Äänitteen kesto: 00:32:51
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
[äänite alkaa]
Puhuja 1 [00:00:09]: Näihin kontrastoidaan nämä normot, joiden ajatellaan pääsevän käsiksi kaikkeen siihen, mihin hikky ei pääse käsiksi. Se on tavallaan sellainen kärsimysidentiteetti. Ulkopuolisuuteen ja kärsimykseen, vieraantumiseen perustuva identiteetti.
Haastattelija 1 [00:00:30]: Nuorten syrjäytyminen on ollut vakiintuneita yhteiskunnallisia puheenaiheita jo pitkään. Hikyt ovat sosiaalisesti vetäytyneiden ja syrjäytyneiden nuorten äärimuoto, sillä he välttelevät kotoa poistumista viimeiseen saakka ja ovat yhteyksissä ulkomaailmaan pääsääntöisesti vain internetin välityksellä. Mutta keitä hikyt ovat ja mikä saa heidät vetäytymään yhteiskunnasta? Minä olen Aleksi Peura ja kanssani keskustelemassa sosiaalisesti vetäytyneistä nuorista on tohtori Artti Kellokumpu. Tervetuloa.
Puhuja 1 [00:01:00]: Kiitos, mukavaa olla täällä.
Haastattelija 1 [00:01:02]: Artti, sun väitöskirja on... Siis käytät jo tuossa johdantobrieffissäkin termiä hikyt. Sun väitöskirjan nimi... Se on ihan siinä väitöskirjan nimessä tosiaan tämä sana hikyt - sosiaalisesti vetäytyneet nuoret yksinäisyyden, työttömyyden ja maskuliinisuuden ristipaineessa. Mä veikkaan, että tämä hikky-termi ei ole monille tuttu. Se on siis puhekielinen versio sanasta hikikomero, joka on puolestaan sanaleikki sanasta [hikikomor? 00:01:26], joka on japania. Mitä tämä [hikikomor? 00:01:28] tarkoittaa ja mikä tämä sanan tausta on?
Puhuja 1 [00:01:31]: [Hikikomori? 00:01:33] tarkoittaa siis sosiaalista vetäytymistä. Se on sana, jolla yleensä viitataan joukkoon nuoria, tai nykyäänkin myös vanhempia, jotka ovat työn ja koulutuksen ulkopuolella ja sitten myös sosiaalisen elämän ja ihmissuhteiden ulkopuolella. Eli se syy, minkä takia tämä sana on japaninkielinen on se, että tämä sosiaalinen vetäytyminen ilmiönä on nimetty alun perin Japanissa. Se ei ole japanilainen ilmiö, mutta syystä tai toisesta se on nimetty ja tutkittu eniten ja alun perin Japanissa.
Haastattelija 1 [00:02:06]: Miten laajasta ilmiöistä yleensä puhutaan ihan kansainvälisellä mittapuulla, tai Suomessa? Onko tämä muutamien tusinoiden ihmisten, vai onko tässä miljoonia ihmisiä, jotka voitaisiin luokitella hikyiksi?
Puhuja 1 [00:02:19]: Japanissa tehtyjen kyselyjen mukaan tämä käsittää yleensä noin 1-2 prosenttia, siltä väliltä, ihmisiä. Siis kussakin ikäluokassa - sekä nuoremmissa, että vanhemmissa. Suomessa ei oikein ole tehty tällaista tutkimusta, mutta erään eurooppalaisen, tai eurooppalaisia maita tarkastelleen tutkimuksen mukaan, jossa tarkasteltiin tällaista käsitettä kuin vakava tai intensiivinen sosiaalinen eristäytyminen, niin Suomessa se luku oli 0,6 prosenttia. Eli en yllättyisi, jos se olisi pienempi kuin Japanissa. Tiedetään, että Euroopassa tämä sosiaalinen eristäytyminen, yksinäisyys ja tämmöinen, niin ne tuppaavat olemaan muihin maihin verrattuna pienempien... Heidän osuutensa on pienempi Pohjoismaissa, mukaan lukien Suomessa.
Haastattelija 1 [00:03:06]: 1-2 prosenttia kaikista japanilaisista kuulostaa aika isolta määrältä ihmisiä.
Puhuja 1 [00:03:11]: Joo, se kuulostaa kyllä aika isolta määrältä. Olen siinä samaa mieltä.
Haastattelija 1 [00:03:15]: Hyvä, jos ei Suomessa ehkä ihan niin iso luku olisi. Mä käytin tuossa alkujuonnossa kanssa termiä syrjäytynyt. Onko sun mielestä hikkyjen kutsuminen syrjäytyneeksi osuvaa, tai hyvä vai huono termi?
