Kesto: 33 minuuttia 19 sekuntia.
Haastattelija: Aleksi Peura (AP)
Haastateltava: Kimmo Tuominen (KT)
[Tunnusmusiikkia]
AP: Tieteen pitäisi olla avointa mutta usein se on kahleissa. Suljettuna maksumuurien taakse. Julkaistuna tyyriinä ja vaikeaselkoisina painotuotteina. Keskusteltuna vain tiedeyhteisön omissa piireissä, jos niissäkään. Tieteen vapauttamiseksi tarvitaan uudenlaista lähestymistapaa, suljetun sijaan avointa otetta. Avoimella otteella -podcastissa käsittelemme kaikkien, kaikkialla ja koska vain saatavilla olevia, Helsingin yliopiston piirissä tehtyjä tiedejulkaisuja. Tervetuloa kuuntelemaan Helsingin yliopiston kirjaston podcastia Avoimella otteella!
[Tunnusmusiikkia]
AP: Kesäkuussa 2013 Kimmo Tuominen aloitti Helsingin yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitajana. Kesällä 2022 hän siirtyy Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajaksi. Väliin jäävän yhdeksän vuoden aikana on tapahtunut paljon muutosta erityisesti avoimen tieteen saralla – ja kukapa olisikaan parempi henkilö tarkastelemaan avoimen tieteen lähihistoriaa, nykytilaa sekä mahdollista tulevaisuuttakin? Minä olen Aleksi Peura ja kanssani keskustelemassa avoimesta tieteestä on ylikirjastonhoitaja Kimmo Tuominen, tervetuloa.
KT: Kiitos.
AP: Kimmo, koska me äänitetään tämä jakso keväällä 2022, sä vietät parhaillaan viimeisiä viikkojasi Helsingin yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitajana. Siinä vaiheessa kun tämä jakso ilmestyy, olet siirtynyt Kansalliskirjaston puolelle. Alkuun ehkä tällainen hyvä urheilutoimittajakysymys: miltä nyt tuntuu?
KT: Näihinhän urheilijat tapaavat antamaan sellaisen hyvin epämääräisen vastauksen, että hyvältä tuntuu. Varmaan mä tässä voisin täydentää, että mä näen tämän olevan aika hyvä aika. Tulen varmasti ikävöimään tätä kirjastoa ja meidän kirjaston väkeä – ihan oikeasti myös näitä kirjastoja fyysisinä tiloina, meidän kirjastot on todella hienossa kunnossa. Ja meidän organisaatio on hyvässä kunnossa, siinä mielessä on otollinen aika lähteä. Käytännössä aika suuri osa niistä muutoksista, joita alkujaankin tähän organisaatioon kaavailin, on saatu tehtyä. Nyt on siten hyvä vaihe jättää tämä kirjasto seuraajan käsiin – seuraajan rekrytointi on parhaillaan käynnissä eli siinä vaiheessa, kun tämä podcast tulee ulos, on jo ratkaisu olemassa.
AP: Kyllä. Mainitsit, että paljon prosesseja takana, ja olet tosiaan ollut yhdeksän vuotta ylikirjastonhoitajana tässä Helsingin yliopiston kirjastossa. Silloin kun aloitit kesällä 2013, päärakennus Kaisa-talo oli uunituore eli noin vuoden ikäinen – ja nythän se täyttää kymmenen vuotta syksyllä 2022, kyllä. Minkälaisia sellaisia ehkä keskivertoasiakkaalle näkymättömiä muutoksia kuluneeseen yhdeksään vuoteen on mahtunut?
