Artikkeli on ilmestynyt Yliopisto-lehdessä 11/2009.
Utön rantakallioilla paistatettiin päivää: ennätyslämmin elokuu 1939 korvensi käsivarsia. Keskilämpötila 20,5 celsiusastetta, ei tuulta. Kultarannan puutarha Naantalissa vaati jo erityistoimia, muuten miekkaliljapenkit olisivat kellastuneet ja ruusut kuihtuneet nuppuina. Hikoilevilla puutarhureilla riitti töitä, paljon töitä, ja sitä myöten ansioita.
Mansikkamehu virtasi, ja piimä ja pilsneri. Väkevämpääkin kuumana kesänä kului, jopa laillisesti, olihan kieltolaki jäänyt onnellisesti taakse, samoin 30-luvun alun lama. Kotiliedessä iloittiin keveistä, urheilullisista trikooasuista, joissa nainen sai esiintyä huolettoman kauniina.
— Kesä 1939 ei ollut lainkaan huonoa aikaa Suomessa, historian professori Henrik Meinander vahvistaa.
— Konepajateollisuus oli käynnistynyt tehokkaasti tullipoliittisten uudistusten takia. Metsäteollisuuden tuotteet vetivät maailmanmarkkinoilla. Suomalainen insinöörikoulutus alkoi, esimerkiksi uutta menekkituotetta radiota valmistettiin ja myytiin runsaasti.
Presidentti Kyösti Kallio ei ehtinyt nostaa hellemaljaa sen kummemmin sopuisalle sosiaalipolitiikalle kuin talouskasvulle. Presidentin heikkoa terveydentilaa koetteli idästä tullut shokkiuutinen: Saksa ja Neuvostoliitto solmivat Moskovassa hyökkäämättömyyssopimuksen 23.8.1939.
Yksissä tuumin vai pakon edessä?
Joachim von Ribbentropin ja Vjatšeslav Molotovin allekirjoittaman sopimuksen virallisessa osiossa pidättäydyttiin sotilaallisista toimista sopimuskumppania kohtaan. Epävirallisessa pöytäkirjassa Eurooppa laitettiin lihoiksi. Ja niin kävi, että syyskuussa 1939 Saksa marssi Puolaan, Neuvostoliitto puolestaan valtasi maan itäosat sopimuksen mukaisesti.
— Kahden poliittisen arkkivihollisen liitto oli monille järkytys. Suomi jäi suurvaltojen pelissä yksin, Ruotsi teki reaalipolitiikkaa eikä Suomi saanut länsiapua talvisodan aikana, Meinander toteaa.
Niin, talvisota. Ihanaa kesää 1939 ei voi olla ajattelematta ilman sen lumipukuista vastaparia, marraskuun 30. alkanutta talvisotaa. Mainilan laukauksista alkanut selkkaus Kannaksella johti lyhyeen sotaan, josta on tavattu puhua ”105 kunnian päivänä” muuallakin kuin veteraanien matrikkeleissa.
Talvisotaan liitetään yleviä käsitteitä, joista yksi on kunnia, toinen yhtenäisyys. Miten kaksikymmentäyksi vuotta aiemmin sisällissotaa käynyt maa kykeni yksimielisyyteen taistelussa itänaapuria vastaan?
— En niele purematta käsitystä yhtenäisestä kansasta. Sisällissodan repimiä haavoja ei kurota yhdessä marraskuun yössä umpeen, tuumii historiantutkija Jenni Kirves.
— Osin yhtenäisyys on onnistuneen sotapropagandan luomus, jota media on vahvistanut. Yhtenäisyyskuva säilyi, koska sota oli lyhyt.
Maaliskuussa 1940 sota oli ohi ja rintamalta palattiin kotiin — jos palattiin. Noin 26 000 suomalaista kaatui.
Hyvä sota, paha sota
Meinanderilla on oma arvionsa talvisodan yhtenäisyydestä:
— Yhtenäisyys johtui ehkä käytännön pakosta: ei ollut vaihtoehtoa. Sotilaallista romahdusta ei koettu, joten rivit eivät repeilleet samalla lailla kuin jatkosodassa.
Rintamalla tiedettiin vihollisen ylivoimaisuus, mutta kotona uskottiin niskan päällä oloon.
— Propaganda oli liioitellut omia voittoja ja vastaavasti vähätellyt tappioita. Siksi välirauha ja sen ankarat ehdot tulivat monelle suomalaiselle järkytyksenä, Kirves toteaa.
Yhteiskuntahistorian tutkija Ilona Kemppainen näkee Suomen käymissä sodissa, etenkin talvisodassa, kansainvälisestä sotahistoriasta tutun piirteen: talvisota tahdotaan nähdä hyvänä sotana. Vaikka jatkosodan kuva oli alun alkaenkin ristiriitaisempi, suomalaiset silti uskovat käyneensä parempaa, siistimpää, siis kunniallisempaa sotaa kuin muu maailma.
Kun sotaan liitetään piirteitä, jotka eivät kuvaa kiillota — sotavankien kaltoin kohtelua, keskitysleirejä — seurauksena on shokki, torjunta.
