalismiin. Se merkitsee sitä, että kaikki oletukset ja hypoteesit on voitava testata ja verifioida objektiivisesti, empiirisissä ja kontrolloiduissa olosuhteissa. Terveys ja sairaus ovat todellisia vain silloin, kun ne voidaan todeta tällaisin keinoin. Biolääketieteen edustajia kiinnostaa kliininen todellisuus, jossa biologinen on painavampaa ja todellista ja kliinisesti merkitsevämpää ja kiinnostavampaa kuin psykologiset tai sosiokulttuuriset näkökulmat.
Amerikkalaisessa kielenkäytössä sitä lääkintäantropologian osa-aluetta, joka kuvaa vain kirjoituksettomien kulttuurien lääkinnän tutkimusta, nimitetään termillä etnomedisiina. Eurooppalaisessa terminologiassa etnomedisiina on kuitenkin lääkintäantropologian synonyymi käsittäen tutkimuskohteekseen myös länsimaisen lääkinnän. Etnomedisiina-termiä ei kuitenkaan läheskään aina käytetä vastaamaan lääkintäantropologian koko kenttää, vaan sillä tarkoitetaan nimenomaan kansanomaista parannustaitoa, joten oppilääketiede ja terveydenhuolto jäävät sen ulkopuolelle. Näin rajautuu myös suomalainen etnomedisiinan synonyymi kansanlääkintä, jolla ymmärretään ns. perinteistä lääkintää. Kansanlääkinnälle ominainen piirre on se, että sen hoitomuodot ja tietämyksen siirto sekä säilyminen on pääasiallisesti suullisen perinteen ja käytännössä opitun taidon varassa. Yleensä kysymys on spesialisoituneiden maallikkojen lääkinnälli-sestä tietämyksestä ja menettelyistä sekä itsehoidosta. (MNK)
MAAILMANKATSOMUKSELLA (weltanschauung) on useita käsitehistoriallisia juuria, jotka haarovat yhtäällä yksilöpsykologisiin selitystapoihin, toisaalla kollektiivisiin ja yhteiskunnallisiin muodostumiin; jälkimmäisessä tapauksessa maailmankatsomus lähenee ideologian käsitettä, jonka synty-ympäristö ja esiintymisyhteydet ovat pääsääntöisesti institutionaalisia. Kolmannella taholla kielenkäyttöön on juurtunut tieteellisen maailmankatsomuksen käsite, jonka mukaan siihen kuuluvien tosiasiaväitteiden on oltava yksittäisistä henkilöistä riippumattomia ja tieteen vaatimusten mukaan perusteltavissa.
Painotuksesta riippuen maailmankatsomus voidaan ymmärtää joko maailmankuvaa laajemmaksi muodostumaksi kannanottoineen, perusteluineen ja arvostuksineen tai maailmankuvan aktiiviseksi, toimijoiden sille antamaksi normatiiviseksi ja siten toimintaa ohjaavaksi tulkinnaksi. Maailmankatsomukseen laajalle kehälle kuuluvat myös käsitykset elämän tarkoituksesta, mielekkyydestä, variaatiosta sekä ihmisen asemasta ja tehtävistä maailmassa; tällaisten pohdintojen kokoavana nimityksenä tavataan käyttää elämänkatsomusta, johon sisältyy mm. ihmiskäsityksen erilaisia tulkintoja. (SK)
MAAILMANKUVA (world view) perinnetieteen käsitteenä viittaa sekä olemassaoloa koskeviin peruskäsityksiin että eritasoisten tiedollisten järjestelmien tutkimiseen. Käsiterealismiin nojaavan kannan mukaan maailmankuva voidaan ymmärtää sellaiseksi tietojen, arvostusten ja taitojen kokonaisuudeksi, jonka kulttuurin jäsenet itselleen ominaisella tavalla hallitsevat. Nominalistisesta näkökulmasta katsoen maailmankuva on ensisijaisesti tutkijan teoreettinen, empiriaa jäsentävä ja tuloksia integroiva käsite. Konseptualistisen tulkinnan mukaan maailmankuva käsitysten ja mielikuvien muodostumana on olemassa ihmisten mielessä (kollektiivisessa tajunnassa), mutta sitä voidaan tarkastella vain erilaisten ilmausten välittämänä, mikä taas antaa aiheen siihen tärkeään metodiseen huomautukseen, ettei maailmankuvaa pidä samastaa niihin aineistoihin, joiden perusteella siitä tehdään päätelmiä.
Maailmankuvien tutkimuksessa on etenkin 1980-luvulta lähtien painotettu niiden kognitiivista ja systemaattista luonnetta. Jos maailmankuvaa muodostavat tiedot ovat tieteellisin menetelmin hankittuja ja perusteltuja, puhutaan tieteellisestä maailmankuvasta. Sen sijaan kansanomaisen maailmankuvan kohdalla yhtenäisyyden enempää kuin johdonmukaisuudenkaan vaatimukset eivät ole ilman muuta päteviä. Tieteellinen ja kansanomainen maailmankuva eivät kuitenkaan ole sillä tavoin hierarkkisessa suhteessa, että edellisen avulla voitaisiin selittää tyhjentävästi jälkimmäinen tai korjata siinä havaittavat "virheet". (SK)
MAGIA, supranormaalien olentojen, voimien ja vaikutusten valvontaan, hallintaan ja pakottamiseen perustuva menettelytekniikka. On kuitenkin otettava huomioon, että kategoriat 'yliluonnollinen' ja 'luonnollinen', 'maaginen' ja 'reaalinen' (tai 'rationaalinen') ovat tutkijan luokituksia; kansanomaisessa ajattelussa ne eivät asetu vastakohdiksi tai sulje toisiaan pois. Maagisesti ajatteleva ihminen ei suinkaan aina erota uskomuksellisia ja reaalisia syy- ja seuraussuhteita. Maagiselle ajattelulle on tunnusomaista, ettei syyn ja seurauksen välissä olevaa prosessia tarkemmin analysoida tai pohdita.
Koska magiassa yleisesti operoidaan persoonattomilla voimilla ja vaikutuksilla, sen voi sanoa edustavan käytäntöön sovellettua dynamistista maailmankäsitystä.
Uskonnon ja magian eron katsotaan tavallisesti (J.G. Frazeria seuraten) olevan siinä, että uskonnossa ihminen nöyrästi alistuu supranormaalien olentojen ja mahtien tahtoon, kun taas magiassa hän uskoo kykenevänsä riittitekniikalla hallitsemaan niitä ja pakottamaan ne noudattamaan omaa tahtoaan.
Maagisten menettelyjen perustana on usein analogiaa käyttävä ajattelutapa "sama aiheuttaa samaa" (similia similibus: vettä pirskottelemalla aiheutetaan sade), "mikä tapahtuu kuvalle, tapahtuu kuvatulle" (tuhoamalla vihollisen kuva tuhotaan itse vihollinen) tai "kerran kosketuksissa olleilla on jatkuva yhteys" (kontigviteetti) tai "osa edustaa kokonaisuutta" (pars pro toto: jos kyntesi on vieraan hallussa, olet itse vieraan vallassa). Tähän ns. sympateettiseen magiaan kuuluvat menettelyt ovat joko jäljittely- tai kosketustaikuutta. Nimitys viittaa siihen alitajuiseen olettamukseen, että kahden sinänsä erilaisen kohteen välillä voi vallita "sympatia"; ne assosioidaan siis toisiinsa joko havaitun yhtäläisyyden tai kerran vallinneen kosketuksen perusteella.
MANISMI (lat. manes, 'vainajien sielut'), vainajainpalvonta. Tutkimushistoriaan kuuluvaa termiä käytetään myös uskonnon syntyteoriasta, jonka kannattajat näkevät uskonnon alku- tai varhaismuodon esi-isien palvonnassa.
MATRIARKAATTI, äidinvalta, äidinoikeus. Järjestelmä tai organisaatio, jossa valta on keskittynyt naisille (vrt. patriarkaatti). Varhaiset evolutionistisesti suuntautuneet antropologit olettivat, että matriarkaatti on ollut yksi kehitysvaihe ihmiskunnan historiassa, mutta tästä ei ole löytynyt todisteita. Naistutkimus ei nykyään pidä kysymystä historiallisen matriarkaatin olemassaolosta kovin tärkeänä asiana, mutta on ollut kiinnostunut siitä visiona, joka viittaa toisenlaisten valtasuhteiden mahdollisuuteen yhteiskunnassa. Matrilineaalisuutta eli naisen (äidin) kautta laskettavaa polveutumista ja periytymistä ei tule sekoittaa matriarkaattiin, sillä matrilineaalisissakin yhteisöissä valta on miehillä. (ELK)
MEMORAATTI, (memorate) supranormaalia koskeva kokemuskertomus. Kokijana voi minä-kertojan lisäksi olla kertojan (läheisesti) tuntema ihminen: perheenjäsen, sukulainen tai naapuri. Memoraatilla ei ole kiinteää muotoa. Etenkin minä-muotoiset memoraatit ovat tuoreen tuntuisia ja suggestiivisia. Toisissa memoraateissa voi havaita kehitystä kohti kiinteämuotoista tarinaa; näissä memoraateissa näkyy perinteisiä aineksia ja niiden kerrontatapa on hioutunut 'hyvän kertomuksen' konventioiden mukaiseksi. Kiteytyneet memoraatit ovat ilmeisesti monta kertaa läpäisseet sosiaalisen kontrollin.
Memoraatin ytimenä on usein yllättävän, jollain tavalla problemaattisen supranormaalin elämyksen autenttinen kuvaaminen ja myös elämyksen tulkitseminen perinteen ja ajankohtaisten intressien valossa.
Memoraatille on yritetty tuottaa analogisia rinnakkaistermejä; nämä viittaavat kiteytymättömiin historiallista menneisyyttä koskeviin kertomuksiin (vrt. historiallinen tarina) tai kiteytymättömiin humoristisiin kertomuksiin (vrt. kasku, anekdootti). Edellisiä on nimitetty kronikaateiksi (chronicate) (raportti kertojan tai hänen lähipiiriinsä kuuluvan henkilön tuntemasta historiallisluonteiseksi mielletystä tapahtumasta) ja jälkimmäisiä jokulaateiksi (joculate). Kronikaatti- ja etenkään jokulaatti-termi eivät ole saaneet laajaa levikkiä.
MENTALITEETTI (mentality) rinnastuu statukseltaan mm. sellaisiin perinteentutkimuksen käsitteisiin kuin maailmankuva ja eetos. Sillä ei ole täsmällistä tai edes vakiintunutta suomenkielistä vastinetta. Tavallisimmin mentaliteetin synonyymina on käytetty mielenlaatua, mutta se voidaan ymmärtää myös tunnestruktuurina tai kulttuurisesti määräytyneiden ominaisuuksien järjestelmänä.
Teoreettis-metodiselta kannalta mentaliteetista voidaan puhua yksikössä, mutta empiirisenä käsitteenä se on monikollinen (mentaliteettien historia, etnografia jne.).
Mentaliteettien erityisenä piirteenä on pidetty niiden ajallista hitautta, ns. pitkää kestoa, mikä ainakin hypoteesina lupaa meille pääsyn menneiden sukupolvien kokemus- ja elämysmaailmaan.
Vuosisadan alun antropologiassa oltiin ennen muuta kiinnostuneista ns. primitiivisestä mentaliteetista, joka 1930-luvulla ja vielä toisen maailmansodan jälkeenkin laajentui kulttuurirelativismin hengessä ns. kansanluonteiden kuvaamiseen. Mentaliteettien historiassa näille rinnakkaisia tarkastelutapoja olivat kulttuurihistoriallinen ja demografinen vaihe, kunnes 1970-luvulla historioitsijat omaksuivat mentaliteettien tutkimukseen tuolloisen (kulttuuri)antropologian vaikutteita.
Vuodelta 1974 on peräisin ranskalaisen historioitsijan J. Le Goffin paljon siteerattu, uutta näkökulmaa heijastava luonnehdinta: "Mentaliteettien historia työskentelee arkipäiväisyyksien tasolla ja pyrkii paljastamaan sen, mikä on epäpersoonallista yksilön ajatusmaailmassa, sen mikä yhdistää Caesarin ja hänen vähäpätöisimmän legioonalaisensa, Ludwig Pyhän ja hänen alustalaisensa, Kolumbuksen ja hänen nuorimman matruusinsa."
Vaikka mentaliteetteja pidettäisiinkin kokoavina ja kollektiivisina muodostumina, niin on tärkeätä ymmärtää, että yhteistenkin ilmaisujen merkitykset saattavat vaihdella suurestikin ryhmästä ja tilanteesta toiseen ja eri aikoina. Tämän vuoksi myöskään mentaliteetteja ei pidä samaistaa niihin aineistoihin, joiden pohjalta mentaliteetteja koskevia päätelmiä tehdään (vrt. maailmankuva). (SK)
MERKKI, MERKKIEN LAJIT. Ihmiset käyttävät tiedonkäsittelyssääns merkkejä ja merkkijärjestelmiä. Merkki on jotakin, joka tietyssä yhteydessä esittää jotakin jollekulle (Ch. Peirce). Merkki koostuu kolmesta osatekijästä: muodosta (kielellinen merkki muodostuu äänneyksiköiden jonosta, esimerkiksi ( k + ä + ä + r + m + e ), tarkoitteesta, johon merkillä viitataan (tietyn näköiset ja -tapaiset eläimet) sekä merkityksestä (tarkoitteen käsitteistyksestä, tässä tapauksesta eläinkategoriasta 'serpens'). Merkitys, mielessä oleva tiedon representaatio (edustuma), voidaan kielentää, ts. hahmottaa ja ilmaista äänneyksiköin; se voidaan usein myös visualisoida eli hahmottaa ja ilmaista kuvallisesti.
Merkkien peruslajit ovat ikoni, indeksi ja symboli. Ikoni on tarkoitteensa (enemmän tai vähemmän näköinen) kuva. Monet liikennemerkit ja mainokset ovat ikonisia. (Ikonilla on myös muita merkityksiä; se on ortodoksien käyttämä pyhä kuva sekä tietyn kulttuuri-ilmiön tai ryhmän tunnushahmo, prototyyppi tai esikuva.)
Indeksille on ominaista se, että sen muoto on syy-, seuraus-, yhteenkuuluvuus- tai muussa (ei-kuvanomaisessa) suhteessa tarkoitteeseensa. Savu on tulen indeksi; ihmisen ääni toimii usein indeksisenä merkkinä puhujan sukupuolesta ja iästä.
Symboli eroaa muista merkkilajeista siten, että sen muoto ei juonnu tarkoitteesta; myös muodon ja merkityksen suhde on arbitraarinen eli mielivaltainen. Äänneyksikköjonoa /käärme/ ei ole valittu 'serpens'-kategorian äänelliseksi hahmoksi mistään 'luonnollisesta' syystä. Kielellisen symbolin merkityksen ja muodon suhde on samalla konventionaalinen; sen pohjana on sanaton sosiaalinen sopimus siitä, että tietyllä äänneyksikköjonolla (/käärme/) viitataan tiettyyn olioluokkaan. Symbolisista merkkijärjestelmistä tärkein on ihmiskieli (luonnollinen kieli).
Symboli-termi saa lisämerkityksiä mm. kirjallisuuden ja taiteen tutkimuksessa sekä symboliantropologiassa (ks. tätä). (SA)
METAFORA, kieli- ja mielikuva, jossa on yhdistetty kahden kategorian (X, Y) aineksia tietyn kaltaisuuden (Z) perusteella: X on ikään kuin Y, suhteessa Z. Esimerkiksi kalevalaisen lyriikan ilmaisut "lintuseni", "marjaseni" viittaavat rakastettavaksi koettuun ihmiseen (partneriin, sukulaiseen, lapseen, ystävään), koska tämän miellyttävyys muistuttaa sievän laululinnun ja makean, värikkään marjan miellyttävyyttä. Häärunoissa morsianta hakemaan tullut sulhanen oli puolestaan kotka, joka sieppasi parvesta parhaan "kotikanan".
Mallintava kategoria ('marja') ja kohde ('rakastettu') eivät useimmiten voi vaihtaa paikkaa (mansikanpoimija ei puhu marjasta 'rakastettuna'); joissakin metaforissa tämä kuitenkin on mahdollista. Esimerkiksi 'metsä' voitiin mallintaa 'kyläyhteisön' tai 'talon' avulla: metsällä oli esimerkiksi isäntä ja emäntä. Tällöin myös kyläyhteisöä voitiin kuvata metsäisin mielikuvin: kyläläiset tai talonväki saatettiin esittää laulajaa uhkaavina susina ja karhuina. (SA)
METONYMIA, kieli- ja mielikuva, joka perustuu jonkin osan, piirteen (attribuutin) tai tämän arvon poimimiseen oliota (kategoriaa) mallintavasta skeemasta. Esimerkiksi eräkulttuurissa voitiin käyttää ilmaisua "jousi" viittaamassa täysi-ikäiseen mieheen; kaskikulttuurissa käytettiin ilmaisua "kirves". 'Miehen' skeeman yhtenä piirreluokkana oli 'miehen työvälineet'; näistä poimittiin tärkein ja erottelevin (suhteessa naiseen) edustamaan 'miestä' ja tämän produktiivista voimaa.
Klassisessa poetiikassa esitellään metonymian lajeja. Näistä tunnetuin on synekdokee, jossa osa (esim. "kruunu") edustaa kokonaisuutta (hallitsijaa tai keskushallintoa). (SA)
METRIIKKA. Runomitta antaa runomuotoisen folkloren esittäjälle säännöstön, joka rajoittaa runoa tuotettaessa käytettävien mahdollisuuksien määrää, toimii muistiteknisenä mallina ja apuneuvona – toisaalta se antaa myös laulajalle säädellyn luovan vapauden.
Seuraavassa esitellään vain muutamia metriikan peruskäsitteitä. Runojalka (tahti) on runomitan perusyksikkö. Se koostuu tavujaksosta, jossa on tavallisesti 2–4 tavua. Näistä on yksi (harvemmin 2) painollinen ja loput painottomia. Painollisuutta merkitään tässä aksentilla ' ja painottomuutta |-merkillä.
Kussakin runojalassa painottomien ja painollisten tavujen järjestys on olennaista ja sen mukaan niille on annettu nimityksiä:
1. Painollinen + painoton = trokee ' |
Váka vánha V´äinäm´öinen
2. Painoton + painollinen = jambi |'
Jo jóutui ármas áika
3. Painollinen + kaksi painotonta = daktyyli ' ||
Pílviennóstaja ´Zeus näin vástasi h´älle ja láusui
4. Kaksi painotonta + painoton = anapesti || '
Sydäméssäni hítaasti ítää
Runosäkeessä on määrätty määrä tahteja (runojalkoja). Niinpä suomalainen kalevalasäe koostuu perusmuodossaan neljästä trokee -runojalasta:
' | / ' | / ' | / ' |
Láski láulellén vesíä
Kalevalaista metriikkaa on kuvattu tarkemmin hakusanan kalevalamitta kohdalla.
Uusimittaisen eli riimillisen kansanlaulun (rekilaulun) säe koostuu 2–4-tavuisista tahdeista (runojaloista); näitä voi olla yhdessä säkeessä säejaottelusta riippuen 3–7 ("suu minun nauroi ja sydämeni itki", "matalan torpan hiilloksella käsiäni lämmittelin"). Yleisimmät mitat ovat trokee ja daktyyli. Myös nelitavuisia tahteja esiintyy; niitä kutsutaan peoniksi (painollinen + kolme painotonta tavua: híilloksella). Jos säkeistö jaetaan neljään säkeeseen, loppusoinnutettuja neljästä säkeestä oli tavallisesti vain kaksi:
Kaik ne olliit sen kylä tytöt
pikkaraisii mustii.
Meijä kylä varikset
on samallaisii justii.
