Nämä savitaulut sisältävät nuolenpääkirjoituksella kirjoitettuja tekstejä. Sumerilaiset kehittivät nuolenpääkirjoitusjärjestelmän noin 3500–2600 eaa. Nuolenpäämerkit levisivät vähitellen myös muiden alueella puhuttujen kielien, kuten akkadin kirjoitusjärjestelmäksi. Nuolenpääkirjoitus on muinaisegyptiläisten hieroglyfien ohella maailman vanhin tunnettu kirjoitusjärjestelmä, jota kyetään lukemaan.
Varhaisimmat mesopotamialaiset kuvakirjoitusta sisältävät savitaulut ovat peräisin myöhäiseltä Uruk-kaudelta, noin vuodelta 3300 eaa. Varhaisia merkkijärjestelmiä tunnetaan kuitenkin jo paleoliittiselta eli varhaiselta kivikaudelta. Myöhemmin, neoliittisella eli nuoremmalla kivikaudella, esiintyy monimutkaisempia järjestelmiä. Koska näitä kieliä ei enää tunneta eikä osata lukea, niitä kutsutaan proto- eli esikirjoitukseksi. Ne, kuten myös esimerkiksi Tonavan laakson Vinča-Turdaș-kulttuurin ja Kiinan Jiahu-kulttuurin kirjoitusjärjestelmät (noin 6600 eaa.) kertovat kuitenkin siitä, ettei kirjoitustaidon keksiminen ollut yksittäinen älynväläys vaan tulos pitkästä ja mutkikkaasta prosessista.
Koko Mesopotamian kirjoitetun historian ajalta on säilynyt satojatuhansia nuolenpääkirjoituksia. Nuolenpäätekstejä on löydetty muun muassa seinäreliefeistä ja erilaisista esineistä, aina suurista paaseista pieniin muistilapun kokoisiin savitauluihin asti. Savitaulut ovat usein pienempiä kuin kuvitellaan, monet mahtuvat hyvin kämmenessä pidettäviksi. Nuolenpäämerkeistä muodostuvat sanat on painettu kosteaan saveen terävällä kirjoituspuikolla, jonka jälkeen savi on poltettu tai muuten kuivattu. Savitaulut sisältävät erilaisia tekstityyppejä, kuten hallinnollisia tekstejä, kauppaluetteloita, kuitteja, kaunokirjallisuutta ja yksityistä kirjeenvaihtoa. Myös maailman vanhin säilynyt kaunokirjallisen teos, Gilgamesh-eepos, on löydetty kirjattuna savitauluihin. Urukin kaupunkia hallinnut tarunomainen kuningas Gilgamesh oli todellinen historiallinen henkilö. Häneen liitetyt kertomukset kulkivat pitkään suullisina tarinoina, ja ne kirjattiin muistiin vasta satoja vuosia myöhemmin. Eepoksessa Gilgameshin rinnalla seikkailee hänen villi seuralaisensa Enkidu. Kun Enkidu menehtyy, Gilgamesh lähtee etsimään kuolemattomuuden salaisuutta. Uusassyrialainen versio sisältää myös Atrahasis-kertomuksen, jossa toistuvat Vanhasta testamentista tutut Nooan vedenpaisumuskertomuksen elementit: jumalat nostattavat tulvan tuhotakseen maan, mutta opastavat valitsemaansa ihmistä rakentamaan laivan tulvasta pelastautumiseen. Tarinan säilyttänyt savitaulu, jota säilytetään British Museumissa, on peräisin 600-luvulta ennen ajanlaskun alkua. Osia tarinasta voidaan tunnistaa sumerilaisista runoista yli 4000 vuoden takaa.
Innostus muinaisen Lähi-idän tutkimukseen levisi, kun muinaisia kirjoitusjärjestelmiä, kuten nuolenpääkirjoituksia ja hieroglyfejä opittiin tulkitsemaan noin 1800-luvun puolessa välissä. Museologia ja arkeologia alkoivat kehittyä tieteinä, jotka kuitenkin toimivat länsimaalaisesta näkökulmasta. Eurooppalaiset tutkijat tekivät suuria arkeologisia kaivauksia Egyptissä ja muinaisissa Niniven ja Nimrudin kaupungeissa nykyisen Irakin alueella. Esimerkiksi Ninivestä on löydetty kymmeniä tuhansia nuolenpääkirjoitusta sisältäviä tauluja, joihin on säilynyt sekä tieteellisiä tekstejä että kaunokirjallisuutta, mukaan lukien osia Gilgamesh-eepoksesta. Muinainen Ninive oli Assyrian imperiumin pääkaupunki ja yksi aikansa suurimmista kaupungeista, joka tuhoutui vuonna 612 eaa. meedialaisten ja babylonialaisten valloituksessa. Kaupunki kiehtoi läntisiä tutkimusmatkailijoita, sillä se mainitaan usein raamatullisissa kertomuksissa. Ninivestä on löydetty kuuluisan kuningas Assurbanipalin aikana kootun kirjaston lisäksi useita palatseja.
