Jakso 4: Ei vain nappia naamaan ja onnea matkaan
Avoimella otteella -podcaston 4. jakson tekstivastine.

Kesto: 28 minuuttia 25 sekuntia. 

Haastattelija: Aleksi Peura (AP) 

Haastateltava: Viivi Rantanen (VR) 

 

[Tunnusmusiikkia] 

 

AP: Tieteen pitäisi olla avointa mutta usein se on kahleissa. Suljettuna maksumuurien taakse. Julkaistuna tyyriinä ja vaikeaselkoisina painotuotteina. Keskusteltuna vain tiedeyhteisön omissa piireissä, jos niissäkään. Tieteen vapauttamiseksi tarvitaan uudenlaista lähestymistapaa, suljetun sijaan avointa otetta. Avoimella otteella -podcastissa käsittelemme kaikkien, kaikkialla ja koska vain saatavilla olevia, Helsingin yliopiston piirissä tehtyjä tiedejulkaisuja. Tervetuloa kuuntelemaan Helsingin yliopiston kirjaston podcastia Avoimella otteella! 

 

[Tunnusmusiikkia] 

 

AP: Vuonna 2013 julkaistun tilaston mukaan joka viides nuori kärsii mielenterveysongelmista – ja on luultavaa, että koronapandemia on pahentanut tilannetta entisestään. Aikuisväestön keskuudessa 5–6 % sairastaa tälläkin hetkellä masennusta, mutta nuorten keskuudessa luku on sitäkin korkeampi. Ei siis ole kovinkaan yliampuvasti sanottu, että etenkin nuorten keskuudessa masennus on kansansairaus, josta ei voi puhua liikaa. Mutta: voiko masennuksen ”vain sairastaa” ja jatkaa sen jälkeen elämää, vai onko sillä pitkäaikaisvaikutuksia? Minä olen Aleksi Peura ja kanssani keskustelemassa nuorten masennuksesta ja sen pitkäaikaisesta vaikutuksesta on lääketieteen lisensiaatti Viivi Rantanen, tervetuloa. 

 

VR: Kiitos. 

 

AP: Viivi, aloitetaan tällaisella hirveän isolla ja vaikealla kysymyksellä – pahoittelen jo etukäteen näitä isoja ja vaikeita kysymyksiä. Jos liikutaan ihan vain lääketieteellisillä määritelmillä, mikä masennus on? Mistä siinä on kyse? 

 

VR: Lääketieteessä se on ihan diagnoosi ja sairaus, jossa on diagnostiset kriteerit, joiden perusteella se todetaan. Jos nuorista puhutaan, niin pikkusen on eroa kuin aikuisten kohdalla. Mutta määritelmä ei ole ihan samanlainen kuin ehkä arkikielessä, jossa saattaa jostain pettymyksistä tai vastoinkäymisistä tulla sellaista masennuksen tunnetta. Niin sellainen se ei ole, vaan kyseessä on pitkäaikainen sairaus, joka vaikuttaa ihmisen toimintakykyyn. 

 

AP: Ilmeisesti siihen liittyy serotoniinitasot ja niiden määrät. Katsotaanko sitä enää vai oonko ymmärtänyt ihan väärin, että lasketaan sitä, mikä on serotoniinitaso ihmisellä? Vai onko tämä huono tapa ajatella sitä, miten masennus määritellään? 

 

VR: No, diagnostiikassa ei käytetä sitä eli noita välittäjäaineiden tasoja sinällään. Diagnostiset kriteerit ovat enemmän ihmisen toimintakykyyn ja tuntemuksiin perustuvia eli haastattelulla tehdään diagnoosi, ei laboratoriotutkimuksilla. Toki samalla kun diagnoosia ollaan tekemässä, niin muita elimellisiä sairauksia suljetaan pois. Mutta ei mitata välittäjäaineita, vaikka välittäjäaineet ovat kyllä mukana sairauden etiologiassa. 

 

AP: Miten masennusta ylipäänsä hoidetaan? Onko se vähän sellainen nappia naamaan ja onnea matkaan -meininki? Pahoittelen näitä vitsejä, mutta näin synkästä aiheesta on pakko vähän vitsailla. 

