HIKET-tutkijoiden helmikuun epävarmuustyöpajassa pureuduttiin epävarmuuden syntyyn hiilitaseen arvioinnin eri lähestymistavoissa: kasvihuonekaasuinventaario (KHKI), EC-mittaukset, satelliittidatapohjainen laskenta sekä inversiomallinnus. Samalla pohdittiin, miten Suomen hiilitaseen kokonaisepävarmuutta voitaisiin verrata eri menetelmillä.
Epävarmuus on väistämätön osa tieteellisen tiedon tuottamista, ja esimerkiksi viralliset KHKI-raportit sisältävät aina raportoinnissa käytettyjen menetelmien epävarmuusarviot.
Työpajan aktiivisessa keskustelussa nousi esiin useita keskeisiä periaatteita:
Analyysin lähtökohtana on oltava yhteinen käsitteellinen perusta. Määrittelemmekö nielu- ja päästölähteet samalla tavalla? Huomioidaanko puuston poisto, karikesyöte ja maaperän tase samalla logiikalla eri menetelmissä? Ilman yhteismitallisuutta menetelmien yhdistäminen voi johtaa harhaan ja tuottaa virheellisiä johtopäätöksiä.
Epävarmuus ei synny yhdestä lähteestä, vaan useiden osatekijöiden yhteisvaikutuksesta. Hiilitase on pilkottava komponentteihin, ja on tunnistettava, mitä kukin menetelmä pystyy mittaamaan tai arvioimaan, ja mitä ei. Parempi havaintopohja tukee mallien kehittämistä ja lisää luottamusta ennusteisiin, ja mallijoukkojen käyttö voi auttaa epävarmuuden haarukoinnissa.
Samalla on tunnistettava, että eri menetelmät toimivat eri mittakaavoissa, sekä ajassa että paikassa. Näiden skaalaerojen järjestelmällinen tarkastelu metsikkötasolta alueelliseen ja kansalliseen tasoon sekä vuosien väliseen dynamiikkaan on välttämätöntä, jotta epävarmuuden rakennetta voidaan aidosti ymmärtää.
Eri menetelmien käyttö ei automaattisesti pienennä kokonaisepävarmuutta, vaan ensisijaista on tunnistaa eri menetelmien vahvuudet ja katveet.
Ymmärtämällä epävarmuuden lähteet voimme kehittää menetelmiä ja validoida dataa toisiaan täydentävillä lähestymistavoilla, jolloin kokonaisepävarmuutta voidaan kaventaa. Samalla vahvistuu tiedepohja, joka tukee entistä luotettavammin ilmastopolitiikan päätöksentekoa.