Tämä savisylinteri on kuningas Nebukadnessar II:n (605-562 eaa.) ajalta. Nuolenpääkirjoitus sylinterin ympärillä kertoo Lugal-Marad -nimisen jumalan temppelin rakennustöistä Maradin kaupungissa Babyloniassa. Kaupunki on sijainnut Tell Wannat es-Sadumissa, nykyisessä Irakissa. Savisylinterit olivat rituaaliesineitä, jotka haudattiin maahan temppelin, palatsin tai linnoituksen perustuksiin. Ne oli tarkoitettu tulevien hallitsijoiden ja jumalten luettaviksi. Sama teksti kopioitiin yleensä useisiin sylintereihin. Myös Nebukadnessar II:n savisylintereitä on kokoelmissa ympäri maailmaa. Kuningas Nabopolassar ja kruununprinssi Nebukadnessar II valloittivat Assyrian valtakunnan länsiosat Babylonian alaisuuteen. Nimi Nebukadnessar on peräisin vanhasta testamentista – akkadiksi nimi on Nabu-kudurri-uṣur. Nebukadnessar kunnosti ja rakensi uudelleen useita temppeleitä Babylonin kaupungissa, joka oli tuolloin jo yli tuhat vuotta vanha. Rakennusprojektit ja viljelyuudistukset saivat alueen kukoistamaan.
Nykyään Museoviraston arkeologisiin kokoelmiin kuuluvan sylinterin alkuperää ei tunneta. Sen on ostanut Pariisista Harri Holma ystävänsä antropologi Kai Donnerin kanssa vuonna 1913 tunnetulta irakilaisten antiikkiesineiden kauppiaalta Ibrahim Elias Géjoulta. Hänen myymiään esineitä on monissa museoissa, muun muassa British Museumissa. Harri Holma sen sijaan oli syntynyt 1886 Hämeenlinnassa ja opiskellut itämaisia kieliä ja assyriologiaa Helsingissä, Leipzigissä, Berliinissä ja Lontoossa. Suomen itsenäistyttyä hän toimi suurlähettiläänä muun muassa Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Useimmat Tutkimusmatkoja muinaiseen Lähi-itään-näyttelyssä esillä olleet nuolenpääkirjoitusta sisältävät savitaulut on hankittu Pariisista todennäköisesti samalta myyjältä.
Esineiden provenienssi tarkoittaa museoesineen tarkkoja alkuperätietoja ja omistussuhteiden ketjua. Nämä tiedot ovat tärkeitä, jotta esineen aitous voidaan varmistaa. Tieto löytöpaikasta auttaa esineen tutkimisessa ja lisää esineen tieteellistä arvoa. Etenkin, jos esine on peräisin länsimaisen kolonialismin ajalta, on tärkeä varmistaa, että se on hankittu eettisesti lailliselta omistajaltaan. Valitettavasti muinaisesineiden, kuten nuolenpääkirjoitusta sisältävien savitaulujen, kolikoiden ja veistosten suuri kysyntä antiikkimarkkinoilla lisää arkeologisten löytöjen ryöstelyä Lähi-idän alueella. Monet Lähi-idän maat ovatkin jo varhain säätäneet ankaria lakeja arkeologisten löytöjen kaivamisen ja maastaviennin valvomiseksi. Irakissa arkeologisia esineitä koskeva lainsäädäntö hyväksyttiin vuonna 1936, kun taas Egypti ja entinen Osmanien valtakunta kielsivät arkeologisten esineiden laittoman kaupan jo 1800-luvulla.
Tämä egyptiläinen hauta-arkku kuului Karnakin temppelin virkamiehelle nimeltä Ankhefenamun. Ankhefenamunin vaimo Tanetnebu toimi kulttilaulajana samassa temppelissä. Hauta-arkut koristeltiin kuvilla, joita oli aiemmin maalattu hautaholvien seinille. Esimerkiksi Arkun pohjaan on kuvattu satoja vuosia aiemmin kuollut faarao Amenhotep I, jota myöhemmin palvottiin jumaluutena, Isis- ja Neftys –jumalatarten seurassa. Arkun yläosassa auringonjumala Rahorakhte suojelee vainajan muumioitua päätä siipensä levittäneen haukan hahmossa. Sivupaneeleissa vainaja ja hänen vaimonsa vastaanottavat poikansa antamia uhrilahjoja. Arkun ulkosivuilla on kuvattu myös Ankhefenamunin hautajaiset. Vasemmalta oikealle luettuna ensimmäisessä kuvassa arkkua viedään kohti hautaa. Arkkua vastassa ovat itkijänaiset ja uhrilahjojen kantajat. Haudan edessä kuvatussa rituaalissa muumioinnista vastaava sem-pappi avaa vainajan suun palauttaakseen hänelle taidot, jotka vainajalla oli eläessään: kuulon, puheen, syömisen ja suvun jatkamisen. Kuvauksen oikeassa laidassa vainajan vaimo hyvästelee haudan edessä seisovan muumion.
