Kesto: 30 minuuttia 55 sekuntia.
Haastattelija: Aleksi Peura (AP)
Haastateltava: Saila Poulter (SP)
[Tunnusmusiikkia]
AP: Tieteen pitäisi olla avointa mutta usein se on kahleissa. Suljettuna maksumuurien taakse. Julkaistuna tyyriinä ja vaikeaselkoisina painotuotteina. Keskusteltuna vain tiedeyhteisön omissa piireissä, jos niissäkään. Tieteen vapauttamiseksi tarvitaan uudenlaista lähestymistapaa, suljetun sijaan avointa otetta. Avoimella otteella -podcastissa käsittelemme kaikkien, kaikkialla ja koska vain saatavilla olevia, Helsingin yliopiston piirissä tehtyjä tiedejulkaisuja. Tervetuloa kuuntelemaan Helsingin yliopiston kirjaston podcastia Avoimella otteella!
[Tunnusmusiikkia]
AP: Monikulttuurisessa maailmassa uskontojen moninaisuuden ja erilaisuuden esiintuominen on tärkeässä roolissa jykeviä maailmankatsomusmuureja murrettaessa. Mututuntumalta uskaltaisin heittää, että monet vanhemmat ovat valmiita hyväksymään muihin kuin omaan uskontoon tutustumisen osana lastensa kasvatusta ja koulutusta – mutta missä vaiheessa? Lukiossa, yläasteella vai jopa ala-asteella? Entäpä jos erilaisiin uskontoihin tutustuttaisiin heidän tilojensa kautta jo päiväkoti-iässä? Minä olen Aleksi Peura ja kanssani keskustelemassa monikulttuurisuus- ja uskontokasvatuksesta on yliopistonlehtori Saila Poulter, tervetuloa.
SP: Kiitos.
AP: Saila, aloitetaan tällaisella vähän isommalla aiheella: mulla on omakohtaisia kokemuksia varhaiskasvatukseen vähän sieltä kauempaa eli ajalta, jolloin itse olin kurahousuissa ja varhaiskasvatuksen asiakkaana. Muista silti, että vaikka olin hyvin maallistuneessa päiväkodissa, niin sielläkin, yleensä pääsiäisen tai joulun aikoihin, oli aika yllättäviä uskonnollisesti latautuneita tapahtumia tai puheenvuoroja tai jotain muuta. Ymmärtääkseni nykyään varhaiskasvatuksessa ei ole niin sanottua pakkojeesusta enää – vai onko? Voisitko hieman kertoa millaista nykyinen katsomuskasvatus on?
SP: Nykyinen varhaiskasvatuksen katsomuskasvatus lähtee yleissivistävyyden näkökulmasta: katsotaan, että ihan kaikkien lapsien, ihan taustasta riippumatta, on hyödyllistä tietää ja tutustua niin uskonnollisiin kuin uskonnottomiin katsomuksiin. Mitään pakkoa ei voi olla, kasvatus ei saa olla tunnustuksellista, eikä se saa tähdätä sitoutettavuuteen eli siihen, että tieten tahtoen halutaan lapsi vaikkapa tietyn uskonnollisen yhteisön jäsenyyteen. Eli se on hyvin avarakatseista ja lähtee lasta itseään kiinnostavien ilmiöiden ihmettelystä. Siellä on myös asioita, joita voidaan opettaa lapselle.
AP: Kuinka paljon päiväkodeilla on liikkumavaraa tuossa? Jos päiväkoti haluaa ehdottomasti järjestää hyvin uskonnollisen varhaiskasvatuksen, niin onko se mahdollista? Vai onko se ehdoton ei, että ei saa olla näin vahvasti uskonnollisesti latautunutta?