 

VR: Se miten haluttaisiin hoitaa totta kai ei ole toi nappia naamaan ja heippa -meininki. Mutta nykyään ainakin ihmisten kokemus kuitenkin helposti on se, ja koska hoitovelka on niin iso tällä hetkellä, aika helposti ihmiset ovat väliinputoajia. Silloin hoitosuhteet jäävät kesken. Jos hoitosuosituksia katsotaan varsinkin nuorilla, ensisijainen on pyskoterapia ja vastaavat hoidot ja tarvittaessa lisäksi lääkitys. Paras hoitovaste on kun nämä yhdistetään. Missään nimessä tarkoitus ei ole, että otetaan nappia naamaan ja tsemppiä hei, katellaan. On hyvin valitettavaa, että välillä se kyllä on sitä. 

 

AP: Tämä nyt ihan tällaisena sivuhuomiona, koska tuli vastaan tätä podcastia valmistellessa, että sähköshokkihoitoja käytetään edelleen. Mulla ainakin ensimmäinen mielikuva sähköshokkihoidoista on Jack Nicholsonin tähdittämä elokuva Yksi lensi yli käenpesän, jossa niitä kuvataan ehkä vähän erilaisella tavalla kuin niitä todellisuudessa käytetään Mutta sähköshokkihoitoa siis edelleen käytetään ilmeisesti kaikkein vakavimman ja kroonisimman masennuksen hoidossa. 

 

VR: Joo, itse en osaa siitä niin paljoa sanoa, ei ole ihan terkkalääkärin jokapäiväinen toimenpide. Psykoottistasoisessa masennuksessa niitä käytetään ja nuorillakin tosi vaikeissa tapauksissa niitä käytetään. Siitä on tosiaan näyttöä, että vaikeissa tapauksissa hoidolla on vastetta. 

 

AP: Se on kyllä mielenkiintoista kuulla, että siitä on oikeasti hyötyäkin. Mulle tällainen henkilökohtaisesti kauhean kiinnostava masennuksesta puhuttaessa, että mihin kaikkeen se henkilön omassa elämässä ja toiminnassa linkittyy. Masennuksella on todettu yhteyksiä muun muassa – ei tietenkään rajoittuen – työttömyyteen, akateemiseen alisuoriutumiseen ja alkoholin väärinkäyttöön. Se mikä mua kiinnostaa tässä on se, että kumpi on kana ja kumpi on muna. Onko se masennus, joka synnyttää näitä käyttäytymismalleja, vai synnyttävätkö käyttäytymismallit, toimintatavat tai muut sitten masennusta? Onko masennus syy vai seuraus? Onko tämä edes mielekäs kysymys – voiko näitä edes erottaa toisistaan? 

 

VR: No ei se sinällään, mutta tuollaisissa asioissa voi olla vaikea sanoa, kumpi on muna ja kana. Jos miettii päihteiden väärinkäyttöä, joka on ihan oma diagnoosinsa sinällään, siinä on kaksisuuntainen yhteys masennuksen kanssa: kumpikin altistaa kummallekin. Usein ihminen sairastaa samanaikaisesti kumpaakin. Mitä työttömyyteen ja akateemiseen alisuoriutumiseen tulee, niin totta kai masennus vaikuttaa ihmisen toimintakykyyn siten, että työkyky voi alentua ja opiskelusuorituksissa voi tulla pieniä droppeja tai muuta. Toki nykyään yhteiskunta vaatii nuorilta aika paljon esimerkiksi akateemisen suoriutumisen suhteen. Jos nuori ei yllä yhteiskunnan odotuksiin, se voi altistaa alenevalle mielialalle. Masennus ei yleensä johdu yhdestä asiasta, mutta jos tulee tommoisia monia takaiskuja ja elämäntilanne muuttuu sillä tavalla, että on altis sairastumiselle, niin ne voivat siihen sitten johtaa. 

 

AP: Ehkä tämä mittakaava oli sellainen, mikä mulle tätä valmistellessa tuli ymmärretyksi. Mulla on tällaisesta kirjasta kuin Masennuksen biologia lainaus, että masennus vie Suomessa joka päivä yhdeksän henkeä työkyvyttömyyseläkkeelle. Siis työikäisiä ihmisiä. Se on aika hurja määrä, vaikka se ei ehkä päiväkohtaisesti kuulosta isolta, mutta kun se kumuloituu usean vuoden ajan, niin aika isosta ongelmasta on kyse, yhteiskunnan tasolla. 

 

VR: On, ehdottomasti. Mielenterveyden häiriöt ovat edelleen suurin työkyvyttömyys eläkkeelle johtava tekijä, ja masennus on niistä yleisin. Se vie nimenomaan nuoria, alle 25-vuotiaitakin työkyvyttömyyseläkkeelle. Toki se ei ole mikään naula arkkuun, että nyt sä ole lopun elämäsi eläkkeellä. Eli se ei välttämättä tarkoita sitä. Ehdottomasti on merkittävä. 