Puhuja 1 [00:03:29]: Se vähän riippuu, koska syrjäytyminen sanana on vähän menettänyt merkitystään. Suomessahan ovat monet nuorisotutkijat ja syrjäytymisen tutkijat, kriittiset sellaiset sanoneet vähän samaa, että siitä on tullut tällainen hallinnollinen termi ja julkisen keskustelun termi, joka tuppaa leviämään vähän kaikkialle. Se ei oikein enää poimi mitään sellaista tiettyä maailmasta, että voitaisiin sanoa, että tämä on syrjäytymistä, tai tuo on syrjäytymistä. Mutta jos nyt halutaan... Ja lisäksi jos kysytään nuorelta itseltään, myös niiltä työn ja koulutuksen ulkopuolella olevilta nuorilta itseltään, niin heidän käsityksensä syrjäytymisestä liittyy yleensä siihen, että ei ole kavereita, ei ole sosiaalisessa elämässä mukana. Eikä sitten pääasiassa siihen, että ei olisi töitä tai muuta vastaavaa, mikä on se hallinnollisempi määritelmä, tai käyttötapa tälle termille. Mutta sosiaalisessa vetäytymisessä, tai hikikomoriudessa on... Se on siinä mielessä tämän nuorten omankin määritelmän mukaan syrjäytymistä, tai ainakin lähellä sitä, että nämä sosiaalisesti vetäytyneet nuoret... Heillä ei ole oikein sitä sosiaalista elämää, tai ihmissuhteita ehkä sen välittömän perheen, tai tämän välittömän piirin ulkopuolella. Ja kyllä he kokevat myös olevansa monin tavoin yhteiskunnan ja sosiaalisen elämän ulkopuolella, niin siinä mielessä joo.
Haastattelija 1 [00:05:01]: Higyt, hikikomoret tai hikyt on varmasti hyvin monenlainen ryhmittymä. Siellä on varmasti hyvin monenlaisia ihmisiä hyvin monenlaisilla elämäntarinoilla. Jos lähdetään semmoiseen vähän tyypittelyyn ja yleistämiseen, niin keitä ovat ne ehkä kaikkein tavanomaisimmat hikyt. Voidaanko me edes ylipäänsä puhua hikyistä yhtenä ryhmänä? Varmasti tullaan sitä tekemään tässä jaksossa, mutta onko se sun mielestä kuinka reilua.
Puhuja 1 [00:05:26]: Mä tarkastelisin sitä itse jatkumona. Siellä kyllä tällä hikikomero-keskustelufoorumilla, kun ihmiset kertovat omasta elämästään ja siellä nämä foorumin käyttäjät myös tekevät toisilleen sellaisia kyselyitä, missä ne vähän taustoittavat henkilötietoja, että ikää ja muuta tällaista, niin se profiili mikä siellä ehkä muodostuu on äärimmillään sellainen, jos nyt ajatellaan ihan semmoista stereotyyppisintä hikkyä, niin hän on ensinnäkin... Kokee olevansa sosiaalisen elämän ulkopuolella, sosiaalisesti ahdistunut ja kyvytön. Ja saattaa olla myös neuroepätyypillisyyttä, eli siis autismin kirjolla. Hänellä saattaa olla joku kiusaamistausta ja perhetaustakin saattaa olla jollain tavoin vaikea. Sitten hän kokee olevansa epähaluttu, seksuaalisesti kokematon. He myös ajattelevat tätä sosiaalista elämää, tai tätä ulkopuolisuutta ihmissuhteiden... Romanttisten ja seksuaalisten ihmissuhteiden kautta. Ja sitten kolmanneksi hän on työkyvytön, tai muuten työtön, työelämän ja opiskelun ulkopuolella. Saattaa olla jonkun verran opintoja taustalla, mutta koulupudokkuuskaan ei ole mitenkään tavatonta. Ehkä sitten neljäntenä voisi sanoa, että hänellä on luultavasti myös elämänhallintaongelmia, jonkinlaisia vaikeuksia ylläpitää sellaista tiettyä hygieniatasoa, tai muutenkaan tämmöisiä terveellisiä elintapoja. Ja saattaa kärsiä mielenterveysongelmista, tai usein kärsii mielenterveysongelmista. Tämä on se profiili. Suurin osa käyttäjistä on tosiaan vielä lisäksi nuoria miehiä, eli 20:n tiimoilla. Ehkä vähän nuorempia, tai vähän vanhempia.
Haastattelija 1 [00:07:10]: Stereotypia hikyistä tietokoneella istuvina nuorina miehinä, jotka eivät juuri sosialisoi sen tietokoneen oleskelun ulkopuolella, niin siinä on vähän semmoista rajapintaa tämmöisen stereotyyppisen nörtin mielikuvan kanssa myös. Miten tämä rajapinta... Missä tavallaan, jos tuntee tällaisen heittomerkeissä stereotyyppisen nörtin, joka viettää paljon tunteja päivässä tietokoneella pelaamalla ja juttelemalla ehkä foorumeilla ihmisten kanssa, ja sitten sen hikyn välillä, niin missä tavallaan läheisen pitäisi alkaa olla ehkä huolissaan, että mennäänkö enemmän sinne hikyn puolelle jo?