Jos säkeistön katsotaan koostuvan vain kahdesta säkeestä (Kaik ne olliit sen kylä tytöt pikkaraisii mustii + Meijä kylä varikset on samallaisii justii), riimi tulee molempiin. Ks. riimillinen kansanlaulu. (LH & SA)
MOTIFEEMI, (motifeme) kertomuksen abstrakti perustapahtuma; termi vastaa V. Proppin funktio -käsitettä. Motifeemit/funktiot esiintyvät usein yhdistelminä (puute & puutteen poistaminen, kielto & kiellon rikkominen & rikkomisen seuraukset). Motifeemi-termi ei ole juurtunut käyttöön kertomusten (epiikan) rakenteiden tutkimuksessa. Ks. funktio; strukturalismi. (SA)
MOTIIVI, (motif) sisällöllinen yksikkö proosa- tai runotekstissä. Motiivin vastineena käytetään usein aihelmaa, joskus myös elementtiä tai piirrettä. Ihmesadun esine, joka alkaa vuotaa verta sen omistajan kuoltua ("life-token", elossaolomerkki), on tyypillinen motiivi. Folkloristit ovat käyttäneet motiivi-termiä löysästi. Esimerkiksi S. Thompsonin teoksessa Motif-Index of Folk Literature 'motiivi' voi tarkoittaa kertomuksen aihetta tai pääteemaa ("Creation of the Sun"), tapahtumajaksoa ("The Obstacle Flight", ihmeellistä pakoa) tai kertomusmaailman piirrettä ("joentakainen tuonela", "merenneidon lumivalkea iho"). Tämän vuoksi motiivi-termiä käytettäessä tulee määritellä sen suhde tekstikokonaisuuteen ja laajempiin sisällöllis-formaalisiin yksiköihin kuten teemaan, episodiin, perus- ja osatapahtumiin. (SA)
MOTIIVIATTRAKTIO, eri lähteistä peräisin olevien aihelmien kasautuminen jonkin dominantin suosikkihahmon kuten Väinämöisen, Kuikka-Koposen, Laurukaisen tai pirun ympärille. Motiiviattraktio ei ole sattumanvaraista vaan johdonmukaista sikäli, että nähtävästi useiden runoilijoiden ja kertojain yhteistyön tuloksena Väinämöisestä on hahmotettu sekä šamaanin että kulttuuriheeroksen perikuvat, Ilmarisesta seppäheeroksen, Kuikka-Koposesta silmänkääntäjän, Laurukaisesta sissin perikuva.
MUISTELMA, (memoir) muistelukertomus tai kronikaatti, voidaan tunnistaa muistelukerronnasta omaksi lajikseen. Sillä on yhteisiä piirteitä elämänhistorian ja tarinan kanssa. Muistelma on retrospektiivinen, ts. menneisyyteen kohdistuva ja elettyyn todellisuuteen viittaava. Sen lisäksi, että se viittaa tekstin ulkopuolella elettyyn ja koettuun todellisuuteen ja alistaa sen punnittavaksi, kertomus tuo esiin sekä yhteisöllisiä että subjektiivisia käsityksiä. (UMP)
MUISTELUKERRONTA, (recollected narration) Henkilökohtainen kerronta (first person narrative) tai kokemuskerronta (personal experience narrative/personal narrative) sekä muistelukerronta ovat minä-muotoisia esittäjän omiin tai hänen lähipiirinsä elämänvaiheisiin ja kokemuksiin perustuvia kertomuksia. Muistelukerronta voidaan erottaa kokemuskerronnasta Walter Benjaminin mukaan seuraavasti:
"Koettu tapahtuma on rajallinen, ainakin kokemisen piiriin rajoittuva, mutta muistettu tapahtuma on rajaton, koska se on vasta avain kaikkeen ennen olleeseen ja jälkeen tulevaan."
Muistelukerronta perustuu kollektiivisiin malleihin ja käsityksiin, se on usein tietyn ryhmän esim. perheen, suvun, työläisryhmän, asuinyhteisön tai vaikkapa puolueen jäsenten perinnettä. Muistelukerrontaa voidaan luonnehtia myös "muistiyhteisön" ylläpitämäksi perinteeksi. Kerronnan sisällöt ovat laajalevikkisiä ja muodot usein kaavamaisia ja kiteytyneitä, koska samoja asioita kerrotaan toistuvasti.
Muisteluluonteisten kertomusten kategorioita ovat elämänhistoria, memoraatti, muistelma, "huhu" ja "juoru" sekä tarinaa ja kaskua lähenevä uudistermi "juttu". Yksilöllisen ja yhteisöllisen perinneaineksen välille ei voida vetää selvää rajaa. Perinteentutkijan tehtävä on tekstien – suullisten tai kirjallisten – kollektiivisuusasteen määrittäminen. (UMP)
MUISTITIETO (oral history) määritellään etnologian piirissä tiedoksi, joka ei pohjaudu kirjallisiin lähteisiin, vaan tiedonantajan muistiin. Sitä pidetään luotettavana silloin, kun tiedonantaja kertoo omakohtaisesti kokemastaan. Luotettavuuden edellytyksenä on lisäksi se, että tutkittavasta kysymyksestä on käytettävissä useita yhtäpitäviä muistitietoja (todistajalausuntoja). On huomautettu, että ellei yksilön muistitiedolla ole jatkuvuutta, ts. jos sitä ei edelleen kerrota tai omaksuta, ei kysymyksessä ole perinne.
Käytännössä se, mitä muistaa ja miten muistamansa tulkitsee, on sidoksissa vuoropuheluun poliittisten, kulttuuristen ja henkilökohtaisten arvojen välillä nykyhetkessä. Keskeistä muistitiedon tarkastelussa onkin historiallisen muistin käsite. Muisti on sekä yksilöllistä että sosiaalista. Muistin sosiaaliseen luonteeseen kuuluu olennaisena osana yhteisön muisti, joka tulee esiin niissä rakennuksissa, maisemissa, asiakirjoissa, esineissä, kirjoissa jne., joita säilytetään eri instituutioiden toimesta. David Lowenthal hylkää mielivaltaisena rajan yksilöllisen ja sosiaalisen muistin välillä tutkimuksessaan The Past is a Foreign Country (1985). Tärkeää muistamisessa on kyky unohtaa, valita ja hylätä kokemusten tulvasta muistettava ja kerrottava. Muistaminen on kommunikointia sanojen, mielikuvien ja kirjoitetun tekstin välillä.
Folkloristit eivät ole juurikaan pohtineet 'muistitietoa' menneisyyttä koskevana tietona, muistelukerrontana ja oman menneisyyden tulkintana. Tutkijat ovat pitkään suhtautuneet historialliseen muistitietoon epäluuloisesti, he eivät ole luottaneet siihen, että kronologinen etäisyys voisikin olla merkityksetön läheiseen henkilökohtaiseen osallisuuteen verrattuna. Alessandro Portellin mukaan muistitieto (ja historiallinen folklore) kertookin enemmän siitä, mitä ihmiset uskoivat, että heidän tuli tehdä tietyssä historiallisessa tilanteessa ja mitä he kerrontahetkellä ajattelevat, että he tekivät. Portelli korostaa, että se mitä ihmiset uskovat on historiallinen fakta siinä missä todellinen tapahtumakin on historiallinen fakta. Muistitiedossa ja historiaan liittyvässä folkloressa arvokasta ovatkin kertojan esiin nostamat tapahtumat ja ilmiöt sekä niiden tulkinta. (UMP)
MYSTIIKKA, uskonnonharjoituksen ja elämän muoto, jossa pääpaino ei ole dogmeilla eikä rituaaleilla vaan syvällisillä elämyksillä, joita leimaa pyrkimys välittömään yhteyteen supranormaalin maailman kanssa.
MYTOLOGIA. 1) Jumalaistarusto, esim. jonkun kieliryhmän tai kansan piirissä tunnetut myytit ("germaaninen mytologia") tai jokin aiheeltaan samantapaisten myyttien sikermä ("kosmografinen mytologia"). 2) Myyttejä koskeva tutkimus. Modernin uskontotieteen katsotaan syntyneen vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta myyttien tieteellisen selittämisen perusmalleja voidaan juontaa jo antiikin Kreikasta.
MYYTTI, (myth) jumalaistaru, uskonnolliseen maailmankäsitykseen kuuluva kertomus suuren alkuajan, maailman luomiskauden, perustavalaatuisista tapahtumista, jumalten ja kulttuuriheerosten esikuvallisista teoista, joiden ansiosta maailma, luonto ja kulttuuri kaikkine osailmiöineen syntyi ja sai vielä nykyhetkessäkin vaikuttavan järjestyksensä.
Myytti ilmaisee ja vahvistaa yhteisön uskonnollisia arvoja ja normeja, tarjoaa seurattavia käyttäytymismalleja, todistaa käytännöllispäämääräisen rituaalin tehon ja perustelee kultin pyhyyden. Monien myyttien tärkein elinympäristö on riitti, säännönmukainen, yhteisöllinen ja perinnäinen uskonnollinen meno. Myytin rituaalinen esittäminen merkitsee maailmanjärjestyksen puolustamista: pyhiä esimerkkitapahtumia jäljittelemällä maailmaa estetään sortumasta kaaokseen. Luovan alkutapahtuman, esimerkiksi parantajajumalan aikojen alussa suorittaman taudinparannuksen, toistaminen on myytin ja riitin yhteistavoite: näin tuodaan alkutapahtuma nykyhetkeen ja myös sen tulos, esimerkiksi taudin parantaminen, saadaan aikaan tässä ja nyt.
Monet myytit ovat eläneet myös 'puhtaina' kertomuksina, joko suullisina tai kirjallisina. Niiden funktioita ovat olleet opettaminen, maailman selittäminen ja perusteleminen ("etnometafysiikka") mutta myös viihdyttäminen.
Arkikielenomaista myytti-termin käyttöä on vältettävä uskontotieteellisesti epätäsmällisenä (arkipuheessa myytti merkitsee usein nimenomaan epätotta, haaveellista, harhaantunutta jne.)
Kvasimyytti on myytin mallin mukaan mutta ilman vakavaa tarkoitusta sepitetty kertomus, jonka tavoitteena voi olla esimerkiksi pilkan ja halveksimisen ilmaiseminen näennäisen alkuperän esittämisen ja perustelemisen varjolla. Kvasimyytti on esimerkiksi kertomus naisen luomisesta koiran hännästä, minkä johdosta naiset ovat luonteeltaan häijyjä, tai pirun hännästä tai käärmeestä, mikä selittää naisten pahuuden. Kvasimyytit ovat usein viihteellisiä, jopa irvokkaan huvittavia, toisinaan taas moraalis-pedagogisia, esimerkiksi tupakasta varoitetaan kertomalla, että se on kasvanut ensimmäisen kerran porton haudalla, ja viinasta kertomalla, että viinanpoltto on paholaisen opettamaa.
NAISTUTKIMUS, TYTTÖTUTKIMUS, MIESTUTKIMUS (women’s studies, girls’ studies, men’s studies) Naistutkimuksen juuret ovat Yhdysvaltojen ja Länsi-Euroopan 1960-luvun kulttuurisessa ja poliittisessa radikalismissa ja tämän synnyttämässä naisliikkeessä. Taustalla olivat toisen maailmansodan aiheuttamat muutokset naisten asemassa, muutokset, jotka mahdollistivat yhä useamman naisen osallistumisen paitsi kodin ulkopuoliseen työelämään, myös akateemiseen koulutukseen ja tutkimustyöhön. Naisten lisääntynyt tutkimustoiminta kohdisti kiinnostuksen tieteellisessä tutkimuksessa vallitsevaan epätasapainoon sukupuolten välillä ja naisten näkymättömyyteen tutkimuksissa. Miesten ajatukset ja elämä olivat tutkimuksissa käytetty mittapuu ja standardi eivätkä naisten omat kokemukset ja ajatukset näkyneet. Naistutkimuksen ensimmäisiä haasteita oli siten tehdä naiset näkyviksi sekä tutkimuksen kohteina että tutkimuksen tekijöinä.
Naistutkimus pyrkii paitsi purkamaan aiemmin vallinneita, naisten osuutta laiminlyöviä tutkimusotteita ja -näkemyksiä, myös rakentamaan uutta teoretisointia ja käsitteellistämään uudestaan monia tieteessä vallinneita määrittelyjä ja ajattelutapoja sekä sukupuolesta että tieteestä yleensä. Näitä tehtäväkenttiä on kutsuttu naistutkimuksen purkamis- ja rakentamisprojekteiksi. Naistutkimuksessa on usein mukana emansipatorinen aspekti, joka tarkoittaa sitä, että ryhmät tai yksilöt pyrkivät vapauttamaan itsensä alistavista rakenteista tai käytännöistä. Nämä alistavat käytännöt ja rakenteet on nähty naistutkimuksen eri suuntauksissa eri tavoin ja eri perspektiiveistä. Tähän ongelmakenttään liittyvät esimerkiksi keskustelut vallasta, patriarkaatista ja sukupuolijärjestelmästä (gender system).
Naistutkimuksen keskeisiä tutkimuskohteita ovat olleet esimerkiksi naisen asema eri aspekteilla (esim. taloudellinen, sosiaalinen, kulttuurinen aspekti) määriteltynä, sukupuoliroolit ja sukupuolia koskevat ihanteet ja arvot sekä sukupuolten muotoutuminen ja määrittely yhteiskunnassa ja yhteisössä. 1980–1990-luvuilla naistutkijat ovat yhä enenevässä määrin keskustelleet myös koko sukupuolikäsitteen ja nais- ja mieskategorioiden problemaattisuudesta. Naistutkimuksen kenttä on nykyisin laaja ja heterogeeninen ja sisältää hyvin erilaisia ajatussuuntia. Esimerkiksi naistutkimuksen peruskäsitteitä "nainen", "sukupuoli" "feminismi", "ero", "seksuaalisuus" ja "valta" voidaan määritellä hyvin eri tavoin erilaisissa naistutkimuksellisissa lähestymistavoissa. Folkloristisen naistutkimuksen kiinnostuksen kohteina ovat olleet varsinkin seuraavat asiat: 1) miten naiset ja miehet esitetään folkloressa, 2) sukupuolispesifit folkloren käyttötavat ja perinteenlajit, 3) naiset folkloren esittäjinä sekä 4) naisten asema folkloristiikassa ja sen tieteenhistoriassa.
Tyttötutkimus syntyi vastapainoksi ja täydentäjäksi sukupuolineutraaliksi oletetulle nuorisotutkimukselle, joka usein kuitenkin oli käytännössä tutkimusta pojista. Brittiläisen tyttötutkimuksen voi katsoa alkaneen 1970-luvulla Birminghamin kulttuurintutkimuksen koulukunnan piirissä, jossa tutkittiin marxilais-feministisistä lähtökohdista varsinkin työväenluokan tyttöjä. Luokka-aseman lisäksi tutkimuksen kohteina olivat esimerkiksi seksuaalisuus ja seksismi, työ ja työttömyys, poikaystävän, avioliiton ja äitiyden merkitys sekä kaupallinen nuorisokulttuuri ja kulutus. Birminghamilainen tyttötutkimus lähti tasa-arvoajatuksesta ja sukupuolten olemuksellisesta samankaltaisuudesta. Pohjoismaissa tyttötutkimus alkoi varsinaisesti 1980-luvulla ja sen lähtökohtana on ollut brittiläisistä esikuvistaan poiketen pikemminkin tyttöjen omien asioitten tärkeys ja omaehtoinen tyttökulttuuri, jota ei nähdä vain reaktiona poikakulttuuriin, vaan tyttöjen omista itsenäisistä tarpeista ja elämänolosuhteista nousevana.
Miestutkimus (t. maskuliinisuuden tutkimus) on miehiin kohdistuvaa tutkimusta, jossa otetaan tietoisesti huomioon tutkittavien maskuliininen sukupuoli. Näin korostuu ero siihen aiempaan tutkimukseen, jossa ehkä kyllä tutkittiin pääasiassa miehiä, mutta puhuttiin "ihmisistä yleensä". Miestutkimuksen aihepiirejä ovat esimerkiksi miesten roolit sekä miehuuden muotoutuminen ja kokeminen yhteiskunnassa. Naistutkimuksen nousu innoitti ensimmäisiä miestutkimuksia, jotka syntyivät 1970-luvulla USA:ssa. Suomessa miestutkimusta on varsinaisesti tehty vasta 1990-luvulta lähtien. (ELK)
NARRATIIVI, kertova eli toimintaa tai tapahtumia kuvaava esitys tai teksti (suullinen, kirjallinen, visuaalinen, kineettinen jne.).
NARRATOLOGIA, kertomusten rakenteiden ja kerrontatekniikan tutkimus. Rakenteet voivat olla semanttisia (merkitysrakenteita); esimerkiksi kertomuksen kokonaissisältö voi-daan abstrahoida muotoon "tilanne" + "tilanne muuttuu" + "muuttunut tilanne" (C. Bremond, G. Prince). V. Proppin lista ihmesadun 31 perustapahtumasta (funktiosta) on kertomuksen juonta (toiminnan kulkua) kuvaava abstrahoitu semanttinen rakenne. Muodon rakenteet ovat irrallaan tai etäällä merkityksistä; esimerkiksi Aristoteleen esittämä draaman peruskaava (alku + keskikohta + loppu) on edellisiä esimerkkejä formaalisempi rakenne.
Narratologia selvittelee myös kerrontateknisiä ratkaisuja ja keinoja, joita kertoja voi käyttää esimerkiksi protagonistin (henkilöhahmon) puheiden esittämisessä tai kertomuksensa tiettyjen kohtien korostamisessa sekä oman tulkintansa (arvottamisensa) ilmaisemisessa (ks. narraatio).
Narratologista tutkimusta on tehty kirjallisuustieteessä, folkloristiikassa ja kielitieteessä. Folkloristinen kertoja-, laulaja- ja performanssitutkimus on tuottanut tietoa niistä rakenteista ja keinoista, joilla suullisen perinteen käyttäjät tuottavat ja esittävät kertmuksia, joko laulettuja tai puhuttuja, runo- tai proosamuotoisia (ks. oraalisuus). (SA)
NORMI ja SANKTIO. Yksilön ja ryhmän käyttäytymistä sääteleviä ohjeita, malleja ja sääntöjä nimitetään normeiksi. Ne voidaan ilmaista käskyinä tai kieltoina, mutta tämä ei aina ole välttämätöntä käytännössä. Normin kuvaamisessa pyritään kiinnittämään huomiota viiteen seikkaan: normin luonteeseen (käsky, kielto vai lupa), sisältöön (mitä käskee tai kieltää), tilanteisiin, joissa normi on voimassa, normin kohteeseen (mitä ryhmää tai yksilöä koskeva) ja lausujaan. Sosiologiassa niitä normeja, joiden lausujaa ei voida osoittaa, nimitetään tavoiksi (custom). Tärkeä normin tuntomerkki on, että siitä poikkeaminen aiheuttaa rangaistuksia sen noudattamisen taas tuottaessa palkintoja. Niitä palkintoja, uhkauksia ja rangaistuksia, joiden avulla normit vahvistetaan ja niiden noudattaminen taataan, nimitetään sanktioiksi. Uskonnolliset normit ovat usein tätä muotoa: "jos taitat pyhästä puusta oksan, niin talostasi kuolee joku" tai "jos syljet tuleen, saat rupia hiiliin, sairastut". Tämäntapaisista toteamuksista voidaan seuloa esiin normi ("pyhästä puusta ei saa taittaa oksaa", "tuleen ei saa sylkeä") ja normia vahvistava sanktio, uhkaus ("kuolema", "sairaus"). Normeja vahvistetaan usein viittaamalla supranormaaleihin olentoihin ("älä mene riiheen yöksi, riihitonttu työntää sinut uuniin"). Normien opettamista ja niiden noudattamista nimitetään sosiaaliseksi kontrolliksi.