SP: Meillä Suomessa kaikki varhaiskasvatuksen yksiköt noudattavat valtakunnallista varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden linjausta eli Opetushallituksen laatimaa normatiivista asiakirjaa. Siellä on määritelty katsomuksiin tutustumisen henki, joka ei voi olla tällaista, niin kuin sanoit, uskonnolliseen kasvatukseen viittaavaa tai hengellistä kasvatusta. Mutta kunnallisella, paikallisella tasolla tehdään tällaiset omat vasut eli omat suunnitelmat, joissa täsmennetään, että mitä nämä meidän kunnassa tai päiväkodissa sitten ovat. Kyllä siellä paikallista vaihtelua voi olla eli esimerkiksi miten näitä valtakunnallisia linjauksia meillä toteutetaan, miten me painotetaan niitä, mitä ehkä vähemmän painotetaan. Yhtä kaikki, se ei voi olla hengellistä kasvatusta.
AP: Just, okei, se on tärkeä ero kyllä. Meidän keskustelun ytimessä on tämä Pyhiä tiloja tutkimassa -aineisto, joka sinänsä ei ole tutkimus, vaan pikemminkin kertomus joukosta pienimuotoisia tutkimusmatkoja, jotka tutkimusryhmä teki yhdessä päiväkoti-ikäisten lasten kanssa. Kertoisitko vähän siitä, miten tämä aineisto on syntynyt?
SP: Täällä taustalla on sakraalitilan pedagogiikka, joka tarkoittaa, että uskontojen pyhiin tiloihin voidaan tutustua moniaistisesti, ei vain päätä vaan koko kehoa käyttäen, ja erityisen hyvin tämä sopii pienille lapsille, mutta toki myös oppilaille peruskoulussa tai vaikka lukiossakin. Taustalla on monen vuoden opettajankoulutuksessa sovellettu lähestymistapa, jossa opettajaksi opiskelevat ovat itse lähteneet vaikkapa juutalaiseen synagogaan tai shiia-moskeijaan. Sen sijaan, että he tutustuisivat tähän kohteeseen vähän kuin museossa oppaan kertomana, he itse aktiivisesti tutkivat sitä tilaa, ja ollaan tuotu mukaan myös varhaiskasvatusikäisiä lapsia eli sinne on saattanut tulla vaikkapa eskariryhmä mukaan ihmettelemään ja tutkimaan sitä tilaa. Taustalla tässä on myös kolmivuotinen opettajankoulutuksen kehittämishanke, jossa nimenomaan tämä tila oli pedagoginen lähtökohta: miten uskontoihin liittyvät tilat voisivat olla rikastamassa, monipuolistamassa uskonnoista ja katsomuksista oppimista? Siitä ollaan jonkin verran kirjoitettu ja erityisesti kehitetty tätä pedagogiikkaa pienten lasten kannalta sopivaksi, koska usein unohtuu se, että mikä siinä vaikkapa neljävuotiaan oppimisessa on keskeistä: se ei välttämättä ole juuri keskustelua monimutkaisten käsitteiden kanssa, vaan se on elämistä, se on leikkiä ja se on ääntä.
AP: Voisin myös kuvitella, että päiväkoti-ikäisten lasten kanssa johonkin pyhään tilaan meneminen voi olla aika kaoottista, ainakin ulkopuolisen silmin. Siellä saatetaan konttailla ja muuta sellaista, mitä ei noissa tiloissa ehkä normaalisti niin paljon ainakaan tehtäisi. Tuliko teille vastaan kannanottoja tästä? Häiritsikö lasten läsnäolo ja – ehkä – epäsovinnainen käyttäytyminen näissä pyhissä tiloissa niiden pyhien tilojen normaaleja käyttäjiä tai sitä henkilökuntaa, joka siellä on varmasti ollut paikalla?
