Jane Cowan on perehtynyt vähemmistökansalaisuuteen ja ihmisoikeuksiin Kansainliiton kontekstissa.
Kansainliitto oli kansainvälinen järjestö, joka perustettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen tehtävänään aseidenriisunta, valtioiden välisten asioiden ratkaisu ja elinolosuhteiden ylläpito. Yhdistyneet kansakunnat korvasi Kansainliiton toisen maailmansodan jälkeen.
Kansainliiton diplomaatit ja viranhaltijat tekivät yhteistyötä eurooppalaisten valtioiden kanssa alueellisen tasapainon ja pysyvän rauhan ylläpitämiseksi.
Kansainliitto valvoi 1920–1935 "vähemmistövaltioiksi" nimettyjä maita, jotka sijaitsivat pääasiassa Euroopan itäisillä rajoilla. Kyseiset maat pantiin hyväksymään ensimmäisen maailmansodan jälkeen vähemmistöjä koskevia sopimuksia, joilla säädeltiin väestön kielellisiä, uskonnollisia ja etnisiä eroja. Tämä merkitsi myös termin ”vähemmistö” käyttöönottoa oikeudellis-poliittisena kategoriana.
Miksi Kansainliiton vähemmistövalvontamekanismi perustettiin?
− Valvontamekanismi, kuten koko Kansainliitto, perustettiin aikana, jolloin Eurooppa muutti perustavanlaatuisesti muotoaan kansallisvaltioiden suuntaan. Perinteiset imperiumit, jotka kaikki olivat olleet moniuskonnollisia ja -kielisiä, natisivat liitoksissaan nationalististen liikkeiden paineessa, sosiaaliantropologian professori Cowan vastaa.
Kansallismielisten voimien tavoitteena oli, että samankaltaiset ihmiset eläisivät samassa poliittisesti tunnustetussa yksikössä, valtiossa, jolla on oma alueensa.
− Myös Suomi oli yksi tällainen kansakunta saavuttaessaan itsenäisyyden 1917, Cowan huomauttaa.
Ensimmäistä maailmansotaa seurannut Pariisin rauhankonferenssi 1919 vahvisti kansallisvaltiokeskeisen poliittisen kehityksen.
− Määrittäessään ja vahvistaessaan uusia valtioiden rajoja rauhankonferenssin diplomaatit tajusivat, että puhdas kansallisvaltion ihannemalli on kuitenkin mahdoton toteuttaa. Olipa se sitten määritetty kielellisillä, uskonnollisilla tai etnisillä kriteereillä, Cowan sanoo.
Havainto johti ajatukseen, että tiettyjen valtioiden olisi allekirjoitettava sopimus, joka vahvistaisi niiden alueilla oleville etnisille, kielellisille ja uskonnollisille vähemmistöille täydet poliittiset ja kansalaisoikeudet. Lisäksi sopimuksiin kirjattiin myös erillisoikeuksia oman kielen käyttöön.
− Vuoteen 1924 mennessä 15 valtiota oli hyväksynyt vähemmistöjen sopimusvelvoitteet: Albania, Itävalta, Bulgaria, Tšekkoslovakia, Viro, Suomi, Kreikka, Unkari, Latvia, Liettua, Puola, Romania, Turkki, Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta sekä Saksa, Cowan luettelee.
Valikoivaa valvontaa
Kansainliitto valvoi, että vähemmistösopimuksen tehneet maat noudattivat sopimuksiaan. Luonteeltaan valvontamekanismi oli valtioiden välisiä konflikteja ennaltaehkäisevä.
Valvonta oli hyvin valikoivaa. Vain jotkut valtiot velvoitettiin hyväksymään oikeudelliset sopimukset, jotka koskivat vähemmistöjen hyvää kohtelua. Toisilla mailla tällaisia velvoitteita ei ollut, kuten vaikkapa Isolla-Britannialla, joka painiskeli samaan aikaan irlantilais-kysymyksen parissa.
Cowanin mukaan monet kansalaisjärjestöt ja vallankumoukselliset ryhmät myös vetosivat valvontamekanismeihin vastustaakseen vähemmistöksi määrittelyä ja jatkaakseen keskeneräistä taistelua itsenäisen kansakunnan puolesta.