 

AP: Sä vähän tuohon jo viittasitkin, mutta mielenterveysongelmilla on tapana ilmetä ryppäissä: jos diagnosoidaan masennus, niin monesti saatetaan diagnosoida myös ahdistushäiriöitä tai muita tämmöisiä. Eli jos sanotaan vaikka, että viisi prosenttia aikuisista on masentuneita tällä hetkellä, niin siitä viidestä prosentista aika monella saattaa olla myös muita häiriöitä. Sulla tosiaan ton lisensiaattityön keskiössä on erityisesti nuorten masennus. Mitä erityispiirteitä, miten nuorten ja nuorten aikuisten masennus eroaa vanhempien ihmisten tai lasten masennuksesta? 

 

VR: Nuorilla sukupuolten välinen ero on aika suuri: tytöillä on masennusta huomattavasti enemmän kuin pojilla. Toki oireilukin pikkuisen eroaa, koska nuoruuden kehitykselle on ominaista, että tulee paljon mielialojen vaihtelua. Eli masentunut mieliala ei välttämättä ole edes se johto-oire, vaan esimerkiksi ärtyneisyys. Nuoruudessa on tosi selkeät kehitystehtävät että ihmisestä tulisi itsenäinen, että tulisi hyvä päätöksentekokyky ja impulssikontrolli, ja sillä tavalla. Sinällään jos nuoruudessa masentuu, niin se voi keskeyttää kehitystä ja sillä tavalla oireilla vähän eri tavalla. 

 

[Tunnusmusiikkia] 

 

AP: Tuossa mainitsitkin jo, että tytöt ovat erityisessä riskiryhmässä nuorten masennuksen tiimoilta. Tuossa sun lisensiaattityössä mainitaan, että aineistossa, johon tutkimus pohjautuu, on aika rankka sukupuolijakauma: 178 tyttöä ja 40 poikaa. Miksi juuri tytöt ovat erityisen alttiita? 

 

VR: Sinällään toi aineistokin on kerätty vuosina 1998–2001, niin mie oon silloin ollut hyvin pieni ja en ole keräämässä silloin. Se on kerätty avohoitoon tulleista nuorista, ja tytöt hakeutuu aikaisemmin ja herkemmin hoitoon. Se selittää osaltaan sukupuolieroa. Mutta sitten toisaalta pojilla on enemmän käytöshäiriöitä, päihteidenkäyttöä. Voidaan sinällään siis spekuloida, että onko niin, että tytöt oireilee eri tavalla: jos on mielenterveyden kanssa haasteita, niin tuleeko tytöille herkemmin masennus? Mutta mitään selkeää yksittäistä tekijää ei ole. 

 

AP: Tosi kiinnostava myös tuo poikien erilaiset tavat… Haluaisin lähteä spekuloimaan, että onko siinä sellaista maskuliinisuutta: kovat pojat ja miehet eivät masennu tai itke, niillä ei ole vaikea olla. 

 

VR: Niin. 

 

AP: Onko tässä mitään perää? 

 

VR: Varmasti osittain, onhan se varmasti takertunut sinällään kulttuuriin. Tyttöjen on ehkä sinälläänkin helpompi hakea apua, että se on hyväksytympää. Nykyään on muutenkin hyväksytympää hakea apua. Toivottavasti jatkossa tommoinen tietynlainen epätasa-arvon ton suhteen tasoittuisi. Se olisi tärkeää. 

 

AP: Se olisi kyllä tärkeää, kyllä. Sä tosiaan jo vähän mainitsitkin tuosta, että tuo aineisto on kerätty 1990- ja 2000-luvun taitteessa. Niin se oli avohoitoon hakeutuneet potilaat. Miten tää aineisto on päätynyt sulle tutkittavaksi ja mitä kaikkea sieltä sitten löytyi? Kertoisitko myös vähän lisää siitä, että minkälaista tuo aineisto sitten oli? 