NUMEN (lat.), supranormaali olento, johon ei vielä ole liitetty mitään selvää kuvitelmaa tai tulkintaa. Varsin suuri osa supranormaaleista elämyksistä jää joko joksikin ajaksi tai kokonaan vaille lopullista tulkintaa, koska kokijan mielessä olevasta traditiosta ei löydy sopivaa selitysmallia. Kokija on varma siitä, että hän näki supranormaalin olennon, mutta ei pysty ratkaisemaan, oliko hänen näkemänsä epämääräinen kummittelija esim. haltija, vainaja vai piru.
NYKYTARINA (urban legend) Nykytarinat ovat oman aikamme uskomustarinoita, kerto-muksia mahdollisen rajamailla liikkuvista uskomattomista tapahtumista, jotka sijoittuvat pääasiassa urbaaniin miljööseen. Nykytarinan tapahtumat kerrotaan yleensä jollekin tutun tutulle tapahtuneina, mutta asiaa tarkemmin selvitettäessä osoittautuu, että tämäkin on kuullut tapauksen toisen käden tietona. Monilla nykytarinoiden motiiveista on vastineensa vanhan agraarikulttuurin uskomustarinaperinteessä. Nykytarinan sisältö heijastelee usein ennakkoluuloja, ulkomaalaisia ja nykyelämän marginaali-ilmiöitä kohtaan tunnettuja pelkoja tai aggressioita. Osa nykytarinoista on sisällöltään varoitustarinan luonteisia. Monet elokuva- ja televisiosarjajuonet ovat hyödyntäneet ja levittäneet edelleen nykytarina-aiheita. (JP)
OMAELÄMÄKERTA (autobiography) Sosiaalitieteissä omaelämäkerta on määritelty yksinkertaisesti tavallisen ihmisen kertomukseksi elämänkaarestaan sellaisena kuin se tapahtui. Elämäkertaa pidetään tapahtumista tehtynä rekonstruktiona. Kirjallisuudentutkijat määrittelevät omaelämäkerran proosakertomukseksi, jonka aiheena on yksilön elämä, autobiografian tekijä ja kertoja ovat identtiset ja sen näkökulma on retrospektiivinen. (UMP)
ORAALISUUS (suullisuus) VS. KIRJOITUKSELLISUUS (literacy). Milman Parryn ja Albert Lordin luomalla ns. oraalis-formulaisella koulukunnalla on ollut etenkin länsimaissa mullistava merkitys suullisen runouden tuottamisen tutkimukselle. Teorian peruskiven laski Albert Lord teoksellaan The Singer of Tales. Teoria nojautuu Parryn ja Lordin Bosnian ja Herzegovinan muslimilaulajien keskuudessa 1930-luvulla suorittamaan kenttätyöhön. Teorian pääväittämät ovat seuraavat: 1. runo tuotetaan joka esitystilanteessa aina uudelleen. Runon esittäminen ei koskaan perustu ulkoa opittuun, kiinteään tekstiin. 2. esittäjä käyttää valmiita, mitaltaan ja keskeisidealtaan ja -sanastoltaan samankaltaisina toistuvia säkeitä tai niiden osia, formuloita sekä sisällöltään samankaltaisina toistuvia laajempia kokonaisuuksia, teemoja. Kokonaisen runon sisältö toimii rakennekaavana (structural pattern), joka saattaa säilyä suhteellisen muuttumattomana esityksestä toiseen. Runo luodaan esitystilanteessa. Tämä tekniikka (composition in performance) eroaa Lordin mukaan suuresti kirjallisesta luomisprosessista.
Oral-formulaic -teorian kannattajat käyttävät tavallisesti tutkimusalastaan nimitystä oral literature tai oral poetry. Nämä termit kuvastavat Parryn ja Lordin tehtävänasettelua. Lähtökohtana oli klassisen eepostutkimuksen dilemman, ns. "homeerisen kysymyksen" tutkimuksen uudistaminen. Parryn ja Lordin mukaan Ilias ja Odysseia eivät olleet syntyneet vaiheittain, usean muokkaajan useasta laulusta koostamaksi kokonaisuudeksi, eivätkä myöskään yhden sepittäjän poeettisena luomistyönä, vaan jatkuvana perinneprosessina, suullisena kirjallisuutena, jolla on oma, kirjoitetusta kirjallisuudesta poikkeava tuottamistapansa, oraalinen, perinteisiä formuloita hyväksi käyttävä tekniikka. Milman Parryn ja Albert Lordin luomalla koulukunnalla on ollut merkitystä paitsi klassisten eeposten ongelmien ratkaisemiselle, myös suullisen runouden tuottamisen ja variaation tutkimukselle.
Lordin mukaan suullinen ja kirjallinen tuottaminen edellyttävät täysin erilaisia mekanismeja ja "oral mind" turmeltuu joutuessaan kosketuksiin kirjallisen kulttuurin kanssa. Tiedossamme on kuitenkin lukuisia esimerkkejä prosesseista, joissa suullinen ja kirjallinen tuottaminen ovat vuosisatoja olleet yhteisvaikutuksessa. Kirjalliset esitykset ovat vaikuttaneet suulliseen perinteeseen ja suullisen tradition pohjalta on taas sepitetty kaunokirjallisia versioita.
Walter Ongin mukaan siirtyminen esikirjallisesta, oraalisesta vaiheesta kirjapainotaidon, ja nyttemmin sähköisten tekstien käyttämään viestintämaailmaan on aiheuttanut vallankumouksellisia muutoksia ihmiskulttuurille. Ongin selityksen mukaan esimerkiksi retoriikka pohjautuu esikirjalliseen, oraaliseen kulttuuriin ja formuloita hyväkseen käyttävään kompositiotekniikkaan, kun taas logiikan synty on sidoksissa kirjoitettuun ja painettuun, visuaaliseen teknologiaan. On kuitenkin tutkijoita, jotka pyrkivät selittämään, että tällaiset muutokset eivät ole niin totaalisia kuin väitetään. Monet folkloristit ja antropologit ovat sitä mieltä, että todellisuus on ollut ja on paljon monisyisempi. Esimerkiksi Ruth Finneganin toteaa, että maailmassa on todella ollut useita kommunikaatio- tai informaatioteknisiä vallankumouksia, esimerkiksi juuri luku- ja kirjoitustaidon tai kirjapainotaidon yleistyessä. Niidenkin yhteydessä on silti osoittautunut, että oraalinen kulttuuri ja kirjallinen kulttuuri sekä tekninen viestintä elävät toistensa lomassa. (LH)
PARADIGMA, vaihtosuhteessa olevien elementtien sarja. Esimerkiksi ravintolan ruoka-listalla otsikon "Jälkiruokia" alla esitetyt ruokalajit muodostavat paradigman, jälkiruokien sarjan. Tutkija voi muodostaa paradigman esimerkiksi tietäjän vyöhön kuuluvista elementeistä: linnun siipi, käärme, käärmesolki, tulentekovälineet, umpiputki, taikapussi jne. Reaalimaailmassa kukin tietäjä on tehnyt valintansa mahdollisten varusteiden sarjasta. – Elementti on paradigmaattisessa suhteessa elementteihin, joihin se on vaihdettavissa. Ks. syntagma.
Tieteenteoreettisena käsitteenä paradigmalla tarkoitetaan vallassa olevaa tutkimustapaa, -suuntausta tai metodologiaa, sitä mitä tutkijayhteisö tai suuri osa siitä pitää "normaalitieteenä". Suomalaisen folkloristiikan tunnetuin ja pitkäkestoisin paradigma on ollut vertaileva tekstitutkimus, maantieteellis-historiallinen menetelmä.
PARALINGVISTISET KEINOT ovat yksi ei-verbaalisen viestinnän osa-alue. Useimmissa kommunikaatiotilanteissa viesti välittyy samanaikaisesti sekä kielellisten että ei-kielellisten koodien avulla. Paralingvististisiä keinoja ovat äänen vaihtelut (esim. korkeuden, voimakkuuden ja nopeuden osalta) sekä tauot, naurahdukset, huudahdukset ja huokailut. Kun puhutaan ei-kielellisestä viesteistä, voidaan huomioon ottaa myös eleet, ilmeet, katsekontakti ja asennot (kinesiikka), samoin kuin tila ja ihmisten välinen etäisyys viestintätilanteissa (proksemiikka). Paralinqvistiset keinot ovat sekä tilannesidonnaisia (esim. muodolliset – epämuodolliset puhetilanteet) että kieli- ja kulttuurisidonnaisia, ja ne opitaan kielellisen käyttäytymisen osana. (AKB)
PARALLELISMI on yleisnimitys tyylikeinolle, joissa esim. äänne, sana, säe tai koko-nainen episodi toistuu tai saa rinnalleen synonyymisen (murhe-suru), antiteettisen (murhe-ilo) tai analogisen (murhe-kaiho) parallellin eli yhdensuuntaiskuvion. Parallelismi ilmenee mm. alkusointuna (alliteration) (vrt. kalevalainen kansanrunous), sisäsointuna eli assonanssina (esim. "saranan narajamatta", tiukalla kuin viulun kieli"), loppusointuna eli riiminä (rhyme) ("humala on juomarin jumala") ja puolisointuna (parempi katua kuin kitua").
Kalevalaisen runouden hallitsevia tyylikeinoja on kerto (parallellism). Kerron tavoin kertauskaavat ovat eeppistä hidastusta ja korostusta palvelevia paralleelisia tyylikeinoja, joita tavataan sekä runo- että proosaepiikassa. Kolme veljestä yrittää samaa urotyötä, sankari kohtaa matkallaan kolme vastaantulijaa tai kolme vaarallista estettä, neito hyväksyy vasta kolmannen kosijan. Kertaus voi olla myös kaksiepisodinen, kuten vastakohtaiskertaus Viron orjan ja hänen pahan isäntänsä saapuessa kummankin vuorollaan tuonelaan ja saadessa vastakkaisen kohtelun, tai se voi olla viisiepisodinen, kuten esim. Lunastettavan neidon runossa, missä isä, äiti, veli ja sisar kieltäytyvät maksamasta lunnaita vangitusta neidosta, mutta sulhanen maksaa ne ilomielin (omaistenvertailukertaus). Kertauslaulut ovat balladinsukuisia runoja, jotka rakentuvat kokonaan yhden kertauskaavan varaan.
Kuten riimi sitoo säkeet yhteen ja helpottaa niiden muistamista, samoin referengi eli kertaus sitoo muuttumattomana toistuen tavallisesti säkeistöt runon kokonaisuuteen (esim. "sulimanirallia laulan vain", riimillisen balladin joka säkeistön lopussa).
Klisee on kirjapainotekniikan piiristä saatu, sananmukaisesti kuvalaattaa merkitsevä termi, jota käytetään eri yhteyksissä toistuvista lausekäänteistä, esim. "sanan virkkoi, noin nimesi", "olipa kerran", ja "elivät onnellisina elämänsä loppuun, elleivät liene jo kuolleet". Tällaisia stereotyyppisiä, kaavoittuneita ilmauksia, joita sekä puhe- että kirjakieli on täynnään, voidaan yleisempää termiä käyttäen nimittää fraaseiksi (vrt. sananparsi).
PATRIARKAATTI, isänvalta, miesvalta. Järjestelmä tai yhteiskunta, jossa valta on keskittynyt miehille (vrt. matriarkaatti). Naistutkimuksessa patriarkaatilla tarkoitetaan laajemminkin maskuliinisen sukupuolen ja yhteiskunnallisen vallan yhteenliittymiä, jotka ilmenevät paitsi käytännön, myös käsitteellisen maailman ja sosiaalisen elämän tasoilla. Kate Millett on määritellyt patriarkaatin miehisen hallinnan ja naisten alistamisen järjestelmäksi, joka luonnollistetaan biologisoimalla se ja opettamalla se lapsille perheiden sisällä tapahtuvassa sukupuolisosialisaatiossa. (ELK)
PERFORMANSSI, perinteen esitys, esittäminen. Yhdysvaltalainen folkloristiikka nosti 1970-luvulla esiin perinteen käytön ja käyttötilanteet. Virikkeitä saatiin kielenkäytön tutkimuksesta: sosiolingvistiikasta ja puheen etnografiasta. Esityskoulukunta määritteli folkloren pienryhmässä tapahtuvaksi (sana)taiteelliseksi viestinnäksi ja vuorovaikutukseksi. Esitys nähtiin perinteen ainoana "luonnollisena" olomuotona; niinpä tutkimuksen tuli kohdistua siihen eikä käyttötilanteista irrotettuihin tallenteisiin, esimerkiksi arkiston käsikirjoitusteksteihin.
Kypsyessään performanssintutkimus etääntyi lingvistisestä diskurssin (puhekielisen vuorovaikutuksen) analyysista ja läheni antropologisia kysymyksenasetteluja, jotka liittyvät kaikkeen kulttuuriseen ja yhteisölliseen toimintaan (praksikseen). Etnopoetiikan kehittyminen tarkensi kertojan ja laulajan käyttämien esityskeinojen analyysia. Samalla rikastui kontekstin käsite. Esitystilanne ei riittänyt ainoaksi kehykseksi. Yksittäisen esityksen ymmärtämiseksi tarvittiin esitystilanteen ulkopuolista tietoa esittäjästä (ainutkertaisesta yksilöstä ja hänen valmiuksistaan), kuulijoista (keskustelijoista, osallistujista eli sosiaalisista suhteista ja vuorovaikutuksen säännöistä) sekä esittäjän ja kuulijoiden kulttuurista, niistä ajattelun ja toiminnan malleista, joita käytettiin esitystilanteessa.
Performanssitutkimuksen näkökulmasta folklore on sosiaalisen elämän ja inhimillisen käyttäytymisen osa, jota tarkastellaan etnografisesti ja kontekstikeskeisesti, tutkimalla miten yksilölliset, sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät muovaavat sitä ja antavat sille merkityksiä. Tärkeimmiksi koetaan ne sosiaalisten suhteiden rakenteet, jotka organisoivat folkloren käyttöä ihmisten toiminnassa. Performanssianalyysi ei siis ole erillisten performanssien ja niihin kuuluvien elementtien kontekstitonta tarkastelemista vaan yhteisö-tutkimusta sosiaalisesti, kulttuurisesti ja esteettisesti merkittyjen esitystapahtumien kautta. (PA & SA)
PERHE on sukusidonnainen primaariryhmä, joka tavallisesti on myös ns. biologinen jäsenryhmä. Perheen funktiona katsotaan olevan miehen ja naisen yhdyselämän vakiinnuttaminen ja lasten elämän turvaaminen sekä kulttuurin ja oman ryhmän (suvun) traditioiden siirtäminen tuleville sukupolville. Avioperheen (conjugal family) muodostavat aviopuolisot ja heidän lapsensa, ja se voi olla joko monogaaminen tai polygaaminen (ks. avioliitto). Ydinperheellä (nuclear family) tarkoitetaan tavallisesti monogaamista, miehen, vaimon ja heidän lastensa muodostamaa avioperhettä. Laajentumaperheessä (extented family) voi puolisoiden ja heidän lastensa lisäksi elää miehen tai vaimon vanhempia, naimattomia sisaruksia tai muita sukulaisia. Varhaiskantaisissa yhteisöissä ovat itsenäiset, erillään asuvat ydinperheet harvinaisia ja perheen muodostaa yleensä ydinperhettä laajempi ryhmä.
Erittäin yleisiä ovat olleet suurperheet (extented family), joihin kuuluu useita yhdessä asuvia avioperheitä (ydinperheitä). Yleensä suurperhe koostuu unilateraalisesti (ks. sukujohto (descent)) laskettuun sukuun kuuluvista avioperheistä, jotka ovat asettuneet asumaan yhteiseen talouteen. Suurperheen perustana on siten asumismuoto. Suomalaisella kulttuurialueella suurperheet ovat viimeksi säilyneet Itä-Suomessa ja Karjalassa; ne ovat kuitenkin historiallisella ajalla olleet aina vähemmistönä verrattuna muihin perhe-tyyppeihin (laajentuma- ja ydinperheisiin).
Sosiaaliantropologiassa uudet ydinperheet on jaoteltu aviopuolisoiden asuinpaikan (residenssin) mukaan seuraavasti: 1. virilokaalinen perhe, aviomiehen (sulhasen) synnyinperheen mukaan määräytynyt asumismuoto, 2. uksorilokaalinen perhe, vaimon (morsiamen) synnyinperheen mukaan määräytynyt asumismuoto, 3. avunkulokaalinen perhe eli aviomiehen enon asuinpaikan mukaan määräytynyt asumismuoto, 4. bilokaalinen eli vaihtoehtoinen perhemuoto, jolloin aviopuolisot voivat valita kumman vanhemman perheeseen liittyvät sekä 5. neolokaalinen perhemuoto, jolloin asuinpaikan valinnassa ei vallitse kiinteitä perinteitä tai normeja ja aviopuolisot tavallisesti muuttavat vanhempiensa luota erilleen asumaan (nykyaikainen muoto).
PERINNE eli TRADITIO, kulttuuri-ilmiö tai kulttuurin osa-alue käsitettynä ajallisesti jatkuvana. 'Perinne' voi viitata mihin elämän osa-alueeseen tahansa. Nyky-Suomessa on niin jäänmurtajien rakentamisen, saunomisen kuin monipäiväisen maisteri- ja tohtoripromootion perinne. Perinne voi myös olla kestoltaan eripituista. Uskonnollisia traditioita varjellaan useimmissa kulttuureissa nopeilta muutoksilta; sen sijaan nuorisokulttuurin ja populaarikulttuurin traditiot ovat useimmiten lyhytkestoisia. Perinteet kuuluvat siis myös moderniin ja jälkimoderniin länsimaiseen kulttuuriin – yksikään ihmisyhteisö ei voi toimia ilman ajallisesti jatkuvaa kulttuurista tietoa.
Perinteentutkimus viittaa Suomessa kansankulttuuriin, 'tavallisen ihmisen' kehittämiin ja käyttämiin kulttuurin muotoihin. Näistä kiinnostuttiin romantiikan ja nationalistisen herätyksen vaiheissa siksi, että eurooppalaisen aatelis- ja porvariskulttuurin sekä näiden tuottaman korkeakulttuurin (taiteen ja tieteen) traditiot olivat maassamme niin heiveröisiä. Maalaisväestön henkisten perinteiden lisäksi folkloristit alkoivat 1960-luvulta lähtien tutkia moderneja perinteitä, joita löydettiin myös kaupungeista ja taajamista, selvimmin lasten, nuorison ja työväestön kulttuureista.
Perinne-käsite on modernin kulttuurin tuote. Se on luotu osoittamaan tietty kulttuuri-ilmiö ajallisesti jatkuvaksi ja yhteisölliseksi, useamman kuin yhden yksilön kantamaksi. Määrittelyyn liittyi arvottaminen – joko positiivinen tai negatiivinen. Länsimaiseen kulttuuriin on valistuksesta lähtien kuulunut pyrkimys paljastaa ja katkaista epätoivottavat perinteet; kulttuurin ja yhteisön on katsottu tällöin kehittyvän paremmaksi ('edistyvän') ja yksilön vapautuvan (emansipoituvan) väärän tietoisuuden painolastista. Toisaalta perinteellistämällä (traditionaalistamalla) jokin kulttuuri-ilmiö on voitu lisätä sen arvoa; pitkällä, yli sadan vuoden kestolla voidaan aateloida esimerkiksi suomalaista kansan-runoudentutkimusta.
Useat kulttuuritraditiot on konstruoitu eli nostettu näkyviin ja määritelty valikoivasti – menneisyydestä on aktiivisesti noudettu jotakin pikemminkin kuin otettu aineksia passiivisesti vastaan edellisiltä polvilta. Kulttuurissa ja yhteisöissä on myös aina heikosti tiedostettuja traditioita, joita on opittu pitämään itsestään selvinä. (SA & PA)
PERINNEALUEET (tradition areas) Suomalais-karjalainen kielialue on jaoteltu perinnealueiksi, joilla jokaisella on oma kirjaintunnus (a = Varsinais-Suomi, b = Satakunta jne.).