SP: Tällainen toiminnallinen sakraalitilan pedagogiikka on aika tuttua kristillisten kirkkojen yhteisössä, jossa on esimerkiksi tällainen kirkkopedagoginen traditio tuttua. Suomessa monet pienemmän uskonnolliset yhteisöt eivät välttämättä ole kuulleetkaan tällaisesta pedagogisesta lähestymistavasta. Eli on hirveän tärkeää, että jos otetaan yhteyttä johonkin uskonnolliseen yhdyskuntaan ja kysytään, että olisiko meillä esimerkiksi lapsiryhmän kanssa mahdollista tulla tutustumaan tähän teidän pyhään tilaan, niin tarkistetaan ensin, että onko tällainen toimintatapa heille tuttu, sopiiko se heille. Minun kokemukseni on se, että tämä on koettu hirveän myönteisenä: uskonnollisissa yhteisöissä on tosi paljon kiinnostusta ja avoimuutta lähteä tällaisilla aika epäperinteisellä tavalla avaamaan ovia ja ymmärtämään se, että lapset todella tutkivat uskontoa sillä tavalla, että heidän tulee saada olla siinä aktiivisia toimijoita. Ei ole koskaan ollut ongelma se, että lapset tekevät kuperkeikkoja vaikkapa Uspenskin katedraalin lattialla tai kärrynpyöriä moskeijassa. Totta kai on tärkeää myös opettaa lapsille käyttäytymissäännöt ja etiketti, niin me tehdään mennessä myös vaikka teatteriin tai museoon: puhutaan aluksi esimerkiksi, että voi olla joku alttari tai joku pyhä osa, jonne ei sitten mennä. Kun lapset tietävät pelisäännöt, voidaan mennä paljon heidän ehdoillaan. Tärkeätä siinä on toki pedagoginen käsikirjoitus, jonka opettaja ja tämän paikan edustaja ovat yhdessä miettineet miten tämä prosessi menee – eli siinä mielessä se ei ole mitään sattumanvaraista toilailua siinä tilassa, vaan sillä on tietyt tavoitteet.
AP: Miten vanhemmat suhtautuivat? Tämä on ehkä tällaista mutuilua, mutta oon ymmärtänyt, että vanhemmilla saattaa olla aina välillä sellainen nollasummapeli-asemoituminen juurikin uskonnon tai katsomusten kasvatukseen ja opetukseen. Eli jos opetetaan jotain muuta kuin omaa uskontoa, se on oman uskonnon tai katsomuksen opettamisesta pois. Tuliko vanhemmilta vastustusta siitä, että viette päiväkoti-ikäisiä lapsia shiia-moskeijaan tai synagogaan, jotka liittyvät Suomessa aika vähemmistöuskontoihin? Tuliko siitä vanhemmilta vastustusta tai muita negatiivisia tuntemuksia?
SP: Itse ajattelen lähtökohtaisesti, että on hirveän hyvä, jos vanhemmilla herää kysymyksiä ja he haluavat perusteluja sille, mitä opettaja varhaiskasvatuksessa suunnittelee. Usein on kyse siitä, että vanhemmat eivät välttämättä tiedä, mitkä ne varhaiskasvatuksen tavoitteet ovat, miksi lapset vietäisiin ortodoksikirkkoon tutustumaan. Eli on todella tärkeää, että ammattikasvattajat avaavat varhaiskasvatussuunnitelman tavoitteita, ja sieltä nousee periaate, että tässä päiväkodissa tai tässä lapsiryhmässä me tutustutaan tasapuolisesti kaikkiin katsomuksiin ja silloin se voi tarkoittaa, että me käydään jossakin kristillisessä kirkossa ja moskeijassa ja että huomioidaan myös uskonnottomuus. Kyllä, totta kai vanhemmilla saattaa herätä kysymyksiä tai jopa vastustusta, mutta silloin keskustelu on hirveän tärkeää ja kunnioittava kohtaaminen ja kuuleminen. Näissä vierailuissa itseasiassa on ollut mukana muutamia huoltajia eli me ollaan avoimesti kutsuttu huoltajat, että haluutko lähteä mukaan, jolloin se on hirveän hyvä vuorovaikutustilanne koteihin nähdä nämä tilanteet ja poistaa ennakkoluuloja. Monet vanhemmat ovat olleet todella uteliaita, he eivät välttämättä ole koskaan itse käyneet moskeijassa, ja tässä on avautunut uusi mahdollisuus heille. Kannustan siihen, että vanhempien kanssa avataan tavoitteita ja heitä kutsutaan mukaan ja aina niin, että me kunnioitetaan perheen omaa katsomusta ja samalla tutustutaan kaikkiin muihinkin. Joskus ne keskustelut voivat olla vaikeita ja vanhempi silti pelkää sitä, että altistetaanko minun lapseni johonkin. Yleensä keskustelun ja tavoitteiden avaamisen kautta tämä kyllä sitten helpottaa.