 

VR: Se on semmoinen suomalainen tutkimusryhmä, joka on kerännyt aineiston. Siinä on tehty kahdeksan vuoden seuranta – se on sinällään hieno tutkimus, tuo on aika pitkä seuranta nuorisopsykiatrisesta oireilusta. Siinä on kerätty sinällään ihan hirveesti kaikkea tietoa nuorilta. Siitä on tehty alkuperäisjulkaisuja ja samasta aineistosta edelleen tehdään uusia julkaisuja. Siinä on kartoitettu nuoren taustaa, perhetaustaa ja perheen koulutustaustaa, ja sitten on näitä mielenterveyden häiriötä, päihteidenkäyttöä, persoonallisuushäiriöitä ja masennusta, masennuksen kulkua ja toimintakykyä seurannassa. Paljon on kerätty kyllä. 

 

AP: Sun tutkimuksessa sä keskityt sosiaalisen toimintakykyyn ja miten sairastettu masennus näkyy sosiaalisessa toimintakyvyssä tällä pitkällä kahdeksan vuoden aikajänteellä. Sosiaalinen toimintakyky kuulostaa termiltä, joka ehkä kuulostaa välittömästi ja intuitiivisesti ymmärrettävältä, mutta uskaltaisin epäillä, että siellä taustalla on muutakin eikä se olekaan ihan niin yksinkertainen termi. Kertoisitko vähän mitä on sosiaalinen toimintakyky? 

 

VR: No senkin voi määritellä aika eri tavalla, vähän riippuen siitä, mitä mitataan. Meillä sitä oli mitattu kyselykaavakkeella, jossa on otettu huomioon toimintakyky: esimerkiksi perhe-elämässä, seurustelusuhteessa, vapaa-ajalla ja töissä ja opiskelussa vielä erikseen. Toki kaikki mainitut ovat sosiaalisia tilanteita, mutta kysymykset eivät olleet välttämättä suoranaisia ”miten sie vuorovaikutat ihmisten kanssa?” tai muuten. Eli sinällään aika yleistäkin toimintakykyä tietyllä tavalla. 

 

AP: Haluatko paljastaa jotakin ehkä yllättäviä tai odotettaviakin löytöjä, joita sulla tuli tuosta aineistosta vastaan? 

 

VR: No sinällään toi oli vähän… Siinä oli tarkoitus katsoa nuoruudessa sairastetun masennuksen vaikutusta myöhempään toimintakykyyn, niin suoranaista vaikutusta oli vähän haastava katsoa, koska aineistossa ei ole verrokkiryhmää. Verrokkiryhmästä aika monet olivat pudonneet pois kahdeksan vuoden seurannassa. Mutta siinä katsottiin vähän enemmän sitä, että jos esimerkiksi on samaan aikaan persoonallisuushäiriö tai tietynlainen masennuksen kulku, kuinka se vaikuttaa. Sinällään se itse masennuksen vaikutus oli musta yllättävän vähäinen, mä olin ehkä odottanut graavimpaa tulosta. Sitä toimintakyvyn alenemaa selittää se, että nuorilla oli seurannassa edelleen masennusoireilua. Se selittää huonoa toimintakykyä, mutta erityisesti samanaikainen persoonallisuushäiriö heikensi toimintakykyä. Mun mielestä olisi kiinnostavaa, että alettaisiin tunnistaa samanaikaisia häiriöitä tehokkaammin, että hoitoa voitaisiin heidän osaltaan tehostaa. Sillä tavalla välttää mahdollisesti työttömyyttä ja muuta jatkossa. 

 

AP: Tavallaan todella lohdullista kuulla, että vaikutus oli odotuksiin nähden yllättävän pieni. Mutta otetaan tämä valitettavasti edelleen ajankohtainen näkökulma: koronapandemian myötä nuorilta katosi paljon tärkeitä sosiaalisia kontakteja ja turvaverkkoja, kun maailma meni kiinni ja koulunkäynti siirtyi etämuotoiseksi. Uskotko sä, että tällä on merkittävää tai tilastollisesti huomattavaa vaikutusta nuorten mielenterveysongelmien ja masennuksen ilmenemiseen? Kuinka pitkä häntä pandemialla voi nuorten masennuksessa ja mielenterveyshäiriössä olla? 

