Ihmisten liikkuvuus, toimeentulon edellytykset ja kontrollointi ovat olleet vuorovaikutuksessa keskenään. Siirtolaisuushuiput Suomesta sekä Pohjois-Amerikkaan 1800–1900-luvun vaihteessa että Neuvostoliittoon 1930-luvun alussa osuvat Suomeen yhteiskunnallisen ja poliittisen kehityksen käännekohtiin, Suurlakosta Mäntsälän kapinaan.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneet Suomi ja Neuvostoliitto loivat laajan pohjan siirtolaisuudelle mutta myös muunlaiselle liikkuvuudelle. Suomen sisällissotaa ja 1930-luvun talouslamaa paenneita lähtijöitä oli noin 25 000 ja palaajia noin 22 000, joista valtaosa pakeni Venäjän vallankumousta ja sisällissotaa 1920-luvun vaihteen molemmin puolin. Näitä palaajia ei ole aiemmin tutkittu riittävästi.
Tässä hankkeessa tutkitaan sotienvälistä ylirajaista liikkuvuutta ja paluumuuttoa Suomeen siihen keskeisesti liittyneiden toimeentulon ja kontrollin näkökulmasta. Kysymme, miten siirtolaisuuden, kontrollin ja toimeentulon suhde jäsensi Neuvostoliittoon lähtemistä ja sieltä palaamista. Tutkimuksen tavoitteena on tuottaa uutta tietoa sotien välillä Neuvostoliittoon ja takaisin suuntautuneesta liikkuvuudesta, sekä lähdön että paluun edellytyksistä ja motiiveista.
Tutkimus perustuu osiltaan tietokantavälitteiseen digihistoriaan. Tutkimuksessa hyödynnetään avointa Kohtalona Neuvostoliitto -tietokantaa, johon on kerätty tietoa Neuvostoliitossa olleiden suomalaisten elämänvaiheista. Tietokantaan syötetyt monipuoliset ja ristikkäiset tiedot yksittäisistä suomalaisista Venäjällä muodostavat ainutlaatuisen pohja-aineiston tässä hankkeessa tehtävälle tutkimukselle.
Tutkimushanke käyttää uutta aineistoa, joka antaa mahdollisuuden analysoida näitä kysymyksiä ja tuottaa uutta tietoa itään suuntautuneen siirtolaisuuden ja paluumuuton historiasta. Samalla kun se kertoo suomalaisen sotienvälisen yhteiskunnan jännitteistä ja kehityksestä, se avaa uusia näkökulmia nykyiseen keskusteluun maahanmuutosta ja valtiovallan kontrollista.
Tutkimuksen pääkysymykseen sotienvälisen ajan liikkuvuudesta Suomen ja Neuvostoliiton välillä vastataan kahden osahankkeen avulla, joista ensimmäinen lähestyy ilmiötä rakenteiden kautta, toinen organisaatiokontekstissa olevien yksilöiden kautta.
Osahankkeessa tutkitaan liikkuvuuden ehtoja siirtolaisuuden, toimeentulon ja kontrollin näkökulmasta. Siinä tarkastellaan sisällissodan punapakolaisten ja 1930-luvulla Neuvostoliitosta töitä etsineiden suurten ryhmien kautta lähtö- ja paluumotiiveja ja paluun kokemuksia, niin toimijoiden omasta toimeentulo- tai selviytymispainotteisista näkökulmista kuin viranomaisten valvonta- ja turvallisuuspainotteista näkökulmista.
Tässä osahankkeessa selvitetään 1) ketkä ja minkä taustaiset Suomen kansalaiset palasivat Neuvosto-Venäjältä/Neuvostoliitosta Suomeen vuoden 1918 ja talvisodan syttymisen välillä, 2) mitä tarkastelu kertoo palaajien selviytymisen kannalta kriittisistä taloudellisista, ammatillisista ja poliittisista toimeentulon ehdoista, sekä 3) millaista kontrollipolitiikkaa etsivä keskuspoliisi, työnantajat ja SKP kohdistivat itärajan takaa palanneisiin. Tutkimuksen kohteena on myös se, missä määrin lähdöt ja paluut painottuivat oikeistoradikalismin sydänmaille tai kommunistien vahvoille kannatusalueille, mitä tekemistä näillä oli SKP:n maanalaisen toiminnan kanssa ja miten vähemmistöasema (luokka, sukupuoli, ikä) vaikutti ylirajaiseen liikkuvuuteen.
Punapakolaisten osalta tavoitteena on tehdä ensimmäinen perusteellinen selvitys Venäjälle paenneiden punaisten taustoista ja selviytymiskeinoista sekä heidän ja suomalaisen yhteiskunnan välisistä jännitteistä. Tarton rauhan jälkeen arviolta puolet punapakolaisista palasi Suomeen. Vastaavasti 1930-luvun lähtijöiden motiiveja lähestytään kokonaan uudella tavalla ja uuden aineiston pohjalta vertaamalla runsaan Neuvostoliittoon muuton alueita (Viipurin lääni, Oulun lääni) rajallisemman muuton alueeseen (Hämeen lääni, Tampereen alue). Tällöin kysymyksenä on, miksi toiset työläistaustaiset valitsivat Neuvostoliittoon lähdön, toiset Suomeen jäämisen? Kartoittaessaan Neuvostoliittoon lähtemisen ja Suomeen jäämisen motiiveja 1930-luvun alussa osatutkimus 1 täydentää myös kuvaa keinoista, joilla Suomen sisäistä, sisällissodan pohjalta noussutta yhteiskunnallista konfliktia hallittiin.
Toisessa osahankkeessa tutkitaan liikkuvuuden ehtoja kansalaisuuden, erilaisen asiantuntijuuden ja kontrollin näkökulmista. Siinä siirtolaisuus ja pakolaisuus korostuvat erilaisten yksilöiden selviytymiskeinoina, usein Suomen ja Neuvostoliiton ulkoasianhallinnon ja turvallisuus- tai tiedusteluorganisaatioiden luomassa kontekstissa.
Osahankkeen tutkimukset tuovat uutta tietoa suomalaisten erityisasiantuntijoiden ylirajaisesta liikkuvuudesta sekä heihin kohdistetuista kontrollitoimenpiteistä niin Neuvostoliitossa kuin Suomessakin. Vastaitsenäistyneen Suomen ja Neuvostoliiton raja oli huokoinen. Liikettä ja liikkuvuutta oli kahteen suuntaan, minkä molempien maiden turvallisuusviranomaiset näkivät vakavana uhkana, mutta myös ainutlaatuisena mahdollisuutena. Tutkimusaihe avaa vertailusuuntia paitsi muiden Neuvostoliiton rajanaapurien suuntaan myös uudempiin aikoihin, kuten kylmän sodan ja niitä seuranneiden vuosien tapahtumiin.
Laittomasti 1930-luvulla rajanylittäneiden paluupyrkimykset Neuvostoliitosta Suomeen sekä maiden viranomaisten keskustelut laittomaan rajanylitykseen liittyvistä asioista, kuten esimerkiksi kansalaisuuden määrittely, muodostavat merkittävän osan niin tavanomaisten siirtolaisten kuin poikkeuksellisempienkin rajanylittäjien valvonnassa. Laittomaan työnhakuun Neuvostoliittoon lähteneisiin ihmisiin suhtauduttiin eri tavalla suomalaissa ja neuvostoliittolaisissa viranomaisorganisaatioissa. Tämä kertoo eroista ja yhtäläisyyksistä sisäisten konfliktien ja ulkoisten uhkakuvien suhteesta, yhteiskunnan ja poliittisen järjestelmän resilienssistä.