Ukraina on uskonnollinen maa – noin 70 prosenttia asukkaista on ortodokseja. Ortodoksisuus on kuitenkin jakautunutta. Tällä hetkellä Ukrainan suurimmat kirkot ovat Moskovan patriarkaatin alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko sekä Ukrainan ortodoksinen kirkko, jolle Konstantinopolin patriarkka myönsi itsenäisen aseman 2018–2019.
– Venäjän ortodoksiselle kirkolle itsenäisen aseman saaminen näyttäytyi aggressiona, eikä kumpikaan kirkko Ukrainassa tunnustanut toistaan, Katharina Kunter kertoo.
– Sodan jatkuessa Moskovan alainen kirkko on menettänyt jäseniä Ukrainan kirkolle. Ukrainan kirkko puolestaan on etäännyttänyt itseään venäläisestä ajattelutavasta, jonka mukaan Ukraina on aina ollut venäläinen ja venäläisortodoksinen maa. Itäslaavien kristillisyyden alkupisteenä nähdään Kiovan asukkaiden joukkokaste vuonna 988.
Uskontoa käytetään sotimisen oikeuttamiseen
Yksi Ukrainan tilanteen ulottuvuuksista on Kunterin mukaan uskonnon politisointi.
– Vladimir Putin käyttää kirkkohistoriaa ja uskonnollista kieltä oikeuttaakseen aloittamansa hyökkäyssodan. Hän asemoi itsensä todellisen kristillisyyden puolustajaksi.
Toisen maailmansodan jälkeen länsimaissa sotaa ja väkivaltaa ei enää nähty kristillisenä, mutta Venäjän ortodoksisen kirkon näkemys on toinen. Sekä Putin että Moskovan patriarkka Kirill käyttävät samaa kristillistä narratiivia, joka (muun muassa) korostaa Kiovaa ja Ukrainaa venäläisen ortodoksisuuden synnyinpaikkana. He käyttävät myös perinteisiä perhearvoja ja oikeistolaista maailmankatsomusta hyökkäyksen oikeutuksena. Siihen liittyy myös muiden uskontojen vastustaminen, jonka elimellisenä osana on antisemitistinen ja islaminvastainen retoriikka.
On mahdollista, että Venäjän ortodoksikirkon vaikutusvalta Putiniin on vähenemässä – esimerkiksi yhteiskuvia Putinista ja Kirillistä näkyy Kunterin mukaan vähemmän kuin sodan alussa. Kummankin johtajan tavoitteet ovat kuitenkin samat: kieltää Ukrainan itsemääräämisoikeus, liittää Ukraina Venäjään ja saada mahdollisimman paljon vaikutusvaltaa. Putin tarvitsee Venäjän ortodoksista kirkkoa Venäjän moraalisen ja kansallisen aseman vahvistamiseen, ja kirkolla on lukuisia etuoikeuksia, joita se ei halua menettää.
– On kuitenkin tärkeää erottaa toisistaan kirkon johto ja tavalliset ortodoksit. Venäjällä toimii esimerkiksi ortodoksipastoreita, jotka vastustavat sotaa ja patriarkka Kirilliä. He elävät näkemystensä vuoksi jatkuvassa hengenvaarassa. Monet ovat menettäneet työnsä tai joutuneet vastaamaan tekaistuihin syytteisiin.
Ortodoksikristillisyys uhkaa jakautua kahtia
Toinen ulottuvuus on juuri nyt käynnissä oleva ortodoksikirkkojen globaali kamppailu vallasta.
– Moskovan patriarkaatti on menettämässä vaikutusvaltaansa Konstantinopolin patriarkaatin tukemille ortodoksikirkoille. Vastavetona Venäjän ortodoksikirkko on alkanut pelata imperialistista peliä Afrikassa. Loppuvuodesta 2021 Kairoon ja Johannesburgiin perustettiin kaksi ortodoksihiippakuntaa, ja neuvostoaikana solmittuja yhteyksiä Afrikan maiden kanssa on alettu vahvistaa, Katharina Kunter kertoo.
Rajojen ylittämisen voi nähdä hyökkäyksenä Konstantinopolin patriarkkaa vastaan. Ortodoksisen kirkkolain mukaan kullakin alueella tulee olla vain yksi ortodoksinen kirkko. Näin ollen Venäjän ortodoksisen kirkon laajentuminen Afrikkaan, joka on perinteisesti Konstantinopolin patriarkan aluetta, voidaan nähdä rangaistuksena Kiovan patriarkaatin alaisen Ukrainan ortodoksisen kirkon tunnustamisesta – ja ortodoksisen kirkkolain vastaisena.
– Globaali ortodoksikristillisyys on vaarassa jakautua kahtia, ja ilmiötä voidaan mittakaavaltaan verrata uskonpuhdistukseen 1500-luvulla. Vastakkain asettuvat länsimaiset ja ei-länsimaiset arvot. Perustavanlaatuinen kysymys on myös luottamus ja se, miten voidaan elää kristillisesti kuluvalla vuosisadalla.