KT: Mä ajattelen, että osa niistä muutoksista on näkymättömiä asiakkaille ja osa on ihan oikeasti nähtävissä meidän kirjastotiloissa, tietojärjestelmissä, meidän tarjoamissa aineistoissa ja niin edelleen. Monenlaisia muutoksia on ollut käynnissä. Ehkä se asiakkaalle näkymättömin muutos on ehkä se, josta me aikalailla aloitettiin silloin 2013. Silloin kirjasto oli organisitorisesti, keskitettynä yliopistonkirjastona varsin nuori, vaikka historia toki ulottuu paljon pidemmälle ja nämä historiansäikeet ulottuvat vuosisatojen päähän. 2010 Helsingin yliopiston kirjasto alkoi toimia ikään kuin kokonaisena kirjastona. Me muutettiin organisaatiota perustumaan meidän keskeisten asiakasryhmien tarpeille: tutkijoiden tarpeille, opiskelijoiden tarpeille. Me muutettiin organisaatiota tällaisiksi palveluprosesseihin perustuvaksi. Aiemmassa vaiheessa meillä oli neljä kampuskirjastoa ja niin sanotut keskitetyt palvelut eli meillä oli viisi kokonaisuutta ja viisi yleisjohtajaa: meillä oli ylikirjastonhoitaja ja neljä kampuskirjastojohtajaa. Organisaatiomuutoksen yhteydessä me muodostettiin kolme palvelukokonaisuutta ja näille palvelukokonaisuuksille tuli omat johtajat. Mä uskon, että se on ollut sellainen tavallaan rakenteellinen ratkaisu, joka piti tehdä ja jonka avulla on myös pystytty kehittämään eri ryhmien palveluita. Tietojärjestelmät ovat muuttuneet varsin paljon – varmaan se iso muutos on ollut vielä korona-aikana eli kirjaston selkärangan, kirjastojärjestelmän, vaihtuminen. Nythän meillä on tällainen nimenomaan digitaalisten aineistojen käsittelyä ja käyttöä tukeva järjestelmä Helka-käyttöliittymän taustalla. Se on tärkeä ja varmasti tulevaisuuteen ulottuva prosessi. Mä uskon, että on paljon digitalisaatioon liittyviä asioita – digitalisaatio on termi ja käsite, jolla paljon tätä vuosien varrelle mahtunutta muutosta voi vangita. Ihan näkyvä muutos on esimerkiksi tämä Kaisa-talon seitsemännen kerroksen asiakastilat: vuonna 2013 meillä oli paljon enemmän painettuja lehtiä siellä tarjolla, mutta nyt määrä on vähentynyt. Se ei suinkaan tarkoita, että lehtien määrä olisi vähentynyt, vaan että lehdet ovat menneet digitaaliseen muotoon. Tämä on pitkäaikainen kehitys ja tällä hetkellä tieteelliset lehdet ovat keskimäärin digitaalisia. Me ollaan tehty paljon myös painettujen kirjojen tiimoilta. Digitalisaatio on tullut myös painettujen kirjojen puolelle sillä tavalla, että painetut kirjat ovat muuttuneet e-kirjoiksi – käytännössä aika paljon meidän uudesta aineistosta on e-kirjoja. Ainakin mä huomaan, että kun teen Helkasta jotakin tiedonhakua, niin aikalailla sieltä tulee e-kirjoja vastaukseksi. Ne ovat olleet erittäin hyvä täydennys meidän kokoelmaan ja nyt korona-aikaan kaikki aineisto, jota olemme voineet tarjota asiakkaille digitaalisena, on kohonnut arvoon arvaamattomaan. Tällä hetkellä käyttöluvut ovat sitä luokkaa, että meillä on yli neljä miljoonaa käyttökertaa e-kirjoille ja e-lehtien käyttöluku on samaa luokkaa. Kun ollaan pystytty tiloista vähentämään painettua aineistoa, käytännössä me ollaan silloin saatu tiloja opiskelijoiden ja tutkijoiden – meidän keskeisten asiakkaiden – käyttöön. On aina ollut ilahduttavaa vaikkapa tässä Kaisa-talossa, jossa me nyt istutaan, miten aktiivisesti opiskelu- ja työskentelytilat ovat käytössä: meillä on paljon asiakkaita, jotka tulvat aamulla ovat käytännössä koko päivän. Nythän käyttöluvut ovat olleet vähän vähäisempiä, mutta Kaisa-talo on parhaimpina vuosina ollut 1,4 miljoonaa kävijää vuodessa. Käytännössä ollaan oltu suositumpia kuin Linnanmäen huvipuisto.
