Tiedepolku tarjoaa kaikille tieteestä kiinnostuneille kattavan katsauksen Hyytiälän monipuolisiin ja monitieteisiin tutkimusaiheisiin, jotka liittyvät niin metsiin, maaperään, vesistöihin, soihin kuin ilmakehäänkin. Osa polusta kulkee tavallisen talousmetsän läpi ja osa luonto- ja maisema-arvoiltaan arvokkaan Natura-alueen läpi.
Polku koostuu 18 tietotaulusta, joiden sisällöt on tarkoitettu yläkouluikäisistä ylöspäin. Osa tauluista sisältää koululaisille ja opiskelijoille tarkoitettuja tehtäviä, joihin tarvittavia välineitä on pieni määrä lainattavana aseman toimistolta.
Pikaiseen kierrokseen kuluu aikaa noin kaksi tuntia ja aiheisiin syventymällä aikaa saa kulutettua helposti useita tunteja. Teitä ja polkuja seuraten matkaa kertyy n. 4 km. Reitti ei sovellu kuljettavaksi lumiseen aikaan Osa tiedepolusta vaikeakulkuisessa maastossa eikä sijaitsee polku sovellu liikuntaesteisille. Kulkeminen tapahtuu omalla vastuulla varovaisuutta noudattaen. Poikkeaminen polulta mittauslaitteiden läheisyyteen on kielletty.
Allaolevaan karttaan merkitty lähtöpiste
Suunnistuskartalle taulujen sijainnit on merkitty ilman reittiehdotusta.
Sademittauskentällä tutkitaan sateen ominaisuuksia eri yliopistojen ja tutkimusorganisaatioiden yhteistyönä. Eri mittauslaitteiden tiedot täydentävät toisiaan ja auttavat parantamaan mittausten tarkkuutta. Sademittarilla mitataan sademäärää ja sateen voimakkuutta. Laskeumakeräimet ottavat näytteitä sateen mukana kulkeutuvista epäpuhtauksista kuten raskasmetalleista, elohopeasta ja palamistuotteista. Sääasema mittaa lämpötilaa, kosteutta ja tuulta. Säätutka seuraa sateen liikkeitä ja ominaisuuksia ilmakehässä. Isot ja pienet tuulisuojukset vähentävät ilmapyörteiden vaikutusta, jotta etenkin lumihiutaleet kulkeutuisivat sademittareihin eivätkä kieppuisi ohi.
Sateenkuvantamislaitteiden ottamista kuvista mitataan mm. sadepisaroiden ja lumihiutaleiden koko ja putoamisnopeus. Radiometri mittaa mm. lämpötilan ja kosteuden yläpuolisen ilmakehän eri korkeuksilta. Sähkökentän voimakkuuden mittarilla seurataan luonnon heikkojen radioaktiivisten ilmiöiden vaikutusta ilmakehän sähkövaraukseen.
Puuston pohjapinta-alalla tarkoitetaan hehtaarin kokoisen metsäalueen puiden 1,3 metrin korkeudelta mitattujen poikkileikkausten pinta-alan summaa. Sen avulla arvioidaan puun määrä metsässä, ja samalla erilaisten metsänomistajaa kiinnostavien metsänkäsittelytoimien tarve. Sen avulla kuvataan puuston määrää myös monenlaisissa tutkimuksissa.
Pohjapinta-alan kasvaessa puuston määrä lisääntyy mutta samalla kasvu hidastuu, koska ravinteista ja valosta tulee puutetta. Talouskäytössä olevissa metsissä pyritään ylläpitämään sopivaa tasapainoa puuston määrän ja kasvun välillä niin, että lopputuotteena olisi mahdollisimman suuri määrä arvoltaan hyvää puuta. Esimerkiksi harvennushakkuissa osa puista poistetaan, jotta jäljelle jäävät puut kasvaisivat nopeasti mahdollisimman arvokkaiksi.