 

VR: Uskon kyllä. Tämä on vähän kurjaa sanoa, mutta uskon, että koronalla on merkittävä vaikutus ja se on jo nyt sinällään näkynyt: lähetemäärät ovat kasvaneet, hirveä hoitovelka ja erikoissairaanhoito on tosi ruuhkautunut. Sinällään Suomessa on hieno tilanne, koska meillä on todella hieno kouluterveydenhoito ja siellä on voitu bongata varhaisempia häiriöitä ja saada apua ajoissa. Koronan takia kouluterveydenhoidon tarkastuksia on jouduttu perumaan ja siirtämään, kun kouluterveydenhoitajat olivat rokottamassa. Niin sinällään jotkut ovat niin sanotusti väliin pudonneet sen takia, että ei tunnisteta tai ei ole ollut mahdollista tunnistaa oireilua. Nuoruuden kehityksen kannalta olisi todella tärkeää, että olisi sosiaaliset verkostot ja että olisi mahdollista hengailla ikätovereiden kanssa, ja sillä tavalla kehittää omaa identiteettiä. Uskon kyllä, että on pitkä häntä, ja on toive, että siihen jotenkin havahduttaisiin tässä kohtaa, että tällainen on tulossa eikä odoteltaisi, että kohta se sieltä tulee. 

 

AP: Keväällä 2022 Ylen uutinen kertoi, että Oulun kaupungilla lasten ja nuorten mielenterveyspalveluissa hoitoon pääsy kestää yli kolme kuukautta, mikä tarkoittaa sitä, että hoitotakuu ei toteudu. Ihan vaikka mutuillen jos haluat, niin onko tämä kuinka kuvaavaa? Puhuit hoitovelasta. Onko kuinka kuvaavaa, että joutuu odottelemaan useita kuukausia ennen kuin pääsee hoitoon? 

 

VR: On varmasti. Veikkaisin, että jos on tosi kiireellinen hoidontarve, niin uskon että pääsee nopeammin, mutta jos tapaus on puolikiireellinen, odotusajat erikoissairaanhoitoon ovat tosi pitkiä. Sellaisissa tapauksissa nuoren tila voi toki huonontua, niin tilanne on tosi valitettava. Perusterveydenhuollossa etenkin nuorten kohdalla kovin erikoissairaanhoitoon painottunut, muun muassa lääkehoitoon painottunut, niin miun mielestä olisi tosi hienoa noiden jonojen purkamisen kannalta, että ihan perusterveydenhuoltoonkin saataisiin osaamista ja hoitopolkuja ja ohjeita. Näin perusterveydenhuollossa pystyttäisiin lievempiä ja keskivaikeita häiriöitä hoitamaan, että hoito ei aina vaatisi erikoissairaanhoitoa ja tukkisi sitä, mikä estää vakavampien tapausten pääsyn hoitoon. 

 

[Tunnusmusiikkia] 

 

AP: En nyt muista mistä tämän tilaston poimin, mutta tämä on aika hurja tilasto: nuorten masennus on uusinut viiden vuoden seurantatutkimuksessa 47–70 prosentilla. Jos me mietitään, että koronapandemian myötä on tullut tällainen masennuksen ja mielenterveysongelmien selkeä kasvu, niin… No tämä on ehkä taas tätä mun hieman hirtehistä huumoriani, mutta onko lähivuosina odotettavissa eläkepommin lisäksi myös depressiopommi nuorten mielenterveyshuollossa ja muutenkin? 

 

VR: No varmasti sinällään pommeja löytyy joka lähtöön. Koronavaikutuksia on vaikea näin ennakkoon sanoa, mutta sinällään tilanne on jo nyt aika hälyttävä. Tosiaan kaikki palvelut ovat tällä hetkellä niin ruuhkautuneita, että ongelma todennäköisesti vain kasvaa, mikä sitten sitä pommia siellä kasvattelee. Nuorten masennus tosiaan uusii hyvin usein, mikä heikentää sitä toimintakykyä. Uusimiseen vaikuttaa jos elämäntilanne muuttuu, sosiaaliset kontaktit katkeavat ja ei pääse kouluun. Se on aika otollinen tilaisuus uusimiselle. 

 

AP: Voisin myös kysyä tästä sun lisensiaattitutkimuksesta, joka on tosiaan kaikkien luettavissa Heldassa eli kuka vaan mistä vaan voi ladata ja lukea sen. Kaikki gradut ja lisensiaattityöt eivät ole ihan yhtä helposti saatavilla Heldassa, mutta kaikki ovat kyllä enemmän tai vähemmän avoimesti luettavissa – sikäli olen ymmärtänyt oikein – ja kysymys on vain siitä, kuinka helppo ne on sieltä hakea. Tosiaan opiskelijoilla on ennen gradun tai lisensiaattityön palauttamista mahdollisuus valita kuinka helposti se on siellä luettavissa. Oliko tämä valita sulle kuinka vaikea? Miksi halusit, että sun tutkimus on kaikkien luettavissa? 

