Syksyllä 1967 Helsingin kaduilla paleltui pakkasöinä hengiltä yli 40 asunnotonta miestä. Ei ollut ainoatakaan paikkaa, mihin humalainen olisi päässyt yöksi lämpimään.
Nuo pakkasöiden uhrit olivat lopullinen sysäys, joka johti Marraskuun liikkeen perustamiseen. Asialla olivat muun muassa nuoret psykiatrit Claes Andersson ja Ilkka Taipale sekä sosiologi Klaus Mäkelä. Tavoitteena oli parantaa paitsi asunnottomien alkoholistien myös mielenterveyspotilaiden ja vankien oloja.
Liikkeen jäsenet esiintyivät mediassa, järjestivät keskustelutilaisuuksia ja tempauksia ja painostivat päättäjiä.
– Yhtä ja toista liike saikin aikaan, Andersson muistelee nyt, viisikymmentä vuotta myöhemmin.
– Yksi konkreettinen tulos oli ’Liekkihotelli’, Helsingin ensimmäinen alkoholistien yömaja. Varsin nopeasti saatiin myös aikaan parannuksia psykiatristen potilaiden tahdonvastaista hoitoa koskeviin säädöksiin. Psykiatristen potilaiden oikeusturva oli tuohon aikaan todella heikko.
Marraskuun liikkeen jäsenet vierailivat ahkerasti myös vankiloissa ja toimivat vapautuneiden vankien valvojina. – Siinä emme onnistuneet kovin hyvin, Andersson hymähtää. – Olimme liian sinisilmäisiä ja meitä huijattiin. Mutta hyvin opettavaista se meille oli.
Tänä päivänä on erilaiset haasteet
Myöhemmin Andersson kuten useat muutkin Marraskuun liikkeen aktiivit jatkoivat yhteiskunnallista työtään puolueiden riveissä ja eduskunnassa. Eduskunnassa ja hallituksessa on parhaat mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin ja korjata epäkohtia, Andersson sanoo.
– Kyllä siellä voi vaikuttaa, mutta riippuu kansanedustajasta itsestään, paljonko hän pystyy saamaan aikaan. Se on vaativaa työtä. On osattava verkostoitua ja tehdä yhteistyötä, on tehtävä myös kompromisseja.
Jos jokin yhden asian liike on tällä hetkellä tärkeä, niin se on ympäristöliike ja nykyisen maapallon resursseja tuhlaavan elämäntavan vastustaminen.
Olisiko tänä päivänä tilausta uudelle Marraskuun liikkeelle? Vaikea sanoa, Andersson miettii.
– Haasteet ovat nykyään erilaisia, suurimmat niistä ovat globaaleja. Tietenkään yhteiskunnalliset epäkohdat eivät ole kadonneet, tälläkin hetkellä kymmenen prosenttia suomalaisista voi huonosti. Eriarvoistumista vastaan on tärkeää taistella.
– Mutta jos jokin yhden asian liike on tällä hetkellä erityisen tärkeä, niin se on ympäristöliike ja nykyisen maapallon resursseja tuhlaavan elämäntavan vastustaminen.
Lääkäri on aina lääkäri
Claes Andersson valmistui Helsingin yliopistosta lääkäriksi vuonna 1962 ja psykiatrian erikoislääkäriksi vuonna 1969. Valinta eduskuntaan vuonna 1987 merkitsi käytännössä psykiatrin ja lääkärin työn päättymistä.
Lääkärin identiteetti ei silti ole kadonnut, Andersson sanoo.
– Siinä on sentään takana parinkymmenen vuoden koulutus – perustutkinto, erikoistuminen psykiatriaan ja kouluttautuminen psykoterapeutiksi. Kyllä siinä muodostuu niin vahva ammatti-identiteetti, että ei se häviä koskaan. Seuraan yhä, mitä lääketieteessä ja erityisesti psykiatriassa tapahtuu.
Lääkärin ammatin Andersson aikoinaan valitsi varsin rationaalisin perustein: lääkärin työ on hyödyllistä ja lääkäreillä riittää aina töitä.
– Ajattelin kyllä joskus, että minusta tulisi säveltäjä. Havaitsin kuitenkin, että siihen lahjani eivät riitä. Siispä lääkäriksi.
Myös erikoistumisalan valinta oli helppo. Psykiatria kiinnosti, koska siinä ihminen kohdataan kokonaisvaltaisesti. Oman alansa viimeaikaiseen kehitykseen Andersson ei kuitenkaan ole kaikilta osin tyytyväinen.
– Mielestäni psykiatria painottuu nykyään liikaa aivokemiaan ja lääkkeisiin. Vaikuttaa siltä, että lääkkeitä käytetään toisaalta ilman kunnollisia perusteita ja toisaalta ei ehkä tarpeeksi tilanteissa, joissa olisi todellinen tarve. Lääketeollisuudella on tietysti halu kehittää uusia diagnooseja, jotta lääkkeiden käytölle saataisiin uusia kohteita – Yhdysvalloissa ujoudestakin on haluttu tehdä diagnoosi. Kyllä silloin ainakin Suomessa potilaita riittäisi!
Kokonaisuutena psykiatriassa ja psykiatristen potilaiden hoidossa on kuitenkin tapahtunut suurta edistystä, Andersson painottaa. Ennen kaikkea asenteet ovat muuttuneet ja potilaiden kohtelu tullut inhimillisemmäksi.
Politiikan päivän polttavat
Entinen aktiivipoliitikko ei tietenkään sulje silmiään ja korviaan siltä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Sote-kuviot, presidentin vaalit ja konfliktit tiedeyhteisön ja poliittisen johdon välillä ajatteluttavat.
Sote-uudistukseen Andersson sanoo suhtautuvansa aika skeptisesti. – Kansainvälisten yhtiöiden rooli arveluttaa. Mitä Ruotsin malliin tulee, niin tietojeni mukaan se ei toimi erityisen hyvin. Osa väestöstä saa enemmän hoitoa kuin olisi tarpeenkaan ja osa ei saa edes tarvitsemaansa hoitoa.
Tulevilta presidentin vaaleilta Andersson odottaa kunnollista poliittista keskustelua. Vaikka kuinka tulos näyttäisi selvältä, vaalit pitäisi hänen mielestään käydä asianmukaisesti.
– Vaalidebatti on itsessään tärkeää. En minäkään aikoinani ollut ehdokkaana siinä mielessä, että olisi ollut jotain mahdollisuuksia tulla valituksi, mutta vaalikiertueen aikana oli tilaisuus nostaa esille tärkeitä kysymyksiä. Olkoonkin, että Suomea kiertäessämme tuntui välillä kuin olisimme olleet jonkinlainen tšehovilainen näyttelijäseurue.
Tieteen ja tosiasioiden väheksyminen poliittisessa päätöksenteossa on Anderssonin mielestä huolestuttavaa. 'Kaiken maailman dosentit' oli ehkä vain ajattelematon heitto, mutta kyllä se jotain kertoo perussuhtautumisesta, hän toteaa.
– On lyhytnäköistä vähentää rajusti rahoitusta tutkimuksesta ja koulutuksesta. En myöskään haluaisi maalle johtajaa, joka 'ei usko' evoluutioon.
25.1.2023 Poistettu toimimaton linkki