Puuston määrästä ja arvosta saadaan vielä tarkempi käsitys mittaamalla myös puiden pituus ja käyttämällä sitä runkotilavuuden arvioimiseen. Useimmat puukaupat perustuvat puuston runkotilavuuden eli kuutiomäärän arvoon. Kun sekä pohjapinta-ala että puiden keskipituus on arvioitu, voidaan metsikkökuvion puuston runkotilavuus katsoa tätä varten valmiiksi lasketusta taulukosta. Pohjapinta-ala on helppo arvioida omatoimisesti käyttämällä relaskooppia. Relaskoopin avulla lasketaan, kuinka moni runko täyttää 1,3 metrin korkeudelle tähdättäessä relaskoopin hahlon. Puut lasketaan samasta pisteestä käsin pyörähtämällä täysi ympyrä. Tavallisesti metsikkökuvion pohjapintaala lasketaan usean mittauspisteen keskiarvona.
Puiden pituus on helppo mitata esimerkiksi hypsometrillä. Hypsometrissä on kaksi asteikkoa eri etäisyyksiltä tapahtuvaa pituuden mittausta varten; toista käytetään mitattaessa pituus 15 metrin ja toista mitattaessa pituus 20 metrin etäisyydeltä kohdepuusta. Etäisyys kohdepuuhun määritetään joko mittanauhalla tai latan ja hypsometrin avulla katsomalla hypsometrin prisman läpi, milloin puuhun kiinnitetyn latan 0-viiva ja halutun mittausetäisyyden viiva asettuvat päällekkäin. Pituusmittaukseen on olemassa myös infrapunasäteisiin perustuvia laitteita. Pituus voidaan laskea myös lentokoneesta otetusta laserkeilausdatasta.
Omatoimiseen puuston määrän mittaukseen on sovelluskaupoista saatavilla myös erilaisia (usein vieraskielisiä ja maksullisia) kännykkäsovelluksia, esim. hakusanoilla ’forest measurement’.
2004: Alueella tehtiin avohakkuu marraskuussa, poistuma oli 300 m³/ha. Hakatusta puusta 75 % oli tukkipuuta ja 25 % kuitupuuta. Tukeista valmistettiin sahatavaraa, paperia ja energiaa. Kuitupuusta saatiin paperia ja energiaa. Lisäksi hakkuutähteistä ja kannoista saatiin uusiutuvaa energiaa. Hakkuutähteiden keruun vaikutukset olivat ajankohtainen puheenaihe, joten alueelle perustettiin samalla näytösluonteisesti pienimuotoinen koe: alue jaettiin neljään osaan, joista yhdellä toteutettiin hakkuutähteiden keruu energiaksi, yhdellä kantojen nosto, yhdellä molemmat ja yhdellä ei kumpaakaan.
2005: Toukokuussa maa muokkattin kaivinkoneella ja paikalle istutettiin pottiputkella vuoden ikäisiä eteläsuomalaisia kuusen taimia. Istutustiheys oli 1800 kpl/ha.
2009: Taimikkoa hoidettiin ns. reikäperkauksella eli poistamalla raivaussahalla kuusen taimien lähellä kasvaneet lehtipuut, jotka olisivat haitanneet taimien kasvua.
2013: Taimikko harvennettiin raivaussahalla puuston tavoitetiheyteen 2000 kpl/ha poistamalla ylimääräiset puut.
2019: Taimikonharvennuksen jälkeen syntynyttä vesakkoa ja viallisia puita poistettiin jälleen raivaussahalla.
2020: Puuston valtapituus oli 8 m³ja tilavuus 50 m³
2032-2037: Ensiharvennus (poistuma 50-70 m³)
2047-2052: Toinen harvennus (poistuma 70-100 m³)
2067-2087: Avohakkuu (poistuma 450-550 m³)
Puiden kasvun raaka-aine on niiden yhteyttämä sokeri, josta puut käyttävät noin puolet rungon, oksien, juurten ja lehtien tai neulasten kasvuun. Puun kasvunopeus riippuu yhteytystehokkuuden lisäksi myös ympäristötekijöistä, kuten lämpötilasta ja veden ja ravinteiden saatavuudesta. Puiden vuosilustoista voi laskea niiden iän ja lustojen leveydestä voi arvioida niiden kasvunopeutta.