 

VR: Ei ollut vaikea. Miulla oli hirvee kiire silloin palauttaessa… 

 

AP: Ilmeisen yleinen tilanne. 

 

VR: Mun mielestä siinä olisi pitänyt erikseen ruksia, että en halua sitä näkyviin. Sitten mie ajattelin, että mikäs sitten jos se on siellä kaikkien näkyvillä. Mulle ainakin oli iso apu siitä, kun kirjoitin tuota ja kävin kyyläämässä jonkun muun nuorisopsykiatriasta tehtyä tutkimusta. Ajattelin, että pistetään hyvä kiertämään. Niin siellä se on – ja pääsinpähän tämmöiseenkin podcastiin. Kannatti laittaa! 

 

AP: Kannatti laittaa kyllä. Se ei ole kaikilla tieteenaloilla tai kaikilla opiskelijoilla ihan yhtä itsestään selvää, että halutaan se sinne saataville. Mutta meillä alkaa pikkuhiljaa aika tikittää loppua kohti, niin mä voisin heittää tämmöisen… Mä tykkään, että tämä viimeinen kysymys on isolla pensselillä maalaileva ja kysymys, jossa voidaan maalailla positiivista tai ylipäänsä jonkinlaista tulevaisuutta ja ratkaisuja. Jos otetaan tällainen tilanne, että Sanna Marin, Sauli Niinistö, koko Suomen hallintokoneisto tulee juuri sun luokse ja sanoo, että nyt on vain sinusta kiinni millaisilla toimilla nuorten masennusta ja sen uusimista lähetään ehkäisemään. Mitkä olisi sun semmoiset…? Nyt ei ole budjetista tai mistään kiinni, sun ei tarvitse mennä kenenkään muun ehdoilla tai tehdä kompromissejä, pelkästään sä saat päättää mitä nyt lähdetään tekemään. 

 

VR: No voi juma. 

 

AP: Mä sanoin, että tää on aika iso. 

 

VR: No sitten mennään… Sinällään se ennaltaehkäisevä työ olisi musta ehdottoman tärkeää tässä kohtaa. Matalan kynnyksen palvelut ja niiden lisääminen. Kouluterveydenhuoltoon saataisiin lisää osaamista ja tekijöitä. Näin lievempiä häiriöitä voitaisiin tunnistaa ja hoitaa, milloin hoito on myös tehokkaampaa ja myöhännäisvaikutukset lievempiä. Se olisi tärkeätä. Myös se, että nuorilta tällä hetkellä vaaditaan tosi paljon, jos miettii tätä maailmantilannetta ja muutenkin. Pitää mennä putkessa veronmaksajaksi. Ehkä toivoisin siihen vähän jotain helpotusta. Nuoret lukioiässä kehittyy vielä tosi paljon, ja he tarvitsevat aikuisen tukea. Ja sillä tavalla, että kaikki isot päätökset heidän elämissä eivät olisi siinä, ja ne pitää tehdä äkkiä ja heti, ja ne vaikuttavat koko loppuelämän kulkuun. Ehkä sellaista, että heillä ei olisi niin kiire. Jos miettii muita, mitkä nuoria huolestuttaa, niin ilmastoahdistus on aika yleistä – siihen ehkä kaipaisin vakavampaa suhtautumista, kun se on kuitenkin nuorten tulevaisuus. Se on sellaista yleistä ahdistusta eikä sitä oteta tosissaan. Toivoisin, että siihen tartuttaisiin enemmän. Semmoisia asioita. Toki jos on kaikki raha maailmassa, niin kaikille kaikki ilmaiset harrastusmahdollisuudet, ilmaiset opiskelut ja sillä tavalla. Mutta ehkä me ei enää lähdetä sille linjalle. 

 

AP: Se on jo aika isoa utopiaa sitten. 

 

VR: Joo, joo. 

 

AP: Mutta näihin on mun mielestä oikein hyvä lopettaa, kiitos Viivi Rantanen. 

 

VR: Kiitos. 

 

[Tunnusmusiikkia] 

 

AP: Kiitos Helsingin yliopiston kirjaston Avoimella otteella -podcastin kuuntelemisesta. Löydät lisää jaksoja osoitteesta helsinki.fi/fi/avoimellaotteella. Voit myös lähettää palautetta tai kysymyksiä sähköpostiosoitteeseen avoimellaotteella@helsinki.fi

 

[Tunnusmusiikkia]