Suomenruotsalaisia perinnealueita on neljä: Nyland, Åboland, Åland ja Österbotten. Karjalan kieltä on puhuttu Vienassa, Aunuksessa, rajan taakse jääneen Laatokan-Karjalan itäisissä pitäjissä sekä Tverin-Karjalassa Moskovan pohjoispuolella, missä vielä elää toistasataa 1600-luvun alussa luterilaista uskonvainoa paenneiden karjalaisten jälkeläistä. Samaan aikaan Savosta keski-Skandinaviaan, Vermlannin ja Taalainmaan takametsiin siirtyneet metsäsuomalaiset (Forest Finns) ovat jo kaikki ruotsalaistuneet tai norjalaistuneet. Saamelaisten (Sami) kieli polveutuu jo varhaiskantasuomesta.
Pohjoisin Venäjän karjalaisista runoalueista on Viena (Arkangelin Karjala); etelään laskeuduttaessa sitä seuraa Aunus ja tätä Laatokan eli Raja-Karjala. Aunuksesta kaakkoon Syvärin seuduilla asuvat vepsäläiset (Vepsian), itse Aunuksessa karjalais-vepsäläinen sekaheimo lyydiläiset (Lude).
Inkerin maakunnassa, Laatokan ja Viron välillä, ovat vanhimpia asukkaita vatjalaiset (Vote), joista viimeiset ovat säilyneet Länsi-Inkerissä. Ainakin jo 1100-luvulla saapui Inkeriin idästä karjalaisten sisarheimo inkerikot. He ovat kreikkalaiskatolisia, kun taas 1600-luvulla Suomesta muuttaneet Inkerin savakot ja äyrämöiset ovat luterilaisia, samoin kuin läntisimmän Inkerin niemellä Narvusin suomalaiset.
Viron eli Eestin perinnealueista on syytä muistaa Inkeriin ja Suomenlahteen rajoittuva Virumaa sekä kreikanuskoisten setukaisten (Setu) vanhakantainen Setumaa, edellinen Viron koillisosassa, jälkimmäinen kaakkoisosassa. Lähikansoihin luetaan karjalaisten, vepsäläisten, vatjalaisten ja virolaisten lisäksi Latvian rannikolla asuvat liiviläiset.
PERINNELAJIANALYYSI (genre analysis) Perinnelajianalyysin lähtökohtana on ajatus, että suullinen perinne ei ole luonteeltaan ja informaatioarvoltaan yhtenäistä massaa vaan että siinä eri kriteerien nojalla (kuten esimerkiksi ikä, alkuperä, muoto, sisältö, funktio ym.) voidaan erottaa kulttuuriselta merkitykseltään erilaisia perinteenlajeja (genre).
Perinteen lajeja on pyritty nimeämään ja luonnehtimaan folkloristisen tutkimuksen alusta asti. Klassisen aseman eurooppalaisessa folkloristiikassa on saanut Grimmin veljesten tekemä kertovan proosaperinteen luokittelu myytteihin, satuihin ja tarinoihin, jota on pyritty soveltamaan myös Euroopan ulkopuolisiin kulttuureihin. Etnisistä perinteenlajeista (ethnic genre) puhutaan silloin kun tarkoitetaan kulttuurin tai perinneyhteisön itse tunnistamia (ja usein myös nimeämiä) perinteenlajeja. Tutkijat voivat myös kehitellä kulloisenkin tutkimuksen tarkoituksiin sopivia nominalistisia tai ideaalityyppisiä perinnelajijärjestelmiä.
Folkloristiikan kannalta perinnelajianalyysin yhtenä tavoitteena voidaan nähdä koko suullisen perinneaineiston läpikohtainen lajiluokitus. Tätä tarvitaan lähdekritiikin kannalta, tutkittaessa esimerkiksi jotakin kansanomaisen ajattelun teemaa, jota on ilmaistu eri perinteenlajein. Perinnelajiluokitusta tarvitaan myös arkistoissa ja hakuteoksissa. Perinnelajianalyysillä on myös merkitystä naapuritieteiden kannalta. Esimerkiksi uskontotieteilijää kiinnostavat ensi sijassa vain kansanuskoa ilmentävä perinne ja historiantutkija on kiinnostunut eri lajien historiallisesta todistusarvosta.
Tavallaan perinnelajianalyysiä voidaan pitää folkloristin omimpana perustyökaluna, jonka käyttelijänä hänestä on hyötyä myös muille kulttuurintutkijoille. Satu ja tarina, kasku ja vitsi, sananlasku ja puheenparsi, kalevalainen runo ja itkuvirsi saattavat maallikkojen suussa tarkoittaa milloin minkäkinlaista sanallista ilmaisua mutta folkloristille niillä kaikilla ja monilla muilla lajinimityksillä on selvä sisältö, usein vuosikymmenien tutkimuksen tulos.
POETIIKKA. Runomuotoisen kansanperinteen tuottaminen nojautuu poeettiseen keino-varantoon, jossa ensisijaisesti käytettävät (primaarit) keinot muodostavat tärkeän kehyksen. Poeettiset tekijät säätelevät toisaalta esittäjän käytössä olevia elementtejä, rajoittavat valittavien yksiköiden ylitarjontaa ja antavat yleiskaavan tekstuurin muodostamiselle. Ensisijaisia poeettisia keinoja kansanperinteessä ovat:
– poeettiset primaaripiirteet: loppusointu (riimi), alkusointu (allitteraatio), puoli-sointu (assonanssi), alkutoisto (anafora)
– erilaiset vastaavuuden (parallelismin) muodot
– kertaukset ja kertauskaavat
– kuvailmaukset (troopit) ja kuvakieli
Kalevalaisessa runoudessa primaareja piirteitä ovat: a) allitteraatio sekä b) säeparallelismi, joka yleisimmin nojautuu parisäkeiden eriasteisille vastaavuussuhteille. Lisäksi tietenkin metriikka (ks. tätä). Edellä mainitut piirteet näkyvät esimerkiksi seuraavassa esimerkissä:
Viipyi tuosta viikko, toinen,
kului kuuta kaksi, kolme.
Tässä ovat näkyvillä kalevalaisen epiikan tunnuspiirteet: alkusointuisuus (esimerkissä alleviivattuna) sekä parallelismi, joka tässä rakentuu aikamääreiden vertailulle: viipyi viikko/kului kuuta, sekä lisäksi trokeinen, nelipolvinen runomitta, joka tässä tapauksessa on kuosiltaan säännöllistä.
Poeettisen kansanperinteen esittäminen ei ole kiteytyneiden ilmausten ja vakiintuneiden tyylikuvioiden mekaanista toistamista. Ei voida toisaalta myöskään olettaa, että kerta kerralta uudelleen tapahtuva poeettinen luomisprosessi olisi mahdollinen. Prosodia, poeettiset primaaripiirteet sekä erilaiset parallelismiin liittyvät ilmiöt, pienten ja suurten rakenne- ja sisältökokonaisuuksien yhdistelymahdollisuudet muodostavat verkoston, jonka rajoissa laulaja – tai yhtä hyvin kertoja – toimii. (LH)
POPLORE. Matti Kuusi tarkoitti 1970-luvulla poplorella sitä osaa populaarikulttuurista, jolla jo on asema yhteisön kollektiivitajunnassa. Poplorea ovat esimerkiksi radiosta ja TV:stä opitut mainosiskulauseet ja suosikkisävelmät, samoin miljoonille ennalta tutut salapoliisiromaanin, villin lännen elokuvan tai jääkiekko-ottelun rakennekaavat, pelisäännöt ja merkkijärjestelmät.
POPULAARIKULTTUURI eli massakulttuuri vastaa urbaanin yhteiskuntamme piirissä talonpoikaisen ja sääty-yhteiskunnan henkistä kansankulttuuria; vastakohtana on eliittikulttuuri. Samoin kollektiivisia tarpeita, joita aiemmin tyydyttivät spontaanit, monenkirjavat, keskittävää johtoa vaille toimivat instituutiot, tyydyttää nykyisin viihdeteollisuus ja joukkotiedotusvälineitä käyttävä poliitikkojen tai teknokraattien sisärengas.
Se että ajanvietekirjallisuuden, sarjakuvien, jännitysfilmien, iskelmätekstin, rautalankamusiikin, tupakkamainosten, poliittisten iskulauseiden, elefanttivitsien, urheilukilpailujen, mielenosoitusmenojen, ikäryhmävaatetuksen, pop-idoli -palvonnan jne. tutkimuksessa voidaan jossain määrin soveltaa vanhan kansankulttuurin tutkimusmalleja, selittyy sosiaalipsykologisen pohjan (inhimillisten perustarpeiden, arkkityyppisten mielikuvien, symbolikielen, eeppisten rakennelakien, yhteisöllisten käyttäytymiskaavojen) samuudesta. Erona on populaarikulttuurin teollis-kaupallis-tekninen riippuvuussuhde, koneellisen toiston jäykkä muuttumattomuus, ajan, paikan ja sosiaalisen sijainnin ulottuvuuksia huomioon ottamaton standardointi.
Muodin nopeat muutokset, erilaiset protesti- ja underground-liikkeet ilmentävät populaarikulttuurin piirissä luovan aktiivisuutensa menettäneen kuluttajan kapinointia suurtuotannon koneistoa vastaan. Populaarikulttuuri ei ilmennä eikä kuvastele "kansan" normeja ja asenteita yhtä suoraviivaisesti kuin suullisesti välittynyt henkinen kansankulttuuri; keskeisenä tutkimusongelmana on tuottajan ja kuluttajan suhde, populaarikulttuurin käyttö asenteiden ohjaamisen välineenä ja toisaalta tuottajan pyrkimys kehittä laajan kuluttajakunnan toiveita vastaavia tuotteita.
PRAASNIEKKA (< ven. prazdnik, 'juhla') on ortodoksisessa Karjalassa ja Inkerissä kylän suojeluspyhimyksen nimipäivänä järjestetty kyläjuhla, esim. Petrun praasniekka Ilomantsin Hattuvaarassa pietarinpäivänä. Praasniekkaan on kuulunut jumalanpalvelus kylän kirkossa tai tsasounassa, tanssimista eli "kisaamista", kyläilyä ja kestitsemistä. Praasniekkakylään on tullut runsaasti vieraita muista kylistä. Varhaisempaan praasniekkaperinteeseen on kuulunut eläinuhri ja yhteinen uhriateria suojeluspyhimyksen kunniaksi. (PH)
PRIMITIIVINEN, kirjoitusjärjestelmää sisältämättömään kulttuuriin liittyvä. Tieteellisessä kielenkäytössä sana ei ole "alkeellisen" tai "kehittymättömän" synonyymi, suomenkielisenä vastineena voidaan ehkä parhaiten käyttää termejä varhaiskantainen (archaic) tai luonnonvarainen (luontaistalouden varassa elävä kulttuuri).
PUHEEN ETNOGRAFIA eli kommunikaation etnografia on yksi sosiolingvistiikan suuntauksista. Kielestä ei olla kiinnostuneita systeeminä vaan puhetoimintana, joka on sosiaalista ja päämäärätietoista. Koska kieltä tarkastellaan viestinnällisten funktioiden ja merkitysten kannalta, puheen etnografia kytkeytyy myös pragmatiikan (merkkien käytön) tutkimusperinteeseen.
Etnografiseksi puheen tutkimuksen tekee se, että kenttätyön avulla selvitetään tietyn puheyhteisön tapoja organisoida kielenkäyttöä. Huomio voidaan kohdistaa maailmaa koskevan tiedon luokitusjärjestelmiin (kategorisointiin), puhumistilanteisiin, puhetapahtumiin ja -toimintoihin. Puheen etnografian näkökulmasta ja käsitteiden avulla voidaan analysoida esimerkiksi folkloren sosiaalista dynamiikkaa. (PA)
REDAKTIOANALYYSI. Saman runo-, satu- tai tarinajuonen tai arvoituksen perussisällön ('tyypin') tms. eri muistiinpanoja (myös samalta perinteentaitajalta saatuja) nimitetään ao. runojen jne. versioiksi tai toisinnoiksi (variant). Virheellistä on väittää: "Olen löytänyt 37 Joukahaisen runoa", po. runon toisintoa.
Toisiaan lähemmin kuin muita muistuttavien toisintojen ryhmää sanotaan redaktioksi ('alatyypiksi'). Voidaan esim. puhua kansainvälisen tarinan suomalaisesta redaktiosta, jos suomalaiset toisinnot selvästi kuuluvat tyypiltään yhteen ja poikkeavat ulkomaisista vastineistaan, tai tietyn runon ilomantsilaisesta tai Perttus-redaktiosta, jos tyypiltään yhteenkuuluvat toisinnot ovat etupäässä Ilomantsista tai Perttusen suvussa säilyneitä. Sen kriteerinä, onko kyseessä kaksi eri runoa, sananlaskua tms. vai saman runon, sananlaskun tms. kaksi eri redaktiota, on vertailunalaisten perinneilmiöiden esiintyminen joko rinnan samoillakin perinteensäilyttäjillä tai kilpailevina, toinen toisensa torjuvina vaihtoehtoina eri perinteensäilyttäjillä.
RELIABILITEETTI ja VALIDITEETTI. Menetelmän tai mittauksen reliabiliteetilla tarkoitetaan sen kykyä antaa ei-sattumanvaraisia tuloksia: reliabiliteetti on sitä suurempi mitä vähemmän tuloksissa on sattumanvaraisuutta.
Validiteetilla taas tarkoitetaan menetelmän tai mittauksen kykyä mitata sitä mitä on tarkoituskin mitata. Korkea reliabiliteetti on esimerkiksi aineiston luokittelusysteemillä tai havainnointimenetelmällä, jos tuloksiin ei olennaisesti vaikuta luokittelijan/havainnoitsijan vaihtaminen, ts. tutkimus on toistettavissa. Kulttuurintutkimuksessa tutkimustilanteet kuitenkin ovat usein uniikkeja ja voikin sanoa, että reliabiliteettiin ei tutkimuksissa yleensä ole pantu niin paljon painoa kuin tutkimuksen validiteettiin: erityisesti "pehmeiden" haastattelu- ja havainnointimenetelmien käyttö on omiaan lisäämään tutkimuksen validiteettia. Vrt. lähdekritiikki, perinnelajianalyysi.
REPRODUKTIO. Folklorelle ovat tyypillisiä kielelliset ja poeettiset konventiot, joista on tullut tutunomaisia ja ensisijaisesti käytettyjä perinneyhteisössä. Niiden pohjalle rakentuu folkloren uudelleentuottaminen eli reproduktio. Perinteentaitajalla on folkloren traditionaa-linen rekisteri: metriikka, poeettiset primaaripiirteet, parallelismi, perinteiset ja totunnaiset kuvailmaukset ja sanayhdistelmät.
Perinteen tuottamisen pohjana on monitasoinen kielellis-poeettinen prosessointikeinosto. Laajemmat kerronnalliset tasot (kohtaus- ja juonivarasto, näitä abstraktimmat sisällön kaavat) ovat rakentuneet (strukturoituneet) keskinäisten yhteyksien muodostamin linkein, kuten muistiin varastoitunut tieto yleensäkin. Perinteen tuottamisprosessissa (reproduktiossa) tietyt elementit ja niiden muodostamat miellekoosteet ryhmittyvät temaattisesti yhteen, totutut kuvaelementit ja ideat linkkiytyvät kunkin tilanteen mukaisesti ja joillakin kohtauksilla on taipumus vetää puoleensa määrättyä joukkoa yksityiskohtia, kielellis-poeettisia totunnaispiirteitä. Skemaattisesti ja hierarkkisesti järjestynyttä ainesta on näin helpompi omaksua ja tuottaa uudelleen.
Reproduktiolla ei siis tarkoiteta perinteen toistamista muuttumattomassa asussa, eikä toisaalta myöskään kahlitsematonta muuntelua. Perinteen tuottamista säätelevät muistin toimintamekanismit, kielelliset, poeettiset ja genrespesifiset säännöt ja myös alueelliset kollektiivitradition mukaiset käytänteet, kompetenssin osatekijät, mutta myös yksilölliset kiteytymät ja esitystilanteen vaatimukset. Tästä seuraa myös, että uudelleen tuotettu kokonaisuus tuskin koskaan vastaa täydellisesti mitään edellistä esitystä tai aiempaa 'perinnetuotetta'. (LH)
RETORIIKKA (puhetaito) viittaa niihin kielenkäytön menetelmiin, joiden avulla vaikutetaan kuulijoihin tai suostutellaan heitä omaksumaan puhujan näkökanta (esim. poliittinen ja uskonnollinen viestintä). Retoriset keinot voivat olla sekä verbaalisia että visuaalisia tai äänenkäytön alaan kuuluvia. Retoriset kuviot ovat tehokeinoina käytettyjä tavanomaisesta poikkeavia lausemuotoja; retorinen kysymys taas on sellainen tunneilmauksen, väitteen tms. sisältävä kysymys, johon ei odoteta vastausta. – Joskus retorisella on merkitys (teennäisen) kaunopuheinen. (AKB)
RIIMILLINEN KANSANLAULU (rhymed folksong) on alun perin yksisäkeistöinen laulu, joka koostuu kahdesta keskenään loppusoinnullisesta säeparista (nelisäe). Säeparissa on seitsemän runojalkaa ja yleisimmät runomitat ovat trokee ja daktyyli. Laulettaessa nelisäkeitä liitettiin yhteen pitkiksikin säkeistöketjuiksi.
Suurin osa näistä ns. rekilauluista on lyyrissävyisiä rakkauslauluja, ja niille on tunnusomaista luonnonjohdannon käyttö: "Tuuli se taivutti koivun latvan (/) ja vesi oli lainehissa / minä vain istun ja lauleskelen (/) heilini kammarissa."
Laulut kuvastavat 1800-luvulla murroskautta elävän kyläyhteisön oloja, ne ovat enimmäkseen nuorison sepittämiä, ja niitä laulettiin piirileikki- ja tanssipaikoilla, kyläkeinuilla, yhteisissä työtilanteissa jne.
Yksisäkeistöisen kansanlaulun eli rekilaulun lisäksi viljeltiin loppusoinnullista eeppistä laulua, joka skandinaavista balladiperinnettä jatkaen yleistyi meillä paitsi suullisesti myös arkkikirjallisuuden myötä. Riimillinen laulu alkoi kotiutua maahamme lännestä käsin 1600-luvun lopun puolimaissa ja väistyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen laulelmien ja iskelmien tieltä.
RITUAALI. Afrikanisti Monica Wilsonin mukaan rituaalit ovat kulttuurin tutkijoille tärkeitä siksi, että "ne paljastavat yhteiskunnan arvot niiden syvimmällä tasolla... Ihmiset ilmaisevat rituaaleissa sitä, mikä liikuttaa heitä eniten. Ja koska niiden muoto on vakiintunutta ja pakollista, sosiaalisen ryhmän arvot tulevat nähtäväksi. Näen rituaaleissa avaimen ihmisyhteisöjen perustavan rakentumisen ymmärtämiseen".
Rituaali tai riitti (rite) (< lat. ritus `pyhä toimitus´) on sosiaalisen käyttäytymisen muoto, jota ihmiset suorittavat erityisissä paikoissa, tilanteissa ja usein erityisinä ajankohtina. Rituaaleja pidetään antropologisina vakioina: ihmiset suorittavat rituaaleja yhteisö- ja yhteiskuntamuodosta riippumatta. Rituaalit eivät ole yksinomaan uskontokulttuurien tunnuspiirre, vaan niitä suorittavat myös ihmiset ja ryhmät, joilla on ns. maallinen kosmologia.
Rituaalien erilaisuus ja kulttuurinen vaihtelu riippuvat sekä niiden tarkoitteesta että sosiaalisesta ryhmästä, joka ne toteuttaa. Rituaalit ovat monimerkityksisiä kommunikaatiotapahtumia; ne erottuvat muusta viestinnästä ja niiden avulla toimijat voivat erottautua muista ihmisistä. Eri väestö-, ikä-, ammatti- ja sukupuoliryhmillä on omat rituaalisen käyttäytymisen muotonsa, jotka kiteytyvät ryhmätietoisuutta ilmentäviksi perinteiksi. Kulttuuriantropologi Roy A. Rappaport on määritellyt rituaalit konventionaaliseksi, kulttuurille tunnusomaiseksi ilmaisutavaksi, jolla yksi tai useampi osanottaja välittää fysiologisia, psykologisia tai sosiologisia tiloja koskevaa informaatiota joko itselleen tai yhdelle tai useammalle muulle osanottajalle.