[Tunnusmusiikkia]
AP: Mä olen kysynyt nyt näistä uskonnollisten tilojen normikäyttäjistä ja lasten vanhemmista tai muista huoltajista, mutta mites lapset itse? Millainen oli heidän suhtautumisensa tämmöisiin tutkimusmatkoihin uskonnollisiin tiloihin?
SP: Lapset, kun katsoo maailmaa kokonaisvaltaisesta perspektiivistä, heille se, kun lähdetään johonkin uskonnolliseen tilaan, ei eroa siitä maailmasta, joka heidän edessään kokonaisena on jo. Eli he suhtautuvat samalla innolla ja intensiteetillä mennään me sitten museoon tai puistoon tai kirkkoon. Se on valtavan liikuttavaa ja ennakkoluulotonta, heidän astumisensa uuteen tilaan. Heissä myös usein näkyy luontaista kykyä toimia tilanteessa tarkoituksenmukaisella ja kunnioittavalla tavalla. He ihmettelevät ääneen, kysyvät, haluavat tutkia monia asioita, joita ammattikasvattaja ei ole välttämättä edes ajatellutkaan. En ole koskaan nähnyt näillä vierailuilla, joilla on ollut kymmeniä, satoja lapsia, että lapset olisivat tylsistyneitä tai eivät haluaisi tehdä. Heidän kanssaan voidaan toteuttaa esimerkiksi valokuvasuunnistus, joka on älyttömän mielenkiintoista, kun etsitään vaikkapa synagogasta joitakin tiettyjä symboleja ja kun lapsi sitten niitä löytää ja juoksee seuraavalle pisteelle. Erityisesti vähemmistölasten näkökulmasta voisin sanoa, että nämä vierailut voivat olla merkittäviä siksi, että he voivat – paitsi että voivat tutustua johonkin itselleen toiseen ja uuteen, ikään kuin laajentaa heidän omaa maailmankatsomustaan ja tapaa ajatella verrattuna siihen, mitä heille kotona kerrotaan – esimerkiksi moskeijassa tunnistaa, että mähän ymmärrän tuota arabiankielistä resitointia tai noin minun isänikin iltaisin sanoo tai siellä on joku tuttu kuva tai äänimaailma. Olen todistanut näitä tilanteita, joissa lapsen vähemmistöidentiteetti tulee positiivisella tavalla esiin – ei niin, että se pakotetaan esiin tai että aikuinen sanoo, että kerropa nyt sinusta, vaan että lapsi itse haluaa tuoda sen esiin. Tämä on tosi voimaannuttava kokemus monen vähemmistölapsen kohdalla.
AP: Tuossa aineistossa oli mun mielestä tosi kaunis tarina tämmöisestä vähemmistölapsesta, aasista sekä laulamisesta luterilaisessa kirkossa. Voisitko kertoa mitä siinä tapahtui ja onko se kuinka edustava kertomus?
