Äänitteen kesto: 00:40:53
[äänite alkaa]
MUSIIKKI
KAROLINA KOUVOLA [00:00:09]: Ja vähän niin kuin hyvät kauhutarinat useinkin, että ne samaan aikaan myös luovat kiinnostusta sitä ilmiöltä tai henkilöä kohtaan. Se antaa auktoriteettia heille, että okei on varmasti tosi kova tyyppi, kun näin pystyy tekemään. Varmasti hänellä silloin täytyy olla voimia, joita muilla ihmisillä ei ole. Hän osaa niitä hyödyntää ehkäpä omaksikin iloksi.
MUSIIKKI
ALEKSI PEURA [00:00:35]: Perinteinen historiakertomus on, että noitavainojen päättymisen jälkeen taikuus -usko katosi Euroopasta. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä yhä edelleen voimissaan on vaihtoehtoisiksi lääketieteeksi kutsuttavia suuntauksia, joista useat hakevat innoitustaan esimodernin ajan kansanparannuskeinoista. Mutta keitä olivat noitavainojen jälkeisen ajan pohjanmaalaiset kansanparantajat, tietäjät ja noidat, ja millaisia taikoja he tekivät? Minä olen Aleksi Peura, ja kanssani keskustelemassa 1800-luvun loppupuolen kansanparantajista on tohtori Karolina Kouvola, tervetuloa.
KAROLINA KOUVOLA [00:01:13]: Kiitos.
ALEKSI PEURA [00:01:12]: Karolina, aloitetaan sun tuoreen väitöskirjan ihan otsikosta. Mä käytin tuossa alkujuonnossa termiä kansanparantaja, mutta sun väitöskirjan otsikko siis Cunning Folk as Other, niin siellä on keskiössä tämä cunning folk -termi. Mitä se tarkoittaa? Onko se sama asia kuin noita? Ja mitä sitten, sun tutkimuskohteena on Pohjanmaa etenkin? Mä oletan, että englanninkielisistä cunning folk-termiä ei Pohjanmaalla käytetty, niin mitä termiä he on sitten käyttänyt?
KAROLINA KOUVOLA [00:01:42]: Nyt me sukelletaan heti alkuun syvälle termistöön ja käsitteistöön. Aivan mahtavaa. Olen päättynyt käyttämään tätä termiä cunning folk ihan siitä syystä, että kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa niin viitataan henkilöihin, jotka ovat olleet yhteisössään toimineet parantajina, he ovat etsineet kadonneita esineitä, he ovat tunnistaneet varkaita. He ovat päästäneet esimerkiksi eläimiä metsänpeitosta ja toimineet rituaalispesiaalisteina, niin kuin voitaisiin sanoa myös uskontotieteessä. Tällaisia henkilöitä kutsutaan nimellä cunning folk. Siinä on alkusana cunning, joka viittaa tietämiseen. Jos mietitään suomalaisen ja karjalaisen perinteen tietäjää, niin löydetään siitä se sama alkujuuri tietää, tietäjä. Sama on myös ruotsin kielellä ollut kluga folk ja klughet. Mutta jos katsotaan arkistoaineistoa, jota olen käyttänyt väitöskirjani pohjana, joka löytyy tuosta Svenska Literatursällskapetin arkistoista täältä Helsingistä, niin siellä ei löydy yhtäkään kluga folkia. Ja jos löytyykin, niin ne ovat hyvin harvinaisia. Eli itse tämä arkistoaineisto puhuu trollkarleista, trollkvinnoista, trollgubbar, gummor. Eli tosiaan se aineisto puhuu hyvinkin erilaisilla käsitteillä, kuin sitten millä tutkimuskirjallisuus puhuu ja lähestyy näitä henkilöitä. Olen oikeastaan joutunut tekemään tieteelliseen akateemiseen sapluunaan sovittamisen tästä aineistosta sillä, että olen päätynyt käyttämään käyttämään sanaa cunning folk. Mutta toki myöskin sana witch tai noita olisi myöskin hyvinkin voinut kuvata tätä aineistoa. Ja se ylipäätänsä rajanveto noiden ja tieteen välillä, niin se on aika veteen piirretty viiva. Ja nämä kategoriat... joskus on lähestytty siltä näkökulmasta, että noita viittaisi tämmöisen pahantahtoista magiaa harjoittavaan henkilöön tai tahoon. Ja sitten taas tietäjä olisi enemmän parantajatyyppiä, vähän tämmöinen symppiskaveri. Mutta oikeastaan sitten, jos me tarkastellaan paikallisesti ja alueellisesti sitä ruotsinkielisen Pohjanmaan arkistoaineistoa, niin sieltä me löydetään nimenomaan tämmöisiä noitia, ehkä enemmänkin kuin sitten tietäjiä, vaikka heidän nämä tapansa toimia vastaa sitten taas enemmän sitä tietäjän ja cunning folkin tapaa toimia tutkimuskirjallisuuden perusteella.
ALEKSI PEURA [00:04:13]: Tästä sun selityksestäkin jo ehkä vähän vastausta löysin tuohon seuraavaan kysymykseen, mutta tuossa käsitteiden välinen raja ei tunnu ehkä kauhean selkeältä. Ehkä se on enemmän nykypäivän jäsentelyn halua, että puhutaan eri termeillä tietäjästä ja noidista, mutta kuinka selkeä se sitten aikalaisille on ollut, vai onko se enemmän selkeä sitten meille nykypäivänä?