— Esimerkiksi Oula Silvennoisen väitöskirjan julkituoma tieto suomalaisten ja saksalaisten yhteistoiminnasta oli monille isku, Kemppainen toteaa.
Käsitys jatkosodasta erillissotana on jäänyt elämään suuren yleisön mielessä.
— Kansallinen itseymmärrys ei oikein kykene vastaanottamaan Suomen natsiyhteyksiä. Suomalaiset halutaan nähdä uhreina eikä syyllisen rinnalla.
Bluffi kuuluu asiaan
Sotaan kuuluu suuri bluffi, Meinander muistuttaa. Kaikkea ei kannata kertoa, eikä kaikesta jää pöytäkirjoja. Se ei estä tutkijaa pohtimasta, minkälaiset tunnelmat ovat olleet hallituksen istunnoissa tai sotilasjohdon kokoontumisissa.
— Talvisodan hallituksella oli pallo hukassa moneen kertaan, Meinander uskoo.
Kokemusta pitkäjänteisestä hallitustyöstä ei ollut. Nuoren tasavallan hallitukset kaatuivat helposti, politiikka ammattimaistui vasta sotien jälkeen Kekkosen ja asevelisosialistien johdolla. Ei ihme, että kriisissä kaivattiin konkareita, Paasikiveä ja Mannerheimiä — mutta myös nuoremman polven kylmää järkeilyä.
— Jo talvisodan aikana maata tosiasiallisesti hallitsi pääministeri Risto Ryti. Hän ei näyttänyt kaikkia korttejaan, ei venäläisille eikä sittemmin saksalaisille eikä myöskään kotimaan vaikuttajille.
Ei edes jälkeenpäin: jatkosodan jälkeisessä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä mentiin minimin kautta, kerrottiin niukin mahdollinen versio Saksan rinnalla taistelusta.
Sotapuhe itäisestä ali-ihmisestä ei kuitenkaan ollut bluffia, vaan monen Saksaa ihailleen poliitikon ja sotilaankin todellinen käsitys. Ryssävihaa rummuttava propaganda oli jauhanut jo 20-luvulta lähtien.
— Etenkin sota-ajan lapsia ja nuoria voi pitää miltei aivopesun uhreina. Uuden asenteen oppiminen sodan jälkeen on voinut olla todella vaikeaa, Kirves miettii.
Liittolainen vaihtuu
Vaikka Saksaa ihailtiin, moni suomalainen silti sanoutui irti natsiaatteesta. Ehkä erillissotatulkinta jatkosodasta on siksikin ostettu hanakasti.
Meinander on Kemppaisen kanssa samaa mieltä siitä, että Suomi on korostetusti katsonut sotineensa omaa sotaa. Vuotta 1918 ei vieläkään nähdä osana ensimmäistä maailmansotaa, eikä viime sotia osana toista maailmansotaa.
— Talvisodan aikana ei tosin kauheasti muuta tapahtunut, Saksa marssi Puolaan, mutta muuten oli hiljaista. Jatkosotaa on kuitenkin perin vaikea nähdä muuten kuin osana toisen maailmansodan rintamalinjoja.
Jatkosotaan ei lähdetty ylimielisinä. Neuvostoliiton voima oli jo tiedossa, ainakin niiden sotilaiden, jotka olivat kokeneet talvisodan. Mutta nyt tilanne oli toinen, kun rinnalla taisteli Saksan sotakone. Moni kuvitteli sodan olevan ohi kuudessa viikossa. Toisin kävi, puna-armeija koki valtavat tappiot, mutta onnistui kukistamaan Hitlerin Saksan ja marssi voittajana Berliiniin toukokuussa 1945.
Jatkosota ja sen jälkinäytös, 27.4.1945 päättynyt Lapin sota olivat lukuja suurten taistossa.
95 000 suomalaista oli kuollut, 400 000 jäänyt kodittomaksi.
— Kommunistien silmissä oikeus oli viimeinkin voittanut. Vankilasta vapautui uusi poliittinen eliitti, kansandemokratian nousua pidettiin moraalisena voittona fasismista, Henrik Meinander toteaa.
Poliittinen retoriikka heilahti toiseen ääripäähän: veljemme Saksa vaihtui ystävälliseen naapuriimme Neuvostoliittoon.
Työ kävi terapiasta
Rintamalta palasi vaisuja ihmisiä. Henkiinjääminen oli helpotus, mutta uuden elämän rakentaminen ei käynyt noin vain.
— Jonkinlainen aatejärjestelmien kammo jäi varmasti monelle pysyväksi tilaksi. Matti Kuusi on kirjoittanut ”kyyryyn painetuista ohiammutuista”, jotka eivät enää puhuneet ”korkeilla kirjaimilla” ideologioista, Jenni Kirves kertoo.
Puhe yksinkertaistui, julistukset jäivät vähemmälle, paitsi tietenkin uuden ystävyyden pönkittämisessä. Työ kävi terapiasta. Taloja rakennettiin, tiloja raivattiin ja vauvoja kapaloitiin.
