Teologisen tiedekunnan tilannekeskuksen jäsenet kirjoittavat parin viikon välein intranet Flammaan tervehdyksen omista kuulumisistaan ja ajankohtaisista työasioista. Tervehdykset tallennetaan myös tälle sivulle. Vuoden 2020 koronapäiväkirjat löydät täältä.
Dekaani Antti Räsänen
Vanhan testamentin ja lähialojen tutkimuksen professori Jutta Jokiranta
Teologian ja uskonnontutkimuksen kandiohjelman johtaja Heikki Pesonen
TYT:n puheenjohtaja Inka Pänkäläinen
Tutkimusvaradekaani Petri Luomanen
Yvv-varadekaani Elina Vuola
Opetusvaradekaani Pekka Kärkkäinen
Uskonnontutkimuksen tohtoriohjelman johtaja Sami Pihlström
Viestinnän asiantuntija Niina Niskanen
Toinen kierros
Dekaani Antti Räsänen 18.2.2021
Moni muistaa viime keväänä kerran viikossa julkaistut tekstit. Ensimmäinen ilmestyi perjantaina 3. huhtikuuta 2020. Tuolloin yliopisto oli ollut kolme viikkoa suljettuna. Etätyöskentelyyn ja etäopetukseen oli kai jotenkin totuttu. Ilmassa oli hämmennystä, ripaus uutuudenviehätystä. Tiedekunnan tilannekeskus oli suoriutunut kriittisimmistä ja kiireellisimmistä tehtävistään. Oli aika miettiä, miten luodaan vuorovaikutusta ja kerrotaan elämästä poikkeusoloissa tuoden myös henkilökohtaisia näkökulmia esille. Keksittiin koronapäiväkirja.
Tänään edellisestä koronapäiväkirjasta on kulunut päivälleen kahdeksan kuukautta. Kesäkuun 18. päivä julkaistussa tekstissä HR-päällikkömme Hanna Lotti esitti omansa ja kyseli muiden palautumissuunnitelmia. Oltiin siirtymässä normaalioloihin, toiveikkaasti palaamassa kesälomien mentyä tiedekuntaan työskentelemään, opettamaan ja opiskelemaan. Toisin kävi. Poikkeusoloissa jatketaan edelleen. Nyt suhteemme etätyöhön tai -opetukseen on varmasti toinen kuin viime keväänä, mutta mielessä on paljon samoja kysymyksiä kuin vuosi sitten: Kauanko vielä? Miten ensi syksy, etä vai lähi? Miten jaksan? Mitä työtovereille kuuluu? Miten opiskelijat tulevat toimeen, fuksit?
Yliopisto on järjestänyt kaksi poikkeustilannekyselyä. Ensimmäinen toteutettiin viime toukokuussa, toinen tämän vuoden tammikuussa. Kahden kyselyn tulosten vertailu tiedekuntamme osalta osoittaa sen, minkä saattoi aavistaa. Nyt koronarajoitusten kanssa eläminen väsyttää, uuvuttaa, turhauttaa, jopa sairastuttaa enemmän kuin keväällä. Työssäjaksaminen ja työhön motivoituminen ovat heikommalla tolalla kuin viime keväänä. Tammikuussa tehty kysely heijastelee varmastikin viime syksyn kokemuksia. Toivottavasti käymme kevään myötä kohti parempaa aikaa. Viimeisissä kyselytuloksissa on myös muutamia positiivisia muutoksia edelliseen kyselyyn verrattuna. Monen vastaajan mielestä häiriötön työhön keskittyminen on parantunut. On levollisempi ja rauhallisempi olo, kun ei tarvitse säntäillä kiireellä työpaikalle ja kohta takaisin. Pakon sanelemana ja pyytämättä otettu digiloikka onkin osoittautunut hyväksi harppaukseksi, askeleeksi ainakin.
Kyselyn tulokset pitää nyt analysoida tarkasti. Tiedekunnan johdossa mietitään korjaavia toimenpiteitä. Maaliskuun konventti – yhteinen tapaamisemme – on kokonaan varattu poikkeustilannekyselystä keskustelemiseen. Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistys on aktiivisesti kartoittamassa opiskelijoiden kokemuksia poikkeusoloissa. Toivottavasti opiskelijakyselyn tulokset ovat selvillä maaliskuun konventtiin mennessä niin että voimme kuulla myös opiskelijoiden kokemuksia.
Ensimmäisessä koronapäiväkirjatekstissä vajaa vuosi sitten kiitin kaikkia tiedekuntayhteisön jäseniä, niin opettajia, tutkijoita, hallintoihmisiä kuin opiskelijoitakin joustamisesta, mukautumisesta ja sopeutumisesta vaikeassa tilanteessa. Kiitos taas teille kaikille monista ponnisteluista ja uskomattomasta suoriutumisesta. Käymme ”yhdessä huomisen valoa päin” (sit. Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen hymnistä).