Helsingin yliopiston väitöstutkimuksessa on kehitetty entistä tarkempi laserkeilausteknologiaa hyödyntävä menetelmä, jonka avulla on mahdollista saada ajantasaista tietoa metsän ja sen puiden voinnista niitä vahingoittamatta.
MMM Ville Luoman väitöskirjatutkimuksessa kehitettiin menetelmiä, joilla mitataan puiden kasvua maastolaserkeilauksella tuotettuja kolmiulotteisia pistepilviä käyttäen.
SMEAR II -mittausaseman (SMEAR = Station for Measuring Ecosystem - Atmosphere Relations) tutkimusmetsikössä tutkitaan metsäekosysteemin ja sen osasten toimintaa ja vuorovaikutusta ilmakehän kanssa. Alueelle on sijoitettu satoja mittauslaitteita, jotka seuraavat maaperän, puuston, muun kasvillisuuden ja ilmakehän toimintoja jatkuvasti. Laitteilla tutkitaan metsikön toimintaan liittyvien yhdisteiden syntymekanismeja, kulkureittejä, varastoitumispaikkoja ja pitoisuuksia niin metsässä kuin ilmakehässäkin. Mittaamalla samaan aikaan säätä ja muita ilmakehän ominaisuuksia saadaan selville niiden vaikutus metsikössä havaittuihin ilmiöihin, ja vastaavasti metsikön ilmiöiden vaikutus ilmakehän ominaisuuksiin.
SMEAR II toimii osana kansainvälistä mittausverkostoa, jonka keräämiä tietoja yhdistelemällä saadaan käsitys maailmanlaajuisista ilmakehään ja
kasvillisuuteen liittyvistä ilmiöistä. Hyytiälän lähistöllä mittauksia tehdään myös järvi- ja suoekosysteemeistä.
Maston laitteet keräävät tietoa tutkimusmetsää laajemmaltakin alueelta mittauskorkeuteen ja tuulitietoihin perustuvan menetelmän avulla. Mittaustornien avulla päästään tekemään mittauksia puiden latvusten korkeudelta.
Tutkimusmetsikön monivuotisen mittausaineiston avulla tieto vaihtuvien sääolojen ja metsikön kehityksen aiheuttamista tapahtumista tarkentuu jatkuvasti. Tutkimustuloksista on apua arvioitaessa ilmastonmuutoksen vaikutuksia pohjoisen havumetsävyöhykkeen metsiin ja samanaikaisiin ilmiöihin ilmakehässä.
Metsä sitoo hiilidioksidia yhteyttäessään ja vapauttaa hengitys- ja hajotustoiminnoissa. Vuoden aikana metsä on voimakas hiilinielu eli se sitoo hiiltä enemmän kuin vapauttaa.
hiilenvaihto = hiilen sidonta – hiilen vapautus
Hiilenvaihtoa voidaan mitata koko metsän tasolla metsän yläpuolelta, kuten viereisen kuvan mastossa tehdään. Tällöin mitataan yhtä aikaa tuulen nopeutta, tuulensuuntaa ja ilman hiilidioksidipitoisuutta ja näistä mittauksista saadaan laskettua kuinka paljon metsä kullakin hetkellä sitoo tai vapauttaa hiiltä. Jotta ymmärretään, miten puun tai metsän eri osat sitovat ja vapauttavat hiiltä, niitä voidaan sulkea pieniin kammioihin, joiden hiilidioksidipitoisuutta mitataan. Jos puu tai muut kasvit yhteyttävät, kammion hiilidioksidipitoisuus laskee, jos taas hiilidioksidipitoisuus nousee, puu tai maaperä vapauttaa enemmän hiilidioksidia kuin sitoo.