Rituaaleille on tunnusomaista formaalisuus, joskaan kaikki sosiaalisen käyttäytymisen muodot, jotka ovat formaalisia, eivät ole rituaaleja. Seremonia on rituaalin lailla formaalinen, perinnäistä kaavaa noudattava juhlatapa, joka kuitenkin eroaa rituaalista siinä, että sen on luonteeltaan osoittava ja toteava. Rituaalissa painopiste on muutoksessa eli transformaatiossa. Rituaalilla on yhteisönsä ja osanottajansa (esimerkiksi seurakuntansa) kun taas seremonialla on päähenkilönsä ja yleisönsä (kuten kruunajaisseremoniassa kansalaiset).
Osallistumisen ilmaisut voivat vaihdella laulamisesta tanssiin, polvistumisesta seisomiseen jne. Seremonia on draama, joka presentoi; siinä esitetään sosiaalinen 'näytelmä'. Seremonia ja rituaali ovat molemmat performansseja, joskin rituaalinen performanssi on todenperäisempi; osanottajat ovat tosissaan myös silloin kun tilanne on leikkisä, viihdyttävä, huvittava jne. Kreikan kielen rituaalia tarkoittava sana dromenon merkitsee 'asiaa, joka on tehty'; vastaavasti kreikan termi liturgia tarkoittaa 'julkista työtä'. Tyynen valtameren tikopialaiset käyttävät rituaalista niinikään työn metaforaa puhuessaan siitä 'henkityönä'. Työn metafora liittyy kommunikaation tehokkuuteen, jotta pyhän toimituksen tavoite saavutetaan: kommunikaatio ei ole vain ilmaisua, vaan myös 'tekemistä'.
Lauri Honko on tiivistänyt riitit kolmeen kategoriaan: kriisiriitteihin, kalendaaririitteihin ja siirtymäriitteihin (rites of crisis, calendar rites, rites of passage). Initiaatiorituaalit (initiation rites) ovat siirtymäriitin alalaji. Kriisiriitit ovat satunnaisia, tilannekohtaisia rituaaleja, joita joko yksilöt tai yhteisöt suorittavat sairauden, kuivuuden tai muun toimeentuloon vaikuttavan luonnontapahtuman jne. joko kohdatessa ihmisryhmää tai uhkien välttämiseksi. Apostrofisilla (menestystä pyytävillä) riiteillä pyrittiin muuttamaan tapahtumien kulkua positiiviseen suuntaan, kun taas profylaktisin (ennaltaehkäisevin) tai eliminatorisin (uhkatekijöitä poistavin) riitein pyrittiin suojautumaan vahingollisia tai pahansuopia voimia vastaan.
Kalendaariset riitit ovat säännöllisesti ajankohtaistuvia, yhteisön organisoimia rituaaleja. Ne sijoittuvat vuodenkierron tai elinkeinosyklien jaksojen rajakohtiin, useimmiten niiden alkuun tai loppuun. Siirtymäriitit ovat perinteisiä, yhteisön organisoimia toimenpiteitä, joiden avulla yhteisö julkipanee jäsenensä siirtymät yhdestä kulttuurisesta kategoriasta toiseen. Kategoriaan kuuluminen on tavallisimmin ilmaistu erityisen statuksen eli arvoaseman nimikkeellä. Siirtymäriitit jaetaan kolmeen alaryhmään: irtauma-, vaihde- ja liittymäriitteihin (ks. liminaali). (VA)
RUNOEPIIKKA (epic folk poetry) Runoepiikalla tarkoitetaan kertovaa kansanrunoutta eli kertomarunoutta. Maailman mittakaavassa runoepiikka voidaan jaotella laajamittaiseen epiikkaan (runot usein 1000–5000-säkeisiä, jopa yli 20.000 säettä) ja pienimuotoiseen epiikkaan (yksittäiset esitykset alle 1000 säettä). Myös voidaan esittää jako myyttiseen epiikkaan ja historialliseen kertomarunouteen. Osa suomalaisen runoepiikan vanhoista aiheista kuuluu myyttisperäiseen runostoon, kun taas esimerkiksi venäläisten bylina-runojen valtaosa on ryhmittynyt fabuloitujen historiallisten tapahtumien ja merkityksellisten henkilöiden ympärille. On myös lyyristä epiikkaa, jonka kertomusmaailma on rakennettu laulajien reaalimaailman mukaisesti, mutta päähenkilöiden toiminta johtaa traagisiin tilanteisiin. Lyyrinen epiikka on usein naisten esittämää ja minä-muotoista. Myyttisessä ja historiallisessa runoepiikassa kerronta on useimmiten ulkokohtaisempaa kuin tunteita ja kokemuksia selvemmin julkituovassa lyyrisessä epiikassa.
Suurimmasta osasta Eurooppaa eeppiset kansanrunot hävisivät suullisessa muodossaan jo paljon ennen 1900-lukua. Länsi-Euroopassa eeppiset traditiot ovat jättäneet jälkeensä kirjallisina säilyneitä eepostekstejä; näitä ovat esimerkiksi Beowulf (700-luvulta jKr.), Nibelungenlied (1200-luvulta) ja Rolandin laulu (1000-luvulta). Irlannissa ja gaelinkielisessä Skotlannissa bardien (kelttiläisten muinaisrunojen laulajien) perinne oli elossa vielä 1700-luvulla. Usein perinteitä on pyritty elvyttämään festivaalien avulla. Esimerkiksi Walesissä, jossa alkuperäinen traditio oli hiipunut keskiajan jälkeen, syntyivät vuosittaiset Eisteddfod-festivaalit, joissa sepitetään runoja vanhaan mittaan.
Eräissä Euroopan itälaidan osissa säilyi muutama eeppinen runokulttuuri meidän aikoihimme asti: Kalevalaisen laulukulttuurin lisäksi mainittakoon venäläinen bylina-runosto, eteläslaavilainen (kristillisten ja muslimien) sankarirunous, sekä lisäksi mm. bulgarialaisten, romanialaisten ja albanialaisten eeppinen perinne.
Suomalaisen ja venäläisen runoepiikan esittäjät olivat kansanperinteen keruun kulta-aikana 1800-luvulla etupäässä syrjäseutujen talonpoikia ja tilattomia. Laulutaito oli vielä voimissaan 1800-luvulla, mutta myyttisen epiikan ja sankarilaulujen aktiivinen ammattimainen esittäminen oli hiipumassa. Lyyris-eeppisiä ja lyyrisiä lauluja esittävien naispuolisten laulajien perinne säilyi niin suomalaisilla kuin venäläisilläkin pitempään kuin miesten kertomalauluperinne. Eteläslaavilainen epiikka pysyi dynaamisena ja produktiivisena pitkälle 1900-luvulle asti.
Vaikka useimmat eeppiset runotraditiot ovat väistymässä, runsaasti perinteitä on vielä elossa, erityisesti Aasiassa ja Afrikassa, vaikkakin laulanta on useissa tapauksissa 70–90-vuotiaiden mestareiden taidon varassa ja katoaa heidän mukanaan.
Maailman tiheimmät epiikan keskittymät löytyvät Lähi-Idästä ja Keski-Aasiasta sekä Kiinasta ja Intiasta. Entisen Silkkitien varteen sijoittuu merkittävä osa maailman suurista kertomarunoperinteistä ja runokulttuureista; näistä monet ovat viime aikoihin tai tähän päivään asti säilyttäneet elävänä perinteenä epiikkaa. Joissakin tapauksissa runot ovat saaneet ensimmäiset kirjalliset hahmonsa vasta tällä vuosisadalla (lähinnä Venäjän ja Kiinan alueilla), monista taas on historian varrelta lukuisia kirjoitettuja versioita. Toisaalta on sellaisia eeppisiä runoja, jotka ovat hyvin pitkään eläneet vain suullisessa olomuodossa; näistä osa löydetty vasta joitakin vuosikymmeniä sitten.
Tärkeimpiä näistä perinteistä ovat mongolien Džangar, tiibettiläisten sekä useiden mongolikansojen tuntema Geser, uzbekkien ja kazahien Alpamyš, kirgiisien Manas, useiden Kaukasuksen kansojen tuntema Nartä ja Lähi-Idän kansojen Köroglu/Gurguli -runosto.
Afrikassa on useita kukoistavia eeppisiä runokulttuureita. Niistä mainittakoon Länsi-Afrikan mande-kieltä puhuvilla kansoilla tavattava griot- tai jeli-runous, Kamerunin, Gabonin ja Guinean mvet- sekä Zairen nyanga -epiikka. (LH)
RYHMÄ. Kansanperinteen tutkimukseen on alettu soveltaa sosiologista ryhmä-terminologiaa. Jäsenryhmäksi nimitetään sitä ryhmää, johon yksilö kulloinkin kuuluu. Yksilö kuuluu yleensä samanaikaisesti useihin ryhmiin; hänen jäsenryhmässä voivat olla sekä ns. primaariryhmät että sekundaariryhmät. Luonnonvaraisissa yhteiskunnissa primaariryhmät ovat tavallisesti joko sukusidonnaisia tai alueellisia eli spatiaalisia pienryhmiä (ks. sukusidonnaiset ryhmät). Eurooppalaisissa agraariyhteisöissä spatiaaliryhmät, naapuruusryhmät ja kyläyhteisö ovat vähitellen muodostuneet sukuryhmiä (perhettä, sukua) tärkeämmäksi ja myös yhteiskunnan virallisen organisaation perustaksi (kylä- ja kunnallishallinto). Primaariryhmissä jäsenten välinen vuorovaikutus on jatkuvaa ja läheistä henkilökohtaista kosketusta ja ryhmän me-henki hyvin voimakas. Sekundaariryhmille ovat ominaisia tilapäiset, muodolliset yhteydet jäsenten välillä, erilaiset virat tehtävien suoritt-miseksi ja kirjoitetut säännöt (esim. praasniekkaryhmä, koululuokka). Primaariryhmästä käytetään usein myös nimitystä pienryhmä; pienryhmän jäsen tuntee ainakin jossakin suhteessa jokaisen muun jäsenen.
Käyttäytymisessään yksilö saattaa suosia jonkin jäsenryhmänsä normeja enemmän kuin muiden; sitä ryhmää, johon hän ensisijaisesti haluaa samaistua, sanotaan viite-ryhmäksi. Viiteryhmän ei tarvitse olla samalla yksilön jäsenryhmä. Kansanperinteen tutkimukselle on hyötyä sisäryhmän ja ulkoryhmän käsitteistä. Suhtautumista "meihin" leimaa solidaarisuus, kun taas asennoitumisessa "muihin" on vallalla pelko, viha, kateus, iva jne. (Vrt. etnosentrismi)
Primaaristen jäsenryhmien (sukusidonnaisten tai alueellisten primaariryhmien) tilalle on eriytyneimmissä yhteiskunnissa tullut erikoisryhmiä tai intressiryhmiä, joihin jäsenet liittyvät vapaaehtoisesti. Liittymistä motivoi se, että ryhmä ajaa jäsenilleen tärkeitä taloudellisia, poliittisia tai uskonnollisia tavoitteita. Erikois(intressi)ryhmät ovat yksilön asenteisiin ja arvostuksiin voimakkaasti vaikuttavia viiteryhmiä ja usein järjestäytyneitä ryhmiä: pysyviä, hierarkkisia, roolijaoltaan eriytyneitä ryhmiä, joilla on omia tapoja ja perinteitä sekä ryhmän jatkuvuutta säilyttäviä toimintomuotoja. Erikoisryhmät voivat toimia yhteisöjen instrumentaalisella 'edistävällä, aineellisella, taloudellisella' (työryhmät, sonniosuuskunnat) tai ekspressiivisellä 'emotionaalisella, viihtyvyyteen tähtäävällä' (kylätappeluryhmät, nuorisoseurat, salaseurat yleensä) toimintasektorilla.
SANANPARRET (sayings) ovat arvoitusten rinnalla pienfolkloren keskeisin osa. Ne ovat kansan keskuudessa yleisiä sanontoja.
Lähinnä kielen sanastoa ovat fraasit eli puheenparret, jotka epäitsenäisinä elementteinä mukautuvat lauseyhteyteensä. Fraaseja ovat mm. vertaukset (similes) ("meni kuin tina tuhkaan") ja konsekutiivifraasit ("niin meni että mela vilahti"), samoin genetiivifraasit ("kunnian kruunu"), parataksifraasit ("suin päin") ja perifraasit eli kiertoilmaukset ("heittää veivinsä = kuolla"). Etenkin fraasitekstiä tulkittaessa on otettava huomioon tekstikonteksti: se mitä sanotaan välittömästi ennen ja jälkeen.
Sananlaskut (proverbs) taas ovat kiinteämuotoisia ja sisältävät itsenäisen ajatuskokonaisuuden ("niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan"). Sivistyneistön erityissananlaskuja sanotaan lentäviksi lauseiksi (maksiimeiksi, "kertaus on opintojen äiti"), monisäkeisiä mietelauseita ja lyhyitä runoja epigrammeiksi ("Jumalall on onnen ohjat, Luojall lykyn avaimet, ei katehen kainalosa, vihansuovan sormen päässä").
Sananparsien kolmas pääryhmä on sutkaukset (witticisms), kiinteämuotoiset tilannerepliikit, joilla drastisin, ironisin tai naivistisin sanankääntein höystetään jokapäiväistä tilannetta ("ylös ja varkaisiin, ei jumala laiskoja elätä!" nukkujille) tai repliikkikliseitä ("suuri kiitos ja paljon pieniä kiitoksia"). Sutkauksiin kuuluvat sanomukset eli wellerismit (wellerisms) (nimi johtuu Dickensin Pickwick-kerhon Sam Welleristä, joka viljelee säännöllisesti näitä sananparsia). Sanomuksissa on repliikki ja sanoja ("Mentiin, sano Risto lehmille") ja usein leikillinen jatke: "Perkele, sanoi pieni poika kun isä kuoli ja äiti haudattiin". Sutkauksia ovat niin ikään kieltosutkaukset ("älä huuda, pidä muuten vaan suutas auki").
Sisällön ja funktion nojalla voidaan erottaa sen tapaisia ryhmiä kuin oikeussananlaskut, sääsananlaskut, tervehdyssutkaukset, naapuriköllit (Lapuan laiskat, Ilmajoen ilkeät), jotka kuuluvat laajaan kiusoittelufolkloreen.
Sananparret ovat puhumisen ja kirjoittamisen välineistöä; niillä voidaan perustella väitteitä tai siirtää keskustelu huumorin sfääriin. Niitä tapaa runsaasti muun perinteen yhteydessä; esimerkiksi faabeli, eläinsatua mukaileva opettavainen (runo)kertomus päättyy usein sananlaskuun, jossa moraalinen opetus pelkistyy.
SATU (folk tale) on pitkä, monitapahtumainen, fantasiaa sisältävä kertomus, jota on kerrottu ajanvietteeksi. Sadut, jotka ovat suureksi osaksi yhteisiä useille kansoille, oli tarkoitettu ennen kaikkea aikuiskuulijoille; lapsetkin luonnollisesti kuuntelivat niitä. Satuja ei koskaan kerrottu totena kuten tarinoita. Tärkeimmät satulajit ovat: eläinsadut, ihmesadut, novellisadut ja pilasadut.
Eläinsadut (animal tale) ovat usein yksiepisodisia kertomuksia, joiden päähenkilönä toimivat eläimet. Eläimet kuitenkin ilmentävät inhimillisiä ominaisuuksia (viekkautta, hyväuskoisuutta ym.). Eläinsatujen tavallisin funktio on moraalis-didaktinen: halutaan havainnollisesti osoittaa, kuinka tyhmyys rangaistaan, kuinka heikkoakaan ei saa halveksia jne. Samaan aihepiiriin kuuluvat eläinsadut liittyvät usein toisiinsa löyhiksi konglomeraateiksi.
Ihmesatujen (fairy tale, tale of magic) henkilöt, tapahtuma-aika ja -paikka ovat epämääräisiä tai fantastisia: henkilöt ovat esim. nimeltä mainitsemattomia kuninkaita, prinsessoja, köyhiä poikia ja tyttöjä, satu tapahtuu "kerran", "kauan sitten", "eräässä valtakunnassa", "kaukana täältä". Ihmesaduissa on kaikki mahdollista: henkilöillä on yliluonnollisia ominaisuuksia, taitoja ja voimia, eläimet puhuvat ja erilaisia taikaesineillä on tärkeä merkitys.
Novellisadut (romantic tale, novelle) ovat rakenteeltaan muuten ihmesatujen kaltaisia, mutta niistä puuttuvat fantasia-ainekset. Niissä on romanttisia rakkauskertomuksia, jännityskertomuksia rosvoista ja murhamiehistä, kertomuksia älykkyyden ja nokkeluuden avulla selvitetyistä tilanteista.
Pilasadut (humorous tales) kertovat kepposista, joita nokkelat lähimmäiset tekevät, tai kommelluksista, joita sattuu yksinkertaisille. Niiden aihepiiriin kuuluvat aviolliset selkkaukset ja seksuaalikokemukset tai sosiaaliset ristiriidat (esim. isäntä ja renki, pappi ja torppari-kaskut). Alaryhminä pilasatuihin kuuluvat hölmöläissadut ja valhesadut. Pilasatua lähellä ovat lyhyet, leikilliset ja tavallisesti vitsiin huipentuvat kaskut.
SEMIOTIIKKA eli semiologia on merkkejä, merkkijärjestelmiä ja niiden tuottamista ja käyttöä tutkiva tiede tai tutkimussuuntaus. Se oli muodissa 1970-luvulla. Semioottisen näkemyksen mukaan kulttuuri on kommunikaatiota ja kommunikaatioon käytetään merkkejä – luonnollinen kieli on vain yksi merkkijärjestelmä. Semioottista kulttuurintutkimusta kiinnostaa mm. jonkin kulttuuri-ilmiön (esim. perinnetuotteen) rakenne ja merkitys, kulttuurin symbolit ja symbolijärjestelmät, kulttuurien typologisointi ja ihmisen merkityksenantoprosessi yleensä.
Semioottinen lähestymistapa on tieteidenvälistä ja sitä harjoitetaan monen tieteenalan piirissä: puhutaan esim. lääketieteellisestä semiotiikasta ja jopa eläin- eli zoo-semiotiikasta. Suuntia semiotiikassa on useita ja sen terminologia kirjava. Semiotiikka on läheisessä yhteydessä strukturalismiin sekä 1970-luvun informaatio-, kommunikaatio- ja systeemiteorioihin.
SIIRTYMÄRIITTI, (rite of passage) kaavoittunut yhteisöllinen toimintakokonaisuus, jolla yksilö siirretään tietystä sosiaalisesta asemasta (statuksesta) toiseen. Osa näistä siirtymistä tapahtuu vain kerran yksilön elämässä (syntymä, aikuiseksi tulo, häät, jonkin seuran jäseneksi pääsy, tietyn oppiarvon saaminen, kuolema) osan ollessa toistuvia (esim. siirtyminen jostain "arkiroolista" pyhään synnyttäjän tai tietäjän rooliin).