KAROLINA KOUVOLA [00:04:35]: Jos me katsotaan tosiaan tätä mun omaa aineistoa, niin sieltä me havaitaan, meillä on ollut sellainen perinteenkerääjä kuin Walter W. Forsblom, joka keräsi hyvin aktiivisesti perinnettä ruotsinkielisiltä Pohjanmaalta tuossa 1910-luvulla useamman vuoden ajan, ja hän tosiaan itse kirjoitti omiin arkistoaineistoihinsa, muistiinpanoihinsa, että nämä tämmöiset omlaagaret, eli parantajat, magialla parantajat, joita sitten kutsuttiin nimellä omlaagare, niin he ovat olleet hyvin uskonnollisia henkilöitä ja he ovat olleet hyvin uskovaisia. Se on erottanut heitä tämmöisistä heksoreista. Toki se aineisto, mitä minä olen käsitellyt, ei myöskään kovin paljon puhu heksoreista, eli siellä ei löydy kauheasti sanaa heksa, mikä on ollut ehkä tämmöinen yleisruotsin tapa puhua noidista. Ja tavallaan se on perustunut tämä ajatus siihen, että katekismus kieltää noitien toiminnan, kieltää noidilta avun hakemisen, ja sen takia myöskään omlaagaret tai heidän asiakkaansa eivät ole halunneet identifioitua noidiksi. Eli keskustelu ja erottautuminen noidan ja taian, magian avulla parantavan henkilön välillä on ollut käynnissä jo 100 vuotta sitten ruotsinkielisen Pohjanmaan kansanomaisen uskon edustajien parissa. Mutta sitten nämä määritteet ja muut usein tulee noituudessa ja magian tutkimuksessa ulkoapäin kautta aikojen. Se on ehkä vähän semmoinen, missä tutkijana ei millään pääsee eroon, vaikka kuinka perustelisi ja taustoittaisi asioita ja käyttäisi alkuperäisiä termejä, niin tuntuu, että tutkimushistoria on aika vahva siinä määrittelyssä, että miten esimerkiksi noita toimii.
ALEKSI PEURA [00:06:23]: Kiinnostavaa, koska puhutaan 1800-luvun loppupuolesta, niin tavallaan etäisyys, minkä nämä henkilöt haluavat ottaa siihen termiin noita, niin on ihan ymmärrettävää, koska Suomessa tai Suomen alueella noitavainot on tapahtunut kuitenkin siitä heidän hetkestään niin 100-150 vuotta aikaisemmin, että se etäisyys ei ole läheskään niin pitkä kuin ehkä helposti ymmärrettäisiin. Että tavallaan ihan ymmärrettävää, että halutaan erottaa itsensä niistä noidista tämmöiseksi tietäjiksi tai parantajiksi.
KAROLINA KOUVOLA [00:06:49]: Kyllä joo. Ja mä itse asiassa muistelen, mulla löytyi erittäin mielenkiintoinen tämmöinen maininta siitä arkistoaineistossa, missä mainittiin erään pastorin nimi ja sanottiin, että silloin kun hän oli pastorina, niin silloin paloi paljon noitia Pohjanmaalla. Mä hieman... en hirveän tarkkaan mennyt sen tarinan juurille, mutta löysin kyllä matrikkeleista kyseisen pastorin. Kyllä hän on toiminut Pohjanmaalla, mutta ainakaan matrikkelin perusteella hän ei ollut mitenkään erityisen ansioitunut noidan polttaja, että se on... mutta se on hyvin hyvä esimerkki siitä, miten noitavainojen ja noituusoikeudenkäyntien muisto on... ja toki muun muassa sanomalehtiaineistossakin saatettiin nostaa esille ja muistuttaa Pohjanmaan noitavainoista, jotka olivat kuitenkin Suomen mittakaavassa poikkeukselliset Ahvenanmaan vainojen lisäksi. Ehkä jossain määrin on arveltu, että se olisi jäänyt kansanperinteeseen tällainen uskomus. Ja etenkin Pohjanmaallakin se uskomus siihen liittoon paholaisen kanssa. Se nousee siitä mun käyttämästä aineistosta tosi usein esille, että puhutaan, että joku on ollut hyvä parantaja ja se on tehnyt tätä ja tätä, mutta paholainen on ollut hänen kanssaan, on sitten se viimeinen loppukaneetti. Siihen vielä lopuksi muistutetaan, että mistä hän on saanut voimaansa, no tietenkin paholaiselta. Ajatuksen ja mielikuvien tasolla nämä parantajat ovat edelleenkin yhdistyneet paholaiseen ja liittoon paholaisen kanssa. Aikakauden sanomalehdistössäkin Pohjanmaalla kritisoitiinkin sitä, että kansa uskoo tällaisen hölynpölyyn ja kansa antaa paholaiselle ihan liian suuren roolin, kun he uskovat, että paholaisella olisi näin suuri valta, että hän pystyisi vaikuttamaan tähän meidän näkyvään maailmaan. Mikä on ihan sitä samaa argumentointia, mitä me löydetään 1600- ja 1700-luvun alusta. Jossain määrin tuntuu, että siinä ei mielikuvien tasolla ole hirveän paljon muutosta tapahtunut, vaikka varmasti onkin, mutta että jos pintatasolla tarkastellaan.
ALEKSI PEURA [00:08:44]: Suomen alueen ja Ruotsin valtakunnan noitavainoihin kuului kanssa tämä Kyöpelinvuorelle tai Blåkullaan, että noidat lensi Blåkullaan tai Kyöpelinvuorelle bilettämään paholaisen itsensä kanssa. Niin käytetäänkö sitä näiden tietäjien kohdalla, että he olis käynyt Kyöpelinvuorella hakemassa oppia tai?