Paavista ei ole rauhantuojaksi
Ukrainassa vaikuttaa ortodoksikirkon lisäksi muitakin kirkkoja ja uskontoja: länsiorientoituneita protestanttikirkkoja, luterilaisia, reformiseurakuntia, baptisteja, kreikkalaiskatolisia ja katolisia. Venäjän näkökulmasta nämä kirkot ajavat ”lännen” ja Naton asiaa ja pyrkivät tuhoamaan aidon ortodoksisen kirkon. Putinin ja Venäjän ortodoksisen kirkon antisemitismi ja puheet ”denatsifikaatiosta” ovat osa samaa tarinaa.
Paavi Franciscuksesta toivottiin rauhanvälittäjää konfliktiin, vaikka Pyhä istuin on perinteisesti pysytellyt sodissa ja konflikteissa puolueettomana. Niin katolinen kuin muukin maailma sai kuitenkin pettyä.
– Paavin suhtautuminen Venäjän hyökkäykseen on yllättänyt: hän on pyrkinyt pysyttelemään neutraalina ja pitämään yllä välejä patriarkka Kirilliin, Katharina Kunter sanoo.
Paavi Franciscus ei ole nimennyt Venäjää hyökkääjäksi eikä vieraillut Ukrainassa. Näin toimimalla hänen nähdään tukevan Venäjän ortodoksista kirkkoa.
– Tilanne on selkeä: Putin ja Kirill eivät tarjoa rauhaa. Syitä paavin toiminnalle on spekuloitu. Vatikaani on kenties menettänyt valtaansa Itä-Euroopassa, tai hänellä ei ole osaavia neuvonantajia. Taustalla saattaa olla myös argentiinalaissyntyisen paavin oma tausta. Hänellä on ollut 1960-luvulta lähtien läheiset suhteet sosialistiseen vapautuksen teologiaan, ja hän edustaa vahvaa amerikkalais- ja länsivastaisuutta. Voi olla, että hänen on siksi vaikea sivuuttaa näkemystään kuvitteelliseen Venäjään yhdistämästään utopistisesta sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.
Ekumeeninen yhteisö suurten kysymysten äärellä
Neljäs ulottuvuus on ekumeeninen eli koskee kansainvälistä kristillisten kirkkojen yhteistyötä. Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa on käyty paljon keskusteluja, jotka kirkon johdon uskonnollinen nationalismi on kuitenkin vesittänyt. Ekumeeninen yhteisö joutuukin pohtimaan, kuinka Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa on mahdollista toimia. Toiset kannattavat dialogia, toisten mielestä dialogi on sodan puolustamista. Suomen ortodoksisen kirkon näkemys on Katharina Kunterin mukaan selkeä: dialogi Moskovan patriarkaatin kanssa ei ole mahdollista.
Elo-syyskuussa 2022 järjestetty Kirkkojen maailmanneuvoston kokous toi ongelmallisen tilanteen käytännön valoon.
– Sota on ekumeeniselle yhteisölle kuuma kysymys. Venäjän ortodoksinen kirkko on neuvoston jäsen, ja se on toistaiseksi edustanut myös Ukrainan ortodoksisia kirkkoja. Tänä vuonna neuvoston kokoukseen osallistui ensi kertaa delegaatio Ukrainasta. On tärkeää, että ukrainalaiset ovat mukana ja voivat vastustaa Venäjän ortodoksisen kirkon propagandaa. Neuvoston johtaja on myös vieraillut Ukrainassa ja näin tarjonnut tukeaan.
– Kokouksessa huomattiin, miten vaikeaa ekumeenisen yhteisön on saavuttaa yksimielisyyttä, kun mukana on monia länsivastaisia ja Venäjää tukevia kirkkoja. Siksi kokouksen Ukrainaa koskeva kannanotto jäi vaisuksi.
Erilaisilla paikallisilla kirkoilla ja seurakunnilla sekä Ukrainassa että muualla Euroopassa on koko hyökkäyssodan ajan ollut merkittävä humanitaarinen rooli pakolaisten tukemisessa.
Sovinto on mahdollinen
Hyviä merkkejä on Katharina Kunterin mukaan ilmassa: Ukrainan ortodoksiset kirkot ovat käyneet epävirallisia keskusteluja positiivisessa ilmapiirissä. Yhdistyminen nähdään mahdollisuutena.
– Yksi ja yhtenäinen ukrainalainen kirkko olisi hyväksi itsenäiselle Ukrainalle.
Myös Venäjän ja Ukrainan ortodoksisten kirkkojen välisen yhteyden palauttaminen on Kunterin mukaan mahdollista kauempana tulevaisuudessa.
– Toinen maailmansota oli täynnä vihollisuuksia ja vihaa, mutta sodan jälkeen käynnistyi sovintoprosessi, jota voidaan ajatella esimerkkinä Ukrainankin tilanteelle. Prosessi tulee kuitenkin viemään aikaa. Sen aloittamisesta päättäminen on uhrien oikeus, eikä se voi alkaa ennen kuin tekijät myöntävät syyllisyytensä.