SP: Oltiin Kallion kirkossa ja sinne tultuamme ryhmän aikuiset keskustelivat eräästä lapsesta, joka oli äskettäin tullut Suomeen ja ei vielä paljoa suomen kieltä osannut. Hän oli kysynyt, että mennäänkö me kirkkoon aasilla. Aikuiset kovasti ihmettelivät tätä innostusta ja kiinnostusta tähän eläimeen, aasiin. Satuin löytämään sieltä kirkosta pehmoeläin-aasin ja vein sen kirkon etuosaan, josta tämä lapsi sen bongasi ja oli valtavan ilahtunut. Hän sitä paijaili ja puhui omaa äidinkieltään. Kallion kirkossa on pienet kuoriurut, joilla soittelin lastenlaulua Ihahaa, ihahaa, ja tämä lapsi livahti viereeni penkille ja alkoi laulaa aivan spontaanisti. Kuuntelin siinä, että hetkinen, tuo laulu ei ole tämä suomalaisten lasten tuntema Ihahaa, vaan joku ihan muu. Hän oli valtavan musikaalisesti taitava lapsi ja siinä oli paljon nyansseja. Mä kysyin tältä lapselta, että mikä oli se laulu, jonka lauloit, ja hän vastasi, että se oli aasilaulu. Hän halusi lopuksi vielä aivan tyhjässä kirkossa, ilman säestystä, laulaa koko ryhmälle aikuisia ja lapsia tämän kappaleen. Siinä oli kyllä ryhmän omat aikuiset silmäkulmat kosteina, kun he pääsivät näkemään tästä lapsesta tällaista taitoa ja jotain hänen omasta traditiostaan, kielestä ja musiikista. Tämä liittyy juurikin vähemmistöidentiteetteihin ja lapsiin, että me kun me tullaan eri tilanteisiin ja eri tiloihin, me voidaan yhtäkkiä nähdä upeata lahjakkuutta, ihan uusia puolia jossain lapsessa. Sanoisin, että tämmöisiä yllättäviä tilanteita tapahtuu joka ikisellä vierailulla. Ihan myös enemmistö, ikään kuin evankelis-luterilaistaustaisille, ehkä ihan maallistuneestakin perheestä tuleville lapsille. Olen nähnyt esimerkiksi krusifiksin äärellä eräs lapsi aivan uppoutui siihen puoleksi tunniksi ja hän halusi kertoa mummon antamasta kuvaraamatusta, kuinka ne kuvat vähän pelottavat mutta kuinka ne ovat niin jännittäviä. Siinä hän kelasi sellaista oman perheen kertomusta ja ylisukupolvista traditiota, niitä kertomushetkiä äidin ja mummon kanssa. Vaaditaan tosi paljon herkkyyttä, että pysähtyy, että hei, tämä on tälle lapselle tosi tärkeätä, tämä ei ollut mun käsikirjoittamaa, mutta tämä on nyt se mikä kolahtaa tälle lapselle.
AP: Yhdessä aineiston videossa mainitaan myös tällainen – ja tämä on suora lainaus: kun lapsi kysyy, hän haluaa siihen vastauksen. Tuollaisissa pyhissä tiloissa kysymykset voivat olla aika vaikeita ja voivat liittyä raskaisiin aiheisiin, kuten kuolemaan. Ne kysymykset ovat myös sellaisia, joihin eri uskontokunnilla on hyvin erilaisia vastauksia. Kuinka sun kokemuksen ja näkemyksen perusteella näin nuoret lapset reagoi ja ottaa vastaan ristiriitaisia, vastakkaisia ja kautta linjan aika vaikeitakin vastauksia?