KAROLINA KOUVOLA [00:09:00]: Ei oikeastaan, mielenkiintoista kyllä, mutta ei. Elikkä tosiaan se oppi tulee... Forsblom kirjoittaa, tämä perinteenkerääjä arkistoinnissaan, että tämä kulki usein suvuissa, tämä taito parantaa tai taito käyttää magiaa hyväkseen tai pahakseen. Mutta sitten jos me katsotaan, niitä mainintoja, juoruja, huhuja näistä noitataitoisista ja tietäjänmaineisista henkilöistä tai tarinoita heistä, niin niissä se oppi tulee joko sieltä saatanalta tai sitten vanhemmalta, tämmöiseltä trollkarlilta, joka on yleensä kirkossa opettanut nämä taidot. Näihin tietäjä ja noitamaineisiin henkilöihin yhdistettiin hyvin usein tällainen normirikkomus. Oli kyse sitten sosiaalisista normeista tai pyhäinrikkomuksesta, eli mennään kirkkoon yöllä, mennään hautausmaalle yöllä, mennään avonaisiin hautoihin, mikä myöskin on ollut hyvin paheksuttua toimintaa, ja siis ihan ympäri Euroopan ja varmaankin ympäri maailman, että se on hyvin klassinen normirikkomus, että näin ei pidä tehdä. Ehkä semmoinen kaikista graavein esimerkki siitä, miten tullaan tietäjäksi, oli tämmöinen hyvin... sekin on tämmöinen muuallakin esiintyvä ohje, jos näin voi sanoa, miten tulla hyväksi tietäjäksi, on se, että pitää surmata yhdeksän syntymätöntä lasta ja syödä heidän sydämensä. Ja siitä sitten saisi tämmöisiä noitavoimia. Eli se on hyvin... minun on vaikka usko, että kukaan olisi todellisuudessa näin toiminut ja sen jälkeen pystynyt yhteisössään houkuttelemaan luokseen asiakkaita, jotka ovat sitten kaivanneet parantamista tai kadonneiden rahojen etsimistä. Että luulen, että se on enemmänkin nimenomaan korostaa sitä, kuinka kauheaa tämä on tavallaan tällainen noita tai tietäjänä toimiminen tai tällaiset henkilöt. Ja niin kuin hyvät kauhutarinat useinkin, ne samaan aikaan luo kiinnostusta sitä ilmiötä tai henkilöä kohtaan. Se antaa auktoriteettia heille, että okei on varmasti tosi kova tyyppi, kun näin pystyy tekemään, ja varmasti hänellä täytyy olla voimia, joita muilla ihmisillä ei ole, ja hän osaa niitä hyödyntää ehkäpä omaksikin iloksi.
ALEKSI PEURA [00:11:07]: Hyvää mainostusta suomeksi sanottuna.
KAROLINA KOUVOLA [00:11:09]: Kyllä, justiinsa näin. Sitä sitten tutkijana näin 100 vuotta myöhemmin voi nauttia, että hyvä kun ovat tarinat kiertäneet.
MUSIIKKI
ALEKSI PEURA [00:11:29]: Vähän tuohon jo viitanutkin, mutta kysyn nyt kuitenkin vielä ihan suoraan, että siis minkälaista taikuutta nämä tietäjät, nämä cunning folkit, ovat tehneet tai minkälaista taikuutta heidän on uskottu tekemään. Siinäkin on kuitenkin pieni ero, että me ehkä nykypäivänä ei voida ottaa niin kantaa siihen, että mitä yliluonnollista on tapahtunut, mutta mitä on uskottu, että he ovat tehneet. Onko se parantamista, onko se vahingoittamista?
KAROLINA KOUVOLA [00:11:51]: Joo. Me tosiaan voidaan puhua siitä, että mitä on kerrottu, että on tapahtunut. Tämä on juuri siinä se rajoitus, että oikeastaan niin kuin uskontotieteessäkään, ja varmastikin koskee muitakin akateemisia aloja, ei oikeastaan päästä ihan siihen kiinni, että mitä aktuaalisesti on tapahtunut. Ellei puhuta jonkinnäköisistä suggestiota tai itsesuggestiota tai placebo-efekteistä. Niin ne on sitten ihan omansa, sellainen kognitiopuolen juttuja. Se, mitä yleisesti on puhuttu, on ollut juuri parantaminen loitsujen avulla, rituaalien avulla, joihin loitsut ovat liittyneet. Usein kuulee sanottavan, että ne ovat olleet tällaisia, mitä on pidetty salassa, että muu yhteisö ei ole voinut tietää niitä. Ruotsinkielisenkin Pohjanmaan kohdalla sitä on vähän kyseenalaistettu, että onko ne nyt olleet niin salassa olevia loitsuja loppupeleissä. Kuitenkin todennäköisesti parannustilanteessa on ollut läsnä parannettava nyt vähintäänkin, yleensä utelijata kyläläisiä on kurkkinut, mutta siitäkin on sitten vähän tämmöisiä tarinoita, että jotkut utelijat pikkupojat on yrittänyt kurkkia tietäjän toimia ja sen takia se tietäjän taika on mennyt pieleen sitten, koska se on todistettu, että mitä hän nyt yrittää tehdä ja siksi se ei toimi. Että jonkun näköistä salailua on varmastikin liittynyt siihen ja ajatusta siitä, että jos joku kuulee vaikka koko loitsulitanian tai loitsurepertuaarin, niin silloin tämä tietäjä menettää voimansa. Ja kukapa nyt haluaisi menettää taikataitoja, kun kerran niitä on sattunut saamaan. Toki meiltä löytyy myöskin lähteitä, tai ainakin yksi tällainen suullinen tiedonanto, jossa on kerrottu, että tämä henkilö, joka kertoi, oli ollut haastateltavana perinteenkerääjälle, niin hän kertoi, että hän oli oppinut näitä taitoja, mutta hän ei olisi halunnut oppia niitä, koska se oli syntiä. Mutta valitettavasti hän oli oppinut tällaista parantamista, ja se on vähän ollut hänellä riippana sitten siinä hänen elämänsä aikana. Mutta toki he ovat myöskin ihan vahingoittaneet. Tai on kerrottu, että on vahingoittaneet, että se on vähän tällainen lainalaisuus yksi niistä, että jos tietää missä tauti on tullut, osaa parantaa sen taudin, niin silloin tietää myöskin miten sen voi aiheuttaa. Tavallaan osaavat ne syntymekanismit siellä. Ja semmoisia ihan syntyloitsuja, kun usein puhutaan suomalaisessa ja karjalaisessa perinteessä tämmöisiä syntyloitsuja, niin sitten tietäjä on siinä parannusrituaalissa kertonut sille taudin aiheuttajalle tai haavan aiheuttajalle, mistä se on kotoisin. Niin sitä kautta on saanut siihen jonkinnäköisen ylivallan. Niin samanlaisia ei löydy ihan ruotsinkielisestä perinteestä. Ruotsinkieliset parannusloitsut ovat hyvinkin aika kristillismuotoisia, ja ruotsalaisiin loitsuihin verrattavissa olevia. Joukossa on myös jonkun verran suomalaisia, suomenkielisiä