Puhuja 1 [00:07:49]: Mä en nyt tiedä kannattaako läheisten olla huolissaan, jos ei se ihminen itse ole huolissaan. Mutta sanotaanko näin, että se mikä erottaa tämmöisen... No siis, aika monilla hikyillä, tai niillä Hikikomeron käyttäjillä on tämmöisiä lainausmerkeissä nörttikiinnostuksen kohteita. Eli siis monet pelaavat, katsovat sarjoja, lukevat mangaa, katsovat animea ja niin edelleen. Siinä on tämmöistä päällekkäisyyttä. Ja totta kai se stereotyyppinen kuva on osittain myös päällekkäinen tämän nörtin kanssa. Mutta siinä mä ehkä lähtisin tekemään sitä eroa, että missä määrin kokee olevansa yksinäinen ja missä määrin kokee, että tämä ulkopuolisuus kaikesta yhteiskunnasta ja sosiaalisesta elämästä on itselle ongelma.
Haastattelija 1 [00:08:35]: Hyvä vastaus. Entä miten nämä hikyt itse tekevät sitä pesäeroa itsensä ja tällaisten yhteiskunnan keskivertokansalaisten, tai niin kuin he käyttävät termiä normojen välillä? Minkälaista erotusta he tekevät itse?
Puhuja 1 [00:08:50]: No, he nimenomaan juuri määrittelevät sen hikkyyden... Siis, siellä käydään siellä keskustelufoorumilla paljon... Koska he kutsuvat itseään tämmöisellä hikky-termillä. Nimittävät itseään hikyiksi. Se on tämmöinen heidän kollektiivinen identiteettinsä ja sen rajoja valvotaan siellä keskustelufoorumilla. Ja sen määrittelystä kiistellään. Ja kaikki eivät tavallaan hyväksy sitä, että sinne kuka tahansa tulee omaamaan sen termin omakseen. Se rajanveto perustuu yleensä siihen, että he määrittelevät sen oman identiteettinsä erilaisten vajeiden kautta. Nimenomaan just tämä sosiaalinen ulkopuolisuus, kyvyttömyys, epähaluttavuus, seksuaalinen kokemattomuus ja sitten nämä työttömyyden ja yhteiskunnallisen ulkopuolisuuden teemat. Näihin sitten kontrastoidaan nämä normot, joiden ajatellaan pääsevän käsiksi kaikkeen siihen, mihin hikky ei pääse käsiksi. Eli se on tavallaan sellainen kärsimysidentiteetti. Ulkopuolisuuteen, kärsimykseen ja vieraantumiseen perustuva identiteetti.
Haastattelija 1 [00:10:08]: Sä oot viitannutkin jo aiemmissa puheenvuoroissa tuohon Hikikomeroon, joka on siis Ylilaudalla sijaitseva keskustelukanava. Ylilaudalla on maine semmoisena suomenkielisen internetin jonkinlaisena likasammiona. Oikeusministeriön teettämässä raportissa mainittiin, että 96 prosenttia suomenkielisestä vihapuheesta internetissä tapahtuu nimenomaan Ylilaudalla, eli se maine ei ole ihan tuulesta temmattu. Mutta sitten samaan aikaan tämä hikikomerokeskustelu vaikuttaa... No, ei se nyt ehkä välttämättä sellaista kovin empaattista ole, mutta jopa ehkä sympaattista. Jossain määrin ehkä myös empatiaan kallellaan olevaa. Se tavallaan ristiriita siinä mikä maine Ylilaudalla onm ja minkälaista se keskustelu siinä Hikikomerossa on, niin siinä on jonkinlainen tavallaan eroavaisuus. Mitä mä en tässä asetelmassa itse hahmota?