− Aivan viime aikoihin asti Kansainliiton on kuvailtu epäonnistuneen tehtävässään ja Yhdistyneiden Kansakuntien luoneen ihmisoikeusjärjestelmän ikään kuin tyhjästä. Joka tapauksessa on helppo nähdä, että monet Kansainliiton institutionaaliset rakenteet ja menettelytavat mukautettiin Kansainliitosta Yhdistyneiden Kansakuntien toimintaan, Cowan tulkitsee.
Vähemmistöjen oikeudet vai ihmisoikeudet?
YK:n yleiskokouksessa 1948 hyväksytty ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus merkitsi vähemmistöjen oikeuksille uutta muotoilua.
− Koska ihmisoikeudet määriteltiin tuolloin kattamaan kaikki, tuntui kuin vähemmistö-määritelmää ei enää tarvittukaan, Cowan sanoo.
Käytännössä kysymys vähemmistöjen tasavertaisesta kansallisesta asemasta on osoittautunut haastavaksi YK:lle.
− Edes termin määritelmästä ei ole tällä hetkellä aukotonta yksimielisyyttä, Cowan muistuttaa.
Case Makedonia – nimikiistan taustaa
Tutkiessaan Kansainliiton vähemmistövalvontamekanismia Cowan on perehtynyt erityisesti Makedonian monimutkaiseen tilanteeseen. Hän on muun muassa toimittanut aiheesta kirjan Macedonia: The politics of identity and difference (Pluto 2000).
− Makedonian alueellinen olemassaolo on ollut jo pitkään kiistelty aihe. Aikojen saatossa on esiintynyt lukuisia näkemyksiä siitä, mitä Makedonia on ja kenelle se kuuluu, Cowan valottaa.
Antiikin aikoina aluetta ei mielletty samalla tavoin rajatuksi kuin nykyään. Kansallismielisten liikkeiden nousun aikana alue oli ottomaanien eli Osmanien valtakunnan hallinnassa.
− Tuolloin bulgarialaisten, kreikkalaisten ja serbialaisten liikkeiden kannattajat sekä Makedonia makedonialaisille -liikkeen kannattajat alkoivat vaatimaan, että Makedonian tulisi kuulua heille, Cowan jatkaa.
Eri nationalistiset ryhmät vetosivat perusteluissaan niin kieleen, uskontoon, etniseen alkuperään kuin historiaan – siten kun perustelut parhaiten kulloisiinkin vaatimuksiin sopivat.
Nykyistä kiistaa Makedonia-nimen käytöstä Cowan pitää jatkumona maailmansotien välisen ajan kehitykselle. Nimenkäyttöoikeus liittyy aluevaatimuksiin, jotka ovat eskaloituneet eri aikoina väkivaltaisiksi aseellisiksi taisteluiksi. Viimeksi aluerajat ovat muuttuneet Jugoslavian hajoamissotien yhteydessä.
− Nimikiistassa on viime kädessä kyse identiteetistä ja historiasta. Useat kreikkalaiset ajattelevat, että Makedonia on historiallisesti kreikkalainen, sillä heidän mielestään kreikkalaiset ovat olleet alueella ennen slaaveja. Makedonialaiset puolestaan uskovat yhtä vahvasti, että he ovat alueen pitkäaikaisina asuttajina vihdoin oikeutettuja kansainvälisen yhteisön tunnustamaan omaan valtioon. Vaikka moni kannattaakin kompromissiehdotusta Pohjois-Makedonian tasavallan nimestä, ovat kansallismieliset ryhmät rajan molemmilla puolilla raivoissaan, Cowan sanoo.
Historialliset arkistot antropologin silmin
Jane Cowanin virkaanastujaisluento An anthropologist in the archives: Reading letters to the League of Nations on minorities and Macedonia pidetään Helsingin yliopistolla 27. marraskuuta. Tarjolla on moniulotteinen katsaus vähemmistökansalaisuuden tematiikkaan Balkanin ja Kreikan alueilla.
− Avaan luennollani sitä, kuinka Kansainliitolle osoitettuja kirjeitä tai vetoomuksia aikanaan käsiteltiin, miten termiä vähemmistö kategorisoitiin eri tavoin ja kuinka tämä on heijastunut erilaisiin identifioitumisprosesseihin.
− Yli neljänkymmenen vuoden kokemus kenttätöistä alueella vaikuttaa siihen, miten luen historiallisia aineistoja. Tiedän, etteivät rajat eri ryhmäidentiteettien välillä ole ihmisille niin selkeitä, mitä tutkimissani kirjeissä esitetään, Cowan kertoo.