loitsuja. Sitten on semmoisia mielenkiintoisia, missä on vähän sekoitettu Suomea ja Ruotsia. On vähän niin kuin, kaksikielisiäkin loitsuja löytyy. Ne ovat yksi parannuspuolen toiminta. Mutta tosiaan on voitu vahingoittaa myös, onko se riitti vai käytäntö tai toimi, että on esimerkiksi käytetty kuolleiden yhteydessä olleita luita, kuolleiden yhteydessä olleita vaikka ruumisarkun nauloja, tai pääkalloja esimerkiksi, tai muita luita. Niitä on voitu käyttää esimerkiksi, jos on haluttu noitua mielenterveysongelmia naapurilleen tai jollekulle toiselle, että on laitettu portaiden alle luun kappale. Se on tavallaan myös järkyttänyt sen yhteisön tasapainoa, että joku on rikkonut kuolleiden rauhaa ja sitä kautta aiheuttanut sairauden. Siihen on taas tarvittu tämä spesialisti eli tietäjä tai tällainen trollgubbe, joka on käynyt hakemassa sen luun ja vienyt sen takaisin hautausmaalle ja kaikki on palautunut hyväksi silloin. Mutta he ovat myös tienneet loitsuja ja tapoja esimerkiksi miten aiheuttaa ummetusta vihamiehelle. Se saattaa kuulostaa hieman huvittavalta, että ummetus nyt, mikäs siinä. Mutta tämä loitsu on ollut niin vahva, että se on voinut tappaa, surmata ihmisen, että siitä on leikinlasku ollut kaukana. Tämä henkilö, joka kertoi ummetuksen aiheuttavan rituaalin ja loitsun, niin hän oli tätä perinteenkerääjää velvoittanut, että sitä ei tulisi käyttää mihinkään pahaan, eikä sitä tulisi käyttää mihinkään tällaiseen vihamiehen saattamiseen huonoon kuntoon. Hän suostuu sillä lupauksella kertomaan sen. Toki siinä sitten me törmätään tutkijan etiikkaan. Eli kun mä käytän sitä samaa esimerkkiä aineistona sata vuotta myöhemmin, niin mulla ei ole tavallaan... tein itse sen ratkaisun siinä, käytin sitä tuossa neljännessä artikkelissa väikkärissä... tein siis tosiaan artikkelimuotoisen väikkärin, missä löytyy neljä artikkelia, jotka muodostavat sen itse väikkärin, ja sitten siinä on tämä johdantoluku erilaisena kokoavana kattolukuna. Niin tämä neljäs artikkeli, missä kerron tästä ummetusloitsusta, niin toin siinä esille, että siinä on taustalla tällainen toive tällä kertojalla, että sitä ei käytettäisi, mikä toisaalta kertoo myös siitä, että se on koettu vahvaksi riitiksi ja rituaaliksi. Ja sitä on pyritty sitten hyvällä omatunnolla kertomaan. Mutta toki tutkijan etiikkaan kuuluu se, että täytyy olla itsereflektiota ja miettiä, että onko se onko esimerkiksi minun tarpeen kertoa koko rituaalia, koko loitsua, minkä takia nostan sen siinä artikkelissa esille, mitä tarkoitusta se siinä palvelee. Koen, että silloin myös suhtautua aineistoon, tai siihen esimerkkiin vähän tarkemmalla, huolellisemmalla pohjustuksella ja lähdetyöllä. Se on kuitenkin ollut omana aikanaan tällaista ihan elävää kansanuskoa myöskin. Vaikka aina tosiaan on ollut skeptikkoja ja aina on ollut heitä, jotka eivät ole uskoneet. Ja kerrotaan tämmöisestä [?? 00:17:31] Heik nimisestä parantajasta, joka oli alun perin suutari, mutta sitten hän oli saanut tämmöisiä taitoja parantaa maagisesti ja hän oli lopettanut suutarin toimensa, kun hän oli saanut lopulta niin paljon asiakkaita tähän parannustoimensa takia. Ja kerrotaan, että hänellä oli nimenomaan pääkallo, mistä hän raaputteli parantavia aineita ja parannusosasia. Mutta kuulemma hän itse naureskeli tälle maineelleensa tällaisena maagikkona. Kerrotaan, että hänellä oli oikeasti suuri lääkärikirjasto, lääkärikirjoja käsittävä kirjasto, jonka mukaan hän paransi. Ja sitä kautta, että hän oli tavallaan enemmän kansanparantaja kuin suoranainen tietäjä tai kluga gubbe. Sekin on omanlaisensa tutkimuskysymys, että missä menee kansanparantajan ja maagisen parantajan raja ja onko sitä edes. Ja onko se mielekästä vetää sellaista rajaa. Mutta toki sitten kun puhutaan väitöskirjasta, niin koen, että minun on pakko vetää johonkin se raja, että muuten tuosta tulee vähän turhankin pitkä projekti ja turhan laaja pohja-aineisto sille, mitä minä haluan ja yritän sanoa. Ja tosiaan tuosta sitten kun saattaa kuulijalla ehkä nousta nyt se kysymys, että mistä niitä luita sitten saatiin. Siihenkin löytyi keinot, eli kerrottiin tällaisesta kluga kvinnasta tai trollkvinnasta, joka asusteli osana kyläyhteisöä. Hän oli mäkitupalainen taustaltaansa ja aiemmin toiminut piikana ja sitten... voisiko sanoa eläköityneenä, mutta aktiivisemmat toiminnat jättäneenä, eli sitten mäkitupalaisena. Hänestä kerrottiin, että hänen naapurinsa kyyditsivät häntä hautausmaalle hakemaan näitä tarvekaluja ja sitten kyyditsivät takaisin kotiin, joten hän pyysi erikseen siihen kyytiä. Vöyrissä on ollut semmoinen luukamari, jossa löytyy ihan valokuva SLS-verkkoaineistosta. Siinä seisoi tällainen herrasmies pääkallo kainalossa sen luukamarin vieressä ja se on otsikoitu, että tästä luukamarista troll gubbet hakivat luita itsellensä. Eli se on tosiaan ollut maan pinnalla suojattu, aitaukseksi sitä voisi kutsua, jossa on ollut luita ja ilmeisesti sieltä on käyty vain hakemassa niitä, kun on sitten tarvittu. Jälleen tässä on hyvä muistaa, että puhumme tiiviistä kyläyhteisöstä, jossa kaikki ovat tunteneet toisensa enemmän tai vähemmän, tunteneet toisensa suvut, tienneet, mistä kukin on tullut ja milloin. Se, että on käytetty yhteisön jäsenten luita näissä rituaaleissa, niin se tavallaan tuo siihen sen ulottuvuuden, mikä tavallaan ehkä ainakin itsellä nostaa vähän niskakarvoja pystyyn, että tämähän on oikeastikin ollut, on vakavista asioista kyse ja järkyttävästäkin. Ehdottomasti normirikkomuksesta on ollut kyse. Kyse ei ollut mistään tuntemattomien ihmisten luista, vaan kyse on ollut ihan tuttujen luista, joita on käytetty.
