"Jatkuvat ihmisoikeusloukkaukset ovat sarja kollektiivisia unohtamisia" - Kriisit, konfliktit ja muistamisen välttämättömyys
Vuoden 2021 Helena Ranta Forumissa syvennyttiin muistamiseen ja unohtamiseen kahdesta eri kulmasta, joista ensimmäisessä oli kyse konflikteista ja niiden ratkaisemisesta. Minkälaista politiikkaa ja epätasa-arvoa konfliktien muistamiseen liittyy, ja miten muistaminen heijastuu esimerkiksi pakolaisten elämään ja identiteettiin? Ajatuksiaan jakoi usea asiantuntija yhteiskunnan eri alueilta.

”Vaikka muistaminen ja unohtaminen voidaan käsitteellistää monin tavoin, yksi näkökulma niihin liittyy Helena Rannan toimintaan humanitäärisen oikeuslääketieteen pioneerina – erityisesti vakavien ihmisoikeusloukkausten, kuten laittomasti teloitettujen ja kadonneiden kohtalon selvittäjänä.”

Näin lausui Helsingin yliopiston professori Antti Sajantila, jota kuultiin järjestyksessään toisen Helena Ranta Forumin avauksessa. Hän kuvasi Rannan työn ja seminaarin teemaan suhdetta toteamalla, että tunnistamalla konfliktien uhreja joukkohaudoista Ranta on edistänyt merkittävästi vainajien muistamista, sillä tosiasioiden löytäminen on keskeinen osa sovitusprosessia, jota menetettyjen läheisten muistaminen edellyttää. Lisäksi Rannan toimintaa konfliktialueilla on leimannut vainajien kunnioittava käsitteleminen, millä on ollut kauaskantoisia seurauksia: kunnioittavaa käsittelytapaa vaaditaan nykyään myös YK:n päätöslauselmassa joukkohautojen tutkimuksesta.

Sajantila huomautti, että tämä on muistamisen kannalta todella arvokasta:

”Tieto siitä, että kadonneita on kohdeltu löytymisensä jälkeen kunnioittaen, on osa prosessia, joka voi mahdollistaa vainajan muistamisen ilman ylimääräisiä haavoja.”

Tilaisuuden avauksessa kuultiin myös ulkoministeri Pekka Haavistoa, joka johdatteli kuulijoita seminaarin teemaan kahden ajankohtaisen kriisin kautta. Hän painotti puheessaan etenkin Afganistania, joka oli juuri joutunut Talebanin valtaamaksi. Haaviston mukaan maata koskevassa keskustelussa on jo havaittavissa kilpailevia narratiiveja sen osalta, kuinka viime vuosikymmenten tapahtumat tulisi tulkita – niin Yhdysvallat, Eurooppa kuin Taleban näkevät kansainvälisen yhteisön toimet omasta kulmastaan. Muuttuneessa tilanteessa on kuitenkin syytä muistaa, että toiminta ei ole suinkaan valunut hukkaan:

”Itse ajattelen, että jos on satsattu koulutukseen ja terveydenhuoltoon, niin mikään siitä ei ole ollut hukkaan heitettyä rahaa. Se on kaikki siellä: ihmisten korvien välissä, ihmisten omassa terveydessä, ja ehkä viestinä tulevaisuuteen, että asiat voivat olla myös toisella tavalla”, Haavisto pohdiskeli.

Toinen kriisi, johon ministeri viittasi puheessaan, oli Tigrayn kriisi Etiopiassa. Vuonna 2020 käynnistyneen yhteenoton aikana on saatu yhä enemmän näyttöä naisiin kohdistuvasta väkivallasta, painostuksesta ja seksuaalisen väkivallan käytöstä, jotka ovat olleet vahvasti läsnä myös Helena Rannan elämäntyössä. Haaviston mukaan Tigrayn kriisi onkin ankara muistutus siitä, että siviilejä kohtaan harjoitetaan yhä julmaa väkivaltaa, johon on välttämätöntä puuttua.

