Donald Adamson on kääntäjä ja runoilija, jonka päätyökielet ovat skotti ja suomi. Toisinaan hän turvautuu myös englantiin auttaakseen niitä, jotka eivät ymmärrä kumpaakaan edellä mainituista kielistä. Adamson on kuitenkin vakuuttunut siitä, että hänen ensikielensä skotti sopii hänelle paljon paremmin, mikä kuuluu hänen runonlausunnastaan luennolla – se heijastaa täydellistä ymmärrystä ja kumpuaa suoraan sydämestä.
Kun amerikkalaista nykyrunoutta käsittelevää kurssia oli takana kaksi kuukautta, meille tarjoutui ainutlaatuinen tilaisuus tarkastella runoutta elävänä, luentosalin ulkopuolisena ilmiönä ja pohtia peruskaanonista poikkeavia aiheita ja kieliä yhdessä Adamsonin kanssa. Samalla pääsimme jälkeenpäin keskustelemaan runoilija-kääntäjän kanssa hänen lähestymisestään kirjoittamiseen ja kääntämiseen.
Suomen ja skotin ”pohjoinen henki”
Skotin kielen luonnetta on varsin vaikea määrittää. Luennon alussa Adamson esittää kysymyksen: onko skotti murre tai peräti slangi, kuten jotkut väittävät? Hän itse torjuu ajatuksen murteesta sen alemmuuteen viittaavien merkitysten takia. Runoilijan mukaan kiista aiheuttaa paljon katkeruutta, mutta skotin tunnustettua asemaa vähemmistökielenä ei voi kiistää.
Skottia puhutaan tätä nykyä Skotlannissa ja tietyillä alueilla Irlannissa. Vaikka sekä skotti että englanti pohjautuvat keskienglantiin, ne eroavat toisistaan merkittävästi eivätkä kielten puhujat aina ymmärrä toisiaan. Skotin kieltä hallitsevat yksitavuiset sanat, kun taas englannissa on runsaasti diftongeja – Adamsonin mukaan skotissa on ”rikkaampi äännekirjo”. Kysyttäessä hän paljastaa runojensa syntyvän luonnollisimmin skotin kielellä. Leikillisesti hän jopa väittää, että runous toimii hänen mielestään harvoin skottia paremmin englanniksi.
Mitä kääntämiseen tulee, suomi ja skotti saattavat tuntua erikoiselta kieliparilta, mutta Adamson näkee näillä kielillä kirjoitetussa runoudessa ”pohjoisen hengen” innoittamia kulttuurisia yhtäläisyyksiä. Vuoret, kukkulat ja meri ”kotona” Skotlannissa, kuten Adamson asian muotoilee, ovat täydellinen vastinpari Suomen järvien ja päättymättömien metsien katkeransuloiselle nostalgialle. Adamsonin varsin todenperäisen sivuhuomautuksen mukaan kummassakin kulttuurissa annetaan suuri painoarvo luokkanäkökohdille, tarkemmin sanottuna kaupunkien työväenluokalle ja työn perässä matkaaville pienviljelijöille. Toinen yhdistävä tekijä on kansallinen raskasmielisyys. Se välittyy epäilemättä hyvin runoudessa, etenkin skotin ja suomen välillä käännettäessä.
Tuttujen aiheiden innoittama
– Maailma ei ole kovin mukava paikka, Adamson huokaa, kun häneltä kysyy innoituksenlähteistä.
Tavallisesti hän ammentaa ympäristöstään ja lukemistaan teksteistä, mutta viimeaikaiset poliittiset ja yhteiskunnalliset olosuhteet eivät ymmärrettävästi ole tarjonneet paljon innoitusta. Kaikesta huolimatta Adamson vaikuttaa innostuneelta puhuessaan luovasta prosessistaan. Sanakirjat ovat yksi hänen tärkeimmistä työkaluistaan. Adamson viittaa menneisiin kiistoihin siitä, pitääkö tai voiko runoja kääntäessä käyttää sanakirjoja. Hänen mukaansa yhden sanan etsiminen johdattaa usein toisen jäljille ja kielellisten sattumien tielle, joka vaatii aikaa ja ennakkokäsitysten karistamista.