— Valtio kannusti perhe- ja asutuspolitiikallaan rintamamiehiä ottamaan elämän syrjästä kiinni. Massojen kapinaan ei ollut varaa. Ei tahdottu, että joutomiehiä jää kaduille rökälehtimään ja alkoholisoitumaan. Toki putoajiakin riitti, Kirves toteaa.
Sodan jälkeiset suosikkimelodiat olivat mollivoittoisia: Hiljainen on kylätie, Väliaikainen, Siks oon mä suruinen, Elämää juoksuhaudoissa. Eloon jääneitä riivasi ajatus kaiken tarkoituksesta: oliko kärsitty turhan tähden? Sota hävittiin, niin kuin se edellinenkin, talvisodan ihme.
— Oli pakko löytää mielekkäitä selityksiä menetyksille ja kurjuudelle. Torjuntavoitto ja talvisodan ihme ovat järkeenkäypiä selityksiä psyyken kannalta, Jenni Kirves tulkitsee.
Hän muistuttaa, ettei sota järin jalosta ihmistä, koskaan, missään. Esimerkiksi sotalapsina Ruotsissa ja Tanskassa olleet saivat palatessaan kokea paitsi kielimuurin myös asenteiden kovuuden: moni aikuinen kadehti lasta, joka oli ”päässyt helpommalla”. Helppoa ei ollut parisuhteessakaan. Miehet olivat mustasukkaisia naisten sota-ajan kokemuksista, todellisista tai kuvitelluista, ja naiset kummastelivat kotiin palanneen puuskia. Joku masentui, joku löi, enimmät joivat. Sota-ajan avioliittoja oli solmittu nopeasti, nopeasti saatettiin myös erota.
— Mutta varmasti monissa jälleenrakennusajan perheissä iloittiin vilpittömästi siitä, että voitiin olla yhdessä ja elää arkea. Pelko alkoi väistyä.
Sodan kertomukset elävät
Ilona Kemppaisen mielestä myytti suomalaisten yliveroisesta kestokyvystä on suuresti liioiteltu. Sota tuotti uupuneisuutta, joka heijastui seuraavaan polveen, ehkä seuraavaankin. Niukka elämä tuottaa niukkoja henkisiä resursseja, kuten huonoa vanhemmuutta. Jos ei kestä heikkoutta itsessään, sitä ei kestä toisissakaan, ei edes lapsissa.
— Tosin köyhyys on vähintään yhtä pätevä selitys kuin sota, mutta ne linkittyvät toisiinsa perin usein.
Sota edellyttää kamalia asioita, mutta Suomessa tapahtui asioita ennen 40-lukua ja yhtä ja toista on tapahtunut sen jälkeenkin, Kemppainen toppuuttelee.
— Mentaaliset muutokset ovat hitaita, ne tapahtuvat samanaikaisesti vastakkaisten trendien kanssa, kaleidoskooppimaisesti. Historiantutkimus ei siksi tuota totaalihistoriaa, jota suuri yleisö ehkä joskus kaipaisi.
Miten kauan sodan suuri kertomus elää suomalaisissa? Kemppainen näkee muutoksen jo tulleen nuoremman tutkijapolven keskuudessa. Historioitsijan ei ole pakko tehtailla kiistakirjoituksia eikä korjata menneitä vääryyksiä — tutkija voi vain tutkia, kunhan kestää sen, että tulee toisinaan ymmärretyksi väärin.
Henrik Meinander arvelee sotien jäljen näkyvän ainakin meissä, jotka olemme tunteneet veteraaneja ja kuunnelleet heidän kertomuksiaan. Kertomukset elävät perheissä, mutta muuttavat vähitellen muotoaan. Sotapuheen ideologinen lataus purkautuu, tulkintojen kirjo lisääntyy.
Suomi pääsi jaloilleen nopeasti
Ehkä tämän päivän lapset voivat jo ajatella niin kuin Meinander uudessa kirjassaan Suomi 1944 toteaa: maalle ei käynyt niinkään huonosti. Hävinnyt maa säilytti valtiolliset rakenteensa, sitä ei miehitetty eikä siviilejä hätyytetty kuten kaikilla muilla sotatantereilla.
— Hävinneeksi maaksi Suomi nousi todella nopeasti jaloilleen. Kokemus ei ollut niin mieletön, niin hirvittävä kuin vaikkapa Puolassa, Baltiassa tai Romaniassa. Neuvostoliittolaisia kuoli toisessa maailmansodassa noin 27 miljoonaa, Meinander muistuttaa.
Pommitusten ruhjomassa Kaisaniemen puistossa mitattiin vuoden 1945 heinäkuussa 31,6 lämpöastetta. Jalavien katveessa istui useampiakin laajaan mekkoon pukeutuneita naisia. 95 000 suomalaista oli kuollut sodissa, mutta saman verran vauvoja syntyi yksin vuonna 1945. Voimassaoleva Suomen vauvaennätys ponnistettiin 24.8.1945: 495 lasta.
Muutaman seuraavan vuoden aikana suuret ikäluokat parkaisivat maailmaan.
Artikkeli on ilmestynyt Yliopisto-lehdessä 11/2009.