Tehtäväni maailmankaikkeudessa?
Vanhan testamentin ja lähialojen tutkimuksen professori Jutta Jokiranta 2.3.2021
Korona saapui perheeseemme vuosi sitten keväällä. Ei itse virus mutta koronasta puhuminen, koronadiagnostiikka, koronastrategia.
Lääkärimieheni oli suunnitellut leppoisaa kesää. Kun laboratoriofirman normaalitilaukset koronan myötä vähenivät, oli keksittävä muuta. Niin alkoi koronatestiputkien valmistus. Pitkäperjantaina keiteltiin ensimmäiset liemet (ei sentään meillä kotona).
Kun maailmanlaajuinen epidemia näytti kasvonsa, pyörittelin hetken silmiäni: mikäs se mun hommani onkaan tässä maailmankaikkeudessa? Kuka on kiinnostunut muinaisista, kun tulevaisuus on pyyhkäisty epävarmuuteen?
Mutta opiskelijat ilmiintyivät bittejä pitkin kursseille ja moni oli kiinnostunut. Sai ajatella jotain muuta. Pyhät tekstit, valta, sukupuoli, raamatunheprea, väitöskirjat, tervetuloa sivistys.
Opettajat venyivät akrobaattisuorituksiin ja minäkin hyppelin digipomppuja. Taustakuvat vaihtuivat kesälaitureista talvimaisemiin – ei, pimeimpänä aikana piti nähdä Kuolleenmeren aurinkoa. Arvostin jokaista mikrosekuntia zoom-kasvoista. Muistinko tarpeeksi kiittää?
Teini valtasi ruokapöydän etäkouluun. Kissat saatoin sulkea työhuoneen ulkopuolelle. Olisivathan ne olleet suloisia koneen ruudulla, mutta en jaksanut siivota karvoja joka huoneesta. Miten sellaisissa kodeissa pärjäävät, jossa ei ole omaa pakopaikkaa? Vai tarvitseeko joku muita ympärilleen?
Onneksi oli osastokahvit ja kokoukset, joissa näki (voiko käyttää verbiä 'tapasi', jos vain näkee ruudulla?) tuttuja kollegoita Suomessa ja ulkomailla. Samassa veneessä kelluttiin. Mikäs teillä siellä on tilanne? Ai Uudessa-Seelanissa niin vähän.
Maisteriohjelman johtajan tehtäväni käynnistyi vuoden alussa ja nyt on tiiviisti suunniteltu ensi lukuvuoden opetusta. Tunnen iloa ja pienuutta. Miten mahtavia kursseja tulossa. Yhteistyössä suunnitellaan, että tulisi myös laadukkaita tutkintoja ja toimivia opintopolkuja. Tulevaisuuden tarpeisiin.
Eihän tämä ihan vielä lopu. Lähiopetukseksi anottu bibliodraama-kurssini muuntuu sekin etäilyksi. Tänään hain tiedekunnasta viherkasvini kotityöhuoneeseen. Parempi pitää se lähellä.
Opiskelijat, kollegat, valo voittaa. Onko jossain ihminen, jota voit katsoa tänään silmiin, edes sen mikrosekunnin?
Digitalisaatio – hidaste eli hyppyri
Teologian ja uskonnontutkimuksen kandiohjelman johtaja Heikki Pesonen 16.3.2021
Yli 90-vuotiaat vanhempani soittivat ja pyysivät minua ohjastamaan heitä digitaalisen viidakon läpi väitöstilaisuuteen. Tilaisuudessa tarkastettaisiin väitöskirja, jossa tutkitaan Portaanpään kristillisen opiston identiteettiä vuosina 1923–1945. Lukuisten yritysten ja erehdysten jälkeen äitini painoi tabletistaan oikeaa kohtaa ja yhteys väitökseen avautui. Väittelijä oli aloittanut lektion ja näytti sen yhteydessä Powerpoint-dioja. Kuulin, kuinka äitini kommentoi isälleni: ”Katso, tuolla on kuva sinun lapsuudenkodistasi.”
Tutkija tavattavissa -palvelusta laitettiin sähköpostia ja pyydettiin virtuaalivierailulle oululaisen lukion uskonnontunnille. Sovimme asiasta, ja uskonnonopettaja kirjoitti, miten hienoa on saada tutkijoita puhumaan ”ihan tavallisille lukio-opiskelijoille ja vielä tänne Pohjois-Suomeen!”
Tutkimusartikkelia kirjoittaessani kaipasin tietoa siitä, miten aikalaiset olivat arvioineet antropologi Roy Rappaportin vuonna 1999 ilmestynyttä pääteosta. Löysin Helkan haun avulla useita akateemisiin julkaisuihin tehtyjä kirja-arvosteluita, jotka latasin koneelleni. Halusin myös tarkistaa Risto Uron kommentit rituaalisista innovaatioista hänen kirjastaan Ritual and Christian Beginnings. Kävin lukemassa kohdan kustantajan kotisivuilta.