ALEKSI PEURA [00:20:18]: Häpäistään heidän ruumiinsa hyvin konkreettisesti.
KAROLINA KOUVOLA [00:20:20]: Hyvin konkreettisesti kyllä. Sitten jos me vielä muistetaan ruotsinkielisen Pohjanmaankin uskonnollinen maantiede niin sanotusti, mihin on kuulunut hyvin vahvasti evankelisluterilainen kirkko ja sen vaikutus, mutta myöskin herätyskristillinen vaikutus ja niiden mukanaan tuoma ajatus siitä, millaista on elää hyvä elämä, millaista on elää kunnollisena ihmisenä, niin se on aika paljon ristiriidassa tämmöisen teemojen kanssa.
ALEKSI PEURA [00:20:47]: Tuohon itse asiassa jatkokysymys, koska itse tunnen noitavainojen aikakautta kohtuullisesti ainakin, niin noitavainojen aikakaudella 1500, 1600-luvulla, niin tavallaan sellainen puhdasoppisempi kristinusko vaikuttaa hyvin merkittävästi siihen, että noitavainot ylipäänsä tapahtuu. 1800-luvun loppupuolella on toisaalta tieteellinen positivismi, eli uskotaan tieteen edistymiseen ja tiede parantaa maailman, mutta toisaalta etenkin Pohjanmaalla, jota olet tutkinut, on hyvin paljon herätysliikkeiden vaikutusta, jossa tulee valtavirtauskonnollisuutta jäykempää uskon tulkintaa. Voisi kuvitella, että etenkin tämä herätysliikkeiden vaikutus siihen tavallaan jäykempään uskontulkintaan, niin toisi enemmän konfliktia kyläyhteisön sisälle. Just näitä tietäjiä, noitia, mitä termiä milloinkin käytetään, niin heitä kohtaan ja saattaisi syntyä sosiaalista ulossulkemista, että heidät poistetaan siitä yhteisöstä, kyläyhteisöstä. Kävikö tällaista? Oliko nämä tietäjät sitten kyläyhteisöjen keskeisiä jäseniä vai niiden ulkopuolisia vai mikä se tavallaan sen yhteisön ja sen yksilön, tietäjä yksilön välinen suhde oli?
KAROLINA KOUVOLA [00:21:57]: Oikeastaan voisi sanoa, että sekä että. Eli nämä nimekkäimmät henkilöt, joita olen tutkinut, ovat olleet sellaisia, jotka ovat voineet houkutella tai saada asiakkaita ihan kaukaakin, ihan Vaasasta asti, vaikka he on elänyt ja asunut maaseudulla, että heidän mainensa on kiirinyt hyvinkin pitkälle, muun muassa näiden tarinoiden muodossa. Siinä mielessä he ovat olleet aika stabiileja, että he ovat pysyneet tietyssä paikassa, mutta myöskin sitten kerrotaan tämmöisistä vähän mobiileimmista tietäjistä, jotka ovat liikkuneet paikasta toiseen ja yhden luokse on tultu hakemaan apua. Pääsääntöisesti he ovat olleet hyvinkin osa sitä kyläyhteisöä. Tämä esimerkki, josta mainitsin, tämä mäkitupalaisnainen, niin hän on ollut ihan sellainen hahmo, josta löytyi tarinoita ihan sieltä 1890-luvulta, että sitten 1980-luvulta vielä löytyi Vaasa Bladetista hänestä artikkeli, jossa eräs herrasmies, joka oli ollut pikkupoika hänen ollessaan jo vanha nainen, niin muisteli tätä kyseistä henkilöä. Eli he olivat kuitenkin hyvin tunnettuja alueillaan ja osana sitä yhteisöä, mutta se mikä oli mielenkiintoista oli, että tämä kysynen herrasmies, joka tässä Vaasa Bladetissa -82 muisteli tätä tietäjänaista, niin hänen kertomansa oli ristiriidassa se, mitä kirkon kirjoista löytyi. Eli se oli aika mielenkiintoinen havainto siinä mielessä, että jossain määrin... koska tämä kyseinen tietäjänainen, hän oli liikkunut hyvinkin paljon, hän oli käynyt täällä Espoossa asti. Sitten hän oli käännytetty takaisin Pohjanmaalle, ja hänellä oli hyvin vaiherikas elämä. Et miten tavallaan siinä paikallisyhteisössä kuitenkin sitten, vaikka tuossakin mainitsin, että kaikki tunsi toisensa ja tiesi mistä he ovat tulleet, niin se ei ehkä ihan täysin pidä paikkaansa kuitenkaan kaikkien kohdalla. Toki aikakin voi vaikuttaa muistoihin ja muuttaa muistoja. Mutta eräällä tavalla nämä tietäjähahmotkin voi nähdä, että he ovat olleet jossain määrin... Esimerkiksi Laura Stark on esittänyt, että he ovat olleet oman aikansa sosiaaliturvan piirissä. Eli on annettu heille ruokaa, annettu heille apua, myöskin kolikoita, rahaa ja vähän sillä ajatuksella, että he nyt jotenkin pärjäilisivät tässä mukana yhteisön elämässä. Että vaikka ei ole täysin uskottu heidän toimintaansa tai uskottujaan magiaansa, niin on silti vähän tuettu heitä jollain tavalla. Ja tämä mun aineistoni resonoi tätä samaa ajatusta, että sitä ei ole perusteltu kristillisesti, mutta se toki kuuluu tämmöiseen kristilliseen laupeuden työn ajatukseen myöskin, että pyritään tukemaan niitä yhteisön heikommassa asemassa olevia. Se on vaihdellut oikeastaan henkilöstä toiseen. Saattaa olla vain yksi maininta, että tämä kyseinen henkilö on vaikkapa juhannuksen aikaan noitunut naapurin pellolla lehmiä ja se on sitten oikeestaan kaikki siinä. Sen takia tuossa otsikossakin ja väitöskirjassa, miten olen lähtenyt lähestymään tätä aineistoa, niin olen ulottanut sen vähän laajemmin vielä magic users, että tavallaan olen myöskin vähän siinä ehkä omaa selustaani varmistellut, että tavallaan olen ottanut siihen mukaan myös tämmöisiä henkilöitä, jotka välttämättä, suoranaisesti heidän repertuaarinsa ei ole ollut niin monipuolinen, että voisi