Hyytiälän metsäasema osallistuu Suomen yliopistollisten tutkimusasemien yhteistyötutkimukseen, jossa seurataan punkkien eli puutiaisten määrän vuosittaista vaihtelua. Tutkimuksen taustalla ovat havainnot punkkien runsastumisesta ja huoli niiden levittämien tautien yleistymisestä. Imiessään verta ihmisestä punkit voivat levittää vaarallisia tauteja kuten borrelioosia ja puutiaisaivotulehdusta.
Suomessa esiintyy kaksi ihmiselle haitallista punkkilajia: tavallinen puutiainen (Ixodes ricinus) ja taigapunkki eli siperianpuutiainen
(Ixodes persulcatus). Molemmat näyttävät paljain silmin samanlaisilta ja ne pystyvät elämään luonnossa samoilla alueilla. Molemmilla on myös samat isäntäeläimet: luonnonvaraiset nisäkkäät, lemmikki- ja kotieläimet sekä ihminen.
Turun yliopiston koordinoima tutkimus on jatkoa vuonna 2014 toteutetulle punkkien kansalaiskeräykselle, johon toimitetut punkkinäytteet paljastivat punkkien ja niiden levittämien tautien nykytilanteen Suomessa.
Nyt käynnissä oleva monivuotinen seurantatutkimus kertoo tarkemmin, kuinka punkkien määrä vaihtelee vuosittain ja kesän aikana, kuinka sääolot vaikuttavat punkkien runsauteen ja aktiivisuuteen ja kuinka punkkien levinneisyys muuttuu seurantavuosien kuluessa. Samalla saadaan lisää näytteitä punkkien kantamista taudinaiheuttajista
Erilaisten keruutuotteiden etsintä tekee metsässä liikkumisesta pienen seikkailun. Kuka tahansa voi jokamiehenoikeuden nojalla kerätä metsästä marjoja, sieniä, yrttejä ja muita ruohovartisia kasveja, kunhan ne eivät ole rauhoitettuja. Näiden lisäksi metsistä löytyy suuri joukko muita keruutuotteita, joita saa kerätä vain maanomistajan luvalla. Tällaisia ovat esim. varvut, lieot, sammal, jäkälä ja kaikki elävistä puista kerättävät tuotteet.
Helsingin yliopistossa keruutuotteisiin liittyvä tutkimus on keskittynyt Mikkelin ja Seinäjoen yliopistokeskuksissa sijaitsevaan Ruralia- instituuttiin. Yliopisto tekee yhteistyötä myös Luonnonvarakeskuksen kanssa, jonka tutkimuskohteisiin keruutuotteet merkittävänä luonnonvarana kuuluvat.
Luonnonvarakeskuksen marjahavainnot.fi -sivuston kautta kuka tahansa voi osallistua kolmen tärkeän luonnonmarjan - mustikan, puolukan ja suomuuraimen - satoseurantaan.
Kasvit ottavat vettä ja ravinteita maasta juurillaan. Eri kasvien ja myös eri puulajien juuret ovat sopeutuneet erilaisiin kasvuympäristöihin. Esimerkiksi männyn paalujuuri ulottuu syvälle maan sisään, kun taas kuusen juuristo levittäytyy laajalle, mutta on kokonaisuudessaan melko ohuessa maakerroksessa.
Männyt pärjäävät syvemmän juuristonsa ansiosta kuivemmassa maaperässä kuin kuuset ja lehtipuut. Kovin kosteilla paikoilla puolestaan pärjäävät kosteisiin olosuhteisiin erikoistuneen kasvit, puista esimerkiksi hieskoivu ja tervaleppä. Suomalaisen metsän kasvun kannalta maaperän tärkein ravinne
on typpi – lisäämällä maahan typpeä metsän kasvu lisääntyy mineraalimailla (eli muualla kuin soilla) lähes aina.