AP: No se hyvä vertailukohta!
[Tunnusmusiikkia]
AP: Sä vähän tossa viittasitkin jo avoimeen julkaisemiseen mutta otetaan Helsingin yliopiston nykyisestä strategiasta, joka ulottaa aina vuoteen 2030 asti, suora lainaus, joka liittyy avoimeen tieteeseen: ”Helsingin yliopiston piirissä tuotetut tieteelliset julkaisut ovat lähtökohtaisesti avoimesti saatavilla. Avoimesti saatavilla oleva julkaisu on kenen tahansa luettavissa, milloin ja missä tahansa internetin kautta.” Tämä on toki aika iso pyrkimys siihen, että kaikki Helsingin yliopiston tutkimukselliset julkaisut olisivat avoimesti saatavilla. Nykytila taitaa olla, että noin 80 prosenttia on avoimesti saatavilla. Mikä olisi sun näkemys kirjaston roolista tässä prosessissa, että miten tämä saavutetaan?
KT: Joo, joo. Sun sitaatti on tosiaan yliopiston strategiasta – itseasiassa sanamuodot tulevat jo yliopiston digitaalisen julkaisemisen työryhmältä, joka teki suositukset. Olin joitakin vuosia sitten itsekin keskeisesti mukana tekemässä niitä suosituksia. Oikeastaan kirjaston rooli, jos sen haluaa yksinkertaistaa, on, että koska avoimuus on tärkeää ja sitä tutkimukselta edellytetään tänä päivänä, mutta koska tutkijat ovat kiireisiä ja heillä on paljon muutakin mietittävää kuin esimerkiksi avoimuuteen liittyvät hallinnolliset ja muut kuviot, kirjasto on pyrkinyt toimimaan yliopistossa avoimen julkaisemisen palvelukeskuksena. Se tarkoittaa sitä, että me tehdään avoimesta julkaisemisesta niin helppoa tutkijalle kuin ikinä mahdollista. Eli otetaan kaikki nämä mahdolliset hankaluudet ja byrokratiat ja niin edelleen, ja hoidetaan ne tutkijan puolesta, että tutkija voisi keskittyä omaan ydintehtäväänsä. Tämä on käytännössä ollut meidän tavoite, kun me ollaan avoimen julkaisemisen palveluja kehitetty – ja sä varmaan kohta kysyt lisää siitä, mitä nämä palvelut ovat. Tämä on se kantava idea. On tärkeä kirjaston rooli tehdä asioita tutkijoiden puolesta ja säästämään heidän aikaansa, joka on erityisen arvokasta. Tieteen ja tutkimuksen tekeminen on täyspäivätyötä. Kaiken maailman hallinnolliset asiat eivät saisi estää tutkijoita keskittymästä ydintehtäviinsä.
AP: Veikkaan, että tuossa tulikin jo vastaus mun seuraavaan kysymykseen: minkä sä näet isoimmaksi esteeksi tämän strategisen tavoitteen saavuttamiseksi?