Puhuja 1 [00:11:03]: No siis, mä oon samaa mieltä siitä, että Ylilaudan maine on vähän toisenlainen, kuin mitä se paikka yleisesti ottaen on. Kyllä siellä on tietenkin myös sitä vihapuhetta, mihin se yleensä liitetään, tai mitä nyt tahansa voidaankin luokitella vihapuheeksi, mutta sitten se on hyvin monipuolinen keskustelufoorumi kuitenkin. Siellä on paljon erilaisia alalautoja. Mä nyt olen tarkastellut lähinnä sitä Hikikomeroa. Hikikomerossakin suurin osa keskustelusta ei ole mitenkään luokiteltavissa oikein millään määritelmällä vihapuheeksi. Se on paljon monimuotoisempi ja moniulotteisempi paikka, kuin mitä media antaisi olettaa. Mä lisäisin tähän vielä ehkä, että on yleensä kaksi ennakkoluuloa näistä kuvalaudoista yleensä ja Ylilaudasta, joiden ajatellaan jollain tavoin sotkevan sitä tekstianalyysiä ja niin edelleen. Mun mielestä ne on molemmat vähän ongelmallisia ja nekin tulee vähän sieltä mediasta. Ensimmäinen on se, että siellä vaan ihmiset trollaa. Okei, totta kai siellä on niitä trollaajia myös. Ja aina jos tekee tutkimusta, niin sitten on aina se virheen riski, että on tulkinnut jotain viestiä väärin. Vaikka se on oikeasti tarkoitettu trolliksi, niin sen ottaakin vakavammin. Mutta joka tapauksessa, ei se kun sä luet siellä niitä keskusteluja, niin ei se loppujen lopuksi vaikuta siltä, että siellä olis enempää trollausta, kuin missään muuallakaan internetissä. Ja sitten toinen ennakkoluulo on se, että siellä ihmiset sanoo mitä tahansa. Että koska se on anonyymi paikka ja siellä on semmonen poliittisesti epäkorrekti keskustelukulttuuri, niin sitten siihen liitetään semmonen, että siellä ihmiset sanovat mitä he oikeasti ajattelevat. Mutta sitten kuitenkin kyllä Ylilautaakin moderoidaan ja siellä on oma keskustelukulttuurinsa, myös siellä Hikikomerossa. Jos sä esimerkiksi menet moralisoimaan sinne ihmisiä, näitä hikkyjä, hikyiksi identifioituvia käyttäjiä, niin heiltä tulee aika nopeasti vastaus. Semmoinen kielteinen reaktio siihen. Eli he itsekin valvovat tavallaan sitä, että miten täällä saadaan puhua. Eli kyllä siellä on oma keskustelukulttuurinsa ja omat sääntönsä.
Haastattelija 1 [00:13:19]: Sielläkin on selkeät, omat vahvat sosiaaliset norminsa, miten saa ja miten ei saa käyttäytyä.
Puhuja 1 [00:13:27]: Joo, nimenomaan.
Haastattelija 1 [00:13:29]: Kiinnostavaa. Jälleen käytän tätä hikky-termiä tämmöisenä yleisterminä viittaamalla näihin ihmisiin, jotka identifioituvat hikyiksi tuolla Hikikomerossa keskustellessaan. Ihaillaanko siellä Hikikomerossa tätä hikkyilyä, vai nähdäänkö se enemmän negatiivisena? Kehottavatko hikyt toisiaan ja pyrkivätkö he itse tavallaan syvemmälle sinne hikkiyteen, jos nyt huonosti taipuu sanaan, mutta syvemmälle sinne? Vai tavallaan kohti sitä keskivertokansalaista - sitä normaa?
Puhuja 1 [00:13:58]: Joo. Tämä onkin tosi vaikea kysymys siinä mielessä, että molemmat ovat mun mielestä läsnä siellä. Jos sinne tulee ulkoa päin, niin se helposti näyttäytyy sellaisena itsesäälissä, kärsimyksessä ja katkeruudessa vellomisena, että nämä ihmiset eivät haluakaan tästä omasta tilanteestaan eroon ja niin edelleen. Vaikka he toisaalta sitten myös kadehtivat ja kokevat välillä alemmuuttakin suhteessa näihin normoihin, jotka elävät semmoista niin sanottua tavallista elämää. Mutta sitten toisaalta se, mikä näyttäytyy sellaisena itsesäälinä tai kärsimyksessä vellomisena, niin siinä on myös sellainen kapinallinen ulottuvuus. Eli jos sitä lähtee vähän enemmän tulkitsemaan, niin sitten sen voi nähdä sellaisena keskisormen näyttämisenä yhteiskunnalle. Eli siinä kieltäydytään omaksumasta sellaista optimistista asennetta, joka nimenomaan merkkaisi sellaista yhteiskuntaan sulautumisen ja integroitumisen halua. Ja jos nyt kuvitellaan vaikka konkreettisesti sosiaalityöntekijää, niin sosiaalityöntekijän painejaisasiakas on nimenomaan tämmöinen työtön tai muuten huono-osaisessa asemassa oleva ihminen, joka ei tunnukaan siltä, että hän haluaisi olla osa yhteiskuntaa,. Ei usko omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa ja niin edelleen. Sillä kärsimyksellä on tuollainen naamioitu poliittinen ja kapinallinen ulottuvuus, että siinä nimenomaan hylätään ajatus siitä, että asioille voi tehdä