sanoa, että he ovat nyt ollut tämmöisiä vankan tietäjämaineen omaavia, mutta kuitenkin se kertoo siitä sen yhteisön ja alueen magia uskomuksista. Uskomuskin on aina vähän hankala sana, mutta haluaisin aina tuoda esille myöskin sen, että uskomus ei välttämättä vielä kerro se, että aktuaalisesti kovin moni uskoo tähän asiaan. Mun mielestä kummitustarinat on hirveän hyvä esimerkki siitä, että ihminen, joka ei usko kummituksiin, voi kertoa kummitustarinoita. Niin aivan samalla tavalla ihminen, joka ei usko noitiin tai maagiseen parannukseen tai maagiseen vahingoittamiseen, voi kertoa tarinoita näistä henkilöistä. Ja hän voi kertoa niitä kerääjälle, joka ei kysy meidän nykyisen tieteen intressien pohjalta, niin ei kysy, että okei miten tämä sun laajempi maailmankuva, miten tämä siinä asettuu. Silloin se tavallaan jää minun tehtäväksi uskontohistorioitsijana jotenkin hahmottaa se, että miten voin kontekstualisoida tämän kyseisen henkilön kertomaa siihen yhteisöön ja sen yhteisön historiaan ja mitä siitä tiedetään ja siihen omaan aikakauteensa. Toki olen siinä yhdessä artikkelissa käsitellyt sanomalehtiaineistoa, että miten sanomalehdissä käsiteltiin, kirjoitettiin ja kerrottiin maagisesta parantamisesta, niin siellä oikeastaan nousi myös modernin lääketieteen esimarssin lisäksi nousi kristillinen eetos siitä, että tällaisten noitataitoisten henkilöiden luokse meneminen on epäkristillistä, ja se on tavallaan muistuma meidän esivanhempiemme uskomusten pimeydestä. Taisi olla aika suora käännös, jos en nyt ihan väärin muista. Sieltä nousi keihäänkärkiä selkeästi aikakauden julkisessa keskustelussa, miten lähestyttiin tätä teemaa.
MUSIIKKI
ALEKSI PEURA [00:27:20]: Entäs tuliko modernin lääketieteen ja tietäjien edustaman parantamisen, perinteisen maagisen parantamisen ristiriitaa, vastakohtaisuutta, tuleeko sellaista esiin tuossa aineistossa?
KAROLINA KOUVOLA [00:27:33]: Kyllä, joo. Ei niinkään metodeista suoranaisesti, että niitä miten parantaminen on tehty kansanperinteessä. On yksi erittäin avulias lehtiartikkeli kyllä, jossa kerrotaan, miten parantamista harjoitetaan ja miten tietäjät toimivat. Siinä on jotenkin otsikoitu, tai se ingressi siinä kertoo, että tämä nyt kerrotaan sen takia, jotta kaikki kanssa näkisi, kuinka hölmöä tämä on. Mutta kun sitä luki, niin tuli ehkä vähän semmoinen oman aikansa skandaalilehdistön juorupalsta -tunne itselle tutkijana. Että tässä on nyt oikein kunnolla haluttu repostella, että miten siellä nyt uskotaan ja kuinka kauheeta tämä nyt voikaan olla, ja vähän semmoista herkutteluakin sillä teemalla. Mutta pääsääntöisesti se on hyvin tuomitsevaa, ja nimenomaan sitä ajatuksesta, että maagista parantamista harrastavat tai harjoittavat henkilöt ovat huijareita. He huijaavat rahaa, he huijaavat hyväuskosia ihmisiä, ja tavallaan kerrotaan kaskuja näistä ihmisistä, jotka menevät kluga kvinnojen luokse eikä tajua, että lääkäri olisi se parempi vaihtoehto. Toki siinä löytyy myös ymmärtäviä kannanottoja. Ymmärretään, että välimatkat ovat pitkiä virallisen lääketieteen edustajan luokse ja on helpompaa olla siellä kyläyhteisössä ja mennä sen kyläyhteisön parantajan luokse kuin jättää esimerkiksi heinäntekoaikaan kaikki kesken ja lähteä pitkälle ja kalliille, myöskin kalliille matkalle kohti Vaasaa esimerkiksi. Eli tavallaan on myös ymmärretty sitä, minkä takia ihmiset valitsevat mieluummin kansanomaisen parantajan kuin lääketieteen edustajan. Ja toki siinä on ollut kyse maailmankuvien törmäämisestä, että jos lähinaapurustossa on henkilö, jonka luona oma perhe on käynyt, oma suku on käynyt vuosikymmeniä, niin toki se on ehkä ollut ollut kaikin tavoin loogisempi valinta kuin sitten lähteä tosiaan pitkän matkan taakse, kalliin matkan taakse kuulemaan diagnoosi, josta ei ymmärrä yhtään mitään. Ja saamaan mahdollisesti lääkemääräyksiä, jotka on lisäksi kalliita ja joista ei ymmärrä, miten ne toimii. Kun sitten taas mennä vaan sinne naapuriin tai lähikylään, tai jonkun tämmöisen kansanomaisen parantajan luokse, jonka parannusrepertuaarin ja kielen ymmärtää. Kyse on myöskin kielestä ja siitä, miten puhutaan. Et olen jotenkin seurannut myöskin nykyaikaista keskustelua siitä, etenkin koronaepidemian myötä, miten eri kielellä viralliset lääketieteen edustajat puhuvat ja miten sitten potilaana ehkä kokee, että ei tule ymmärretyksi tai ei tule kohdatuksi. Luulen, että se on yksi avain siihen, minkä takia silloin 100 vuotta sitten, mutta myöskin nykypäivänä vaihtoehtohoidot ovat niin suosittuja, että tulee kohdatuksi ja tulee kuulluksi, tulee ymmärretyksi. Kun me nyt ymmärrämme paljon paremmin ihmisen kokonaisuutta psykofyysisinä olentoina, niin hahmottaa myös sitä, kuinka tärkeä se sille paranemisprosessille on, että on tämä tunne. Toki nyt menen hieman kauas tästä omasta uskontotieteilijän alueestani, mutta ehkä tällaisia pieniä pintahavaintoja olen tehnyt tässä matkan varrella.