SP: Mä ajattelen, että lasten ja nuorten pitää opetella jo hyvin varhain jo sietämään ja ymmärtämään maailman monimutkaisuutta ja sitä, että on erilaisia vastauksia. Totta kai se, että hän itse etsii omat vastauksensa on tavoite ja tärkeää, ei se, että me annetaan valmiita vastauksia. Mutta niiden kysymysten kuuleminen on tärkeää. Aikuisena me saatetaan ajatella, että lähtökohtaisesti joku asia pelottaa tai ahdistaa lasta. Esimerkiksi moni saattaa ajatella, että ristin näkeminen voi olla lapselle hankalaa ja pelottavaa, mutta usein se ei kiinnitä paljoakaan huomiota, mutta joskus lapset kysyvät, että miksi tuo mies roikkuu tuossa. Siihen voi yksinkertaisesti vastata, että kirkoissa on tapana esittää se niin, että se kertoo miehestä jolle ihmiset tekivät pahaa, mutta siihen liittyy iloinen asia: kristityt ajattelevat niin, että tämä ihminen pelasti koko ihmiskunnan. Eli kerrotaan miten tämän uskonnon näkökulmasta joku vaikea asia selitetään, ja sen jälkeen voidaan kysyä mitä sä siitä itse ajattelet tai minkälaisia muita tulkintoja siitä voidaan tehdä, ja niin edelleen. Tämäkin oli jo aika pitkä ja monimutkainen. Usein lapset kaipaavat sitä, että ylipäätään sanotaan, että tosi hyvä kysymys, pohditaan, mitä mieltä sinä itse olet siitä? Eli niihin voidaan antaa se malli, ja voidaan itse jäädä miettimään niitä. Pienten lasten kanssa vastausten ei välttämättä tarvitse olla kauhean teologisia tai kompleksisia, kuten sanoinkin jo tuossa. Lapset haluaa leikkiä: esimerkiksi moskeijassa tällainen huivi on aiheuttanut tosi ihanat leikit, joissa aikuinen on kanaemo ja lapset menee sinne helmojen alle tipuiksi, tai kiivetään saarnastuoliin ja sieltä lapsi huutaa, että minä olen kuningas ja te olette alamaisiani. Siinä aikuinen voi vain pidätellä naurua, että mitä hauskaa ne oikein keksivätkään, että ylitetään kivasti näin raja-aitoja.
[Tunnusmusiikkia]
AP: Toi kuulostaa kyllä tosi mukavalta. Vielä tuohon edelliseen kysymykseen, sä tähän vähän jo vastasitkin: tuohon vakaumuksellisuuden ja puolueettomuuden nuoralla tasapainotteluun. Se on varmaan tosi vaikeata juuri tuollaisissa uskonnollisesti latautuneissa kysymyksissä ja tiloissa. Onko sulla näkemystä, että mitä siihen voisi käytännössä – jos ei vanhempi, niin joku muu lapsen läheinen, vaikka päiväkodissa tai kummi tai joku muu – vastata ilman, että tuo liian voimakkaasti omaa näkemystään tai vakaumustaan esiin, mutta kuitenkin mahdollistaa tällaisen keskustelun ja antaa kuitenkin jonkin vastauksen?
SP: Kasvatus- ja opetushenkilöstön on hirveän tärkeää tunnistaa tämä puolueettomuuden ja tunnustuksettomuuden periaate. Eli milloinkaan ei voi olla kyse siitä, että lasta vakuutellaan uskomaan tai olemaan uskomatta johonkin tiettyyn uskontoon, vakaumukseen tai poliittiseen ideologiaan tai mihin tahansa. Idea on se, että lapsi rakentaa itse omaa katsomustaan ja ajattelutapaansa. Ensinnäkin on hirveän tärkeätä, että kasvattaja itse reflektoi omaa katsomustaan, joka jokaisella meillä ihmisellä on jonkinlainen tapa katsoa todellisuutta ja arvottaa sitä, on se sitten uskonnollinen tai uskonnoton. Sitä reflektoimalla tulet tietoiseksi, että hei tämä opettajan tai kasvattajan ammatti ei ole se kohta, jossa mä tuon sen esiin. Minun tehtäväni on silloin esitellä, opettaa, antaa esimerkkejä erilaisista tavoista ajatella, ja ei ottaa itse kantaa. Lapsethan saattavat joskus kysyä, että ope mitä sä tästä ajattelet, ja silloin pitää miettiä, että tuoko omaa kantaa esiin – sillä on silloin jonkinlaiset