KT: Joo, se on hyvä kysymys! Kaikillahan on varmasti tahtoa avoimuuteen – eli tahdosta ei ole kyse. Mutta mä uskon, että yliopistossa on tehty… Mä olen ollut siis LERU:ssa tällaisessa Information and Open Access -politiikkaryhmässä, joka juuri tällaisia huippuyliopistojen avoimuuteen liittyviä asioita käsittelee kokouksissaan. LERU:han on siis eurooppalaisten huippuyliopistojen yhteenliittymä. Työryhmässä olemme tehneet isoa strategiaa LERU-yliopistoille avoimuudesta, ja siellä keskeisin asia on, että paljon pitää muuttaa, jotta avoimuus olisi osa koko toimintaa. Varmaan se lähtee kuitenkin toimintakulttuurista: miten on totuttu toimimaan, keskeistä on myös miten avoimuus otetaan huomioon rekrytoinnissa, minkälaisia ovat tutkijoiden meritoitumisen käytännöt. Mä oletan, että nämä ovat avainjuttuja, joita meidän pitää myös meidän yliopistossa lähivuosina entistä enemmän miettiä. Ehkä yksi sellainen asia on, että missä lehdissä on totuttu julkaisemaan.
AP: Umm, umm, joo.
KT: Koska kaikki lehdethän eivät ole aivan yhtä suosiollisia avoimuuden suhteen. On olemassa tällaisia vakiintuneita lehtiä, jotka ovat rakentaneet auktoriteettiaan ja brändiään niin pitkän aikavälin kuluessa, että niitä on aika hankalakin… miten mä sanoisin?... hankala sivuuttaa, mä sanoisin näin. Niillä lehdillä on valmis yleisö olemassa ja tutkija haluaa tietenkin tavoittaa lukijansa. Tässä on tällaisia asioita, joiden kanssa täytyy miettiä, että saadaan avoimuus. Avoimuus on helposti julkilausumia, mutta että se oikeasti tulisi ruohonjuuritasolle, niin siinä pitää tehdä paljon töitä – ja kirjastot tekee oman osansa. Kirjasto ei koko yliopiston toimintakulttuuria muuttaa, mutta me pystytään tekemään yhteistyötä meidän tutkijoiden kanssa, yliopiston hallinnon kanssa, yliopistopalveluiden kanssa ja niin edelleen. Yhdessä me pystytään tekemään ihmeitä, mutta yksin niihin ihmeisiin ei kukaan pysty.
[Tunnusmusiikkia]
AP: Mennään noihin avoimiin julkaisuihin ja julkaisukulttuuriin tieteellisessä sfäärissä, niin kuin se nykyään on. Kaksi tärkeää perustermiä ovat rinnakkaistallennus ja APC-maksut. Me molemmat varmasti tunnetaan sitä puolta aika hyvin, mutta kaikki kuulijat eivät välttämättä tiedä mistä niissä puhutaan. Ihan omin sanoin: mitä ne tarkoittavat?
KT: Joo, joo. Jos mä mietin meidän tavoitetta, ja varmaan yleinen eurooppalainen tavoitekin on se, että me päästäisiin sellaiseen maailmaan, jossa olisi immediate open access eli välitön avoimuus. Eli välittömästi pitäisi saada avoimesti julkaistua vaikkapa tieteelliset artikkelit ja tulevaisuudessa varmasti yhtä lailla monografiat ja kokoomateosten erillisartikkelit. Kaikki tämä varmasti halutaan avoimeksi. APC-maksut koskevat erityisesti artikkeleja eli kyseessä on Article Processing Charge, joka tarkoittaa sitä, että koska tieteellinen julkaiseminen aina maksaa, tässä tapauksessa kustannustaakka meneekin kirjoittajalle, ei lukijalle. Normaalisti kirjakaupastahan sä ostat kirjan ja näin. Ajatus on, että netin kautta sä pystyt lukemaan artikkelin ilmaiseksi, mutta kirjoittaja tai julkaisija tai organisaatio, tässä tapauksessa yliopisto, maksaa kirjoittajan puolesta julkaisumaksun, jotta artikkeli saadaan julkaistua lehdessä. Tavallaan kustannustaakka siirtyy tutkimuksen käyttäjältä sen tekijälle.
AP: Minkä kokoisista summista APC-maksuissa puhutaan – ja kuka sen maksaa?