jotain. Siinä yhteiskuntaa ei hyväksytä sellaisenaan, vaikka yhteiskuntaan halutaan osallistua ja sen sisällä olevia ihmisiä kadehditaan. Niihin asioihin, joihin nämä normot pääsevät käsiksi, niin niihin halutaan myös päästä itse, eli halutaan niitä ihmissuhteita ja niin edelleen. Mutta sitten toisaalta se oma paikka siellä yhteiskunnassa... Ensinnäkään yhteiskunnan ei nähdä palv... He eivät näe yhteiskunnan palvelevan heitä ja he hylkäävät ne yhteiskunnan vallitsevat olosuhteet, joiden puitteissa nämä asiat pitäisi hankkia. Siinä on vähän tämmöinen ambivalentti suhtautuminen siihen, että halutaanko siihen yhteiskuntaan mukaan, vai ei. Sitten siellä on se ryhmä, joka ottaa ehkä tämmöisen kuntoutuvamman, tämmöisen ehkä perinteisen yksilön vastuullisen idean siitä, että nyt minä otan tässä vastuun elämästäni ja tartun näihin kuntoutumisvaihtoehtoihin, mitä yhteiskunta meille tarjoaa ja niin edelleen. Okei, heihin suhtaudutaan välillä aika kielteisesti, koska he eivät ole mukana tässä samassa jengissä, kuin nämä suurin osa muista ihmisistä. Mutta sitten siellä on myös semmoinen ehkä kolmas ryhmä, mikä on mun mielestä se mielenkiintoisin siinä, että he ovat luopuneet siitä normojen elämän fantasiasta, tai siitä heidän kaadehdimisestaan. He ovat tavallaan pystyneet irtautumaan siitä. Mutta kuitenkin sillä tavalla, että he eivät myöskään halua olla osa yhteiskuntaa ja niitä yhteiskunnan rakenteita. Siinä on tämmöinen ehkä erakkomainen asenne. Se on ehkä se... Itse asiassa monet niistä käyttäjistäkin kuvailevat, että he ovat vasta silloin, kun he ovat pystyneet luopumaan tästä katkeruudesta, kateudesta ja tämmöisestä, niin he ovat saavuttaneet jonkunnäköisen sisäisen rauhan ja pystyneet kohdistamaan huomionsa johonkin muualle.
Haastattelija 1 [00:17:22]: Hyvin kiinnostavaa tuo tuollainen erakkomaisuus. Jonkinlainen nykyajan munkkius melkein tulee mieleen.
Puhuja 1 [00:17:31]: Joo.
Haastattelija 1 [00:17:32]: Munkeista puheen ollen, sun väitöskirjaa lukiessa huomasin, että monille hikyiksi itsensä identifioiville tämä inseliys, eli ei-tarkoituksellinen selibaatti on ilmeisen kipeä kohta. Siitä ilmeisen paljon keskustelua ja siinä on jonkinlaista selkeästi semmoista maskuliinisuuden painetta. Kertoisitko vähän näistä inselihikyistä sitten tavallaan, että miten he näkevät tämän. Ja minkälainen se maskuliinisuuden paine on, mikä heihin tulee?
Puhuja 1 [00:18:02]: No, aluksi mä haluan tehdä tavallaan pesäeroa siinä, että hikikomorius ja tämä inseliys, tai vastentahtoinen selibaatti, niin ne eivät ole sama asia, vaikka niiden välillä on päällekkäisyyttä. Eli siellä on osa ryhmästä, joka identifioituu enemmän tähän insel-maailmankuvaan, vaikkeivät he nyt käytäkään ihan näitä samoja termejä. Mutta kuitenkin, se maailmankuva on hyvin, hyvin, hyvin samanlainen. Okei, tämä ero on tärkeä tehdä, että vaikka siellä on päällekkäisyyttä, niin kuitenkin paljon eroavaisuuksia myös. Ja sitten nämä insel-teemat, tai tämä maailmankuva herättää myös paljon kiistelyä siellä keskustelufoorumissa. Koska hikkyydessä sinänsä, niinkun siinä insel-ideologiassa myös, niin se oma identiteetti määrittyy ulkopuolisuutena suhteessa parisuhteisiin ja seksuaalisiin suhteisiin. Osa hikyistä liittää tämän hikkyytensä vahvasti seksuaaliseen kokemattomuuteen ja siihen, ettei ole mitään mahdollisuuksia löytää parisuhdetta, tai saada minkäänlaista huomiota naisilta. Tämä on semmoinen teema, joka liittyy vahvasti tähän maskuliinisuuden paineeseen. Eli meidän sukupuoliroolit ovat sellaisia, että miehuus ja maskuliinisuus määrittyvät sillä tavalla, että sulla on jollain tavoin pääsy tänne pariutumismarkkinoille. Pääsy naisiin ja seksiin käsiksi. Ja tietenkin negaationa jos ajattelee, niin se seksuaalinen kokemattomuus on nimenomaan epäonnistumista miehuudessa. Eli tämä on se keskeinen teema siellä.
Haastattelija 1 [00:19:42]: Valtaosa hikyistä ilmeisesti on miehiä. Tai sitähän on vaikea sanoa ainakin Ylilaudan tapauksessa, koska se on anonyymi keskustelufoorumi. Mutta miks miehet just? Liittyykö se tähän selibaattiin, tai tällaiseen epäonnistuneeseen miehyyden kokemukseen, että valtaosa, tai iso osa hikyistä oletettavasti ainakin olisivat nimenomaan miehiä?