Lukumäärällisesti suurin osa ilmakehän pienhiukkasista muodostuu ilmakehässä erilaisten höyryjen tiivistyessä. Eri paikoissa hiukkasmuodostus voi tapahtua hieman eri tavoin, mutta yleensä hiukkasmuodostuksessa tarvittaan rikkihappoa (H SO ), tasapainottavia emäksiä, kuten ammoniakkia (NH ) ja amiineja, sekä erilaisia kasveista peräisin olevia hapettuneita orgaanisia yhdisteitä (ks. taulu Metsän tuoksut - haihtuvat hiilivedyt).
Ensin höyryt muodostavat pieniä molekyyliryppäitä (koko n. 1 nm, nanometri), jotka sopivissa olosuhteissa kasvavat isommiksi hiukkasiksi (koko n. 100 nm) höyryjen tiivistyessä niiden pinnalle.
1 nm = 10 m = 0,000 000 001 m. Vertaa: hiuksen paksuus on noin 70 000 nm!
Vieressä oleva kuva osoittaa, miten hiukkasmuodostusta havainnoidaan Hyytiälässä. Kuvassa vaaka-akselilla on aika ja pystyakselilla on hiukkasten halkaisija. Väri kuvaa hiukkasten lukumäärää. Aamulla n. 8:00 havaitaan ensimmäiset pienet hiukkaset. Seuraavien tuntien kuluessa hiukkaset kasvavat isommiksi muodostaen kuvaajaan käyrän. Hiukkasmuodostus alkaa yleensä aamulla tai aamupäivällä, kun auringonvaloa on riittävästi saatavilla. Sitä tarvitaan hapettajien (OH ja O) muodostumiseen, joita puolestaan tarvitaan muodostamaan tiivistymiskykyisiä höyryjä.
Hiukkasia päätyy ilmakehään myös hiukkasmuodossa, kuten pölynä, siitepölynä ja nokihiukkasina. Osa näistä hiukkasista kulkeutuu Hyytiälään kauempaa, Keski- ja Itä-Euroopasta asti.
Vieressä oleva alin kuva osoittaa, että 1.6.–31.8.2010 välisenä aikana Hyytiälään saapui hiukkasia kahdesta suunnasta. Luoteen suunnalta kulkeutuvat hiukkaset liittyivät pienhiukkasmuodostukseen, kun taas kaakon suunnalta kulkeutuvat hiukkaset liittyivät metsäpaloihin. Hyytiälässä on yleensä noin tuhat hiukkasta kuutiosentissä (sokeripalan kokoinen kuutio), Värriössä (Itä-Lapissa) joitakin satoja ja Helsingissä noin 10 000, ks. kuva alla.
Suuret hiukkaset, n. 100 nm ylöspäin, vaikuttavat ilmastoon monella eri tavalla. Hiukkaset vaikuttavat säteilyn kulkuun. Ne heijastavat auringonvaloa takaisin avaruuteen ja toisaalta tummat hiukkaset voivat absorboida eli imeä sitä. Samasta syystä likainen lumi sulaa nopeammin kuin puhdas lumi. Myös vuorien yllä näkyvä sinisyys ja punertavat auringonlaskut aiheutuvat valon taittumisesta hiukkasista. Hiukkasia tarvitaan myös pilvien muodostumiseen, sillä jokaisen
pilvipisaran sisällä on hiukkanen, jonka ympärille vesi on tiivistynyt. Myös pilvet vaikuttavat säteilyn kulkuun: ne heijastavat valoa sekä emittoivat maapallon lähettämää lämpösäteilyä takaisin avaruuteen.