Hauta-arkku on päätynyt Suomeen tutkimusmatkailija Georg August Wallinin toimesta. Wallin hankki puisen hauta-arkun Kairosta vuonna 1848. Pitkällä matkallaan Ankhefenamunin muumio kuitenkin katosi, ja tyhjä arkku saapui Helsingin Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston kokoelmiin vasta vuonna 1860. Yliopiston kokoelmat yhdistettiin myöhemmin Kansallismuseon kokoelmiin. Wallin lähetti myös lukuisia muita esineitä Suomeen tutkittavaksi Lähi-idän matkoiltaan. Napoleonin valloitusretkien myötä kiinnostus Egyptiä kohtaa heräsi 1700-luvun Euroopassa. Valtavia määriä egyptiläisiä muinaisesineitä tuotiin Eurooppaan valloitusretkiltä ja tutkimusmatkoilta. Myös Suomessa Museoviraston kokoelmissa sekä museoissa on satoja esineitä, jotka ovat peräisin Egyptistä. Egypti kiehtoi ihmisiä niin paljon, että sitä kohtaan tunnettua kiinnostusta kutsutaan egyptomaniaksi. Lue lisää Wallinista ja egyptomaniasta tämän virtuaalinäyttelyn Tutkijat -osiossa.
Länsimaiden kiinnostus Lähi-idän menneisyyttä kohtaan on vaikuttanut merkittävästi sen aineelliseen kulttuuriperintöön: alueelta peräisin olevia esineitä säilytetään museoissa ympäri maailman ja paikallisia arkeologisia kohteita pyritään suojelemaan kansainvälisten sopimusten ja lainsäädännön avulla. Arkeologisten esineiden kuljettaminen maasta toiseen on yleensä luvanvaraista ja tarkoin säädeltyä. Egyptissä muinaisesineiden kauppaa ja maasta vientiä ryhdyttiin säätelemään lakien avulla jo 1800-luvulla, jolloin niiden vienti länsimaihin yleistyi. Vuonna 1983 Egypti kielsi arkeologisten esineiden maastaviennin kokonaan. Toinen maailmansota aiheutti valtavia tuhoja myös aineelliselle kulttuuriperinnölle, kuten rakennuksille ja esineille. Sodan jälkeen heräsi vahva kansainvälinen tahto rakentaa rauhaa tieteeseen, koulutukseen ja kulttuuriin liittyvän kansainvälisen yhteistyön avulla. Tähän työhön perustettiin vuonna 1945 kansainvälinen organisaatio UNESCO eli YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö.
Yksi UNESCOn kulttuuriperintötyön merkkipaaluista on kansainvälinen hanke nubialaiseen kulttuuriin kuuluvien kohteiden ja esineiden pelastamiseksi Assuanin patoaltaan tieltä. Nykyisen Egyptin ja Sudanin välisellä Nubian alueella kukoisti aikoinaan laaja valtakunta. Suomi osallistui kansainväliseen pelastushankkeeseen vuosina 1961-1964 yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa. Hankkeessa taltioitiin ja tutkittiin lähes 500 kohdetta, 4200 hautausta ja noin 2600 kalliopiirrosta. Arkeologisten kaivausten löydöt jaettiin Sudanin ja pohjoismaiden kesken. Valikoima näitä ainutlaatuisia, mutta harvoin esiteltyjä esineitä kuuluu edelleen Suomen Museoviraston arkeologisiin kokoelmiin.
Kansainvälisellä tasolla UNESCOn vuoden 1970 sopimus on merkittävä askel arkeologisten kohteiden ja esineiden suojelemisessa. Sopimuksen tavoitteena on estää aineellisen kulttuuriperinnön laiton kauppa, ja sen on tällä hetkellä hyväksynyt jo 141 maata. Suomi huomioi sopimuksen lainsäädännössään vuonna 1999. Keskeinen laeissa ja sopimuksissa huomioitu arvo on paikallisten yhteisöjen mahdollisuus hallita itse omaa kulttuuriperintöään. Yhteisö voi omaehtoisesti käyttää kulttuuriperintöään haluamallaan tavalla. Esimerkiksi Irakin valtio lujitti 1970-luvulla siteitään muihin maihin lahjoittamalla näille muinaisesineitä. Myös Suomen silloinen presidentti Urho Kekkonen vastaanotti lahjoituksia Irakista.
Lähi-idän aineellinen kulttuuriperintö on silti uhanalainen. Kuten muuallakin maailmassa, rakentamisella ja maankäytöllä on suuri vaikutus kulttuuriperintökohteiden säilymiseen. Sodat ja konfliktit tuhoavat kulttuuriperintökohteita sekä museokokoelmia eri puolilla maailmaa. Lisäksi arkeologiset löydöt ovat haluttuja antiikkimarkkinoilla. Online-markkinapaikkojen kautta laittomasta antiikkikaupasta on tullut entistäkin helpompaa ja yleisempää. Kiinnostus arkeologisia esineitä kohtaan lisää ryöstökaivauksia ja esineiden laitonta maastavientiä. UNESCOn kulttuuriperintösopimusten ohella Euroopan Unionin säädökset, paikallinen lainsäädäntö sekä kansainvälinen yhteistyö kulttuuriperintöön kohdistuvan laittoman toiminnan ehkäisemiseksi ovat keskeisiä tekijöitä kulttuuriperinnön suojelussa.