Puhuja 1 [00:20:05]: Oikeastaan siitä on aika vähän tehty tutkimusta, että minkä takia sosiaalisesti vetäytyneistä nuorista suurin osa vaikuttaa olevan miehiä. Se on edelleenkin vähän kansainvälisessä tutkimuksessa kyseenalaista, että miten tämä sukupuolijako menee. Mutta näyttää siltä, että suurin osa sosiaalisesti vetäytyneistä nuorista on miehiä, tai ainakin se sosiaalinen vetäytyminen on voimakkaampaa miehillä. Se, että mistä tämä johtuu, on sitten vähän toinen kysymys. On arveltu sitä, että miehillä on ehkä... Heillä ei ole niin läheiset sosiaaliset suhteet, kuin naisilla. Heihin kohdistuu ehkä enemmän tämmöisiä suoriutumis- ja elättäjyyspaineita, kuin naisiin. Eli nämä paineet menestyä työmarkkinoilla ja niin edelleen aiheuttavat suurempia paineita miehille, kuin naisille. Ja jos siinä epäonnistuu, niin sitten mennään kotiin häpeämään. Tässä on tällaisia kysymyksiä. Itse liitän tämän myös siihen, että jos vertaa miehiä ja naisia, ja nyt erityisesti nuoria miehiä ja naisia, niin miehillä on suurempi riski päätyä myös sinne vastentahtoisesti sinkuksi. Tässä on taustalla kaikenlaisia rakenteellisia ja muita tekijöitä, mutta nuorilla miehillä on suurempi tällainen riski. Se on sitten osatekijä myös tässä.
Haastattelija 1 [00:21:37]: Sun väitöskirjassa mainitaan ja myös tässä keskustelussa, että monella on mielenterveysdiagnooseja taustalla ja mahdollisesti neuroepätyypillisyyttä myös. Etenkin nämä mielenterveysdiagnoosit on mielestäni kauhean kiinnostava kysymys siinä mielessä, että onko ne tavallaan syy vai seuraus sille sosiaaliselle vetäytymiselle. Koska jos sä olet sosiaalisesti vetäytynyt ja vain omissa oloissasi 24/7, niin siinä on luultavasti suurempi riski saada jonkinlainen mielenterveysdiagnoosi, tai mielenterveyshäiriö. Mutta toisaalta myös sä saatat vetäytyä sosiaalisesti, koska sulla on joku mielenterveyshäiriö. Mikä sun näkökulma on tähän? Onko ne mielenterveyshäiriöt ja -diagnoosit enemmän syy, vai seuraus?
Puhuja 1 [00:22:19]: Varsinaisesti mä en voi nyt omalla aineistollani, koska se on tällainen laadullinen tekstiaineisto, niin en voi varsinaisesti vastata tällaisiin kausaalisuuteen liittyviin kysymyksiin. Mutta jos nyt katsoo aiempaa tutkimusta ja yrittää arvioida sen perusteella mistä on kyse, niin voi hyvinkin olla, että nämä vastavuoroisesti vaikuttavat toisiinsa. Eli se on ehkä enemmänkin sellainen kehä. Ja osittainhan se on tavallaan tautologistakin määritellä, tai ajatella, erotella nämä asiat toisistaan. Jos olet vaikka sosiaalisesti ahdistunut, niin sitten se sosiaalinen vetäytyminen on osa sitä. Sitten on vähän tautologista kysyä, että aiheuttaako se sosiaalinen ahdistautuminen vetäytymistä. Ne on osittain sama ilmiö. Mutta se, miten mä itse lähestyn näitä mielenterveysteemoja, joista siis puhutaan paljon sillä Hikikomero-keskustelufoorumilla, niin ensinnäkin masennus ja ahdistus ovat ne tyypillisimmät mielenterveysdiagnoosit ja psyykkiset oireet, joista he puhuvat, niin näitä molempia voi lähestyä sitten myös yhteiskunnalliselta kannalta. Esimerkiksi just sitä ahdistuneisuusoiretta, niin siellä on ensinnäkin taustalla... Osalla voi olla taustalla just näitä kiusauskokemuksia ja tämmöisiä. Mutta sitten ehkä laajemmin, tai abstraktimmin jos ajattelee, niin siinä on kyse tämmöisestä voimattomuudesta kumpuavasta kokemuksesta, jossa maailmalla ei tunnu olevan oikein mitään selkeää rakennetta. Eli kun he menevät ulos sieltä huoneestaan, asioivat ja ovat tekemisissä muiden ihmisten kanssa, niin se ei tunnu sellaiselta luottamukselliselta se suhde ulkomaailmaan, vaan kaikkialla tuntuu olevan vaaroja taustalla. Eli maailmasta tulee tällainen uhkaava kokonaisuus ja arvoituksellinen kokonaisuus. Se on sellainen voimattomuuden kokemus, jota sitten paetaan sinne oman, yksityisen tilan suojiin. Mutta sitten toisaalta mielenterveyspuhetta voi lähestyä myös sellaisena omanlaisenaan diskurssina tai kielenä, millä omista ongelmista puhutaan. Silloin muut tutkijat ovat puhuneet esimerkiksi psykokulttuurista, eli siis tämmöisestä kulttuurisesta ilmiöstä, missä tällainen psykiatrinen sanasto tulee meille arkikieleen käyttöön. Me aletaan puhumaan meidän omasta elämästä, meidän omasta minuudesta ja kaikista ongelmista ja vastoinkäymisistä mitä me koetaan, niin tällaisella psykiatrisella kielellä. Silloin, mitä tässä tapahtuu on se, että kaikista vastoinkäymisistä ja ongelmista mitä sä koet, niin niistä tulee tämmöisiä sosiaalisista ja yhteiskunnallisista konteksteista irrallisia oireita, jotka sitten kumpuavat jostain diagnoosista tai sairaudesta, joka näennäisesti selittää ne. Tässä on kaksi eri tapaa lähestyä näitä. Voidaan tarkastella psyykkisiä oireita ja asettaa ne yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen kontekstiin, ja sitten tarkastella sitä mielenterveyspuhetta semmoisena kielenä, jolla niistä ongelmista puhutaan.