Digiloikka eli digikonttaus
Digiloikka tai tuttavallisemmin digikonttaus oli vielä muutama vuosi sitten monille (minä mukaan lukien) veistelyn aihe. Yliopiston digikonsulttien hypevisiot harvoin tuntuivat asettuvan opettajien ja opiskelijoiden käytännön resurssien saatika kompetenssin tasolle. Moodlea käytettiin lähinnä kurssin aineistojen varastona, kuten BSCW:tä tai Matskuja aikaisemmin. Etätapaamisteni kehityksen kärkeä oli megalomaagisesti pätkivä Skype-yhteys Turussa pidettävään kokoukseen, jossa osanottajista näkyivät he, jotka sattuivat asettumaan tabletin kameran tielle. Muita ei näkynyt eikä kuulunut. Mutta olihan se jännittävää.
Vähintään yhtä jännittävää oli nauhoittaa oman kurssin luento, yrittää editoida sitä ja saada se tallentumaan Unitubeen.
Järjestelmiä tuli ja meni, eikä missään vaiheessa löytynyt aikaa opiskella kunnolla niihin kätkeytyneitä hienoja ominaisuuksia. Koulutuksia järjestelmiin tuli ja meni, eikä niihinkään löytynyt kalenterista tilaa. Monesti (lue: koko ajan) tuntui siltä, että digitalisaation tavallisilta ihmisiltä salattu tarkoitus oli jostain syystä hidastaa kaikkea.
Jos Portaanpäätä käsittelevä väitöstilaisuus olisi pidetty vuonna 2019, vanhempani eivät olisi varmaankaan nähneet tablettinsa ruudulta isäni lapsuudenkotia. He eivät olisi luultavasti myöskään jaksaneet matkustaa Itä-Suomen yliopistoon seuraamaan väitöstä, jossa tarkastettavassa tutkimuksessa keskeisessä roolissa ovat isovanhempani.
Myös matka oululaisen lukion uskonnontunnille vastaamaan opiskelijoiden kysymyksiin uskontotieteestä ja suomalaisesta uskonnollisuudesta olisi kaksi vuotta sitten saattanut jäädä tekemättä.
Vaikka nautin kirjastojen rauhasta ja hyllyjen väleissä tehdyistä satunnaisista löydöistä, digitaalisten aineistojen hakemisen helppous ja nopeus tulevat monesti tarpeeseen. Myöskään yliopistolaisille saatavilla olevien aineistojen laajuus ja monipuolisuus eivät lakkaa hämmästyttämästä.
Puolisoni isä kutsui kylänraitille tehtyjä hidasteita hyppyreiksi. Tulkitsin asian niin, että kyse on näkökulmasta. Tai kiireen laadusta.
Neljän seinän sisältä ihmisten keskelle ja takaisin
TYT:n puheenjohtaja Inka Pänkäläinen 31.3.2021
Olen neljännen vuoden teologian opiskelija ja toimin tällä hetkellä Teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistyksen eli tuttavallisemmin TYT:n puheenjohtajana. Teen samalla kandiin vaadittavia opintoja ja itse kandia valmiiksi sekä suoritan TUM-412-seurakuntaharjoittelua pienessä kunnassa Keski-Pohjanmaalla. Yleisen etäilyn vuoksi kaikki TYT:n asiat on helppo hoitaa täältä kaukaa ja opiskelukin sujuu aivan samoin kuin Helsingissä ollessa.
Täällä Keski-Pohjanmaalla elämä tuntuu sujuvan kovin normaalisti. Kirkossa saa olla 20 henkilöä kerrallaan, naapureiden luona käydään kahvilla ja järjestetään pääsiäisvaellusta seurakuntatalolla. Ikkunoista näkyy metsä, ja alakerrassa on kaksi mummoa, jotka keittävät kahvit milloin tahansa ja ovat valmiita opettamaan neulomista uutta taitoa opettelevalle helsinkiläiselle. On ollut virkistävää päästä turvallisesti ulos neljän seinän sisältä ja tehdä töitä ihmisten kanssa naamatusten.
On huolestuttavaa, miten hallituksen asettamat rajoitukset kohdistuvat todella ankarasti varsinkin yksin asuviin opiskelijoihin. Varsinkin uusina opiskelijoina Helsinkiin muuttaneet saattavat olla täysin vailla turvaverkkoa, täysin vailla sitä yhtä kaveria, jonka kanssa saisi lähteä kävelylle. YTHS on jumissa ja minnekään muuallekaan ei tahdo saada keskusteluaikaa. Monella on onneksi mahdollisuus lähteä vanhempien luokse toiselle paikkakunnalle. Tilanne ei ole taatusti ideaali, mutta ainakaan ei tarvitse olla yksin.