Siirtymäriiteille on ominaista kolmivaiheisuus: niihin sisältyy 1) irtautumisriittejä (rites of separation), joilla yksilö vieroitetaan aikaisemmasta statuksesta, 2) vaihderiittejä (rites of transition), jotka valmistelevat siirtymistä uuteen asemaan, ja 3) liittymäriittejä (rites of incorporation), joiden yhteydessä yksilö omaksuu uuden statuksensa mukaisen roolikäyttäytymisen. Siirtymäriiteissä tehdään sekä yksilölle että tapahtuman piiriin joutu-neille ryhmille selväksi yhteisörakenteessa tapahtuva muutos ja hankitaan sille hyväk-symys. Siirtymää ei toteuteta äkkijyrkästi vaan vähitellen; siirrettävä yksilö joutuu omaksumaan ylimenokauden ajaksi luonteeltaan väliaikaisen ja välittävän roolin (esim. initiandin, häissä "antilaan", hautajaisissa tuonelaan siirtymistä odottavan vainajan roolin). Tytön ja pojan siirtämisestä fyysisesti täysi-ikäisten (avioitumiskelpoisten) asemaan käytetään sosiaaliantropologiassa myös nimitystä puberteettiriitti. Vrt. status.
SKEEMA on kognition tutkimuksessa määritelty abstrakti mentaalinen malli, jonka avulla ihminen jäsentää tietoa jostakin kategoriasta (olioiden luokasta) ylä- ja alakäsittein; skeema luettelee ilmiön olennaiset piirteet (attribuutit) ja näiden tavanomaiset sisällöt (arvot). 'Taloa' koskeva skeema voi sisältää tietoa yläkategoriasta (talo kuuluu 'rakennuksiin'), osista (talo koostuu huoneista), materiaaleista (puu, tiili, kivi), käytöstä (ihmisen asumus), muodosta, koosta, jne. Vastaavasti 'tonttua' koskeva skeema sisältää tietoa yläkategoriasta (tonttu kuuluu 'haltioihin'). 'Tontun' alemman tason piirteitä (attribuutteja) ovat sukupuoli (attribuutilla on kaksi arvoa: mies vs. nainen), ulkomuoto, asuinpaikka, toimenkuva, 'käyttöohjeet' (mitä tontulle saa tehdä ja mitä ei) jne. Piirteet saavat erilaisia arvoja eri perinnemiljöissä ja eri perinteenkannattajilla.
Kulttuurientutkijoita kiinnostavat eniten ne mentaaliset mallit, jotka ovat kollektiivisia, useiden ihmisten jakamia. Kollektiiviset tietorakenteet, mm. skeemat, mahdollistavat tai helpottavat viestintää ja yksilöiden muuta toimintaa; yhteinen tai tutuntuntuinen tieto maailmasta integroi ryhmiä ja kulttuureja. Kognitiivisen kulttuurintutkimuksen alkuvaiheissa skeemojen tyyppisiä tietorakenteita luonnehdittiin runollisesti "odotuksen struktuureiksi" (R. Ross).
Folkloristiikassa tunnetuin skeema on viestintä- ja ilmaisukategoria 'kertomuksen' malli. Yläkäsittein kertomus on (ainutkertaisen ja päättyneen) toiminnan kuvaus; sen osina tai komponentteina ovat "tausta, alkutilanne", "tilanteen muutos + lopputulos" (komplikaatio + ratkaisu), "toiminnan kehykset", "kerrotun arviointi", "päätäntä". Kertomus-perinteen eri lajeissa nämä osatekijät saavat erilaisia sisältöjä (uskomustarinoiden ja satujen komplikaatiot + ratkaisut poikkeavat toisistaan).
Skeemoja, jotka määrittelevät tapahtumien ja toimintojen tavanomaisia piirteitä, on kutsuttu skripteiksi (käsikirjoituksiksi). Hallitsemme kaikki elokuvissa tai ravintolassa käymisen skeeman tai skriptin; suomalais-karjalaisella tietäjällä oli mielessään esimerkiksi parannusriitissä käytettävä toimintamalli.
Skeemoihin ja skripteihin on tiivistetty tietoa kategorioiden keskeisistä piirteistä. Toinen tapa luokitella ilmiöitä ja olioita perustuu esimerkkitapausten (instanssien, prototyyppien) käyttöön. Usein esiintyvä tapaus nousee helpoimmin kategorian määritteeksi, malliesimerkiksi (esim. varpunen mielletään tyypilliseksi 'linnuksi' mutta strutsia ei). Folkloristit voivat kysyä, tukeutuivatko luovat tai muuntelevat kertojat (laulajat) esimerkiksi 'kosintakertomuksen' yleismalliin (skeemaan, skriptiin) vai tietoonsa jonkin tunnetun runo- tai proosakertomuksen (Hiidestä kosinnan, Prinsessa lasivuorella) piirteistä.
Mentaalisia malleja koskevien termien merkitykset eivät ole vakiintuneita; etenkin 'skeemaa' ja 'skriptiä' on käytetty viittaamassa toisistaan enemmän tai vähemmän poikkeaviin tarkoitteisiin. (SA)
SOSIAALISTUMINEN, sosiaalinen oppiminen. Yksilön sopeutuminen jäsenryhmäänsä, viiteryhmäänsä tai kulttuuriinsa, yhteisön tai ryhmän kulttuuriarvojen ja käyttäytymismallien omaksuminen. Samassa merkityksessä käytetään usein termiä enkulturaatio, jolla tarkoitetaan yhteisön kulttuurin vähittäistä omaksumista etenkin lapsuuden, mutta myös myöhemmän elämän aikana.
SOSIOBIOLOGIA tutkii ihmisen ja eläimen sosiaalisen käyttäytymisen biologista perustaa. Sosiobiologia etsii erityisesti eläinyhteisöjen ja ihmisen yhteiskunnan samankaltaisuuksia, ja tavoitteena on muodostaa yleispätevä kuva sosiaalisuuden perinnöllisestä taustasta. Sukupuolisuus, jälkeläisten hoito, valtasuhteet ja asema ryhmässä hallitsevat myös ihmissuhteiden suunnatonta moninaisuutta, ja siksi on ymmärrettävää, että biologisen perimän vaikutus sosiaaliseen käyttäytymiseen on noussut keskeiseksi tarkastelukohteeksi.
Myös eläinten psykologiaa (mm. niiden kognitiivisia kykyjä ja emootioita) koskeva tieto on lisääntynyt jatkuvasti. Tämän tiedon avulla halutaan ymmärtää ja selittää myös ihmisen (kolmannen simpanssilajin) käyttäytymistä esimerkiksi evoluutiopsykologisessa tutkimuksessa.
STATUS JA ROOLI. Yhteisön jäsenenä oleminen on jotain muuta kuin kuulumista satunnaiseen ihmisjoukkoon. Yhteisöllä on rakenne, toimintatapa; sen säilyvyys ja muuntuvuus on toinen kuin sen jäsenten (ihmiset syntyvät ja kuolevat mutta yhteisöt pysyvät). Yhteisö voidaan määritellä yhteisiin päämääriin pyrkivien ihmisten sosiaaliseksi järjestelmäksi, joka rakentuu erilaisista asemista, statuksista. Yksilöllä on tavallisesti hallussaan useita eri statuksia samanaikaisesti, mutta vain yksi niistä on kerrallaan aktiivinen muiden pysyessä piilevinä, latentteina. Status voidaan kuvata kokoelmaksi tiettyjä oikeuksia ja velvollisuuksia. Kaikki johonkin statukseen liittyvät opitut normit, asenteet ja arvot muodostavat yhdessä roolin. Roolin konkreettista toteutumista nimitetään roolisuoritukseksi tai roolikäyttäytymiseksi. Rooli on abstraktio: elävässä elämässä emme näe rooleja vaan roolikäyttäytymistä. Kansanperinteen tutkimuksessa on enenevässä määrin korostettu sitä, ettei perinne säily pelkästään taitavien kertojien ja hyvämuististen yksilöiden ylläpitämänä, vaan myös ja nimenomaan tiettyihin sosiaalisiin rooleihin liittyneenä.
STEREOTYYPPI. Alunperin kirjapainoteknisestä termistä stereotyyppi on siirtynyt merkitsemään kaavamaista ja vinoutunutta käsitystä vieraan ihmisryhmän edustajista. Stereotyyppisille käsityksille on ominaista, että ne korostavat ryhmien välisiä eroja ja vähättelevät eroja ryhmän sisällä.
STRUKTURALISMI on 1900-luvulla eri tieteissä virinnyt suuntaus, joka tähdentää ilmiöiden muodostamaa kokonaissysteemiä eli struktuuria, jossa kiinnostuksen kohteena ovat pikemminkin termien keskinäiset suhteet kuin itse termien ilmiasut. Systeemin osia ei käsitetä irrallisina; niiden keskinäiset suhteet määräytyvät kokonaisuuden mukaan. Nämä suhteet pyritään esittämään mahdollisimman selkeästi formalisoidun kuvauksen avulla. Folkloristiikassa on strukturalistista lähestymistapaa käytetty varsinkin ja satujen ja myyttien tutkimuksessa. Vrt. motifeemi.
SUKUJOHTO JA SUKULAISUUSJÄRJESTELMÄT (descent, kinship systems) Sukujohto ja polveutumislaskenta voi olla bilateraalinen eli kaksisuuntainen tai unilateraalinen, vain yhden vanhemman puolelta laskettu. Äidin puolelta laskettuna polveutumista nimitetään matrilineaaliseksi ja isän puoleista sukujohtoa patrilineaaliseksi. Suomessa ja Skandinaviassa polveutuminen ja sukujohto on bilateraalinen.
Sukulaisuusjärjestelmiksi nimitetään systeemejä, jotka määrittelevät eri sukulaisten aseman egoon nähden samoin kuin ne oikeudet ja velvollisuudet, joita yksilöllä on eriasteisia sukulaisiaan kohtaan. Egoon nähden sukulaisten ryhmittely voi olla luokittelevaa (esim. isä, äiti, poika, tytär). Sukulaisuusjärjestelmien perustyyppejä on määritelty kymmenkunta (Murdock). Sukulaisuuserottelut eri kansojen keskuudessa perustuvat yleensä sukupolvi-, ikä- ja sukupuolieroihin sekä siihen onko kysymyksessä geneettinen vai aviosukulaisuus. Eräissä järjestelmissä sukulaisuuden määräytymiseen vaikuttavat myös egon sukupuoli (miehillä ja naisilla on eri systeemi), sukulaisuuden välittäjän sukupuoli (esim. isän veli ja äidin veli) sekä sukulaisuuden välittäjän status. Varhaiskantaisilla kansoilla sukulaisuus ei aina perustu ns. verisiteisiin.
SUKUPUOLIJÄRJESTELMÄ (gender system) tai genusjärjestelmä on lähinnä anglosaksisessa ja pohjoismaisessa tutkimuksessa käytetty käsite, jolla tarkoitetaan sitä, että ei ainoastaan ihmisiä jaotella eri sukupuoliin, vaan myöskin sosiaaliset rakenteet, instituutiot, ajatusjärjestelmät ja niitten sisältämät symbolit ja merkitykset ovat sukupuolisidonnaisia. Sukupuoli nähdään tällöin sosiaalisen tilan, ajan ja toiminnan järjestyspohjana. Naistutkimuksessa sukupuolijärjestelmiä pidetään yleisesti epäsymmetrisinä ja hierarkkisina niin, että valta ja arvostus ovat keskittyneet miehille, mutta toisaalta sukupuolijärjestelmiä ei käsitetä pysyviksi tai staattisiksi, vaan historiallisesti ja kulttuurisesti muuttuviksi rakenteiksi; ks. genus ja sukupuoli. (ELK)
SUKUSIDONNAISET RYHMÄT. Ryhmäsiteiltään sukusidonnaisia sosiaalisia organisaatioita erotetaan kulttuuriantropologiassa tavallisesti neljä: linjasuku, klaani, puolisko ja fratria. Linjasukuun (lineage) luetaan unilateraalisesti (joko äidin tai isän sukuun rajoittuen) laskettu lähisukulaisten piiri, johon yksilö kuuluu syntymänsä perusteella. Linjasuvun jäsenten katsotaan polveutuvan yhteisestä esi-isästä, joka saattaa olla myös mytologinen olento, kuten totem-ryhmällä. Linjasuku on usein nimetön ja vaikeasti identifioituvissa, vaikka se usein yksilön viitekehyksen kannalta on vaikuttavin primaariryhmä.
Klaani (clan) on linjasukua suurempi unilateraalinen primaariryhmä, jonka jäsenet katsovat polveutuvansa samasta esi-isästä ja jonka jäsenillä on yhteinen nimi. Klaanin perustajajäsen tai kantaisä on kuitenkin elänyt niin kaukana menneisyydessä, että hänestä kertoo enää vain klaanin syntymyytti. Myytti on tärkein klaanin jäseniä yhdistävä side ja voi selittää myös klaanin nimen tai muun epiteetin, sekä tabukiellot tai normit, jotka koskevat klaanin jäseniä (syöntikiellot voivat koskea esim. sitä eläintä, jota pidetään klaanin esi-isänä).
Varhaiskantaisissa yhteisöissä klaani on keskeisin yhteiskunnan sosiaalinen organisaatio ja poliittinen tai hallinnollinen yksikkö. Klaanilla on omat uskonnolliset ja poliittiset johtajansa; eri sukujen omaisuus säilyy yleensä klaanin sisällä; klaanin jäsenten kesken tunnetaan kollektiivista vastuuta ja keskinäistä solidaarisuutta; vastuu klaanin jäsenistä ilmenee mm. yhteisenä korvausvelvollisuutena. Uskonnolliset seremoniat tapahtuvat usein klaanin puitteissa. Klaanit ovat yleensä myös eksogaamisia sisäryhmiä, mikä edistää niiden kiinteyttä estämällä mm. sukupuoliasioihin liittyvien ristiriitojen syntymistä klaanin sisällä. Yksilöiden kohdalla klaanin tehtävänä on siten turvallisuuden takaaminen. Yhteisön tasolla klaaniorganisaatiolle kuuluvat hallinnolliset ja oikeustoimet samoin kuin taloudelliset sekä uskonnolliset tehtävät.
Puolisko (moiety) on alueellinen yksikkö, joka ei aina perustu sukusidonnaiseen organisaatiotaustaan. Primitiiviset kyläyhteisöt jakaantuvat usein kahteen vastavuoroiseen puoliskoon, joiden välillä käydään taloudellista vaihtoa, solmitaan avioliittoja ja suoritetaan uskonnollisia seremonioita. Puolisko voi olla myös klaani, jos kyläyhteisö jakaantuu kahteen klaaniin.
Fratria ("heimo") on usean klaanin muodostama poliittinen yksikkö, klaanien keskeinen katto-organisaatio, jonka puitteissa klaanien yhteistoiminta tapahtuu. Alkukantaisissa oloissa fraktiat ovat harvoin organisaatioltaan kiinteitä ryhmittymiä; heimoyhteenkuuluvuutta esiintyy yleensä vain vaaran uhatessa sodan aikana; jotkut uskonnolliset menot saatetaan myös suorittaa heimoittain. Heimo puhuu omaa kieltään tai murrettaan ja sen kulttuuri erottuu ympäröivästä kulttuureista, vaikka heimolta puuttuisi kiinteä poliittinen organisaatio.
SUULLINEN HISTORIA (oral history). Kulttuuriantropologiassa esiteollisten kulttuurien tai teollisten yhteiskuntien vähemmistökulttuurien menneisyyteen kohdistuvan tutkimuksen ongelmallisuutta osoittaa käsitteiden runsaus: tutkimusta nimitetään esimerkiksi etnohistoriaksi, kansanomaiseksi historiaksi tai historialliseksi etnografiaksi. Myös historiantutkimus on osoittanut kiinnostusta uudenlaisiin lähteisiin ja näkökulmiin kehittelemällä käsitteet oral history, people's history tai mentaliteettien historia.
Kansanomainen historia tai etnohistoria on vakiintunut edustamaan tutkimussuuntaa, jossa menneisyys joko hahmotetaan pelkästään tutkittavien omasta näkökulmasta, kulttuurin sisältä tai se konstruoidaan kaikista käytettävissä olevista lähteistä. Tässä asetelmassa voidaan nähdä myös vähemmistökulttuurin edustajan epäily sellaista historiankirjoitusta ja -tutkimusta kohtaan, joka unohtaa toisaalta yksilöllisen kokemuksen ja toisaalta vähemmistön etnisen, kollektiivisen muistin. Kansanomainen historia pyrkii siis välittämään lukijalleen tai kuulijalleen kuvaa kertojan omasta historiankäsityksestä ja omasta totuudesta.
Suullisen historian tutkimus on kansainvälinen ilmiö. Termin suomennokseksi Jorma Kalela on ehdottanut käytettäväksi muistitietotutkimus, ruotsalainen Göran Rosander puolestaan minneshistoria-termiä. Suomeksi termi voisikin kuulua muistitietohistoria.
Muistitietohistoria sai alkunsa Yhdysvalloissa, Columbian yliopistossa vuonna 1948. Alan Newinin johtama muistitietohistoriaprojekti oli vastareaktio vain merkittävien amerikkalaisten tai poliittisesti tärkeiden henkilöiden historian tutkimiselle. Kritiikkiä kohdistettiin myös elitistisesti orientoituneeseen suullisen perinteen tutkimustraditioon, jossa oli haastateltu pelkästään yhteisössään tunnettuja miespuolisia henkilöitä. Tämän ns. Columbia-koulukunnan tutkimus levisi pian käsittämään laajalti ns. alhaalta hahmottuvaa historiaa (history from below) ts. työläisten, naisten, sotaveteraanien, intiaanien tai värillisten suullista historiaa.
Yhdysvalloista muistitietohistoria levisi ensiksi Iso-Britanniaan, jossa pioneerityön on tehnyt George Ewart Evans tallentamalla ja julkaisemalla englantilaisen maaseudun, tehdasmiljöiden, työläisten ja naisten suullista historiaa. Alhaalta hahmottuvan historian suuntauksen yhtenä klassikkona pidetään E.P. Thompsonin työväenluokan syntyä käsittelevää tutkimusta The Making of the English Working Class (1963), jonka tarkoituksena oli tehdä kunniaa "köyhälle sukankutojalle, koneita vihaavalle maatyöläiselle ja utopistiselle käsityöläiselle".
Muistitietohistoria voidaan luonnehtia myös metodiksi, jossa haastattelujen avulla kerätään lähdeaineistoa ja tehdään johtopäätöksiä. Merkittävää muistitietohistoriassa on kertojan subjektiivisuus, sillä subjektiivisten kokemusten summasta voidaan löytää esimerkiksi tietyn ikäryhmän tai sosiaalisen ryhmän kokemus. Toisaalta muistitiedon tutkijoita on arvosteltu siitä, että he tarkastelevat kerrottua perinnettä ikään kuin se olisi tapahtumahistoriaa ja ohittavat näin esimerkiksi folkloren.
Edellä esiteltyjä historiantutkimuksen suuntauksia sivuavat mentaliteettien historia sekä uusi mikrohistoriatutkimus. (UMP)
SYMBOLI. Termi on peräisin kreikan sanasta synballein, heittää yhteen (> kr. sumbolon, merkki). Mikä tahansa asia, esine, eläin jne. voi muodostua symboliksi laajasti käsitettynä (vrt. merkkien lajit), kun se edustaa jotakin muuta tai viittaa johonkin muuhun itsensä ulkopuolella. Edustamisesta tai viittaamisesta käytetään myös ilmaisua symbolinen representaatio. Symbolit voivat olla joko kielen termejä tai lauseita, kuvia, ääniä, eleitä, esineitä, eläimiä, ihmisiä jne. Niiden muodostuminen voi olla indeksistä, ikonista tai mielivaltaista ja sopimuksenvaraista (ks. merkkien lajit). Symbolilla on sekä ekspressiivinen että instrumentaalinen tehtävä (kuten ilmaista poliittista tai uskonnollista liikettä sekä mobilisoida tämä vallankäytön välineeksi). Symbolit ovat näkymättömien asenteiden, toiveiden, ihanteiden, odotusten ja pelkojen jne. näkyviä edusmerkkejä. Niille on tunnusomaista monimerkityksisyys, muunneltavuus sekä moniselitteisyys.