 

”Konfliktien unohtamisessa voi olla osittain kyse myös vastuusta vapautumisesta”

Kriisien ja konfliktien näkökulma hallitsi myös seminaarin paneelikeskustelua, jonka moderoi UN Women Suomen toiminnanjohtaja Jaana Hirsikangas. Keskustelun osapuolina toimivat Kriisikeskus Monikan johtaja Natalie Gerbert sekä Plan International Suomen maahanmuuttajatyön koordinaattori, ihmisoikeusaktivisti Gelawej Viyan.

Hirsikangas käynnisti keskustelun kysymällä, mitä konflikteja tai ihmisoikeusluokkauksia on kollektiivisesti unohdettu lähihistoriasta. Viyan totesi vastauksessaan, että median mielenkiinto tuntuu helposti hiipuvan jo muutama vuosi sitten käynnistyneisiin konflikteihin, koska uutissykli on niin nopea.

Hän antoi esimerkin Irakin Sindžarista:

”Vuonna 2014 Isis hyökkäsi alueelle, horjutti jesidinaisia ja murhasi heitä, ja se sai aikaan ison kohun – maailmanlaajuisesti järjestettiin erilaisia mielenosoituksia ja keskustelutilaisuuksia. Pari viikkoa sitten Turkki poimitti jesidien itse perustamaa sairaalaa, missä kuoli siviilejä, eikä asia edes ylittänyt uutiskynnystä. Koen, että jesidinaiset on tässä tapauksessa unohdettu.”

Gerbert huomautti, että unohduksiin painuu konflikteja jopa Euroopan alueelta. Yksi esimerkki on miehitetty Abhasia, jossa tapahtuu päivittäin ihmisoikeuksien loukkauksia.

Eräs olennainen, muistamiseen liittyvä kysymys on myös se, kenen kokemukset pääsevät ylipäätään esille. Gerbert korosti paneelissa, että sotien ja konfliktien käsittelyä hallitsee yhä miesten näkökulma: naisten tarinat jäävät syrjään, ja heidät otetaan vain harvoin keskustelupöytiin, joissa puhutaan sovinnon ja rauhan löytämisestä. Kestävää rauhaa on kuitenkin lähes mahdoton saavuttaa, jos puolet väestöstä ei pääse sanoittamaan kokemuksiaan.

Gerbert viittasi tässä yhteydessä muun muassa pakolaisnaisiin ja heidän kohtaamiseensa:

”Näiden naisten kokemusten kuuleminen on se, mitä me voimme tässä turvallisessa maassa tehdä, ja vähin, mitä olemme heille velkaa. Ei riitä, että päästämme heidät maahan ja maksamme heille sosiaaliturvaa.”

Kun keskustelu käännettiin diasporayhteisön rooliin muistamisessa ja unohtamisessa, Viyan nosti esiin kurdit, joille ei sallita Iranin ja Turkin alueella edes omien juhlapäiviensä viettoa – rangaistuksena voi olla vankila. Konfliktialueilta lähteneillä on siis merkittävä asema kokemusten muistamisessa, ja sen jäsenet kokevat usein myös velvollisuutta asioiden esille nostamisesta.

”Välillä voi olla aika raskastakin, että kantaa jonkinlaista isoa vastuuta siitä, että nyt minun täytyy, kun siellä ei pystytä. Henkilökohtaisesti kuitenkin ajattelen, että kun oma kansani unohdetaan, minä muistan”, totesi Viyan, joka on itse tullut Suomeen kiintiöpakolaisena Kurdistanista lapsuudenperheensä kanssa.

Kun Hirsikangas tiedusteli Viyanilta, mikä merkitys historian muistamisessa on ollut kurdi-identiteetin kannalta, Viyan kertoi sen heijastuneen ajatteluunsa monella tavalla. Menneisyyden hahmottaminen on auttanut esimerkiksi ymmärtämään omia syrjinnän kokemuksia ja kurdien kohtelua yhteiskunnassa.

