Siinä missä konflikteista keskusteltiin pitkälti kansainvälisestä kulmasta, historian vääryyksiin ja niiden muistamiseen tuotiin myös kotimaisia näkökantoja. Millaisia ihmisoikeusloukkauksia kuurot ovat kohdanneet Suomessa, mitä ongelmia oikeusprosessiimme liittyy muistamisen kannalta ja millaisia merkityksiä joikaaminen voi saada saamelaisten keskuudessa?
Menneisyys ei ole oikeastaan mennyttä lainkaan. Tämä ajatus kuultiin Helena Ranta Forumissa emeritaprofessori Sirkka Ahoselta, ja siihen tiivistyi sanoma, joka oli laajemminkin läsnä seminaarin puheenvuoroissa. Ahonen itse puhui tilaisuudessa yhteisöllisestä ja kulttuurisesta muistista, joiden voima voi tuottaa haitallisiakin seurauksia mutta joita on vaikea tukahduttaa politiikan keinoilla.
Yhteisön muisti syntyy, kun ihmisryhmät jakavat kokemuksiaan sukupolvelta toiselle, ja se ulottuu käytännössä kolmen-neljän sukupolven päähän. Sen rinnalla toimii kuitenkin kulttuurinen muisti, joka voi viedä meidät jopa vuosisatojen taakse. Tästä nähtiin hyvä esimerkki, kun brittiläisessä Bristolin kaupungissa kaadettiin Black Lives Matter -liikehdinnän yhteydessä vanha orjakauppiaan patsas: amerikkalaisen George Floydin kohtaama poliisiväkivalta peilautui ihmisten mielissä entisaikojen orjatalouteen.
Ahonen totesi puheessaan, että muistikertomukset ovat monesti kertomuksia syyllisistä ja uhreista. Tietyn näkökulman korostuminen julkisuudessa tuottaa siis helposti jännitteitä, jos toinen väestöryhmä kokee, ettei sen muistoja tunnusteta tai arvosteta.
”Niinpä kysyn, onko yhteisöllä oikeus syyttää menneisyyden toimijoita? Se niin usein toimii vain konfliktin jatkajana.”
Tähän on Ahosen mukaan vastattu eri periaatteilla, joihin liittyy kuitenkin ongelmallisia ajatusmalleja. Lisäksi asialla on kääntöpuolena, että vaikka yhteisön muisti voi toimia konfliktien lietsojana, sitä on käytännössä hankala hallita. Maailmalla on nähty, etteivät erilaiset muistilait ja -politiikat korjaa tulehtuneita tilanteita ja ihmiset pitävät monesti yksityisyydessä kiinni omasta totuudestaan.
Oikeus kulttuuriperinteeseen on samalla oikeutta muistamiseen
Omakohtaista näkökulmaa kollektiiviseen muistiin tarjosi utsjokelainen kirjailija-muusikko Niillas Holmberg, joka keskittyi puheessaan saamelaisiin ja joikaamisen kulttuuriperinteeseen. Holmbergin mukaan joikaaminen on jo itsessään tietynlaista aikarajojen rikkomista, sillä kun joikaaja kanavoi joikunsa kohteen, hän pääsee sitä erityisen lähelle. Lisäksi joikuihin on tallentunut arvokasta muistitietoa:
”Yksi vanhimmista meidän sukumme joiuista on minun isomummoni joiku, ja ilman tätä kyseistä joikua minä en tietäisi hänen elämästään juuri mitään – lukuun ottamatta joitain pieniä rippeitä, joita suullisena, kerronnallisena perintönä on tullut. Mutta kun on tämä joiku, niin minä tiedän tästä vuonna 1864 syntyneestä ihmisestä vaikka mitä, koko hänen elämänkaarensa oikeastaan”, Holmberg totesi.
Koska joikaamista on demonisoitu vuosisatoja, perinne on ollut Tenojokilaaksossa aivan katoamisen partaalla. Joikuperinnettä on kuitenkin elvytetty viime vuosikymmeninä, mikä kantaa Holmbergin mukaan myös syvempää, muistamiseen kytkeytyvää merkitystä:
”Olen joikaamisen myötä ymmärtänyt, että kulttuurin elävöittäminen eli ympäristön dekolonisoiminen on muistin takaisin ottamista; se on myös muistin dekolonisoimista. Kun puhutaan oikeuksista kulttuuriin, oikeuksista sukumaihin ja vaikkapa maiden käyttöön, puhutaan myös oikeuksista kollektiiviseen muistiin.”
Kuurojen kohtaamia oikeudenloukkauksia on selvitetty tutkimushankkeella
Muistamisen teemaa lähestyttiin seminaarissa myös toisen vääryyksiä kohdanneen ihmisryhmän kannalta, kun tutkija Maija Koivisto kertoi valtioneuvoston toimeksiantoon pohjautuvasta Viitotut muistot -tutkimushankkeesta. Hankkeen tarkoituksena on selvittää kuurojen ja viittomakielisten kohtaamia oikeudenloukkauksia, ja se antaa samalla arvoa viittomakieliselle yhteisölle, jonka kielellä ei ole omaa kirjoitettua muotoa. Koska yhteisön tarinat siirtyvät sukupolvelta toiselle viitottuina, niillä on riskinä unohtua.