KT: APC-maksujen maksuhaitari on aika iso. Varmaan pahimmillaan se alkaa olla kymppitonninkin paikkeilla, kun puhutaan Naturen tai Sciencen kaltaisista erittäin etabloituneista julkaisuista. En nyt tarkistanut niiden tarkkoja hintoja. Voi olla siinä kymppitonnin paikkeilla.
AP: Eli yksi artikkeli voi maksaa kymppitonnin?
KT: Kyllä, yksi artikkeli voi maksaa kymppitonnin, mutta käytännössä kai se hinta on jotain tuhannen ja kahden tuhannen euron välillä. Mutta se vaihtelee paljon ja siinä kyllä selvästi maksaa lehden brändi, vaikka sitä on haluttu kyseenalaistaa ja ajateltu, että ei pitäisi olla tärkeää missä sä julkaiset, vaan pelkästään julkaisun itse pitäisi olla laadun arvioinnin lähtökohta. Helpostikin lehtien brändit vaikuttavat. No kuka sen sitten maksaa, niin kyllä kai sen käytännössä pitäisi olla niin, että aloittelevan tutkijan ei pitäisi joutua omista kustannuksistaan sitä maksamaan. Kyllä mä säälin sellaisia, että joku tohtoriopiskelija itse joutuisi maksamaan. Vielä jokunen vuosi sitten oli tällainen selvitys, jossa huomattiin, että pahimmillaan tohtoriopiskelija itse maksoi APC-maksun, koska hän halusi avoimuutta ja näkyvyyttä omalle tekstilleen ja arveli saavansa sitä paremmin aikaiseksi avoimuuden kautta. Tällä hetkellä APC-maksut käytännössä suurelta osin meidän yliopistossa maksaa kirjasto. Silloin kyse on tällaisista aidosti avoimista julkaisuista ja tämä sulkee pois tällaisen niin sanotun hybridijulkaisemisen, jossa iso ongelma on, että maksetaan sekä tilausmaksua ja julkaisemisesta, eli samasta asiasta maksetaan kahteen kertaan. Me ollaan rehtorin ja yliopistojohdon kanssa sovittu, että kirjasto hoitaa näitä maksuja juuri sillä tavalla, että tutkija pääsee tästä byrokratiasta mahdollisimman vähällä. Jonkun verran joutuu varmasti edelleen julkaisusopimuksen allekirjoittamaan ja niin edelleen, mutta kaikki minkä kirjasto voi siinä välissä tehdä, se tekee, jotta päästään mahdollisimman helpolla. Ainahan tämä on myös sellainen, että kun puhutaan mitä mikäkin maksaa, yksi osa kokonaisuutta on julkaisumaksu, mutta myös kaikki se työ, jota julkaisumaksun ympärillä tehdään, niin sekin maksaa jotain. Jos me mietitään julkaisemisen kokonaiskustannuksia, niin se on vielä laajempi kuin vain jokin näkyvä osuus kuten julkaisumaksu. Siinä tapauksessa, että ei puhuta julkaisumaksusta, vaan puhutaan rinnakkaistallennuksesta, joka oli toinen termi, jota pyysit määrittelemään, niin rinnakkaistallennus tarkoittaa sitä, että… Yliopistoilla on tällaisia julkaisuarkistoja – meillä on Helda-julkaisuarkisto täällä Helsingin yliopistossa – joihin tietynlainen versio julkaisuista, tällainen Author Accepted Manuscript eli tavallaan viimeinen versio julkaisuista ennen kustantajan taittoja ja muita toimenpiteitä, rinnakkaistallennetaan. Käytännössä meillä prosessi menisi sillä tavalla. Rinnakkaistallennus on erittäin hyvä ratkaisu, mutta siihen liittyy se ongelma, että tieteelliset kustantamot asettavat embargoja näille artikkeleille.
AP: Eli embargo on siis julkaisuviive?