ALEKSI PEURA [00:30:48]: Palataan itse asiassa nykypäivän näkökulmaan kohta, mutta haluan ensin kysyä tästä sun kirjan julkaisusta. Eli sähän oot siis myös juuri väitelleenä tohtorina, mutta myös profiloitunut tietokirjailija. Eli olet aiemmin kirjoittanut useitakin kirjoja ja nyt sun uusin kirja liittyy just tähän, on nimeltään Pohjolan noituus ja liittyy tähän, osaltaan varmasti väitöskirjan aiheeseen. Sun väitöskirja on tosiaan avoimesti kaikkien saatavilla Heldassa, ja populaarit tietokirjat on sitten kaupallisen julkaisijan kautta julkaistuja. Niin näetkö sä, että sun väitöskirjan tämmönen avoin saatavuus on jollain tavalla riskinä näille populaarien kirjojen myynnille?
KAROLINA KOUVOLA [00:31:27]: En näe sinänsä, että toki sen tiivistelmän johdanto-osio löytyy Heldasta, ja ne artikkelitkin, kolme on julkaistu, ja ne on ihan avoimesti saatavilla kenen tahansa näyttöpäätteelle. Neljäs artikkeli on julkaisuprosessissa, eli se ei ole vielä päivänvaloa nähnyt, ja ymmärtääkseni siihen tulee jonkun näköinen embargo, eli sitä täytyy sitten vähän odotella ennen kuin se tulee open accessiin. Ja mä jotenkin itse koen, että nämä kirjat on kirjoitettu niin eri yleisölle, ja ne puhuu niin eri kieltä, että ne tuskin syö toistensa lukijakuntaa. Ja niissä on eri jutut. Näin voisi myöskin sanoa, että siinä väitöskirjassa mennään tosiaan syvään päätyyn ja käsitellään termit, pureksitaan ne niin hyvin kuin vain on osannut tehdä ja tarkastellaan tarkastellaan parantamista, parannushistoriaa, tutkimushistoriaa ja tämän tyyppisiä kysymyksiä. Sitten taas populaarissa tietokirjassa olen hieman säästänyt lukijaa siltä tutkimushistorian vyörytykseltä. Olen ajatellut, että tietokirjoja varten olen itse lukenut nämä kaikki jargoniaa sisältävät tutkimukset ja nostanut niistä esiin semmoisia teemoja, mitkä olen kokenut mielenkiintoisiksi ja tuonut ne tähän tietokirjaan. Viitteiden kanssa toki, että jos ihminen haluaa lukea lisää teemasta tai haluaa tarkistaa, mistä olen löytänyt tietoni, niin hän voi löytää lisää lukemistoa ja mennä syvään päätyyn näihin tutkimuskirjoihin ja tutkimusaineistoon, jos hän kokee sen mielekkääksi itselleen. Eli niin olen ajatellut tämän kahden eri julkaisualustan merkityksen. Olen itse arvostanut kovasti avointa julkaisua. Ymmärrän, että siinä on omat kipupisteensä, omat haasteensa. En missään nimessä halua vähätellä niitä. Ymmärrän kyllä, olen itsekin niitä pohtinut syvällisestikin. Jotenkin olen vain itse huomannut, että etenkin tuossa, kun sattuneesta syystä oli yhteiskunta kiinni ja aika paljon on kotona tehnyt tutkimusta, niin se, että artikkeleita on avoimesti verkossa luettavissa, niin se on todella iso käden ojennus myöskin kollegiaalisesti, että pystyy välittämään tiedettä nopeasti ja vaikuttavasti. Se on tosi arvokasta minun näkökulmasta.
ALEKSI PEURA [00:33:48]: Kysyn vielä tavallaan kirjojen tekemisestä ja julkaisemisesta, se on varmaan hyvin erilaista kaupallisen kustantajan kautta julkaista populaari tietokirja kuin väitöskirjan avoin julkaiseminen. Haluatko kertoa muutamia kokemuksia mitä sinulla on, tai ajatuksia mitä siihen liittyy, miten erilaista se on?