Haastattelija 1 [00:25:27]: Ylilauta on aika anonyymi keskustelualusta. Varmaan tämän takia osaltaan myös sä et ole voinut ottaa yhteyttä näihin henkilöihin tai kirjoittajiin, jotka esiintyvät sun aineistossa. Käyttäjätileihin ehkä olisi parempi termi. Et ole voinut tavallaan sopia heidän kanssaan, tai sanoa heille että okei, nyt mä teen tämmöistä tutkimusta ja sun tekstit ovat luultavasti siellä mukana. Mutta sitten kuitenkin ne Hikikomeroon kirjoitetut asiat voivat olla erittäinkin henkilökohtaisia. Just jotain mielenterveyskokemuksia, koulukiusatuksi tulemisia, tai mitä ikinä. Todella henkilökohtaisia asioita, vaikka ne tulisivatkin tämmöisen anonyymiyden filtterin läpi. Miten paljon sä oot pohtinut tämmöisiä tavallaan tutkimuseettisiä kysymyksiä, että kuinka eettistä on tutkia näitä tekstejä ja tuoda niitä sun väitöskirjan kautta myös julkisuuteen?
Puhuja 1 [00:26:15]: Totta kai olen pohtinut näitä eettisiä kysymyksiä. Ensinnäkin tästä suostumuksesta, niin se, että kun tutkii tämmöisiä nettiaineistoja, siis keskustelufoorumeita ja niin edelleen, niin sä et voi oikeastaan... Vaikka sä yrittäisit, niin sä et oikeastaan koskaan pysty täysin hankkimaan suostumusta niiltä ihmisiltä, joita sä tutkit. Tämä on aiheuttanut semmoisen, mitä on kutsuttu vaikka suostumuskuiluksi tämmöisessä nettitutkimuksessa. Se on vaan erottamaton osa online-vuorovaikutuksen tutkimusta, että siitä ei pääse eroon. Siinä osittain juuri tämän takia pitää myös miettiä sitä, että okei, netissäkin on tiloja, jotka on enemmän tai vähemmän julkisia, tai sitten enemmän tai vähemmän yksityisiä. Voidaan ehkä tehdä rajanvetoa sen perusteella, että kuinka julkinen se alusta on, millä sä keskustelet. Jos se on hyvin julkinen se keskustelualusta, niin silloin voidaan olettaa ihan järkevästi, että ne ihmiset, jotka siellä keskustelevat tietävät, että heidän viestinsä ovat julkisia, kaikkien luettavissa ja niin edelleen. Hikikomero on siinä mielessä tutkimuseettisesti ideaali paikka, että ensinnäkin jokainen on anonyymi. Heillä ei ole edeskäyttäjänimiä. Toiseksi se on täysin julkinen. Kaikki ihmiset voivat käydä katsomassa ja lukemassa niitä keskusteluja. Kyse ei ole siitä, että jos joku tutkii tätä paikkaa, että hän nostaisi jonkun yksityisen salaseuran esiin ja rikkoisi tällä tavoin heidän yksityisyyden rauhaansa. Kyseessä on paikka, joka on näkyvä osa Ylilautaa, joka on Suomen suosituimpia keskustelufoorumeita. Itse asiassa aika monet, joille mä kerroin tästä tutkimuksesta, tiesivät jo valmiiksi tämän Hikikomero-keskustelufoorumin. Tämä on hyvin tiedossa oleva asia, tämä paikka. Mutta sitten kun mennään näihin itse aiheisiin, niin se on ehkä sitten vähän kinkkisempi eettinen kysymys tutkimukselliselta kannalta. Juuri sen takia, että koska siellä on näitä, että ihmiset puhuvat niinkin henkilökohtaisista ja arvoista aiheista, kuin itsemurhasta ja tämmöisestä. Siinä tutkijan pitää miettiä, että miten niistä asioista puhutaan. Siinä pitää nimenomaan ryhtyä pohtimaan näitä asioita, että kun kyseessä on haavoittuvassa asemassa oleva ryhmä, niin miten sä kuvaat nämä ihmiset siinä omassa tutkimuksessasi. Ja se, että miten mä olen henkilökohtaisesti lähestynyt tätä aihetta on se, että mä yritän ottaa sellaisen... Vaikka mä en nyt tietenkään aina pysty kritiikittömästi suhtautumaan heidän viesteihinsä ja niin edelleen, niin mä yritän ottaa