Täältä etelään palatessani en näillä näkymin saa poistua yksiöstäni neljän seinän sisältä ilman painavaa syytä, en uskalla vielä nähdä omaa mummoani ja fyysisesti pidettävät kokoukset ovat vain toiveajattelua. Ikkunasta näkyy vastapäinen Hesburger ja juna-asema.
Tämän kuuden viikon seurakuntaharjoittelun muodossa tapahtuneen maalle pakenemisen jälkeen ymmärrän vielä paremmin, miksi niin monet opiskelijat ovat lähteneet vanhempiensa luo maalle. Minunkin tekisi melkein mieli jäädä tänne odottelemaan tilanteen paranemista.
Tieteen voimalla - meidän parhaaksi?
Tutkimusvaradekaani Petri Luomanen 16.4.2021
Toinen vuosi koronataistoa on pyörähtänyt käyntiin. Valoisampi tulevaisuus häämöttää?
Lauantaina 17.4.2021 tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun teologisen tdk:n koronapäiväkirjassa julkaistiin edellinen kirjoitukseni. Otsikkona oli silloin ”Strategiapallojen paluu”. Samasta teemasta olisi helppo jatkaa; kun yliopiston strategia on kerran luotu, se jää yliopistolaisten arkeen pyörimään koskettaen tutkimuksen ja opetuksen arkea monissa eri muodoissa. Muuttolintujen suunnistaessa taas pesimäreviireilleen strategiakin hakee tänä keväänä tietään yliopistoarkeen ”tutkimuksen teemojen toteuttamisen tiekartan” avulla. Teemoja pohditaan tulevana vuoden kuluessa toiminnan kaikilla tasoilla.
Kun yhteisessä koronataistossamme on alkamassa toinen vuosi, alkaa olla myös selvää, että COVID-19-taudin aiheuttavasta viruksesta erilaisine variantteineen on muodostumassa vierailija, joka palaa säännöllisesti arkeemme samalla varmuudella kuin muuttolinnut ja strategian jalkauttaminen. Rokotusten myötä ja taudin hoitomuotojen kehittyessä tulevan vierailijan aallot eivät toivon mukaan koettele meitä samalla tavoin kuin kuluneena vuonna. Monen jaksaminen alkaakin nyt olla jo äärirajoilla. Tulevaan kesään ja syksyyn voidaan kuitenkin katsoa jo luottavaisemmin mielin: optimismiin on enemmän perusteita kuin vuosi sitten.
Kun paluu helpompaan arkeen on häämöttämässä, voi alkaa myös kysellä, millaista ”normaalia” me oikeastaan haluamme tavoitella. Jo ennen koronaviruksen iskua ihmiskunta oli kollektiivisesti havahtumassa siihen todellisuuteen, että arjen avuksi ja iloksi tuotettu teknologia on aiheuttamassa mittavia tuhoja luonnolle. Ihmisluonnolle tyypilliseen tapaan tämä ollaan todella tajuamassa vasta siinä vaiheessa, kun hyvä, jota olemme itsellemme tuottaneet, alkaa kääntyä meitä vastaan. Myös COVID-19 on yksi muistutus siitä, että kaikesta ympärillemme kehittämästämme teknologiasta huolimatta olemme edelleen osa luomakuntaa.
Yhtäältä me olemme itse luoneet oivat edellytykset viruksen leviämiselle: kovin pitkällehän virus ei itsekseen pötki, ellemme me anna sille kyytiä. Toisaalta olemme todistamassa ainutlaatuista kollektiivista elämää suojelevaa operaatiota maailman historiassa, kun viruksen aiheuttamia haittoja pyritään minimoimaan lääketieteen uusimpien keinojen ja globaalin yhteistyön avulla. Ehkäpä tulevaisuudessa pidämme myös kaiken muun elollisen turvaamista yhtä luonnollisena ja ”normaalina”, kun toimimme ”tieteen voimalla, maailman parhaaksi”?
Käsityöstä ja käsittämisestä
Yvv-varadekaani Elina Vuola 30.4.2021
Kuluneen vuoden aikana on uutisoitu paitsi etätyön ja pandemian aiheuttamista arjen hankaluuksista myös siitä, miten käsityöharrastus on noussut uuteen kukoistukseen. Kotona ajan viettäminen on saanut ihmiset kutomaan, nikkaroimaan ja taiteilemaan jopa siinä määrin, että ainakin kutomisen osalta puhutaan jopa neuloosista. Sosiaalisessa mediassa jaetaan kuvia itse tehdyistä villapaidoista ja muista luomuksista.