KT: Käytännössä he kaupallisten syiden vuoksi haluavat asettaa esimerkiksi puolen vuoden, vuoden embargon – pahimmissa tapauksissa on ollut neljän vuoden embargo. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että me voidaan rinnakkaistallentaa se julkaisu, mutta ennen kuin se on avoimesti kaikkien luettavissa julkaisuarkiston kautta, siihen voi mennä pahimmillaan neljä vuotta.
AP: Jollain tieteenaloilla se neljä vuotta todella pitkä aika.
KT: Se on todella pitkä aika monellakin tieteenalalla tänä päivänä. Kyllä mä näen, että kaikkien pitäisi päästä aikaisemmin käsiksi siihen tutkimukseen kuin neljän vuoden kuluttua.
AP: Rinnakkaistallennuksessa taustalla on ilmeisesti Rights Retention Strategy, joka sisältyy Plan S:n strategiseen pyrkimykseen, että saataisiin nämä pidettyä AAM-oikeudet eli Author Accepted Manuscript. Kuinka paljon tutkija voi vaikuttaa siihen? Tuntuu välillä vähän siltä, että kaikki ässät on julkaisijan kädessä. Kuvitellaan, että tutkija saa vaikka Nature-lehteen jutun ja Nature sanoo, että et muuten sitten saa sitä rinnakkaistallentaa AAM-versiota tai embargo on neljä vuotta. Kuinka paljon tutkija voi siinä sitten vaikuttaa? Voiko hän vedota Plan S:ään ja sanoa, että mutta kun? Mikä tutkijan mahdollisuus siinä on?
KT: Joo. Siinähän on toki tällainen potentiaalinen konfliktitilanne kustantamon kanssa. Mulla on sellainen kuva, että jonkin verran kustantamojen kanssa pystyy neuvottelemaan, mutta varmasti eivät ihan kaikesta ole valmiita joustamaan. Rights Retention Strategy käytännössä tarkoittaisi sitä, että sä pystyisit rinnakkaistallentamaan sen artikkelin välittömästi, kun sulla se Author Accepted Manuscript eli toimittamaton mutta viimeinen versio artikkelista on. Olin LERU-kokouksessa maaliskuun puolella tänä vuonna [2022] ja siellä kävi ilmi, että jotkut… No tämä on ehkä jo vanha kehityskulku, että Harvardilla on ollut, että yliopisto varaa itselleen oikeuden rinnakkaistallentamiseen, mikä tarkoittaa sitä, että he pystyvät tekemään sen hyvin kattavasti julkaisuilleen, ja ilman embargoja. Kuulin, että eurooppalaiset yliopistot ovat ottamassa käyttöön vastaavaa: ainakin Tromssan yliopisto Norjassa ja Edinburghin yliopisto on ihan juuri käynnistämässä tämän tyyppistä kuviota. Eli silloin Rights Retention olisi organisaation strategiana. Silloin se tarkoittaisi, että organisaatio tukee tutkijaa tämän strategian osalta. Jos ajatellaan potentiaalista mutta hyvin epätodennäköistä tilannetta, että tulisi jokin oikeusjuttu asian tiimoilta, niin silloin organisaatio hoitaisi oikeudenkäynnin tutkijan puolesta eli tutkijaa ei tästä syytettäisi, vaan se olisi organisaation strategia. Vähän tämän tyylisiä malleja on Britanniassa pohdittu viime vuosina, että voisiko tämä olla yksi tapa ikään kuin hoitaa open accessia eli avoimuutta kohtuullisin kustannuksin, mutta nyt näyttää siltä, että ensimmäisiä askeleita otetaan.
AP: Ja se on hyvä, että niitä otetaan, koska tämä voi olla ehkä mun omaa editoriaalia, mutta koska kirjastot myös tilaavat näitä lehtiä ja sitten vielä maksavat näitä artikkelimaksuja, se on vähän kuin molempien maksumallien huonot puolet, kirjaston näkökulmasta. Siinä maksetaan isoja tilausmaksuja ja isoja artikkelimaksuja.