sellaisen ymmärtäväisen näkökulman ja sellaisen heidän intresseihinsä vetoavan näkökulman, millä mä olen lähestynyt tätä analyysiä. Se on se juttu. Ja sitten ehkä vielä lopuksi voisi mainita sen, että... Tämä ei liity pelkästään Hikikomeron tai hikkyyden tutkimukseen, vaan huono-osaisuuden tutkimukseen yleensä. Eli aina, kun tutkija itse hyödyntää tämmöisiä aineistoja, niin hän myös ajaa omia intressejään sikäli, että hän luo omaa tutkijanuraansa sillä, että hän tutkii näitä huono-osaisi ihmisiä. Siinä on vaarana muodostua tutkijalle tämmöinen vähän niin kuin perverssi insentiivi, että hyödynnetään muiden ihmisten kärsimystä oman uran edistämiseksi. Myös sen kannalta pitää miettiä sitä, että onko tutkijan omat intressit yhteensovitettavissa tutkittavien omien intressien kanssa. Se on myös se näkökulma, jonka olen yrittänyt omaksua.
Haastattelija 1 [00:29:55]: Mä tykkään lopettaa nämä jaksot yleensä vähän semmoiseen eteenpäin katsovaan kysymykseen. Tässä mun mielestä tätä sosiaalisesti vetäytyviä nuoria, tai hikkyilyä... Tai siihen liittyen on olemassa yksi tosi selkeä eteenpäin katsova kysymys. Se on se, että vaikka se on monille väliaikainen elämänvaihe, että ollaan hikkyjä, tai sosiaalisesti vetäydytään erityisesti muutamaksi kuukaudeksi, muutamaksi vuodeksi ehkä, mutta uskotko että jotkut vetäytyvät pidemmäksikin ajaksi. Vuosikymmeniksi ehkä, tai loppuelämäksi kenties. Ja millainen on se tavallaan hikkyilyn endgame yksilölle ja yhteiskunnalle? Mihin se päättyy?
Puhuja 1 [00:30:34]: Tämä onkin mielenkiintoinen kysymys. Kansainvälisen tutkimuksen perusteella, vaikka sen japanilaisen tutkimuksen perusteella me tiedetään, että osalla tämä sosiaalinen vetäytyminen on ihan tämmöistä elinikäistä, eli monta kymmentä vuotta ollaan oltu samassa tilanteessa. Ja tuntuu siltä, että melko monille, suhteellisen monille myös Hikikomeron käyttäjistä se on ollut hyvin pitkäaikainen tila. On oltu samassa tilanteessa enemmän tai vähemmän viimeiset 10-15 vuotta. Silloin se tulevaisuus ei välttämättä näytä kauhean eriltä. No, voihan tietenkin synkimmillään ajatella, koska siellä mietitään sitä, että mihin tämä hikkyys päättyy... Siis, siellähän on monesti nimenomaan otettu ehkä teemaksi myös tällä keskustelufoorumilla se päätepiste, mikä on siis valitettavasti itsemurha, mikä on todella siis traaginen päätepiste tälle asialle. Mutta kun sitä tulevaisuutta ei näytä itsellä olevan, niin sitten se tulevaisuus kääntyy tuonne sellaisen ns. normaalielämän peilikuvaksi. Se on ehkä se traaginen päätepiste. Mutta sitten... No, vaikea sanoa mikä vaihtoehto sille on, jollei sitten pääsee lopulta siihen ns. normoelämään kiinni. Mutta ehkä tässäkin voi miettiä sitä, kun me aiemmin puhuttiin siitä erakoitumisesta, niin se että sä pystyt löytämään sen oman paikan ja oman... Sanotaanko näin metaforisesti, että oman tien yhteiskunnan ulkopuolella, tai just siinä yhteiskunnan rajapinnalla, niin se on ehkä se kaikista ideaalein tulema.
Haastattelija 1 [00:32:21]: Erinomainen vastaus. Kiitoksia, Artti Kellokumpu.
Puhuja 1 [00:32:21]: Kiitos.
Haastattelija 1 [00:32:30]: Kiitos Helsingin yliopiston kirjaston Avoimella Otteella -podcastin kuuntelemisesta. Löydät lisää jaksoja osoitteesta Helsinki.fi/fi/avoimellaotteella. Voit myös lähettää palautetta ja kysymyksiä sähköpostiosoitteeseen avoimellaotteella@helsinki.fi.
[äänite päättyy]