Tietotyöläiselle ruumiillinen puuha ja käsillä tekeminen ovat helppoja ja mukavia tapoja irrottautua tietokoneen ruudun tuijottamisesta. Tutkimuksen tekemisellä, kirjoittamisella ja kädentaidoilla on kuitenkin paljon yhteistä. Molemmat ovat luovaa, persoonaan sidottua tekemistä. En ole aivotutkija, mutta ymmärtääkseni erilaisissa kädentaidoissa aivot aktivoituvat tavalla, jota tietotyössä ei tapahdu. Kyse on myös yhteydestä perinteisiin, aiempien sukupolvien taitoihin, uuden oppimisesta ja perustavanlaatuisesta ilosta, kun saa omilla käsillä nopeasti aikaiseksi jotakin kaunista ja hyödyllistä.
Olen ajatellut tätä paljon, kun omatkin harrastukset ovat olleet koronan takia jäissä. Kotoa poismuuttaneen nuoren huone muuttui jossakin vaiheessa askartelutilakseni, jonne mennessä työt unohtuivat. Kutoa voi taas missä vain. Monta kotia on korona-aikana tuunailtu uuteen uskoon. Puutarhaihmisellä kevään tulo johtaa ikkunalautojen täyttymiseen taimista ja ”puutarhahuoneen” suunnitteluun: sehän ei tule koskaan valmiiksi, eikä saakaan tulla!
Palkkatyöllämme ja käsillä tekemisen välillä on kielellinen yhteys, joka ehkä kertoo jotakin siitä, mitä aivotutkijat havaitsevat empiirisillä menetelmillä. Sana käsittää suomen kielessä juontuu sanasta käsi: netin etymologiasanakirjan mukaan ”käsittää” on tarkoittanut käsissä pitämistä ja käsiin saamista. Tutkimustyössä keskeinen sanavarasto (käsitys, käsite, käsittää, käsitellä) on siis pohjimmiltaan ruumiillista ja liittyy käsillä tekemiseen. Itämerensuomalaisissa kielissä tämä yhteys on välitön. Käsi on yksi suomen kielen vanhimpia sanoja.
Minulla on tästä aivan konkreettista kokemusta. Kun teen jotakin työpäivän päätteeksi käsilläni, aivot ovat toisenlaisessa aktiviteetissa ja yhtäkkiä saatan käsittää jotakin, joka liittyy esimerkiksi tekeillä olevaan artikkeliin tai tutkimusideaan. Käsi kädessä siis kulkevat käsityöt ja käsittäminen. Jopa termi käsittäminen on aktiivinen: käteni käsittävät, kun teen niillä jotain.
Somekuvien perusteella myös monet akateemista työtä tekevät ihmiset ovat ymmärtäneet tämän! Ihailen kollegojen aikaansaamia luomuksia, olen iloinen, etteivät he istu 24/7 ruudun ääressä ilman työaikaa ja että niin monenlainen luovuus kukoistaa. Toivon, että tämä käsityöbuumi ei mene ohitse koronan myötä, vaan että käsittäisimme sen merkityksen. Se ei tuota vain iloa ja hyvinvointia, vaan myös lisää käsityskykyämme kaikilla elämänalueilla.
Kudoin koko opiskeluaikani. Monta villapaitaa syntyi luennoilla. 1980-luvulla tämä saattoi näyttäytyä akateemisuuden vastakohtana. Muuan vanhemmanpuoleinen miesprofessori piti luennolla pitkän tauon, minkä jälkeen hän pyysi närkästyneellä äänellä neiti Vuolaa toistamaan sen mitä oli juuri sanonut. Kudin kädessä neiti Vuola toisti, mitä professori oli juuri sanonut. 2020-luvulla professori Vuola ei moiti kutovaa opiskelijaa, sillä tiedän, mitä hänen aivoissaan tapahtuu: oppimista.
Hyvää loppukevättä kaikille!
Kriisejä eilen ja tänään
Opetusvaradekaani Pekka Kärkkäinen 19.5.2021
Nykyhetken realiteettien painaessa päälle historia voi tarjota levähdyspaikan. Suomessa historiantutkimuksella on jatkuvasti menekkiä, eivätkä historialliset romaanitkaan ole kovin epäsuosittuja. Kriisiaikoina historialla on erityinen merkityksensä, ja toisaalta kriisiaikojen historia kertaamisella näyttää olevan merkitystä laajoille kansanjoukoille.
Lontoo 1665
Nykyisen pandemian aikana on usein nostettu esille Daniel Defoen julkaisema kuvaus Lontoon 1600-luvun ruttoepidemiasta. Itse tartuin kirjaan vasta nyt toisena koronakeväänä, ja suurelta osin kirjan lukeminen olikin pikemmin työvoitto kuin kaunokirjallinen elämys. Sellaisenaankin se herätti kiinnostavia yhtymäkohtia nykyiseen epidemiaan alkaen viikottaisista tautitapausluvuista ja hallinnon hätätilaan liittyvistä karanteeni- ja muista määräyksistä päättyen huomioihin pandemian yhteiskunnallisista vaikutuksista esimerkiksi tiettyjen työntekijäryhmien joukkotyöttömyyteen ja siihen liittyviin toimiin.