”Pienenä ajattelin, että kyllä meissä jokin vika on, kun monesta perheestä joku on ollut vankilassa. Että ollaanko me nyt sitten rikollisia? Historiaa oppiessani ymmärsin, että tämä kaikki liittyy kurdikieleen, -kulttuuriin, -identiteettiin ja poliittisen itsemääräämisen kieltämiseen”, Viyan havainnollisti.

Paneelissa pohdittiin myös sitä, miksi historian ihmisoikeusloukkausten muistaminen on ylipäätään merkityksellistä. Viyan totesi tässä yhteydessä, että inhimillisten kärsimysten tunnustaminen on arvokasta itsessään, mutta menneiden tapahtumien muistamisella on suoria vaikutuksia myös nykypäivän ihmisoikeustilanteeseen. Kun esimerkiksi Turkin valtio kiistää kurdien systemaattisen vainoamisen ja armenialaisten kansanmurhan, tämä heijastuu suoraan maan nationalistisen ilmapiirin rakentumiseen.

”Moninaisuutta arvostavan ja demokraattisen nykyhetken voi rakentaa vain tunnustamalla ja hyväksymällä menneisyyden ihmisoikeusloukkaukset”, Viyan kiteytti.

Gerbert muistutti, että muistamisen tasa-arvoisuus on tässäkin olennaista – ”eri ihmisryhmät kokevat samat tapahtumat eri tavalla, ja meidän täytyy kuulla ja muistaa kaikkien osapuolten tarinoita”.

 

”Historian tulkintoja välitetään jälkipolville kertomalla ja vaikenemalla”

Ajatuksia muistamisen välttämättömyydestä kuultiin myös seminaarin päätöspuheenvuorossa, josta vastasi folkloristiikan dosentti, tietokirjailija Ulla-Maija Peltonen. Hän korosti, että sodan ja sorron seuraukset on tärkeää säilyttää muistoissa, sillä tämä on historiallinen vastuumme ja osa moraalisen yhteiskunnan vaalimista. Esimerkki asiasta löytyy jo oman maamme historiasta:

”Suomen sisällissodan aikalaiset korostivat kertovansa omista kokemuksistaan ensiksikin siksi, ettei totuus unohtuisi, ja toisekseen siksi, etteivät sota, sorto ja terrori koskaan toistuisi. He painottivat, että vääryydet on syytä muistaa, mutta viha on syytä unohtaa”, Peltonen kuvasi.

Muistamisessa on kuitenkin syytä olla tarkkana, sillä historiaa on politisoitu sekä menneisyydessä että nykyajassa. Vaikka yksilöllistä muistia ei voitaisikaan hallita, mennyttä halutaan usein parannella nykyhetken edun mukaiseksi ja yhteiskunnassa voidaan tehdä poliittinen päätös siitä, mitä muistetaan ja mille suljetaan silmät. Vääryyksiä kokeneiden äänet olisi kuitenkin keskeistä saattaa kuuluviin, sillä tämä voi auttaa ihmisiä muistojensa työstämisessä ja asioiden käsittely julkisuudessa on ylipäätään tärkeätä.

”Myös vaikea historia on osa kulttuuriperintöä, jota meillä ei ole varaa unohtaa”, Peltonen muistutti.

Myös toisen päätöspuheenvuoron pitänyt Helena Ranta vetosi siihen, ettei konflikteista selvinneitä tulisi jättää yksin.

”Me emme saa unohtaa jälkeen jääneitä, heitä, jotka ovat menettäneet lähes kaiken. Heidän on elettävä muistojensa kanssa. Me emme saa tuomita heitä toisenlaiseen kuolemaan: unohdukseen.

He ovat meidän opettajiamme, ja heillä on vain meidät.”