Koivisto selosti, että viittomakielinen yhteisö sai Suomessa alkunsa 1800-luvun puolivälissä, kun maan ensimmäinen kuurojen koulu aloitti toimintansa Porvoossa. Opetus oli viittomakielistä, ja vartuttuaan oppilaat perustivat omia yhdistyksiään ja viettivät vilkasta, viittomakieleen perustuvaa sosiaalista elämää.
”Kuitenkin 1800-luvun lopulla Suomeen rantautui rotuhygieeninen ajattelu ja sen myötä oralistinen opetusmenetelmä, mikä tarkoitti, että viittomakielen käyttö kiellettiin kuurojen opetuksessa. Viittomakielen käytöstä ruvettiin rankaisemaan oppilaita; käytettiin siis väkivaltaa, ja viittomakieli pyrittiin kitkemään käytännössä pois”, Koivisto kertoi.
Rotuhygienia-ajattelu näkyi myös muina oikeudenloukkauksina, kuten kuurojen naisten pakkosterilisointeina ja lakina, joka kielsi perinnöllisesti kuuroja avioitumasta keskenään.
Kun Ihmisoikeusliiton asiantuntija Arja Salo haastatteli Koivistoa, keskusteluun nousi muun muassa tutkimushankkeen eettisyys. Itsekin viittomakielistä yhteisöön kuuluva Koivisto totesi, että vähemmistöjä tutkittaessa on aina keskeistä pohtia, kenelle tutkiminen on oikeutettua. Lisäksi tutkimukseen on tärkeää osallistaa vähemmistön edustajia, ja tutkijan täytyy myös muistaa oma vastuunsa. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sen arvioimista, tuntuuko haastateltava tarvitsevan psykososiaalista tukea.
Oikeusprosessissa ei juuri huomioida muistamisen vaikeutta
Toisenlaisen, yksilön muistiin ja sen toimintaan kytkeytyvän näkökulman toi seminaarissa esiin oikeuspsykologian dosentti Julia Korkman. Hän puhui muistamisesta ja unohtamisesta oikeusprosessissa ja pohjusti aihettaan toteamalla, että aika vääristää ja häivyttää muistikuvia. Tätä ei kuitenkaan huomioida oikeusprosessissa riittävällä tavalla, ja tärkein, tuomareiden arvioitavaksi päätyvä kertomus annetaan vasta kuukausien tai jopa vuosien kuluttua itse tapahtumasta. Lisäksi asianosaiset joutuvat käymään muistojaan toistuvasti läpi prosessin aikana, mikä on ongelmallista uhrin inhimillisen kokemuksen kannalta.
”Rikosuhri on usein varsin traumatisoitunut ja hänen voi olla vaikea sanoittaa kokemuksiaan. Tämä korostuu seksuaalirikoksissa, joissa uhri kokee usein häpeää ja syyllisyyttä ja joutuu sanoittamaan asioita, joita ei ehkä tyypillisesti jouduta sanoittamaan”, Korkman kuvasi.
”Tuskaa lisää se, että uhri tietää joutuvansa käymään raiskausta yhä uudelleen läpi oikeudessa, usean henkilön edessä, seikkaperäisesti ja tietoisena siitä, että hänen kertomustaan tullaan kyseenalaistamaan. – – Monet kokevat hyvin kuormittavana, että joutuvat pitämään mielessä yksityiskohtia kokemastaan rikoksesta pelokkaana, että saattavat unohtaa tärkeitä yksityiskohtia ja menettää tällä tavoin uskottavuuttaan oikeuden silmissä.”
Korkmanin mukaan keskeinen parannusehdotus oikeusprosessiin olisikin se, että kaikissa vakavissa rikosjutuissa tallennettaisiin kuulustelut videoille, joita voitaisiin katsoa oikeudessa. Tällöin kuulustelija pystyisi keskittymään muistamista edistävän vuorovaikutustilanteen rakentamiseen, oikeus saisi mahdollisimman tuoreen kertomuksen arvioitavakseen eikä asianosaisen olisi pakko kerrata alusta loppuun tapahtumia, joita ei edes pysty muistamaan yhtä hyvin kuin esitutkinnan aikana.
Katsele puheenvuorojen tallenteet kokonaisuudessaan Helena Ranta Forumin Youtube-kanavalta:
Sirkka Ahonen – Kun muistomerkistä jää vain alusta. Yhteisö vastaan muistin politiikka.
Niillas Holmberg – Kollektiivinen muisti ja dekolonisaatio
Maija Koivisto – Viitotut muistot -tutkimushanke
Julia Korkman – Muistaminen, unohtaminen ja oikeusprosessi