Nykypäivän lukijaa hämmästyttää ehkä Defoen teoksen vahva uskonnollinen pohjavire. Kiinnostavaa on myös hänen kuvauksensa Englannin valtionkirkosta eronneiden ryhmien kuten puritaanien tai nuoren kveekariliikkeen toiminnasta pandemiassa. Kriisitilanteessa jyrkät uskonnolliset ristiriidat lieventyivät, ja monien valtionkirkon pappien paetessa Lontoosta pienempien ryhmien saarnaajien sallittiin nousta saarnastuoliin. Lähteäkö vai jäädä olikin keskeinen moraalinen ongelma, johon ei ollut yksiselitteistä ratkaisua.
Saattaa kuitenkin olla, että kriisiajan tarkastelu onnistuu paremmin ajallisen välimatkan päästä. Defoekaan ei perustanut kirjaa omiin silminnäkijäkertomuksiinsa, olihan hän epidemian aikaan vasta pieni lapsi. Hän lienee kuitenkin käyttänyt aitoja silminnäkijäkertomuksia sekä muuta aineistoa.
Ehkä nykyisen pandemian osoittaessa jo varovaisesti hellittämisen merkkejä voisi kiinnittää katseensa vähemmän kohtikäyviin kriisiaikojen kuvauksiin. Toisen maailmansodan osalta meidät lienee jo kyllästetty tarinoilla, mutta kuinka lienee Suomen kansalaissodan tai vuoden 1905 suurlakon laita?
Helsinki 1905/1918
Julkaistessaan sodan jälkeen toimittamansa päiväkirjat Juhani Aho sai huomata, että ne eivät rauhan tultua olleetkaan sellainen bestseller kuin hän ehkä oli ajatellut. Kenties suomalaiset tarvitsivat pikemminkin romanttista unohdusta kuin yksityiskohtaisia kuvauksia kauheuksista. Nykypäivän lukijalle Ahon Hajamietteitä kapinaviikoilta voi tarjota kiinnostavan katsauksen Helsinkiin, jossa ulkona liikkuminen ja ystävien tapaaminen oli vaarallista, seurattiin kriittisesti tiedonvälitystä omasta maasta ja maailmalta ja yhteiskunnan perustukset olivat väliaikaisesti mullistuneet.
Aho myös kuvaa elävästi sodan vähittäistä loppumista yhdessä kevään ja kesän tulon myötä ja sitä, miten elämä palasi vähitellen totuttuihin uomiinsa. Ahon näkökulma on tosin enimmäkseen voittajien puolella. Vastapainoksi sille sopii hyvin vaikka punakaartin johtaja Johan Kockin silminnäkijäkertomus suurlakon päivistä 1905 tai Arvid Järnefeltin kaunokirjallisempi kuvaus teoksessa Veneh'ojalaiset.
Vaikka suurlakon kriisi oli paljon lyhyempi kuin koronapandemia tai sisällissota, muistuttaa se hyvin siitä, kuinka Suomen demokraattisen järjestelmän kehityksen takeena on jo varhain ollut kansalaisten kyky yhteisvastuuseen. Vaikka kehitys välillä johtikin voimakkaaseen polarisaatioon ja kansalaissotaan, ehkä näin pitemmällä aikaperspektiivillä voidaan nähdä enemmän toivoa.
Etätyön ylistys
Uskonnontutkimuksen tohtoriohjelman johtaja Sami Pihlström 26.5.2021
Etätyö on ollut avainasemassa koronakriisin torjunnassa ja ansainnee varauksettomampaa ylistystä kuin on tähän mennessä saanut. Vaikka esimerkiksi monet kansainväliset suuryritykset katsovat etätyön tulleen jäädäkseen, suomalaista keskustelua vaivaa joskus edelleen pahoittelun, anteeksipyytelynkin sävy.
Etätyö on kirjaimellisesti pelastanut valtavan määrän ihmishenkiä. Korona-ajan jälkeenkin se voi suojella haavoittuvimpia esimerkiksi ehkäistessään jokatalvisten infektioiden leviämistä. Etätyötä on siksi edistettävä vailla syyllistämisiä ja syyllistymisiä. Jatkamalla etätyötä ainakin jossain määrin suojelemme lähimmäisiämme, kun sen enempää koronatauti kuin influenssakaan ei leviä väestössä. Koronakriisikään tuskin on lopullisesti ohi lähitulevassa.