KT: Joo, joo, toi on hyvä pointti. Mä sanoisin ehkä jotenkin näin, että… Joo, sellainen perinteinen hybridi sellaista, mitä ei missään voi kannattaa eikä yliopisto voi siihen lähteä. Nythän tietenkin cOalition S:n kautta on tullut ajatus transformatiivisista hybridisopimuksista eli tehdään joiksikin vuosiksi sopimuksia, joissa puhutaan sekä lukemisen että julkaisemisen kustannuksista osana samaa sopimusta. Hinnat ovat toki korkeita, se on pakko myöntää, mutta nämä eivät ole ihan huonoja kirjaston kannalta. Normaalissa APC-mallissa meillä on paljon työtä toteuttamisessa, APC-kustannusten maksamisessa ja yliopiston taloushallinnossakin tämä työllistää. Transformatiivisissa sopimuksissa sovitaan julkaisemisen köntästä, tavallaan julkaisujen könttäsopimus – tällöin jokaista laskua ja maksua ei tarvitse hallinnoida erikseen. Tämä helpottaa kirjastoa ja tutkijaa, koska tutkijan kannalta transformatiivinen sopimus on kohtuullisen helppo. Näitä varten on muodostettu maakohtaisia konsortioita, jotka käyvät sopimusneuvotteluja isojen kustantamojen – vaikkapa Elsevirin – kanssa. Sen sopimuksen perusteella mukana olevien suomalaisten organisaatioiden tutkijoiden on mahdollista julkaista avoimesti, maksutta.
[Tunnusmusiikkia]
AP: Sun puheistakin tulee vähän sellainen vaikutelma, että avoimessa tiedejulkaisemissa on tapahtumassa tai jo käynnissä jonkinlainen paradigman muutos. Tätä jaksoa varten tsekkasin tällaisen kuin Open Research Europe -portaalin, joka on ainakin aika lähellä sitä, jonka mä ainakin itse voisin kuvitella avoimen tiedejulkaisemisen tulevaisuudessa olevan. Siellä on maksuttomasti aika paljon samoja kirjoittajien palveluita, joita kaupalliset julkaisijat tarjoavat, mutta se koskee vain tiettyjä EU:n rahoittamia tutkimuksia. Voisiko tämä olla yksi suunta tai yksi mahdollisuus minkälaiseen suuntaan ollaan menossa? Näetkö, että tämmöinen voisi yleistyä?
KT: Joo, siis sinänsä toi on tosi kiinnostava. Myös brittiläisellä Wellcome Trustilla, joka on terveystieteiden iso rahoittaja, on samantyyppinen julkaisuympäristö. Tavallaan siinä on se tilanne, että jonkun täytyy hoitaa erilaiset prosessit, joita tieteellisessä kustantamossa ja tieteellisessä julkaisemisessa tarvitaan. Tämänkaltaiset rahoittajien julkaisualustat voivat yksi osa tätä sun mainitsemaa paradigman muutosta, mutta varmaankaan yksin ne eivät asioita ratkaise. Edelleen puhutaan meritoimisen kulttuurista: missä julkaistaan ja kuka niitä lukee. Näidenkin alustojen on saatava hyvä maine ja brändi aikaiseksi, että ihmiset siellä sitten julkaisisivat. Se mitä olen tätä Horizon Europen julkaisualustaa katsonut, niin julkaisut ovat vähän kirjavia ja temaattisesti hyvin monenlaisia – toki niihin usein päädytään jonkin Google-haun tuloksena eli sillä ei sinänsä ole merkitystä. Joskushan sitä kaipaisi sellaista kontekstia, joka vaikkapa tieteellisellä lehdellä on: jokin numero käsittelee jotakin tiettyä ilmiötä monesta eri näkökulmasta. Sellaista mä en ainakaan ihan nopeasti tällaisissa olisi helppo toteuttaa – vaikka kyseessä olisi isokin tutkimusrahoittaja. Mutta me varmasti tarvitaan erilaisia, uusia aloitteita, se on ihan selvä.