Koska hiukkasia tarvitaan pilvipisaroiden muodostumiseen, hiukkaset vaikuttavat myös pilvien ominaisuuksiin. Alueilla, joilla sopivia hiukkasia on paljon, vesi tiivistyy monien hiukkasten pinnalle muodostaen pienempiä pilvipisaroita kuin alueilla, joissa sopivia hiukkasia on vain vähän. Tällöin pilvet ovat vaaleampia, jolloin ne heijastavat enemmän auringonvaloa takaisin avaruuteen viilentäen ilmastoa. Pilvipisaroiden ollessa pieniä, myös pilvien elinikä on pidempi, eli kestää kauemmin ennen kuin pilvet satavat. Tämä johtuu siitä, että pilvipisaroilla menee pidempään kasvaa sadepisaroiksi (n. 100 μm = 100 000 nm ylöspäin). Tällöin pilvet ehtivät heijastaa auringonvaloa pidempään takaisin avaruuteen kuin pilvet, jotka satavat nopeasti.
Osa kasvien yhteyttäessä ilmakehästä sitomasta hiilestä päätyy takaisin ilmakehään erilaisina kaasumaisina hiilivety-yhdisteinä (Biogenic volatile organic compounds, BVOC). Ilmakehässä hiilivedyt hapettuvat nopeasti ja muodostavat höyryjä, jotka voivat tiivistyessään sekä muodostaa että kasvattaa
ilmakehän pienhiukkasia. Hapettajina toimivat hydroksyyliradikaali (OH), otsoni (O3 ) ja nitraattiradikaali (NO3). Esimerkiksi vastaleikatun ruohon sekä ympäröivän metsän tuoksu aiheutuvat vapautuvista hiilivedyistä. Erilaisia yhdisteitä on löydetty kymmeniätuhansia. Hiilivety-yhdisteitä päätyy ilmakehään myös erilaisista teollisuus- ja polttoprosesseista, mutta globaalisti hiilivetyjä päätyy ilmakehään kasvillisuudesta kymmenkertainen määrä ihmisperäisiin hiilivetypäästöihin verrattuna.
Hiilivety-yhdisteitä syntyy kasvien aineenvaihdunnan sivutuotteina, mutta ne myös suojaavat kasveja erilaisilta stresseiltä. Esimerkiksi, jos puussa on toukkia tai kirvoja, vapautetut hiilivedyt karkottavat tuholaisia. Ne voivat myös houkutella paikalle tuholaisten loisia ja saalistajia, kuten lintuja. Myös epäsuotuisa sää, kuten kuivuus ja pitkät hellejaksot, sekä ilmansaasteet aiheuttavat kasveille stressiä. On esimerkiksi havaittu, että kasvit vapauttavat hiilivetyjä pienentääkseen oksidatiivista stressiä. Tällöin ilmakehän hapettajat reagoivat hiilivetyjen kanssa eivätkä kuluta kasveille välttämättömiä yhdisteitä. Kasvit voivat myös kommunikoida toistensa kanssa hiilivetyjen avulla. Näin esimerkiksi tuholaishyökkäyksen kohteeksi joutunut puu voi varoittaa ympäröiviä puita tuholaisista, jolloin ne ehtivät käynnistää puolustuksessa käytettävien yhdisteiden tuotannon ennen kuin itse joutuvat hyökkäyksen kohteeksi.
Yksi vanhojen metsien ominaispiirteistä on lahopuu. Monet metsälajit tarvitsevat lahopuuta ja lahopuun puute on yksi tärkeimmistä metsälajien uhanalaisuutta aiheuttavista tekijöistä. Luonnontilaisissa metsissä lahopuuta on Suomessa n. 60 – 100 m hehtaarilla, mutta talousmetsissä vain n. 5 m hehtaarilla. Kantolahopuuta ei lasketa mukaan. Esimerkiksi erilaiset käävät viihtyvät lahopuiden rungoilla. Eri puulajeilla ja eri lahopuutyypeillä
kasvaa erilaisia kääpiä.