KAROLINA KOUVOLA [00:34:06]: Ainakin se kieli, mitä voi käyttää. Se tulee selkeänä heti kärkeen, että jotkut sanat joita itse ei miellä jargoniaksi tai ammattikieleksi, niin yllättäen se onkin. Itse tykkään viljellä paljon sanaa diskurssi. Se on myöskin näissä mediatilanteissa ollut sellainen, mitä yritän pitää suuta supussa, että jos tehdään podcastia tai tehdään mediaa suurelle yleisölle, jotka ei ole niin perehtyneitä kaikkiin diskurssin hienouksiin, niin se on ehkä silloin parempi sen viestin välittämiseen, että käytän jotain toista sanaa tai mietin jonkun toisen tavan ilmaista se, mitä haluan kertoa. Ainakin se on ehdottomasti sellainen, mikä on noussut esille. Ei voi ihan samalla tavalla puhua kuin puhuu toiselle aiheeseen nörtähtäneelle henkilölle. Siinä täytyy vähän hillitä itseään. Toki myös ihan julkaisuprosesseissa on eroavaisuuksia. Tietokirjatekstiä, sitä kustannustoimittajan kanssa hiotaan, siitä saa palautetta ja se on paljon lempeämpää palautetta kuin mitä vertaisarvioinnista saa. Ainakin minun kokemuksen mukaan, että vertaisarviointia... joskus tulee niin kovaa kritiikkiä ja niin kovia huomioita, siis perusteltuja huomioita, onnekseni olen kyllä aina saanut, että ei ole ollut semmoinen olo, että on joutunut ihan vyörytyksen kohteeksi syyttä suotta. Mutta kuitenkin se kustannustoimittajan antama palaute on ehkä enemmän semmoista tavallaan... kannustava on väärä sana, mutta ajatuksena ehkä enemmänkin, että tehdään tässä nyt hyvä kirja kaikille. Mutta toki vertaisarviointi myöskin artikkelissa, mä yritän aina muistaa ja pitää mielessä sen, että senkin on tarkoitus tehdä artikkelista vieläkin parempi. Vaikka se saattaa tuntua välillä, että voi vitsi, että miten tämä on ymmärretty nyt tällä tavoin ja mitäköhän minä voisin nyt tähän tehdä, että olen ihan umpisolmussa tämän kanssa, niin silti se on kuitenkin kaikki sitä varten, että siitä artikkelista tulisi entistäkin parempi. Ja se on ehdottomasti kaikki kotiinpäin. Eli tavallaan se palaute, mitä saa siitä omasta tekstistään, niin se on luonteeltaan hyvinkin erilaista. Yksi on kuvat, kuvatoimitus, se on hyvin erilaista tietokirjassa kuin sitten näissä tieteellisissä artikkeleissa. Että ne kuvat ovat enemmänkin nimenomaan mun kokemuksen mukaan tietokirjoissa... toki niiden täytyy kertoa siitä sisällöstä jotain ja jotenkin kommunikoida sen sisällön kanssa, mutta etenkin tässä Pohjolan noituudessa, niin siinä on tällaisia lukujen alussa tunnelmakuvia, jotka johdattelee lukijan sen luvun tunnelmaan. Mutta sitten taas artikkelissa ei tämmöisiä tunnelmointikuvia samalla tavalla käytetä, mikä välillä on musta vähän säälikin. Siinä sitten tavallaan ne kuvat, niiltä odotetaan myös sitä kovaa sisältöä, eli niille täytyy tuoda jotain lisää tähän itse aineistoon. Ja siinäkin taas kerran avoin julkaisu on, täytyy lähettää kiitokset SLS-suuntaan, että he ovat tätä kansanperinteen kuvamateriaalia laittaneet verkkoon ja vapaasti käytettäväksi. Ja kunhan totta kai viitteet on kunnossa, niin se on avustanut todella paljon tutkijan työtä.
ALEKSI PEURA [00:37:18]: Otetaan viimeinen kysymys, palataan nykyaikaan. Minulle tuli aihetta miettiessä mieleen tällainen rinnastus nykyaikaan näistä cunning folkeista, näistä tietäjistä. Onko sinun mielestä reilu rinnastus ylipäänsä edes, että puhuttaisiin tavallaan tämmöisestä new age -vaikutteisesta kristalli, yksisarvista tai vastaavista hoidoista ja niiden hoitajista ja tekijöistä verrannollisena ilmiönä ja henkilöinä näille tietäjille, joita olet tutkinut?
KAROLINA KOUVOLA [00:37:46]: Hyvä kysymys. Itse näkisin sillä tavalla, että nämä ajatukset, mitä vaikkapa luettelit kristalliparantamisen, yksisarvisparantamisen tai terapian. Ja hyvin monia eri parantamismuotoja, ja keskustelumuotoja, niin niissä on taustalla aina oma ajatusmaailmaansa, ja omat mielikuvansa ja omat säädöksensä, miten katsotaan, miten se hoito toimii. Sen takia sanoisin, että ei voi ihan yksi yhteen rinnastaa, koska se maailmankuva siellä taustalla on erilainen ja se ajatus siitä, että miten vaikutetaan siihen henkilöön, jonka tilannetta pyritään parantamaan, niin se on erilainen. Eli ihan yksi yhteen ei voi vetää tällaista johtopäätöstä minun näkökulmastani. Toki siinä helposti ajatukset menevät siihen, että eikö tämä kaikki ole vain virallisen lääketieteen vastahangassa tai vastakohdassa, mutta jotenkin uskontotieteellinen itse näkisin, että ne tausta-aineistot ovat niin erilaiset ja moninaiset, että ihan tämmöiset... henkilö voi käydä virallisen lääketieteen edustajan pakeilla ja saada vaivaansa hoitoa viralliseltakin lääketieteeltä, koululääketieteeltä. Mutta hän voi myös samaan aikaan käydä hakemassa hoitoa vaihtoehtolääketieteen edustajilta. Se ei mielestäni mitenkään murenna sen henkilön hoitoa. Olen ymmärtänyt, että esimerkiksi noidiksi itsensä identifioivia henkilöitä, jotka harrastavat parantamistoimintaa, niin vastuullisina he sitten tiukoissa paikoissa ohjaavat koululääketieteen ammattilaisen puoleen. Toki kaikessa ihmisten välisessä toiminnassa löytyy hyväksikäyttöä, ja löytyy todellakin surullisia, traagisia elämäntarinoita. Myöskään sitä puolta ei voi ummistaa silmiään. Englantilainen tutkija Owen Davies on kyllä sanonut... hän kirjoitti tämän 90-luvulla, että tällaiset television meediot ovat nykyajan cunning folkeja. Ja nykyään hän varmaan ehkä laajentaisi tämän myöskin sosiaalisen median edustajiin tämän määritelmänsä mahdollisesti. Mutta se on yksi tapa hahmottaa sitä ja tuoda esille myöskin sitä, että tavallaan tämmöinen uskominen siihen, että on jotain muuta kuin mitä meidän aistihavainnot tai meidän tiede pystyy selittämään, niin se on ikiaikainen teema ihmisten elämässä, eikä se ole missään vaiheessa kadonnut tai katoamassakaan mihinkään.
ALEKSI PEURA [00:40:22]: Näihin sanoihin oikein hyvä lopettaa. Kiitos Kaarina Kouvola.
KAROLINA KOUVOLA [00:40:25]: Kiitos.
MUSIIKKI
ALEKSI PEURA [00:40:30]: Kiitos Helsingin yliopiston kirjaston Avoimella otteella podcastin kuuntelemisesta. Löydät lisää jaksoja osoitteesta helsinki.fi kautta fi kautta avoimella otteella. Voit myös lähettää palautetta ja kysymyksiä sähköpostiosoitteeseen avoimella otteella at helsinki.fi.
MUSIIKKI
[äänite päättyy]