Usein muistutetaan ”kasvokkaisuuden” tärkeydestä ja online-kohtaamisen riittämättömyydestä. Kiistatta eristäytymisen aika on ollut monelle kovin raskas. Ei kuitenkaan ole tarpeen ajatella, että vain samassa tilassa voitaisiin edistää yhteisöllisyyttä, eivätkä kaikki kärsi etätyöapatiasta kaivaten ”vanhaa normaalia”. Etäkokoukset voivat olla tehokkaampia ja yhteisöllisempiäkin kuin perinteiset kokoukset. Ne ovat usein lähikokouksia tasa-arvoisempia sekä saavutettavuutensa että jopa puheenvuorojen jakautumisen suhteen. Moni toivonee, että etäkokouksia voidaan osin järjestää jatkossakin tai että ainakin etäosallistumismahdollisuus taataan perinteisemmissä kokouksissa. Akuutin kriisin päätyttyäkään ei ole sopivaa tulla pienimmissäkään flunssaoireissa työ- tai opiskelupaikalle.
Koronakriisi on ollut hirvittävä kurimus, josta rokotteet – uskomaton tieteellinen saavutus – toivottavasti meidät vähitellen pelastavat. Silti etätyö itsessään lienee monille positiivinenkin kokemus. Voin puhua vain omasta puolestani todetessani vaikutelmani etätyöskentelystä lähes yksinomaan myönteiseksi. Olen työskennellyt normaaliaikaa tehokkaammin vähäisemmällä stressillä. Etäkokouksiin ja -seminaareihin on mahdollista osallistua riippumatta siitä, missä kukin sattuu sijaitsemaan. Kokoukset ovat selkeitä ja asiakeskeisiä; voimavarat fokusoidaan olennaiseen, eikä aikaa tuhlata ylimääräiseen. Toki helppoahan juuri minun on näin ajatella hyväosaisista hyväosaisimpiin kuuluvana professorina tilavassa asunnossa rauhallisessa työhuoneessani – ja mielelläni tietenkin tapaan kollegoja ja opiskelijoita taas kasvokkainkin. Moni meistä kaipaa myös konferenssimatkoja keskeisenä osana akateemista elämää.
Pitkällä aikavälillä tilakustannuksia jouduttaneen arvioimaan uudestaan, koska työnantajien ei liene järkevää pitää kalliita rakennuksia puolityhjinä. Hulppeiden huoneiden tai näennäisyhteisöllistävien pöhinätilojen sijasta kannattanee investoida erityisesti tasa-arvoisen osallistumisen kannalta ratkaisevaan laadukkaan teknologian saavutettavuuteen ja etätyön ergonomisuuteen. Nämä tuottavat työhömme ja elämäämme aitoa toisten huomioon ottamista.
Kukaan tuskin vastustaa ”kasvokkaisuuden” merkitystä työssä ja elämässä. Etätyön hyödyt unohdetaan silti helposti perinteistä yhteisöllisyyttä ylen määrin hehkuttavan keskustelukulttuurin alle. On siksi paikallaan tähdentää myös etätyön hyvinvointivaikutuksia. Tietenkin on ymmärrettävää, että moni haluaa mieluiten työskennellä työpaikalla, ja tätä toivetta on kunnioitettava, kun etätyö ei enää nykylaajuudessa ole välttämätöntä. Pidänkin olennaisena joustavuutta ja moninaisuutta: edistettäköön etäosallistumismahdollisuuksia kaikessa toiminnassa moittimatta niitä, jotka tahtovat työpisteilleen.
Monet muistuttavat perustellusti etätyöläisen hyväosaisuudesta. Kaikkihan eivät voi jäädä kotiin, ja me etuoikeutetut olemme läpi korona-ajan olleet riippuvaisia niistä, jotka eivät ole epidemiahuipussakaan voineet tehdä etätyötä. Hyväosaisen onkin itsekriittisesti tunnistettava tilanteensa ja tavoiteltava vastuullisesti maailmaa, jossa ei olisi räikeitä hyvinvointieroja. Etätyön ”elitistisyyden” arvostelun sijaan on kuitenkin muistettava, että etätyö suojelee niitäkin, jotka eivät voi sitä tehdä: he ovat voineet mennä työpaikoilleen edes hiukan turvallisemmin etätyöläisten pysytellessä poissa virusta levittämästä.
Ihmisten välisissä suhteissa olennaista on sopiva etäisyys. Etätyö tuo kaukaisempiakin vähän lähemmäs, tietokoneen tai puhelimen ruudulle. Suojelemalla terveyttä ja henkeä se ilmentää ihmisistä välittämistä. Koronakriisin jälkeisessä elämässämme yliopistolla luultavasti yhdistelemme aiempaa joustavammin etäyhteyksin toteutettavia ja kasvokkaisia kokous- ja opetustilanteita, ja tätä yhdistelyä kannattanee ryhtyä harjoittelemaan sitten, kun rokotukset on saatu.