Suon kasvillisuus määräytyy suon kosteuden ja ravinteikkuuden mukaan. Suolla kasvihuonekaasujen kierto on monimutkaisempaa kuin kivennäismaalla. Kasvit sitovat hiilidioksidia ilmasta yhteyttämällä samalla tavoin kuin metsässä. Yhteytysnopeus riippuu kasvillisuudesta. Kasvit vapauttavat hiilidioksidia hengittäessään. Turpeesta vapautuu hajotustoimintojen seurauksena enemmän hiilidioksidia kuin metsässä humuskerroksesta. Hajotusnopeus riippuu vedenpinnan tasosta ja lämpötilasta. Metaani on tärkeä osa suon kasvihuonekaasutasetta. Metaania vapautuu hajotustoiminnan seurauksena hapettomissa olosuhteissa. Metaani on hiilidioksidia selvästi voimakkaampi kasvihuonekaasu.
Suon hiilitaseesta puhuttaessa on tärkeää muistaa, että turpeeseen on varastoituneena valtava määrä hiiltä. Varastoituneen hiilen määrä riippuu turvekerroksen paksuudesta. Suo Siikanevalla olevan mittausasemamme ympärillä vapauttaa ilmaan vuosittain keskimäärin 150 g CO2 hiilidioksidiekvivalentteina (eli sekä hiilidioksidi että metaani huomioituina) neliömetrin pinta-alaa kohti laskettuna. Vrt. SMEAR-mittausmetsä Hyytiälässä sitoo vuosittain 1100 g CO2 / m .
Mustikkakorpi on luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeä suotyyppi ja elinympäristö, joka on aikojen kuluessa harvinaistunut puuntuotantoa suosivan ojituksen seurauksena. Mustikkakorven puusto on yleensä kuusta ja hieskoivua. Pensaskerroksessa kasvaa pajuja, kenttäkerroksen varpuina mustikkaa ja puolukkaa, ruohoina suomuurainta, metsätähteä, metsäalvejuurta ja pallosaraa. Sammalista tyypillisin on korpirahkasammal ja mättäillä korpikarhunsammal. Turvekerros on alle metrin paksuinen, maatunutta rahkapuuturvetta
Kuivajärven syvimpään kohtaan ankkuroidun mittauslautan avulla tutkitaan järven merkitystä hiilen kierrossa sekä sitä, kuinka erilaisten kaasujen ja lämmön siirtyminen järven ja ilmakehän välillä vaikuttaa järven fysikaalisiin ja biologisiin ominaisuuksiin. Fysikaalisia ominaisuuksia ovat esimerkiksi veteen varastoituneen lämmön määrä ja lämmön siirtymisvauhti järven ja ilmakehän välillä.
Biologisia ominaisuuksia ovat kasvien yhteyttämisestä ja eliöstön muusta toiminnasta johtuva aineiden sitoutuminen tai vapautuminen. Mittaukset kertovat myös järven vuorovaikutuksesta ympäröivän metsäalueen kanssa, sillä järveen yhtyvistä valuma-alueen puroista mitataan järveen laskevan ja sieltä pois virtaavan veden hiili- ja ravinnepitoisuuksia sekä lämpötilaa
Riistanhoidolla varmistetaan riistan hyviä elinmahdollisuuksia, mutta samalla monet toimet auttavat luonnon monimuotoisuuden ylläpidossa. Riistanhoito voi olla joko ruokintaa tai riistan elinympäristöjen hoitoa tai parantamista. Riistanhoidollisen ruokinnan tarkoituksena on auttaa riistalajeja selviämään talven vaikean ravintotilanteen yli. Riistan elinympäristöön voi vaikuttaa esimerkiksi suosimalla sekapuina riistalle ravintoa tarjoavia lehtipuita
Metsäjärvi rantakallioineen ja ikimäntyineen on monen suomalaisen mielestä kansallismaisema aivan kuten monissa Akseli Gallen- Gallelan maalauksissa. Monelle järvi on estetiikan lisäksi ravinnon lähde ja harrastuskohde. Hyytiälän Makkarakallio on saanut nimensä metsäylioppilaiden nuotiopaikasta. Suomen Kansallisgalleriasta löytyy taiteessa esiintyviä järvimaisemia lisäämällä hakusanaksi järvi.
Kuva: Albert Laukkanen