AP: Meillä alkaa aika pikkuhiljaa loppua. Mä tykkään, että tämä viimeinen kysymys on sellainen, että siinä saa maalailla isolla pensselillä. Minkälainen olisi sun avoimen tieteen ja avoimen tiedejulkaisemisen utopia?
KT: Joo, pistit pahan.
AP: Tiedän, että olet dystopiaa kirjoitellut fiktion muodossa, niin nyt saa maalailla positiivista tulevaisuutta.
KT: Joo, pistit kyllä pahan kysymyksen tähän loppuun. Mä luulen, että kukaan ei tiedä mitä tulee tapahtumaan. Me mietitään paljon sitä. Tavallaan koska tämä transformatiivinen hybridi on ollut käynnissä, niin me mietitään paljon, että mitäs sen jälkeen kun transformaatio tapahtuu, mites sitten kaikki toteutetaan? Mä oletan, että tieteellisen julkaisemisen kentällä tarvitaan monenlaisia toimijoita. Tarvitaan yrityksiä selvästikin – eivät ne nyt varmasti ihan turhan takia ole olemassakaan. Näillä isoilla yrityksillä on tällä kentällä vähän ison pahan suden asema. Varmasti he pystyvät tekemään tieteellisessä julkaisemissa monia asioita tehokkaasti, he kykenevät tekemään innovaatioita. En sulkisi niitäkään siis pois. Mä ajattelen, että löytyisikö jokin kolmas tie: löytyisikö jotakin, mikä yhdistäisi julkisia toimijoita ja yksityisiä toimijoita siten, että saataisiin uudenlaisia julkaisualustoja, jotka myös nopeuttaisivat tieteellisen julkaisemisen prosessia? Välillä se on kohtuuttoman hidas. Joitakin vuosia sitten julkaisin ihan puhtaasti open access -lehdessä, joka oli timantti-open accessia eli siinä ei ollut mitään APC-maksuja, mutta käytännössä se tarkoitti sitä, että yksikin vuosi odotettiin, että koska kielen tarkistus tapahtuu artikkelille. Sitäkin odotettiin varmaan vuoden verran eikä mitään tapahtunut. Prosessit saattavat olla ihan kohtuuttoman hitaita, joskus myös ihan kaupallisilla kustantajilla. Voi mennä helposti tieteellisen artikkelin ensimmäisestä lähetyksestä – välissä on toki referee-prosessit ja niin edelleen – kaksi vuotta ennen kuin saat sen artikkelin julki. Mun mielestä se on kohtuuttoman pitkä aika. Mä haluaisin nopeampia prosesseja, jotakin tehostamista tähän. Mä haluaisin monipuolisuutta, diversiteettiä julkaisemiseen: monenlaista, eripituista. Että ei olisi niin tiukkoja formaatteja kaikkeen julkaisemiseen, vaan voitaisiin oikeasti ottaa digitaalisuuden kaikki mahdollisuudet käyttöön. Nyt me ollaan kuitenkin paperista siirrytty ihan toisenlaiseen mediaan, niin meillä on ihan toisenlaisia mahdollisuuksia. Tietysti myös tutkimusaineistot osana julkaisua tai omana julkaisunaan pitäisi yhtä lailla meritoida tutkijoita kuin perinteisen tieteellisen julkaisemisen.
AP: Näihin on hyvä lopettaa, kiitos Kimmo.
KT: Hyvä, kiitos.
[Tunnusmusiikkia]
AP: Kiitos Helsingin yliopiston kirjaston Avoimella otteella -podcastin kuuntelemisesta. Löydät lisää jaksoja osoitteesta helsinki.fi/fi/avoimellaotteella. Voit myös lähettää palautetta tai kysymyksiä sähköpostiosoitteeseen avoimellaotteella@helsinki.fi.
[Tunnusmusiikkia]