Valtiovalta asetti ensimmäisen Kuluttajain neuvottelukunnan vuonna 1962. Käynnistyessään se tilasi laajan mielipidetutkimuksen, joka pyrki selvittämään ostavan yleisön käsityksiä tavaroiden laadusta, hinnoista ja myyntitavoista sekä kuluttajien neuvonnasta. Yksi kuluttajapolitiikan isä, virkamies Olavi Väyrynen, tiivisti keskeiset tulokset seuraavasti: Suomalainen kuluttaja on ”avuton, passiivinen ja tehtäväänsä kypsymätön. – – Suomalaisten hintatietoisuus oli perin juuri heikko.”
Väyrysen mukaan suomalaiset ovat ”jälkeenjääneitä”. Suomalaista kansanluonnetta kuvastavia sanoja ovat ”hitaus, kovapäisyys ja sisäänpäin kääntyneisyys”. Tämän takia suomalainen sopeutuu markkinoiden mielivaltaan mieluummin kuin alkaa räyhätä kauppiaille. Syy oli vanhanaikaisessa kuluttajakasvatuksessa: ”Koululaitoksemme on vuosikymmenien kuluessa onnistunut kehittämään meistä talouspoliittisesti ja yhteiskunnallisesti tietämättömiä. Kanteletar-henkinen talousmytologiamme on tuottanut yleensä vain kirkasotsaisia kotiseuturetkeilijöitä ja viattomia virsukulttuurin vaalijoita.”
”Kasvatuksen luonne on kotitalouspuolella mielestäni perinteisistä arvoista kiinnipitävää ja aapiskirjan perheidylliä tavoittelevaa, kun taas kuluttajapolitiikassa ollaan kriittisiä ja teollistuneen yhteiskunnan pulmista huolestuneita. – – Huomispäivän kuluttaja ei enää kysy, mihin hän joutuu, vaan hän haluaa mennä jonnekin. Siksi on kelvollisen kuluttajan kasvattaminen ja oikean ostamisen opettaminen tämän päivän tärkeimpiä tehtäviä.”
1960- ja 1970-luvulla suurten yritysten ja elinkeinoelämän puristuksessa olevia suomalaiskuluttajia haluttiin suojella kelvottomilta tuotteilta, liian korkeilta hinnoilta ja epätarkoituksenmukaiselta informaatiolta. Kuluttajavalistuksen kannalta tämä merkitsi sitä, että haluttiin tarjota puolueetonta tietoa vastapainoksi aggressiivisen mainonnan tuottamalle suostuttelevalle informaatiolle.
1970-luvun tärkeä kuluttajapoliittinen saavutus oli kuluttajansuojalainsäädännön saattaminen voimaan 1978. Kuluttajahallinto uudistettiin 1990-luvun vaihteessa. Kuluttaja-asioista osaltaan pitkään vastannut vanha elinkeinohallitus lakkautettiin ja perustettiin kuluttaja- ja elintarvikevirasto sekä Kuluttajatutkimuskeskus olemassa olevien kuluttaja-asiamiehen toimiston ja kuluttajavalituslautakunnan rinnalle.
Kuluttajatutkimus oli aikaisempaan verrattuna ainoa aidosti uusi valtiollinen toiminto. Henkilökunta saatiin yhdistämällä elinkeinohallituksen hintatutkimustoimistoon pitkälti alun perin valistuksen tarpeisiin vuonna 1941 perustettu Kotitalouskeskus, jonka nimi muutettiin 1972 Kotitalous- ja kuluttaja-asiain tutkimuskeskukseksi. Muutoksen taustalla oli 1980-luvun lopun talouselämän säännöstelyn purkaminen, jossa esimerkiksi tele- ja energia-alan sekä rahamarkkinoiden säätelystä siirryttiin markkinoiden vapauttamisen suuntaan. Valtion sektoritutkimuslaitoksena aloittaneen Kuluttajatutkimuskeskuksen ensimmäisenä johtajana toimi MML Eila Kilpiö. Tutkimuskeskuksella oli alusta lähtien myös kauppa- ja teollisuusministeriön nimittämä johtokunta.
Kuluttajatutkimuskeskuksen juuret olivat siis paitsi elinkeinohallituksen hintavalvonnassa myös kotitaloustutkimuksessa. Kotitalouskeskus oli perustettu syyskuussa 1941 Marttaliiton johdolla kotitalousalan järjestöjen toimesta ”kotitalouden ammatilliseksi kehittämiseksi” valistustyöllä. Kotitalouskeskus julkaisi opaskirjasia pulantorjunnan tarpeisiin, järjesti valistustilaisuuksia ja valmisti varjokuvasarjoja. Vähitellen aloitettiin myös elintarvikkeiden ja kotitaloustarvikkeiden kokeilutoimintaa. 1950-luvulla tutkittiin aluksi esimerkiksi säilöntää, pesuaineita ja ravintoaineiden vitamiinipitoisuuksia. Myöhemmin tutkimusta laajennettiin asuntoihin, sosiaalisiin kysymyksiin ja tuotetestaukseen sekä -vertailuun. 1950-luvulta Kotitalouskeskuksen yhteydessä toimi myös Suomen Teollisuusliiton asettama Teollisuuden ja kotitalouden yhteistyövaliokunta, jonka tehtävänä oli yhteistyö perheenemäntien ja kotitaloustuotteita valmistavan teollisuuden välillä.
Varhaisessa vaiheessa vuonna 1990 perustetussa Kuluttajatutkimuskeskuksessa oli kolme toimistoa: entisen Elinkeinohallituksen työntekijöiden muodostama hintatoimisto, hyödyketutkimuksen toimisto, jossa tehtiin hyödykkeiden laatututkimusta yhdessä Työtehoseuran kanssa, sekä kulutustutkimuksen toimisto, jossa vahvassa roolissa oli kuluttajien selviäminen markkinoilla. Akateemista tutkimusta tehtiin vain rajallisesti. Palvelututkimusta tehtiin muun muassa sosiaaliturvan mitoittamiseksi. Hintatutkimuksessa runsaasti julkisuutta saivat niin sanotut hintarakennetutkimukset, jotka perustuivat lainsäädännöllä määriteltyyn yritysten tiedonantovelvoitteeseen. Yksi keskeinen kehityshaaste oli kulutustutkimuksesta väitelleiden rekrytointi. Tutkimuskeskuksessa tuotettujen väitöskirjojen määrä oli suuri 1990-luvulla, ja monet väitelleistä toimivat nykyään professoreina. Kuluttajatutkimuskeskus yhdistettiin vuonna 2015 osaksi Helsingin yliopiston valtiotieteellistä tiedekuntaa, missä se toimii edelleen.