seuraukset – tai sitten sanooko siihen, että se on minun henkilökohtainen asiani. Pienten lasten kanssa yleensä järkevä tapa reagoida on, että siirtää pallon lapselle, koska tavoite on, että lapsi itse alkaa pohtia ajatuksia, että mitä sinä tästä ajattelet, mihin sinä uskot tai et usko. Vieressä voi olla kaveri, joka sanoo, että ei se nyt tollain mene, että mun mummi on kyllä taivaassa, jos se on vaikka kuollut. Kolmas lapsi voi sanoa, että minä en usko taivaaseen, mun äiti on sanonut niin. Silloin kasvattajana voi sanoa, että niin, tästä asiasta voi ajatella just näin kolmella tai viidellä eri tavalla. Eli niitä ei arvoteta, ei laiteta paremmuusjärjestykseen. On tärkeää kiinnittää siihen huomiota, että miten reagoi tilanteisiin, millaista kieltä käyttää, että ei tule antaneeksi lapselle sellaista käsitystä, että uskonnollinen selitys on parempi kuin uskonnoton tai että kristinuskon käsitys on parempi kuin vaikkapa islamilainen ajattelutapa. Mutta se vaatii herkkyyttä ja balansoimista kaiken aikaa, ja tietoisuutta omasta katsomuksesta, että se ei tunge sieltä ikään kuin agendalle. Kyseessä on lasten keskinäinen dialogi ja lapset itse alkavat miettiä asioita ja rakentaa omaa katsomustaan.
AP: Tosiaan tämä aineistohan on avoimesti saatavilla Avointen oppimateriaalien kirjastossa eli aoe.fi-sivulla, laitetaan linkki tämän jakson saatteeseen. Kuka vaan voi käydä katsomassa ja lataamassa nämä tallenteet. Kuinka tärkeänä sä näet, että tällaisia oppimateriaaleja on avoimesti kenen tahansa saatavilla?
SP: Ne on hurjan tärkeitä ajatellen erityisesti varhaiskasvatusta ja esiopetusta, koska siellä ei varsinaisesti ole sellaista oppimateriaalikäytäntöä niin kuin perusopetuksen puolella. Katsomukseen liittyvät kysymykset ovat nyt koettu erittäin haastaviksi, ihan valtakunnallisestikin: meillä on tutkimus- ja selvitystietoa siitä, että henkilöstö pelkää näihin kysymyksiin tarttumista, vaikka varhaiskasvatussuunnitelmien perusteissa sanotaan, että katsomuskasvatus kuuluu jokaiseen päiväkotiin ja on ammatillinen velvollisuus tehdä sitä. Henkilöstö on kokenut erityisesti kädettömyyttä siinä, miten sitä pitäisi toteuttaa juuri tuolla tavalla kuin äsken kuvasin, eli että se ei ole sitouttavaa vaan yleissivistävää tutkimista ja ihmettelyä. Eli tämä materiaali, joka julkisesti ja avoimesti saatavilla, toivottavasti auttaa omaan pedagogiseen mielikuvitteluun: miten mä voisin lähiympäristössäni, jossa on vaikka luterilainen kirkko, voisin lähteä tutustumaan siihen näillä metodeilla ja ideoilla, joita tässä on mainittu? Toinen ajatus on saavutettavuus ja korona-aikana opitut periaatteet siitä, miten tärkeää on, että meillä on sähköistä materiaalia. Tässä materiaalissa me neuvotaan, kuinka moskeijan voi rakentaa sinne päiväkotiin – eli virtuaalivierailujen mahdollisuus. AOE-sivulla on myös kaksi videota, jossa eskariryhmä tutustuu pyhiin tiloihin, ja ne voi katsoa lasten kanssa, mutta riittää myös se, että heijastaa päiväkodin seinälle valkokankaalle vaikka kuvan kirkosta ja lähdetään siitä opiskelemaan erilaisia asioita. Tuodaan siihen mukaan vähän äänimaailmaa tai tuoksuja ja mitä kaikkea rikastamaan sitä kokemusta. Meidän ei tarvitse lähteä fyysisesti pois. Varsinkin se, että pääkaupunkiseudulla on katsomuksellisesti vaikka minkälaisia tiloja tutkittavaksi, mutta jos mennään vaikka Pohjois-Pohjanmaalle tai itäisempään Suomeen, niin välttämättä siellä ei olekaan joka kylässä ja kaupungissa todellakaan monia kohteita tutustuttavaksi.