Tärkeänä uusien ajatusten muodostamiselle tai työn alla olevan tekstin muokkaamiselle Adamson pitää aikaa. Kuultuaan joidenkin meistäkin nauttivan kirjoittamisesta hän ehdottaa ajatusten kirjaamista muistilapuille, jotka voi liimata jääkaapinoveen muhimaan yön yli. Naurahtaen hän toteaa, että aamulla omia muistiinpanoja lukiessaan hän huomaa usein keksineensä jotakin parempaa.
Tekoälykäännöksissä ei ole tunnetta
Adamson mainitsee luennolla konekääntämisen, ja meitä opiskelijoita hänen näkemyksensä ammattikirjoittajana kiinnostaa erityisesti tekoälyn luovan potentiaalin osalta. Adamson kertoo yllättyneensä suomenkielisistä teksteistä tehtyjen konekäännösten laadusta, jonka hän ei odottanut paranevan näin nopeasti. Hän ei kuitenkaan vaikuta olevan huolissaan työnsä puolesta, mikä on yleinen huolenaihe humanististen alojen opiskelijoiden keskuudessa. Adamsonille kone on pelkkä työkalu:
– [Tekoäly] ei tuota runoutta, mutta se suoriutuu melko hyvin merkitysten tulkinnasta.
Itse hän on käyttänyt tekoälyä muun muassa yksinkertaistamaan huomattavan vaikeita käännöksiä, vaikkapa Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä (À la recherche du temps perdu) -teoksesta.
Runojen kääntäminen on luovaa työtä
Runon kääntämistä voidaan pitää kokonaan uuden runon kirjoittamisena, koska kohdekielellä toimivien vertauskuvien ja kuvien löytäminen vaatii luovuutta. Adamsonin mukaan kääntämistä koskevassa keskustelussa velloo ”paljon suuttumusta”. Hän ymmärtää, miksi kääntäjien tulisi joidenkin mielestä ”pitäytyä tekstissä” ja jättää luovuus pois koko prosessista, mutta itse hän on toista mieltä. Erityisesti runoudessa kauneuden ja soinnin huomioiminen edellyttää tietynlaista luovuutta.
Vertauskuvien kääntäminen vaikuttaa tässä mielessä erityisen vaativalta. Adamson myöntää, ettei ole kovin kiinnostunut tästä kirjallisesta tehokeinosta, mutta kyseessä on hänen oma kielellinen mieltymyksensä. Hänen mukaansa englannin kielen poetiikka perustuu paljon skottia enemmän vertauskuviin. Henkilökohtaisien mieltymyksien lisäksi Adamsonin käännökset nojautuvat Dante Gabriel Rosettin periaatteeseen, jonka mukaan hyvästä runosta ei tule tehdä huonoa.
Lopuksi: tekstien välittämää yhteenkuuluvuutta
Luennon alusta alkaen selvästi erottuvana kantavana ajatuksena on ollut Adamsonin innostus kansallishengen, kulttuuriperinteiden ja kuvien eri merkityksistä, joita kaikkia kielet pitävät sisällään. Adamsonin ainutlaatuinen näkökulma runouden kääntämiseen ja kirjoittamiseen perustuu hänen parhaiten tuntemiinsa kieliin ja näiden kielten välisiin tiloihin. Kieliopin, äänteiden ja vertauskuvien yhtäläisyydet ja erot ovat arvokkaita ”pelkästään” runoa lausuttaessakin, mutta ne ovat myös luovan ajattelun ja kirjoittamisen tiloja.
Adamson myöntää, ettei tiedä, kuinka kiinnostunut nuori sukupolvi on skotin kielestä, mutta vakuuttaa, että moni käyttää ”skotin erilaisia alueellisia muotoja eri tilanteissa”. Hyvästejä jättäessä meissä herää uteliaisuus tutustua muihin tällä kielellä työskenteleviin kirjoittajiin. Adamson tarjosi uutta näkökulmaa opinnoissamme käsiteltyihin aiheisiin. Kääntämiseen liittyvän kielellisen alkemian lisäksi hän antoi meille muutakin ajattelemisen aihetta tuomalla esiin yhteenkuuluvuuden, jota voi syntyä kahden kieleltään ja historialtaan täysin erilaisen kansan välille. Empatia vaikuttaa olevan olennaista sekä kääntämisessä että runoudessa.