Jotta jokin asia voi muodostua symboliksi siihen on sisällyttävä kaksi osaa: merkitsijä (ransk. signifiant; engl. signifier) ja merkitty (ransk. signifié; engl. signified). Merkitsijä on esine tai tapahtuma ulkoisessa maailmassa ja merkitty on mielellinen käsite, johon merkitsijä viittaa. Kansakunta kuten Suomi, tai käsite kuten 'isänmaa', on merkitty, jonka merkitsijä voi olla esimerkiksi suomalainen kansanrunous, Suomen lippu tai sankarivainajat. Semantiikan (kielellisten merkitysten tutkimuksen) näkökulmasta merkitty ruumiillistuu puhujalle tilanteesta riippuen tarkoitteessa kuten itsenäisyyspäivänjuhlassa. Juhla on tällöin symboli, jonka merkitys perustuu merkitsijän ja merkityn väliseen viittaussuhteeseen (referenssiin). Merkitystä ei kuitenkaan voi määrittää yksinomaan viittaussuhteen avulla. Siksi lingvistisessä semantiikassa tehdään ero denotatiivisten ja konnotatiivisten merkitysten välillä. Denotatiivinen merkitys sisältää kaikki siihen vaikuttavat piirteet, jotta jokin asia, olento, esine voidaan liittää tiettyyn kategoriaan. (Naisen kategoriaa määrittävät kolme denotatiivista merkityspiirrettä < aikuinen, naispuolinen, ihminen). Konnotatiivinen merkitys sisältää muutakin kuin kategoriaan kuulumista edellyttävät riittävät ja välttämättömät merkityspiirteet; esimerkiksi naisen käsitteeseen voidaan tällöin liittää erilaisia, eri puhekulttuureiden korostamia ominaisuuksia kuten seksikäs, äidillinen jne. (VA)
SYMBOLIANTROPOLOGIA tai symbolinen antropologia on määriteltävissä kulttuurien tutkimuksessa etnografisten aineistojen tulkintametodologiaksi (teorian ja menetelmien yhdistelmäksi), jossa ihmistä ja hänen kulttuurisidonnaista käyttäytymistään analysoidaan symbolien ja symbolijärjestelmien välittämien merkitysten näkökulmasta.
Ihminen nähdään symbolijärjestelmiä muodostavana ja niiden avulla merkityksiä luovana olentona; siksi ihminen on homo symbolicus (tai animal symbolicum). Paitsi kansanuskon myös kulttuurirajat ylittävien korkeauskontojen tarkoitemaailmat ja niistä luodut mielikuvat perustuvat symboleihin. Ihmisen sosiokulttuurisilla järjestelmillä – erilaisilla yhteisöillä ja yhteiskunnilla ja niiden instituutioilla – on symbolinen perusta. Ne ovat ns. sosiaalisesti rakentuneet ihmisten keskeisten vuorovaikutussuhteiden ja merkityksenannon pohjalta. Perinteet, poliittiset ja uskonnolliset kulttuurit ovat suhdejärjestelmiä, joita ihmiset luovat ja joita he uusintavat symbolien ja niihin 'varastoituneiden' merkitysten avulla.
Symboliantropologista teorianmuodostusta ovat merkittävimmin kehittäneet Clifford Geertz, Mary Douglas ja Victor Turner. Geertz edustaa ns. tulkitsevaa antropologiaa, jonka perustava tiedonintressi on ymmärtäminen. Hänen mukaansa ihmiset luovat kulttuurinsa symbolijärjestelmien avulla jatkuvasti malleja omasta tilanteestaan, joka mahdollistaa heille käyttäytymisen suuntaamisen ja ohjaamisen. Yhteinen kieli ja yhteiset symbolit ovat inhimillisen tietoisuuden ja yhteiskunnan perustavimpia rakennuspilareita. Geertzin mukaan ne vakiintuvat kussakin kulttuurissa ns. kulttuurikaavoiksi tai kulttuurisiksi malleiksi. Kulttuuristen mallien avulla ihmiset oppivat, kommunikoivat, pitävät voimassa ja kehittävät tietojaan ja asenteitaan elämästä eli käyttävät niitä informaatiolähteinä sosiaalisen ja psykologisen todellisuuskäsityksen luomisessa. Kulttuurisilla malleilla on kaksinaisluonne: ne ovat samalla kertaa sekä 'malleja jostakin' (models of) että 'malleja jollekin' (models for).
Kulttuuristen symbolien merkitys on siinä, että ne syntetisoivat kunkin ihmisryhmän muodostamassa suhdeverkostossa kulttuuristen erottelujen perustana olevia ajattelun ja havaitsemisen kategorioita. Samalla niihin tiivistyvät myös tiedostamattomat asenteet, mielipiteet, toiveet ja uskomukset.
Siinä missä Geertzin symboliteoreettinen ajattelu on yksilöpsykologisesti painottunutta humanismia, edustaa Mary Douglas yhteisökeskeistä tutkimusmetodologiaa. Hän ei tulkitse ihmisten sosiaalista käyttäytymistä symbolien ja niihin varastoituneiden 'mielialojen ja motivaatioiden' näkökulmasta, vaan pyrkii nostamaan esiin perustavia kognitiivisia rakenteita, jotka 'luovat sosiaalisen' eli yhteisölliset tavat erotella ja rajata asiat eri kategorioihin sekä antaa niille eettinen ja moraalinen perustelu. Hänen kauaskantoisin metodologinen lähtökohtansa perustuu ajatukselle ihmisruumista yhteisön ja yhteisöllisyyden symbolisten rajojen ilmaisijana. Hänen mukaansa ihmisruumis voi edustaa mitä tahansa rajattua systeemiä. Ruumiin rajat voivat olla symbolisessa suhteessa sekä fyysisiin että metafyysisiin (esim. poliittisiin ja/tai uskonnollisiin) rajoihin, joilla mikä tahansa yhteisö määrittää itseään ja jotka se kokee uhanalaisiksi ja haavoittuvaisiksi. Ruumiin eri osien toiminnot ja niiden väliset suhteet toimivat monimutkaisten kulttuurirakenteiden symbolisina lähteinä. Douglas toteaa, että emme voi tulkita rituaaleja, jotka koskevat eritteitä, rintamaitoa, sylkeä ja muita ruumiin rajat ylittäviä nesteitä ellemme näe ihmisruumiissa yhteiskunnan symbolia ja ymmärrä, että sosiaaliseen rakenteeseen liittyvät voimat ja vaarat tulevat julki pienessä mittakaavassa nimenomaan ihmisruumiissa. Douglas on tutkinut paitsi erilaisia kulttuurisia uhka- ja riskiluokituksia, myös ns. saastaisuuskäyttäytymistä. Hän on osoittanut, että uskontojen rituaaleissa lika tai saastaisuuden vuoksi vaarallisina pidetyt asiat, esineet tai menettelytavat saavat tärkeän symboliarvon: ne ilmentävät luovaa muodottomuutta, josta rituaalin toimeenpanijat ammentavat uutta voimaa arkisen elämän arvokategorioille.
Victor Turnerin symboliteoreettinen ajattelu on kohdistunut erityisesti rituaaliprosessien analyysiin. Sambian Ndembu-kulttuuria koskevissa tutkimuksissaan Turner on kohdistanut huomionsa tapaan, jolla yhteiskunta viime kädessä konstruoituu yksilöiden mieliin rituaaleissa manipuloitavien symbolien avulla. Rituaalit ovat siten eräänlaisia metasosiaalisia kommentaareja, kieltä, jolla ilmaistaan ei-rituaalisia sosiaalisia ja kulttuurisia prosesseja. Ks. myös liminaali. (VA)
SYNTAGMA. Elementit ovat syntagmaattisessa suhteessa elementteihin, joihin ne voidaan yhdistää lineaariksi jonoksi. Lauseen sanat muodostavat syntagman, samoin ruokalistalta valittu ruokalajien sarja (eturuoka A + pääruoka H + jälkiruoka D). Ks. paradigma. (SA)
SYNTYKERTOMUKSET (etiological legends) (aitiologiset, joskus etiologiset kertomukset), termi jolla tarkoitetaan niitä suorasanaisia ja runomuotoisia kertomuksia, jotka selittävät ilmiöiden ja olioiden alkuperää. Aitiologisissa kertomuksissa on sekä yleisten ilmiöiden ja olioiden ja koko lajien syntyä selittäviä myyttejä että yksityisiin luonnonmuodostumiin yms. liittyviä tarinoita. Ne voivat olla todellisen selittämispyrkimyksen synnyttämiä, mutta usein myös sepitettyjä näennäisen selityksen varjolla ilmaisemaan pilkkaa ja halveksuntaa, syntyloitsuissa tarvittavien sanakaavojen aineksiksi, pelkästään huvittamistarkoituksessa jne. Tietyt suuret siirtokivilohkareet seuduilla, joilla ei yleensä ole kiviä, ovat siten jättiläisen heittämiä tai pudottamia; kallioissa tavattavat oudon muotoiset syvennykset ovat paholaisen jalanjälkiä; luomistaruissa kerrotaan koko maailman synnystä, niin kuin mm. suom. Luomisrunossa, tai esim. ensimmäisten ihmisten synnystä; käärme on saanut alkunsa pahan yliluonnollisen olennon syljestä; jäniksen suu on ristissä, koska se kerran on nauranut niin makeasti, että sen huuli on revennyt.
ŠAMAANI. Noita, mm. Siperian kansojen ja Pohjois-Amerikan intiaanien keskuudessa tavattava uskonnollinen auktoriteetti, jonka tehtävänä on toimia välittäjänä tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen välillä. Šamaanin erottaa esim. papista selkeästi erikoislaatuinen ekstaasitekniikka (technic of ecstacy); transsitilaan vaipuneen šamaanin sielu poistuu hänen ruumiistaan vaellukselle kaukaisiin seutuihin, tuonelaan tai taivaaseen. Sielu eli šamaanin henki suorittaa vaelluksen usean eläimen hahmossa; puhutaankin šamaanin apueläimistä, joita šamaanilla on monenlaisia.
Transsitilan saavuttamisessa apuna käytetään esimerkiksi rummutusta, laulua, loitsintaa, huumausaineita jne. Aina šamaani ei suorita matkaa kaukaiseen seutuun; supranormaalit olennot voivat tulla hänen luokseen šamanointipaikkaan ja šamaani esittää näitä olentoja luovuttaen oman roolinsa (siis šamaanin roolin) erityiselle apulaiselle, jonka kanssa hän keskustelee. On myös šamaaneja, jotka ovat tyypiltään enemmän näkijöitä kuin transsitilaan vaipujia; he ts. kuvailevat valvenäkyjä kadottamatta tajuntaansa. Suomalaisen tietäjän loitsuntatekniikan kohdalla voidaan puhua verbaaliekstaasista, johon ei kuulu transsi, mutta joka muuten näyttää olevan sukua šamanoinnille. Vrt. transsitila.
TABU, termi, jolla tarkoitetaan sellaista, mikä on kiellettyä, mitä ei saa tehdä, syödä, koskettaa, sanoa jne., jotta tabun rikkojalle ei koituisi haitallisia seurauksia. On paikkoja, ruokalajeja, töitä, nimiä, ajankohtia jne., jotka ovat tabuja ainakin eräille yhteisön jäsenille.
Tabun rikkomisesta ei ainakaan primaaristi rankaise yhteisö, rangaistus on automaattinen, aivan kuin sähköjohtimeen koskettamisesta seuraava vahingoittuminen tai kuolema. Tabu voidaan parhaiten selittää väen (vrt. dynamismi) keskittymäksi; näin käy ymmärrettäväksi, miksi jokin paikka tai asia on tabu esim. naisille, mutta ei miehille, tavallisille yhteisön jäsenille, mutta ei tietäjille: haitallisia seuraamuksia ei koidu niille, joiden oma väki on riittävän voimakas. Suomen kielen sana pyhä on alkujaan ilmeisesti merkinnyt juuri tätä käsitettä. `Negatiivisen' pyhän eli tabun ohella voidaan pyhiksi lukea kaikki ne ilmiöt ja asiat, jotka ihminen kokee jumalallista alkuperää oleviksi ja joihin sisältyy uskonnollinen arvolataus. Profaania on kaikki mikä ei kuulu pyhän piiriin, siis ei-sakraali.
TAPUTUSLEIKIT ovat 7–11 vuotiaiden tyttöjen perinnettä, jossa osallistujat lorun tai laulun säestäminä taputtavat käsiään vastakkain monimutkaisen koreografian mukaisesti. Taputusleikin tempo on kiihtyvä ja testaa osallistujien nopeutta ja tarkkuutta. Taputusleikkiä voidaan leikkiä pareittain tai piirissä. Suomalaisessa koululaisperinteessä taputusleikit ovat yleistyneet 1980-luvun puolivälissä. (JP)
TARINA, (legend) lyhyt, useimmiten yksiepisodinen kansankertomus, joka esittää stereotyyppisen, totena kerrotun tapahtumakulun. Tarina ei perinnäisenä kertomataiteena jätä paljoakaan tilaa yksilölliselle kehittelylle; tässä se eroaa memoraateista. Sadusta tarina eroaa siinä, että sen asiasisältöön on uskottu.
Tarinat on tapana jakaa kahteen pääryhmään: uskomustarinoihin (belief legend), jotka kertovat yliluonnolliseen liittyvistä seikoista ja kokemuksista, sekä historiallisiin (historical legend) ja paikallistarinoihin (local legend), joiden henkilöt ja tapahtumat kuuluvat reaalimaailmaan. Keskeisaihelman nojalla erotetaan sellaisia alaryhmiä kuin jättiläistarinat, noitatarinat, vainolaistarinat, asutustarinat ja aarretarinat. Funktion nojalla voidaan puhua esim. varoitustarinoista (tarina kertoo, miten käy pyhätyön tekijälle), selitystarinoista (tarina selittää, mistä jokin iso kivi tai outo paikannimi on alkuisin) ja uskonvahvistustarinoista (tarina todistaa, että vedenemännällä todella on karjaa tai että tulikettuja todella on olemassa).
Vaikka tarinat yleensä ovat monen seudun, jopa monen kansan yhteistä perinnettä, kertoja liittää ne tavallisesti tiettyyn paikkaan, tiettyyn aikaan ja nimettyihin henkilöihin: ylävirralta uiva lastu suututtaa uudisasukkaan aina tietyn joen varrella, mutta jokia joihin sama tarina on liitetty on lukuisia. Levinneisyyden mukaan tarinat voidaan jakaa vaellustarinoihin (joita kansainväliset tyyppiluettelot yleensä sisältävät) ja suppealevikkisiin paikallistarinoihin, joilla omalla alueellaan on enemmän tai vähemmän stereotyyppinen muoto. Memoraatit, kronikaatit, huhut ja juorut voivat joskus olla tarinan esiasteita.
TARU-, TARUSTO -termiä (jota varhemmin on käytetty mm. myytin synonyyminä) voidaan harvoin käyttää tieteellisissä yhteyksissä. Se voidaan korvata termillä kertomusto esimerkiksi puhuttaessa varhaisten tai -kantaisten kulttuurien (proosa)epiikasta, jossa sadun ja tarinan ainekset eivät ole differentioituneet (erilaistuneet), samoin kuin kertomuksista, joilla yhtäällä on sadun ja toisaalta tarinan luonne tai jotka sijoittuvat milloin myyttien, milloin legendain alkuaikaympäristöön. Kansanomaisia kertomuksia tulisi aina luonnehtia täsmällisemmällä termillä (eläinsatu, myytti, pyhimyslegenda jne.).
TEKSTI koostuu elementeistä, joilla merkityksiä välitetään ja näiden elementtien avulla tuotetusta kokonaisuudesta. Lisäksi siihen kuuluu olennaisesti prosessi (tekstualisaatio), jolla tämä kokonaisuus tuotetaan ja ilmaistaan. Folkloretekstit välittävät erilaisten (perinteisten ja modernien) ilmaisukanavien keinoin maailmankuvaa, kokemusmaailmaa ja ympäristöä koskevia merkityksiä. Folkloretekstit esiintyvät suullisessa olomuodossa, informantin kirjoituksena sekä kirjoitusvälinein tai magneettisin ja optisin keinoin taltioituina. Eri aikoina, muuntuvissa kulttuurisissa ja ideologisissa oloissa on ollut vaihtelevia ja useinkin ristiriitaisia käsityksiä siitä, mitä tekstit ovat.
Folkloristiikan kannalta tekstikäsitykset ovat sidoksissa tutkimussuuntauksiin. Erot suhtautumisessa folkloreteksteihin pohjautuvat erilaisiin metodologisiin kehyksiin ja usein vallalla tai muodissa olevat tutkimustrendit ohjailevat sitä, minkä mukaan tekstimateriaali kerätään, seulotaan ja valitaan tutkimusta varten – tai mitkä tekstit jätetään huomiotta. Niinpä diakronis-evolutionistisen tutkimussuuntauksen vallitessa pidettiin arvokkaimpina niitä tekstejä, jotka tuntuivat viestivän jotakin tutkimuskohteen muinaisuudesta. Nykykulttuurin tutkijan tutkimuksen aineistona käyttämien tekstien arvo taas liittyy usein siihen, kuinka ilmaisevia ne näyttävät olevan analysoitaessa tällä hetkellä olemassaolevaa tutkimuskohdetta. Suuntautumiseen vaikuttaa siis esimerkiksi se, nähdäänkö teksti ensisijaisesti perinnäisenä suullisen tai kirjallisen sanataiteen tuotteena vai osana yhteisöllistä, elävää vuorovaikutusprosessia.
Silti vaikkapa 1800-luvulla pikakirjoituksella taltioitu laulu, uudella tekniikalla äänitetty nykytallenne tai informantin kirjoittama muistelma ovat kaikki folkloretekstejä ja tutkimuskohteina arvokkaita. Onko siis olemassa kriteereitä, joiden nojalla tekstin arvo tutkimusaineistona määräytyy? Kulloinenkin tutkimusintressi luo nämä kriteerit, mutta silti hyvinkin aksiomaattisia ja keskenään ristiriitaisia käsityksiä on esitetty. Kuvattu ristiriita näkyy tarkasteltaessa (tässä hyvin lyhyesti) tekstikäsitysten metodologista historiaa.
Maantieteellis-historiallisen menetelmän valtakaudella edellytettiin tekstikriittisen menetelmän pelisääntöjen mukaisesti, että tekstikorpuksen tuli olla täydellinen, käsittää kaikki tutkittavasta ilmiöstä kerätyt toisinnot. Keruuaika ja -paikka sekä laulajatiedot olivat myös tärkeitä. Tämä oli tarpeen siksi että säilyneiden tekstien maantieteellisen tai typologisen distribuution avulla pyrittiin selvittämään niiden esihistoria. Lähdeaineiston kriittisen tarkastelun avulla oli siis tarkoitus päästä tutkittavan ilmiön historian jäljille.
Strukturalistit ja heitä edeltäneet formalistit käyttivät vanhoja tallennetekstejä ongelmitta, koska he pyrkivät määrittelemään empiirisen tekstin 'pohjana' olevia abstrakteja sisällön rakenteita; nämä olivat tavoitettavissa kömpelöstikin muistiin merkityissä oraalisten esitysten tallenteissa.
1960–70-luvulla esiin noussut funktionalistinen paradigma hylkäsi 1800-luvulla kerättyjen tekstien arvon tutkimusaineistoina pitäen niitä kuolleina artefakteina. Muutamat folkloristit (kuten Kenneth Goldstein ja Linda Dégh) väittivät, että varhemmin kerättyjä tekstejä ei oltu tallennettu aidoissa esitystilanteissa, vaan keinotekoisissa, järjestetyissä yhteyksissä. Tekstit olivat heidän mukaansa folklorea vain silloin kuin niitä todella esitettiin. Kysymykset missä ja milloin tekstit olivat syntyneet eivät olleet enää riittäviä. Tärkeiksi seikoiksi muodostuivat sen sijaan esitystilanteen, kommunikaatioprosessin sekä esityskontekstin tutkiminen.