Myötätunnon arvo(s)tus
Viestinnän asiantuntija Niina Niskanen 18.6.2021
Pandemian pitkittyessä osaan tulkita ihmisiä siitä yhdestä sanasta, joka avaa näkymän kaikille yhteiseen tunnekokemukseen. Oli tarkoitus, mutta korona. En pysty, koska korona. En ehdi, koska korona.
Tässä purskahtelee myötätunto. Se lävistää kaikki olemisen ja toimimisen paikat ja tavat.
Helsingin yliopiston viestinnän ja vaikuttamisen suunnitelman yhtenä teemana tänä vuonna on hyvä työelämä. Myötätuntoon keskittynyt CoPassion-hanke on toimittajille vinkattavaa vakiotavaraa. Myötätuntotutkimus tavoittaa mielestäni olennaisen. Se resonoi kaikissa yhteisöissä, jonka osa olen.
Yksilö on työyhteisössään kokonaisuus, ei pelkkä resurssi. Olen onnekas, kun voin näkyä lähimmille työkavereille itsenäni. Olen esimerkiksi se, joka editoi mielellään, sairastaa migreeniä, selvittelee teologisen tutkimusta, heittää huonoa läppää, kirjoittaa mediatiedotteita, on huolissaan seniorikoirastaan, haravoi kiinnostavia väitöksiä. Etäisyys on turvaa ja itsesuojelua, mutta jos emme ole kokonaan piilossa työnimikkeiden tai toimialojen takana, ”joku viestinnästä” ja ”ne tiedekunnassa” voivat näyttää ihmisemmiltä.
Kärsimys saa näkyä, ongelmat käsitellään kiertelemättä. Viestintä ja yhteiskuntasuhteet -toimialalla keskusteltiin kesäkuun alussa syksyn toimintatavoista. Keskustelussa hyödynnettiin Erätauko-menetelmää. Sen ajatuksena on rakentava ja tasavertainen, ohjattu keskustelu, joka tähtää aiheen ja muiden ihmisten ymmärtämiseen. Mieleen jäi erityisesti mahdollisuus puhua suoraan myös siitä, mikä aiheuttaa kärsimystä. Vaikka se hermostutti, tein niin. Jos organisaatio on kovin muotijargonin syövyttämä, ongelmat naamioidaan haasteiksi, jolloin ratkaisuksi riittää ketterä pöhinä tai itsepalvelujohtaminen. Silloin vastuu hämärtyy ja totuus sumenee.
Myötäinto on tunnustuksen antamista ja näkyväksi tekemistä. Muistan, miltä tuntui tehdä työtä, joka tuli näkyväksi vasta kun jotain meni pieleen, ja millaiselta työntekijältä silloin näytin. Tiedän myös, miltä tuntuu, kun tekemäni työ huomataan, siitä kiitetään ja sillä on merkitystä. Etäaika ei ole poistanut sitäkään, että voi saada apua ja päästä auttamaan, avautua ja intoilla, joskus myös nauraa kunnes kramppaa. Huojahtelen työarjessa eteenpäin näiden merkityksellisyyden ja yhteisöllisyyden välähdysten varassa.
Hallitse aikaasi ja vedä rajasi. Ein sanominen on vaikeaa, joskus pelottavaakin. Pelkään syyllisyyden ja paineistumisen tunteita, vaille jäämistä ja huonoa omatuntoa, riippumatta siitä, herättääkö ne joku toinen vai minä itse. Mutta harjoittelen paitsi rajojen vetämistä myös siitä iloitsemista, kun toinen sanoo ei: kiitos että huolehdit itsestäsi ja työkuormasi kohtuullisuudesta! Silloin syntyy väljyyttä ja vapautta. Oma innostukseni ja ideani ovat aina niistä lähtöisin.
Helsingin yliopiston arvot ovat sivistys, totuus, vapaus ja yhteisöllisyys. Ehkä on sattumaa (tai vain voimakkaan ratakiskon käyttämistä), että voin tulkita myötätunnon ulottuvuudet myös arvojen kautta. Yliopistolla on etuoikeus olla halutessaan työhyvinvointitekojen kärkinimi, koska sillä on käytettävissään laadukasta, ajantasaista tutkimustietoa hyvinvointiin vaikuttavista asioista. Erityisen ajankohtaista se on nyt, kun pandemian jälkeinen elämä on jo näkyvissä. Se yhteinen tunnemaisema on tämä: Voisiko se toteutua? Miltä tuntuisi jos? Olisiko se mahdollista?
Odotan kiinnostuksella, että pääsen kokemaan nämä työhyvinvointiteot omassa työarjessani ja viestimään niistä eteenpäin.