Eläkkeelle jäävän kirkkohistorian professorin Kaarlo Arffmanin mielestä luterilainen kirkko ei tunne juuriaan. Hänet sysäsi tiedeuralle halu tutkia Raamatun ja kristinuskon tradition välisiä suhteita.

Kainuulaislähtöinen Kaarlo Arffman on ollut kiinnostunut historiasta pikkulapsesta saakka. Hän luki jo kouluaikoina läpi käytännössä kaiken aihetta liippaavan, mitä Sotkamosta löysi.

− Lukiolaisena kiinnostuin kristinuskon ja Rooman imperiumin suhteesta. Tuntui kummalliselta, että mitättömistä lähtökohdista levinnyt kristinusko pystyi nujertamaan ja valloittamaan sisältäpäin kaikkien aikojen supervallaksi kutsutun mahdin.

Kasvava tiedonjano innoitti Arffmania lukemaan Uuden testamentin tekstejä ja Paavalin kirjeitä. Tämän seurauksena hän myös päätti lähteä opiskelemaan lisää.

− Päädyin teologiseen ja myöhemmin suoritin historiastakin tutkinnon. Alun perin en kuitenkaan ajatellut, että minusta tulisi reformaation tutkija. Olin enemmän kiinnostunut vanhasta kirkosta. Opiskelin kreikkaa melkein aineopinnot sitä varten, että pystyisin lukemaan kirkkoisien tekstejä alkukielellä.

Koska patristiikan opetusta ei kuitenkaan ollut teologisessa juuri tarjolla, Arffman osallistui kiinnostavien aiheiden perässä Kauko Pirisen vetämään reformaatio-seminaariin, ja sille tielle hän jäi.

Itsensä kadottanut luterilaisuus

Meritoituneena kirkkohistorioitsijana Arffman hämmästelee edelleen Rooman valtakunnan aikaisen kristinuskon tarjoaman elämänmallin, sanoman ja yhteisöllisyyden voimaa.

Nykyään kristinuskolla menee hänen mukaansa maailmassa yleisesti ottaen hyvin, erityisesti eteläisellä pallonpuoliskolla ja itäisessä Euroopassa.

− Esimerkiksi Puola ja Serbia eivät ole koskaan olleet niin syvästi kristillisiä maita kuin 1990-luvulla, Arffman huomauttaa.

Päinvastainen tilanne taas on Länsi-Euroopan protestanttisella kristinuskolla. Luterilaisuus on kirkkohistorian professorin mukaan ”surkeassa jamassa”.

− Mielestäni luterilaisuus ei tiedä, mitä se on ja mitä sen pitäisi olla. Kainuulaista sanontaa lainaten, tuntuu kuin luterilaisuus olisi menettänyt sisältäpäin itsensä.

Arffmanin mielestä luterilaisen tradition juuria ei tunneta, ja osittain niitä ei edes haluta tietää evankelis-luterilaisen kirkon piirissä.

− Kehityskulku alkoi jo 1700-luvulla, jolloin modernin maailman aatteet ja väkevät voimat kävivät vaikuttamaan aivan ennenkuulumattomalla tavalla. Luterilainen kirkko päätyi mukautumaan uuteen, kun taas katolinen kirkko asettui puolustuskannalle.

Nykyisessä luterilaisuudessa tämä tarkoittaa Arffmanin mielestä sitä, että kirkko kyllä kuuntelee mielellään reformaatiota siihen asti, kun se sopii yhteiskunnassa kullakin hetkellä vallalla olevaan ajattelutapaan.

− Ollakseen uskottava evankelis-luterilaisen kirkon tulisi pystyä selittämään jäsenilleen, mihin luterilaisuus perustuu ja miten kirkko tekee päätöksiä. Nähdäkseni tällaista keskustelua ei käydä.