Monet tekstianalyyttiset folkloristiikan suuntaukset ovat 1970-luvulta lähtien saaneet vaikutteita tekstilingvistiikasta, sosiolingvistiikasta ja sittemmin esimerkiksi diskurssianalyysista. Kontekstin käsitettä ja tekstien viestintäfunktiota korostettiin vastapainona strukturalistien abstrakteille malleille tai kontekstistaan irrotettujen tekstien analyysille. Folkloristiikassa amerikkalaisen performanssikoulukunnan synty on monessa mielessä sidoksissa sosiolingvistiikan, tekstilingvistiikan ja sosiologisesti suuntautuvan diskurssianalyysin kehitykseen. Ongelmaksi muodostui, miten määritellä konteksti ja kuinka tulla toimeen tekstin ja kontekstin dikotomian kanssa. Tämä keskustelu jatkuu yhä (ks. hakusanoja konteksti sekä performanssi).
Folkloristiikan historian aikana folkloretekstit ovat aika ajoin joutuneet metodologisen köydenvedon kohteiksi. Parin viime vuosikymmenen aikana on kuitenkin ollut nähtävissä pyrkimyksiä synteeseihin. Yksi tärkeimmistä kysymyksistä on se, kuinka välttää hedelmättömät ja aksiomaattiset käsitykset, jotka pyrkivät esittämään, että vain yhden tutkijan taikka tietyn koulukunnan tekstikäsitys on oikea. (LH & SA)
TEKSTUALISAATIO. Tekstualisaatio-sanalla on useita käyttöjä folkloristisessa kirjallisuudessa. Tutkimuksen kohteena on usein se, minkälaisten prosessien kautta teksti tuotetaan. (vrt. skeema, reproduktio).
Tekstualisaation tutkimuksella saatetaan myös tarkoittaa analysoitavan tekstin synnyn ja luonteen selvittämistä: onko se suullista tai suulliseen perinteeseen pohjaavaa vai kirjallista, tallennettu lauletusta vai sanellusta esityksestä, äänite vai käsinkirjoitettu muistiinpano? Lisäksi ovat olennaisia tiedot keruuolosuhteista ja -prosesseista, käsikirjoitusten työstämisestä, mahdollisista toimituksellisista ja ideologisista prosesseista. Tekstualisaation tutkimukseen liittyy tällöin myös tekstin (vaikkapa kansalliseepoksen) käyttö kulttuurielämän ponneaineena ja identiteettisymbolina.
Yhdysvaltalaiset folkloristit C. Briggs ja R. Bauman käyttävät tekstualisaatio-termiä teoreettisena oppisanana. Teksti ei ole olemassa, mikäli se ei liity ihmisten väliseen vuorovaikutusprosessiin. Teksti ja konteksti ovat tämän prosessin toisiinsa vaikuttavia "dialektisia" osia. Tutkijaparin mukaan (en)tekstualisaatio on prosessi, joka tekee puhutun (ja kirjoitettavan) ilmauksen sidotuksi, strukturoiduksi ja yksiköidyksi tekstiksi. Tekstualisaatioprosessissa teksti irrotetaan vuorovaikutusprosessistaan ja kontekstistaan (dekontekstualisoidaan). Seurauksena entekstualisaatiosta on rekontekstualisaatio, tekstin liittäminen toiseen kontekstiin. Prosessiin, jonka tuloksena diskurssista syntyy tekstejä, vaikuttaa joukko keinoja, jotka "ankkuroivat performanssin kontekstiin". Näitä ovat: kompetenssi, erilaiset ilmaisukeinot, retoriikka, funktionaaliset päämäärät ja intentiot. Tästä seuraa myös tekstien poliittinen ja ideologinen voima. (LH)
TEKSTUURI. Tämän termin käyttö vaihtelee koulukunnan ja tutkimussuunnan painotusten mukaan.
Tekstuurilla saatetaan tarkoittaa verbaalin tekstin pintarakennetason poeettisia keinoja (alkusointu, riimi, assonanssi, konsonanssi, anafora, jne.), mutta termiä on käytetty myös laajemmin runokuosin ja mitan yleisnimityksenä. Joidenkin tutkijoiden mukaan tekstuuri ('pintarakenne') erotetaan struktuurista ('syvärakenteesta'). Edellä mainittu käsittää prosodisten ja tyylillisten piirteiden ja syntaksin muodostaman kokonaisuuden, kun taas jälkimmäinen kattaa laajempien kerronnallisten elementtien (kuten juonen ja kerrontarakenteiden) tason.
Muutamien tekstilingvistiikan edustajien mukaan tekstuuri on muodostunut tekstin tiiviyttä (koheesiota) luovista elementeistä ja niiden suhteista. Teksti on erotettavista epäteksteistä (kuten M.A. Halliday ja R. Hasan toteavat) juuri siksi, että tekstin osat muodostavat kiinteän kokonaisuuden: tekstillä on tekstuuri. (LH)
TERMIANALYYSI. Termianalyysin tehtävänä on määritellä ne kriteerit, joiden pohjalta esim. perinnelajia tarkoittavat termit ovat syntyneet. Ainakin seuraavia kriteerejä on käytetty: 1) sisältö, 2) muoto, 3) tyyli, 4) rakenne, 5) funktio, 6) frekvenssi, 7) levinneisyys, 8) ikä, 9) alkuperä, 10) perinteenkannattaja. Sellaiset termit kuin aarretarina, ritariballadi ja pyhimyslegenda perustuvat sisältökriteeriin, muinaisruno ja sanomus muotoon, mensuraali ja priaameli tyyliin, kertauslaulu ja referengi rakenteeseen, loitsu ja varoitustarina funktioon, suosikkisananparsi frekvenssiin, kulkutarina levinneisyyteen, arkkivirsi alkuperään jne. Uskontotieteilijä saattaa kaivata totuusarvokriteeriä; tässä kysymys siitä, uskotaanko johonkin kertomukseen vai ei, ajatellaan kuuluvaksi funktion yhteyteen. On termejä, joiden yhteydessä täytyy viitata kahteen tai useampaan kriteeriin, esimerkiksi itkuvirsi (muoto + funktio), arvoituslaulu (sisältö + rakenne).
TOTEMISMI. Totemismilla tarkoitetaan monien varhaiskantaisten yhteisöjen piirissä esiintyvää käsitystä, jonka mukaan eri yhteisöt tai niiden alaryhmät ovat läheisessä suhteessa tiettyihin eläimiin (lajeina), harvemmin kasveihin ym. Käsitykseen liittyy usein uskomuksellisia ja maagisia kuvitteluja ja tapoja, mutta sen varsinainen funktio on kuitenkin ennen kaikkea sosiaalinen; totemryhmien piirissä noudatetaan yhdenmukaisia määräyksiä esim. avioliitojen solmimisesta, sosiaalisesta huollosta, yhteistoiminnasta, keskinäisestä avunannosta jne. Vrt. klaani.
TRANSKRIPTIOLLA tarkoitetaan kirjoitus- tai jopa viestimisjärjestelmän muuntamista toiseksi analyysin taikka arkistoinnin tai julkaisutarpeisiin. Transkriptiota varten on kehitetty lukuisia erilaisia tarkekirjoitusjärjestelmiä. Useat niistä ovat työläitä ja vaativat erityistä asiantuntemusta. Folkloretekstien transkriptio on erityisen hankalaa niissä usein tavattavien arkaaisten tai murteellisten piirteiden vuoksi. Esimerkiksi 1800-luvun lopun useiden kansanrunouden kerääjien pikakirjoitusmuistiinpanoista tehtiin transkriptio normaaliin kirjoitusasuun, josta taas teksti siirrettiin painettavaksi.
Transkriptiovaihe ei ole suinkaan ongelmaton tutkimuksen kannalta. Purettaessa vaikkapa pikakirjoitustekstiä, eivät kaikki murrepiirteet (esimerkiksi vokaalien kvaliteetit) olleet luotettavasti säilytettävissä.
Translitteroinnilla tarkoitetaan tekstin siirtämistä mahdollisimman tarkasti kirjoitusjärjestelmältä toiselle, pyrkien ortografisten elementtien vastaavuuteen (esimerkkinä venäjän kielen translitterointi latinalaisin kirjaimin). Translitterointi ei ole ongelmatonta. Ortografinen vastaavuus ei ole läheskään aina saavutettavissa ja usein on käytössä päällekkäisiä järjestelmiä.
Transkriptiojärjestelmän avulla tuotettu analyysi saattaa myös olla tutkimuksen tärkeimmäksi koettu tehtävä. Esimerkkinä tästä ovat folkloren kielellistä (esim. paralingvististä tai foneettista) variaatiota analysoivat tutkijat taikka folkloristit, jotka pyrkivät erilaisin typografisin keinoin ilmentämään elävän folklore-esityksen variaatiota ja kulttuurimerkityksiä (ks. etnopoetiikka). (LH)
TRANSSITILA on syvähypnoosia muistuttava tajunnantila, jossa huomiointikyky on rajoittunut ja suggestioalttius lisääntynyt, ja se luetaan kuuluvaksi tavallisesta valvetajunnasta poikkeaviin muuntuneen tietoisuuden tiloihin, ns. ASC-tiloihin (ASC = Altered States of Consciousness).
TSASOUNA (< ven. tšasovnja, 'rukoushuone'), ortodoksinen kyläkappeli Karjalassa. (PH)
TUTKIMUSASPEKTI. Kansanperinneilmiöitä voidaan tutkia monesta eri aspektista eli näkökulmasta tai teoreettisestä kehyksestä käsin, esim. filologisesta (kielen kannalta), esteettisestä (taideluomuksena), kansatieteellisestä (esineellis-taloudellisten realiteettien kuvastajana), sosiologisesta (yhteisön asenteiden ja normien ilmauksena), psykologisesta, kulttuurihistoriallisesta, uskontotieteellisestä jne. Tutkimus voi tähdätä tiettyjen teemojen (teeman) analyysiin ja tulkintaan, kokonaisen perinnelajin, perinteentaitajien, esitysten tai perinteen yleisten elinehtojen ja säännönmukaisuuksien selville ottoon. Fenomenologiseksi sanotaan tutkimusta, joka vertaillen analysoi säännönmukaisesti toistuvia ilmiöitä, kertautuvia struktuureja ja funktioita, joiden ei tarvitse olla geneettis-historiallisesti riippuvaisia toisistaan. Tutkimusaspekti määrää, mitkä ongelmat eli kysymyksenasettelut saavat tutkimuksessa keskeisen sijan; se vaikuttaa jo tutkimusaineiston valintaan ja järjestämistapaan. Liian monien tutkimusaspektien ja teoreettisten keskustelujen yhtäaikainen käyttäminen voi johtaa pintapuolisuuteen ja hajanaisuuteen, näköpiirin liiallinen kaventaminen taas perspektiiviharhoihin.
TUTKIMUSETIIKALLA tarkoitetaan tutkimustyötä koskevia moraalisia käsityksiä ja niistä seuraavia moraalisia päätöksiä, joita tutkija joutuu tutkimusprosessinsa kaikissa vaiheissa tekemään. Vaikka nämä käsitykset ja päätökset ovatkin viime kädessä yksilö- ja tilannekohtaisia, vallitsee tieteen piirissä kohtuullinen yksimielisyys siitä, minkälainen tutkimus on eettisesti hyväksyttävää.
Kenttätutkimuksessa (field research) eettisten ongelmien tiedostaminen ja julkituonti on erityisen tärkeätä. Tutkijan ja tutkittavan välinen yhteistyö ei voi koskaan olla täysin tasa-arvoista; tutkija on aktiivinen osapuoli, jonka aloitteesta tutkimus tavallisesti käynnistetään ja jonka intressit pitkälti määräävät sen, mitä ja miten tutkitaan. Tästä asetelmasta seuraa tutkijan velvollisuus turvata tutkittavan edut ja oikeudet. Informantin oikeuksista tärkeimmät ovat: 1) oikeus kieltäytyä yhteistyöstä, myös kesken jo aloitetun tutkimusprosessin, 2) oikeus tietää tutkimuksen tavoitteet, 3) oikeus tietää tutkimukseen osallistumisen mahdolliset seuraukset, ja 4) oikeus anonymiteettiin. Informantilla on myös oikeus 5) yhteistyössä tuotettuun aineistoon sekä 6) tutkimusraporttiin. Tutkijan on syytä tehdä nämä oikeudet parhaan kykynsä mukaan selväksi jo tutkimusta aloitettaessa, ja saatava informantin suostumus niin kenttätyön toteutusta kuin raportointiakin koskeviin ratkaisuihinsa. Oman ongelmakenttänsä muodostaa informanttien valinta: kuka voi edustaa yhteisöä, ja mitä vaikutuksia tutkimuksella on yhteisön sisäisiin ja ulkoisiin suhteisiin.
Tutkimusten raportoinnissa tutkija on vastuussa lukijoilleen, sekä kollegoille että ns. suurelle yleisölle. Tutkimusraporttien tulee olla julkisia, ja tutkijan velvollisuus on kuvata aineistot, menetelmät ja tutkimustulokset avoimesti ja rehellisesti. Muita tahoja, joille tutkija on eettisessä vastuussa, ovat mm. alan opiskelijat ja tutkimuksen rahoittajat.
Edellä sanotusta summautuu tutkijan vastuu tieteelle. Hänen tulee tutkijantyössään toimia siten, että tieteenalan – ja tutkimuksen ylipäänsä – uskottavuus ja hyvä maine ei joudu kyseenalaiseksi. (PE)
TYYLIKAUSI. Matti Kuusen käyttöönottama termi kaudesta, jonka henkinen kansanperinne tyylipiirteiltään ja tendensseiltään eroaa muiden tyylikausien perinteestä. Kalevalaisessa runoudessa erotetaan esisuomalainen (kalevalamitan syntyä varhempi), varhaiskalevalainen (Suomeen muuttoa varhempi), sydänkalevalainen (ristiretkiä varhempi), keskiajankalevalainen (uskonpuhdistusta vanhempi) sekä myöhäiskalevalainen (uuden ajan alun) tyylikausi.
UHRI, (sacrifice, offering) jonkin antaminen, uhraaminen jumalalle, jumalille tai muille yliluonnollisille olennoille tai voimille kulttitoimituksena. Uhri on rukouksen ja pyhän kertomuksen, myytin esittämisen ohella kaikkien uskontomuotojen rituaalin tärkeimpiä osia. Sen ainoana tarkoituksena ei ole "anna, että sinulle annettaisiin" -periaatteen mukainen lahja, vaan siinä voidaan erottaa muitakin periaatteita. Uhrit voidaan jakaa esimerkiksi neljään päätyyppiin, lahja-, sovitus-, konviivio- ja kommuuniouhreihin.
USKOMUS (belief) esittää supranormaalia koskevan sanottavan suoran, yleistävän väitteen eli proposition muodossa. Esim. "Riihessä X on haltija, joka ei anna kenenkään yöpyä siellä" on uskomus, kun taas "Kun menin yöksi riiheen, alkoi tonttu pudotella lyhteitä päälleni ja minun oli lähdettävä pois" ei ole uskomus vaan memoraatti.
USKONTO, (religion) ihmisen perinnäinen ja yhteisöllinen suhtautuminen yliluonnolliseksi eli supranormaaliksi käsittämäänsä mahtiin tai mahteihin, joiden hän uskoo säätelevän pyrkimyksiään ja kohtaloaan. Supranormaalia on kaikki sellainen, jonka ihminen itse käsittää luonnonlakien ulkopuolelle jääväksi ja näistä riippumatta toimiviksi tai tapahtuvaksi.
VANHAUSKOISET (Old Believers) eli starovierot muodostuivat Venäjän ortodoksisen kirkon 1600-luvulla suoritetun reformin vastustajista. Heitä vainottiin 1600–1700-luvuilla, jolloin heitä pakeni valtakunnan periferiaan, mm. Karjalaan ja jopa Suomen puolelle. Näiltä alueilta vanhauskoisuus hiipui vähitellen pois 1900-luvun alkuun mennessä. Useat rajoitukset säätelivät vanhauskoisten kosketuksia muuhun väestöön. Vanhauskoisuus on toisaalta traditiota yleisesti kunnioittaessaan, toisaalta syntikäsitystensä kautta vaikuttanut monensuuntaisesti suullisen perinteen säilymiseen tukialueillaan etenkin Vienan Karjalassa. (PH)
VIESTINTÄ. Tiedotusopin kehittämillä viestintäteorioilla on lukuisia yhtymäkohtia perinteen synnyn, leviämisen, muuntumisen ja väistymisen problematiikkaan. Viestintä eli kommunikaatio voi olla henkilökohtaista (suullista, kirjeellistä) tai joukkoviestintää (paino- ja levytuotteet, radio, TV). Lähettäjä muokkaa sanoman ja lähettää sen tietyn viestimen välityksellä tiettyä kanavaa pitkin vastaanottajalle tai kohderyhmälle. Sanoma koostuu merkeistä (sanoista, eleistä, ilmeistä, äänistä, kuvista tms.). Tieteenalaa, joka tutkii kulttuurin merkkijärjestelmää, nimitetään semiotiikaksi.
Sanoma menee perille, jos sen lähettäjällä ja vastaanottajalla on yhteinen koodi eli säännöstö, jonka mukaan sanoma muokataan symboleiksi ja symbolit tulkitaan; viestintä häiriintyy, jos lähettäjällä ja vastaanottajalla on esim. eri tulkinta sanojen "demokratia" tai "yhteinen etu" sisällöstä. Esim. itkuvirsi jää käsittelemättömäksi, ellemme pysty koodaamaan itkukieltä yleiskielelle, siihen tapaan kuin sähköttäjä morsemerkit, farmaseutti reseptin, vakoilija salakielisen sanoman tai lehtimies tieteellisen teorian. Toisin kuin tiedottaminen viestintä on periaatteessa kaksisuuntaista informaatioiden vaihdantaa: viestinnän sanomiin liittyy palautteiden mahdollisuus (kuulija toistaa kuulemansa, protestoi ilmeillään ja eleillään, kirjoittaa yleisönosastoon tms.).
Viestinnässä on redundanssia, kun sanoma painotetaan ja sen perillemeno varmistetaan toistamalla tai muuntelemalla siitä eri kanaville (esim. kuvat täydentävät tekstiä, eleet ja ilmeet puhuttua sanaa, kertosäe liittyy säkeeseen). Joukkoviestintä on tehokkainta tavoittaessaan vaikuttajayksilöt eli mielipidejohtajat, jotka suullisesti välittävät sanoman omille pienryhmilleen. Kun folkloren kohdalla yleensä riittää kysyä laulun tai tarinan sisältöä, funktiota ja ajallis-paikallis-sosiaalisia konteksteja, niin esim. TV-filmin tai sensaatiouutisen tutkijan on syytä lisäksi kysyä: ketkä laativat? kenen rahoittamina? kenen toimeksiannosta? mitä tarkoitusperiä piilee ilmiviestin alla? keille se on osoitettu? mitä sillä ajetaan takaa? millä tuloksella?
VIITEKEHYS (frame of reference) (viite- tai suhteutustausta). Havaintopsykologiselta kannalta viitekehyksellä tarkoitetaan sitä yksilön omaamaa mielteiden ja tunnetilojen kokonaisuutta, joka, liittyneenä ulkoisiin olosuhteisiin, muokkaa yksilön havainnot ja kokemukset ja antaa niille välittömän selityksen. Käsite on käyttökelpoinen mm. supranormaalien elämysten analyysissa. Supranormaalin elämyksen kokijan viitekehykseen saattaa kuulua esim. tieto tietyn yliluonnollisen olennon olemassaolosta ja ilmestymisedellytyksistä, syyllisyys, rangaistuksen pelko (subjektiivisia tekijöitä) sekä tapahtumahetken ulkoiset olosuhteet (objektiiviset tekijät).
Sosiologit käyttävät sanaa toisessakin merkityksessä tarkoittaen sillä tutkijan käsitteiden ja määritelmien järjestelmää, johon ei kuitenkaan sisälly todennettavia hypoteeseja. Voidaan siis puhua tutkijan viitekehyksestä tai suhteutustaustasta, kun halutaan välttää vaateliaampaa 'teoria'-sanaa.