AP: Myös tämän Pyhiä tiloja tutkimassa -aineiston ohella on myös tällainen raportti, jonka olette kirjoittaneet. Eli kirjallinen raportti, jossa kerrotaan enemmän suuntaviivoja siitä, miten se on toteutettu ja miten muut vois ehkä lähteä toteuttamaan sitä. Kuinka paljon taustalla on ikään kuin näkymätöntä suunnittelua ja etukäteen sopimista ja toteuttamista, mikä ei sitten raportissa tai videoaineistossa näy?
SP: Sanoisin, että paikallisesti kun varhaiskasvatuksen henkilöstö tuntee yhteistöt ja erilaiset mahdollisuudet mitä voisi olla, niin kaikki lähtee hyvästä… Otetaan yhteyttä, suunnitellaan, mietitään miten tällainen vierailu voisi ihan praktisesti onnistua. Tuossa materiaalissa on ihan vinkkilistakin, että miten se voisi rakentua. Tärkeätä on muistaa, että pedagoginen vastuu säilyy koko ajan varhaiskasvatuksen henkilöstöllä. Eli ei voi suhtautua niin, että kilautan tästä imaamille moskeijaan ja sanon, että me tultaisiin ensi viikolla sinne, vaan että kysytään, että onko heillä osaamista tai kokemusta siitä, että pieniä lapsia tulee, onko heillä ymmärrystä siitä, että tämä ei ole sitouttavaa tai hengellistä toimintaa, vaan yleissivistävää, avartavaa lasten ehdoilla tapahtuvaa toimintaa. Jos tämä on eka kerta, niin mietitään vähän käsikirjoitusta, että mitä siellä tapahtuu, kuka vastaa mistäkin. Tärkeätä on myös jälkikäteen pohtia, että missä onnistuttiin, missä voisi kehittää toimintaa, ja lähteä kertomaan siitä kollegoille ja viereiseen päiväkotiin ja niin edelleen.
AP: Otetaan vielä loppuun tällainen vaikea kysymys – mä pahoittelen jo etukäteen, että tämä on aika vaikea kysymys: jos koko tämän aineiston sanoman pitäisi muutamaan virkkeeseen, vaikka kymmeneen virkkeeseen jos siltä tuntuu, niin mikä olisi ydinsanoma?
SP: Minun mielestä ydinsanoma liittyy dialogisuuteen – siihen, että me halutaan olla uteliaita ja lapsenmielisiä siinä mielessä, että meitä kiinnostaa tutustua itselle vieraaseen ihmiseen, hänen katsomukseensa, hänen käsitykseen pyhästä ja vaikkapa hänen pyhään tilaansa. Se, että me aikuisina ja lapsina ajattelemme, että maailma on niin mielenkiintoinen paikka, jossa on paljon tutkittavaa. Ja vielä tämän ajatuksen pohjalta haluamme lähteä liikkeelle ja mennä konkreettisesti kohtaamaan itselle vierasta ja oppia niistä. Ilman että tarvitsee ostaa niitä periaatteita tai alkaa uskoa tai mitään tällaista, niin me voidaan kokea se rikastavana ja kasvattavana ja meidän omaa sivistystä ja ymmärrystä laajentavana.
AP: Tähän on oikein hyvä lopettaa, kiitoksia Saila Poulter.
SP: Kiitos.
[Tunnusmusiikkia]
AP: Kiitos Helsingin yliopiston kirjaston Avoimella otteella -podcastin kuuntelemisesta. Löydät lisää jaksoja osoitteesta helsinki.fi/fi/avoimellaotteella. Voit myös lähettää palautetta tai kysymyksiä sähköpostiosoitteeseen avoimellaotteella@helsinki.fi.
[Tunnusmusiikkia]