Uran käännekohdat

Arffman pitää yhtenä teologin uransa keskeisimmistä käännekohdista naispappeudesta aikanaan syntynyttä keskustelua. Olleessaan seurakuntapappina 1980-luvun puolivälissä hän ei ollut perehtynyt kysymykseen syvällisesti.

− Seuratessani osapuolten välistä argumentaatiota ja keskustelua aiheesta olin hämmentynyt. Mietin, onko traditiolla mitään painoarvoa kirkossa? Sekä naispappeutta ajaneet että vastustaneet tahot vetosivat asiassa lähinnä vain Raamattuun eri lähtökohdista käsin. 

Koska Raamatun ja tradition välinen suhde askarrutti Arffmania, hän halusi selvittää asiaa lisää. Samalla se merkitsi hyppäämistä päätoimisesti tiedemaailman puolelle.

−Myös kysymys logiikan merkityksestä teologiassa kiehtoo minua tässä suhteessa edelleen. Eli se, miten Raamatun teksteistä voidaan tehdä vastaansanomattomia johtopäätöksiä, joiden mukaan kirkon tulee toimia ja joista sen tulee pitää kiinni.

Toinen merkittävä taitekohta Arffmanin uralla oli 1990-luvulla Suomessa järjestetty kansanäänestys EU-jäsenyydestä. Julkisessa keskustelussa kysyttiin, kuinka pohjoismaisen hyvinvointimallin käy. Tässä kohtaa esille nousi myös luterilaisuuden vaikutus.

Arffman kavahti yksinkertaistavia tulkintoja ja perättömiä väitteitä siitä, että pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli voitaisiin selittää suoraan luterilaisen reformaation vaikutuksella.

− Tajusin silloin, että aivan oleellinen osa tutkimuksesta oli jäänyt puuttumaan, professori muistelee. Havainto pakotti minut kysymään, miten luterilainen reformaatio oli vaikuttanut köyhäinhoitoon.

Lopputuloksena oli monta vuotta kestänyt kirjoitusprojekti ja teos Auttamisen vallankumous. Luterilaisuuden yritys ratkaista köyhyyden aiheuttamat ongelmat.

− Vaikka aluksi työn viivästyminen harmitti, niin jälkikäteen ajatellen projektin venyminen oli hyvä asia. Matkan varrella kirja parani.

Oppia opiskelijoilta

1.9.2018 eläkkeelle jääneen Arffmanin mukaan parasta teologisessa tiedekunnassa ovat upeat ihmiset – niin opettajat, tutkijat kuin opiskelijat.

− Olen oppinut paljon jatko-opiskelijoilta ja graduntekijöiltä. Kyse on aina keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Erityisen nautinnollista on ollut peruskurssiluentojen pitäminen nuorille innokkaille teologeille. Siinä vaiheessa ihmiset vielä uskaltavat kysyä ja kyseenalaistaa, Arffman toteaa.

Tiedekunnan ilmapiirin hän kuvailee muuttuneen avoimemmaksi ja vapautuneemmaksi vuosikymmenten aikana.

− Käsiteltäviin kysymyksiin ei liity enää yhtä suurta uskonnollista jännitettä kuin ennen. Ollaan kaukana niistä ajoista, kun eräällä luennolla muuan ikuinen teologian ylioppilas tokaisi: ”Nyt on professorilta niin jumalatonta puhetta, että tästä luentosalista lähtee pois jompikumpi meistä – tai minä”, Arffman muistelee nauraen takavuosien tapahtumia.

Sukututkimusta harrastava Arffman iloitsee, että hän saa emeritusprofessorinakin olla tekemisissä tiedekunnan muiden tutkijoiden kanssa. Lisäksi haaveena on vihdoin raivata aikaa ja tilaa puutöiden tekemiselle.

− Pidän käsillä tekemisestä, eikä se ole niin hirvittävän kaukana tutkimuksesta. Käsillähän sitä siinäkin tekstiä naputellaan.

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri