Äänitteen kesto: 34 min
Vieras: Kaisa Sinikara (Kaisa)
Juontaja: Aleksi Perura (Aleksi)
[musiikkia]
Aleksi: Tieteen pitäisi olla avointa, mutta usein se on kahleissa. Suljettuna maksumuurien taakse, julkaistuna tyyriinä ja vaikeaselkoisina painotuotteina. Keskusteltuna vain tiedeyhteisön omissa piireissä, jos niissäkään. Tieteen vapauttamiseksi tarvitaan uudenlaista lähestymistapaa, suljetun sijaan avointa otetta. Avoimella otteella -podcastissa käsittelemme kaikkien, kaikkialla ja koska vain saatavilla olevia Helsingin yliopiston piirissä tehtyjä tiedejulkaisuja. Tervetuloa kuuntelemaan Helsingin yliopiston kirjaston podcastia Avoimella otteella.
Tieteellistä tutkimusta on erittäin vaikeaa tehdä ilman kirjastoa. Siitä huolimatta kirjasto itsessään on jatkuvasti muutoksessa. Helsingin yliopiston historiassa rinnakkaisia kirjastoja on hetkittäin ollut melkein 200. Nykyään niitä on merkittävästi vähemmän. Millainen oli aiempi yliopistokirjasto Himmeli Helsingin yliopistossa ja kuinka nykyiseen on päädytty? Paras henkilö vastaamaan näihin kysymyksiin on nykyisen Helsingin yliopiston kirjaston ensimmäinen ylikirjastonhoitaja Kaisa Sinikara, joka on kirjoittanut Helsingin yliopiston kirjaston historiikin. Minä olen Aleksi Peura ja kanssani keskustelemassa Helsingin yliopiston kirjaston historiasta on professori, ylikirjastonhoitaja emerita Kaisa Sinikara, tervetuloa.
Kaisa: Kiitos. On hauskaa ihan pohtia yhdessä näitä kirjastojen vaiheita.
Aleksi: Kiva kuulla. Kaisa, aloitetaan ihan ton kirjan tavallan ytimessä. Eli kirjan nimi on siis Tiedeyhteisön kumppanina ja sen ytimessä on laitoskirjastot Helsingin yliopistossa ja niitten tie nykyiseksi Helsingin yliopiston kirjastoksi. Mutta ei siis Kansalliskirjasto, eli vanha Helsingin yliopiston kirjasto. Miks tämmöinen valinta?
Kaisa: Kaikkein tärkein syy on se, että tätä kokonaisuutta, joka siis syntyi professorien toimesta laitos- ja seminaarikirjastoiksi, tätä ei ole aikaisemmin lainkaan tutkittu. Sen sijaan Kansalliskirjaston vaiheista vuodesta 1640 nykypäiviin on julkaistu laaja ja ansiokas tutkimus vuonna 2012. Tässä tutkimuksessahan käsitellään tätä tiedekuntien piirissä syntynyttä kokonaisuutta hyvin niukasti, vain parin sivun verran. Opiskelijakirjastosta on myös laaja tutkimus vuonna 2011 ja opiskelijakirjasto kuuluu nykyisellään uuteen Helsingin yliopiston kirjastoon.
Aleksi: Kuinka luontevaa kirjoitus- ja tutkimusprosessin aikana nykyisen Kansalliskirjaston ja nykyisen Helsingin yliopiston kirjaston historioiden erottaminen toisistaan oli? Ne on varmasti aika tiukasti limittäin kyllä toisissaan, mutta oliks se kuinka luontevaa tai helppoa tai edes välttämättä aina mahdollistakaan?
Kaisa: Ensinnäkin sanoisin, että kaikilla näillä kirjastoilla on ollut oma tehtävänsä. Tehtävän painotus on ollut sitten toisistaan eroava ja ajan kuluessa kehittynyt entistä selkeämmin erilaiseksi. Nykyisen Kansalliskirjaston historiahan ulottuu yliopiston perustamiseen, eli vuoteen 1640. Se toimi 1800-luvulla yliopiston yleisenä kirjastona ja sittemmin Helsingin yliopiston pääkirjastona aina 90-luvulle saakka. Se on samalla ollut Kansalliskirjasto ja sillä on vastuu kansallisen julkaisuperinnön säilyttämisestä. Tätä vastaavanlaista tehtäväähän ei muilla kirjastoilla ole. Kun sitten Kansalliskirjaston tehtävät 90-luvulta lähtien alkoivat entisestään lisääntyä kirjastojen tietotekniikkakysymysten myötä ja erityisesti digitaalisen kirjaston vahvistuessa, kirjaston kansalliskirjastotehtävät painottui siinä määrin, että myös nimi muutettiin Kansalliskirjastoksi vuonna 2006. Silti kirjasto toimii edelleen hallinnollisesti yliopiston yhteydessä. Tämä uusi Helsingin yliopiston kirjasto, vuonna 2010 perustettu, taas pohjautuu tiedekuntien piirissä syntyneisiin kirjastoihin. Voisi ehkä sanoa, että professorien luomiin kirjastoihin. Jotka eivät ole koskaan kuuluneet tähän nykyiseen Kansalliskirjastoon, vaan se on kokonaan toisenlainen rinnakkainen kirjastoyhteisö.
Ehkä mä lyhyesti käyn tässä läpi myös sitä, minkälaisiin juuriin tämä nykyinen Helsingin yliopiston kirjasto perustuu. Ensimmäisenä laitoskirjastoja alkoivat perustaa luonnon- ja lääketieteen laitokset. Siihen oli tietysti monia syitä, mutta myös näillä laitoksilla oli tiloja omien kirjastokokoelmien muodostamiseen. Yliopisto rakennutti varsin varhain tilat luonnontieteelliselle tutkimukselle ja lääketieteelliselle tutkimukselle ja koulutukselle. Humanistit alkoivat perustaa omia seminaarikirjastojaan 1880-luvulta lähtien ja sen jälkeen niitä tuli lukuisia. Maatalous- ja metsätieteet tulivat yliopistoon 1900-luvun alkupuolella ja vakiinnuttivat kirjastonsa sitten 30-luvulla. Uusimpia seminaarikirjastoja ovat valtiotieteiden ja kasvatustieteiden kirjastot. Sitten on mainittava, että 1966 lääketieteen kirjastopalvelut vahvistuivat edelleen, koska silloin tieteellisten seurojen kokoelmista koottiin lääketieteellinen keskuskirjasto. Mutta vaikka oli siis olemassa lääketieteen keskuskirjasto, niin laitoskirjastot säilyivät omina laitosten ja klinikoitten alaisina kirjastoina.
Tää koko laitoskirjastokuviohan säilyi oikeastaan 1990-luvun lopulle saakka, oikeastaan kampuskirjastojen perustamiseen. Ja toi suuri lukumäärä liittyi tietysti siihen, että käytännössä kaikilla tiedekunnilla ja lähes kaikilla laitoksilla oli omat kirjastonsa, jotka luotiin uusien professuurien, uusien oppiaineiden myötä. Opiskelijakirjaston taustahan on ylioppilaskunnan kirjastossa. Alkuaan oli niin, että osakunnat alkoivat tukea oman osakuntansa opiskelijoita kokoamalla kurssikirjallisuutta ja muuta kirjallisuutta opiskelun tueksi jo 1700-luvulta lähtien. Nämä osakuntien kirjastot yhdistettiin 1858 ylioppilaskunnan kirjastoksi. Hauska juttu on muuten se, että ylioppilaskunnan kirjasto perustettiin 10 vuotta ennen ylioppilaskuntaa. Ylioppilaskunta on 10 vuotta nuorempi kuin ylioppilaskunnan kirjasto. Sitten vuosina 1970-, 80- ja 90-luvuilla tämä ylioppilaskunnan kirjasto valtiollistettiin ja siitä tuli silloisen pääkirjaston osasto. Opiskelijakirjasto erillislaitoksena toimi sitten vuodesta 1997 vuoteen 2009 ja nyt se on osa Helsingin yliopiston uutta kirjastoa. Eli näillä kuitenkin kaikilla on ollut selkeästi oma tehtävänsä. Siksi näiden erottaminen tai niiden limittäisyyksien tutkiminen on ollut kiinnostavaa, mutta aika selkeää kuitenkin.
[musiikkia]
Aleksi: Sä tuossa jo vähän historiaa kävitkin läpi, mutta rullataan vielä sinne historian puolelle ihan sinne 1800-luvun alkupuolelle asti eli Turun paloon. 1827 syyskuussa Turku palo ja siinä mukana paloi sitten yliopistokirjasto eli Kuninkaallisen Turun Akatemian kirjasto, jossa oli siis palohetkellä noin 40 000 kirjanidettä. Näistä noin 40 000:sta vaan noin 900 selvisi. Mitä nää säilyneet 900 nidettä oli, miks ne säily ja sit toisaalta myös mitä tuhoutu?
Kaisa: Palosta säilyivät oikeastaan ne kirjat, jotka olivat lainassa professoreilla. Eli professorien lainaus säästi nämä 900 kirjaa. Sen lisäks tähtitieteellisen observatorion kokoelma säästyi ja se muutettiin sellaisenaan sitten Helsinkiin. Syynä oli se, että observatorio oli rakennettu kauemmaksi keskustasta, eli se tulipalo ei ulottunut siihen. Mutta varsin merkittävä tämä tuho oli, sillä yliopiston tiloja, kirjallisuus ja sen lisäksi tieteelliset kokoelmat. Oikeastaan professuureihin kuului myös koota alansa tieteellisiä kokoelmia ja sitten omia kirjastoja. Pääosin nämä tuhoutuivat ja myös osakuntien kirjastoista merkittävä osa. Eli tuho oli hyvin laaja ja tietysti se aiheutti todella kriittisen tilanteen. Tää Turun palo on sikälikin tietysti merkittävä, että seuraavana vuonna yliopisto siirrettiin keisarin päätöksellä uuteen pääkaupunkiin eli Helsinkiin. Siellä jouduttiin sitten lähtemään aika lailla puhtaalta pöydältä liikkeelle.
Aleksi: Oliks tässä puhtaalta pöydältä aloittamisessa jotain hopeareunusta? Onks jotain hyvää puolta noin kirjastoammattilaisen näkökulmasta?
Kaisa: No siis mä sanoisin, että kyllä se oli niissä oloissa suuri katastrofi, koska yliopiston resurssit olivat niukat, kirjastossa oli hyvin vähän henkilökuntaa tekemässä töitä. Ja kun siinä oloissa jouduttiin sitten rakentamaan koko kansallinen kokoelma uudelleen, ulkomaiset tieteelliset kokoelmat uudelleen, niin käytännössähän tämä oikeastaan loi lähtökohdan myös näille laitoskirjastojen synnylle. On todettu ja kirjoitettu muistiin, että silloin ihan yliopiston alkuvaiheessa Helsingissä silloinen rehtori, joka oli luonnontieteilijä ja sitten yliopiston kirjaston hoitaja olivat vähän napit vastakkain siitä, että mihin nämä niukat resurssit käytetään. Kirjasto joutui käsittelemään näitä laajoja lahjotuksia, joita muun muassa Venäjältä saatiin. Ja toisaalta erityisesti fyysikot ja kemistit olisivat halunneet uusia kansainvälisiä tieteellisiä julkaisuja, erityisesti kausijulkaisuja. Tämä jännite, mihin niukat resurssit sijoitetaan, oli eräs lähtökohta sille, että professorit alkoivat koota kirjallisuutta ja lehtiä omille laitoksilleen.
Aleksi: Eli se on varmaan kans myös iso syy siihen, miks Helsingin yliopistossa, silloisessa Keisarillisen Aleksanterin Yliopistossa ei rakennettu Helsingin yliopistolle yhtä yhtenäistä kirjastolaitosta, vaan professorit, seminaarit, oppiaineet, laitokset, niihin kaikkiin kerätiin omia pikkukirjastoja, joita sitten oli varsin merkittävä määrä. Oliks yhtä yhtenäistä, koko yliopiston kattavaa kirjastolaitosta tuohon aikaan vielä missään? Jos ihan puhtaasti vaikka spekuloit, niin onko siihen jotain muitakin syitä, miksi Helsingissä ei muodostunu yhtä isoo organisaatioo?
Kaisa: No ensinnäkin vois sanoa, että kun tää tieteiden erikoistuminen vauhdittui 1800-luvulla, niin kyllä tämä oli kansainvälinen trendi. Että sanotaan nyt esimerkiksi Saksassa alkoi syntyä näitä laitosten ja professorikunnan omia kirjastoja yleisen niin sanotun pääkirjaston rinnalle. Eli kyse oli kyllä ihan kansainvälisestä ilmiöstä ja tavallaan Helsinkiin otettiin, oli pieni professorikunta, niin niitä vaikutteita haettiin nimenomaan Keski-Euroopasta ja erityisesti Saksasta. Tietysti taustalla oli myös käytännölliset syyt, koska silloinen yleinen kirjasto, pääkirjasto, sillä oli tietysti laajat kokoelmat verrattuna näihin laitoksiin, mutta se esimerkiksi oli hyvin lyhyen aikaa auki, vain muutamia tunteja päivittäin. Siihen aikaan oltiin aika lailla päivänvalon armoilla. 1890-luvulla saatiin sitten sähkövalo käyttöön ja samalla pystyttiin laajentamaan aukioloaikoja. Kokoelmat olivat suljettuja, osittain luetteloimatta ja sitten taas laitosten pienissä kirjastoissa ne olivat koko ajan lähellä. Siihen professorit saattoivat hankkia juuri sitä aineistoa, jota he halusivat. Tavallaan sen koettiin palvelevan niitä tarpeita ja tavoitteita, joita nähtiin tärkeäksi. Eli tavallaan käytännön syyt, mutta myös siis näkemyserot tietenkin.
Aleksi: Mainitsitkin tossa, että innotteita ja vaikutteita haettiin paljon nimenomaan Keski-Euroopasta 1800–1900-lukujein taitteessa. Mutta sit toisen maailmansodan jälkeen koko tiedemaailmassa ja tiedekentässä tapahtuu aika iso siirros pois etenkin saksalaisesta paljon vahvemmin angloamerikkalaistumiseen ja angloamerikkalaisen kulttuurin suuntaan eli englantiin ja Amerikkaan. Ja se näkyy myös Suomessa, mut miten se näkyy sitte Helsingin yliopiston kirjaston historiassa?
Kaisa: Kyllä tällä siirtymällä oli todella suuri vaikutus kokoelmiin, koska ihan selkeästi kokoelmat olivat painottuneet saksan kieleen ja saksalaiseen tieteeseen ennen toista maailmansotaa. Täs on sanottava myös, että Saksa oli tieteen suurvalta, josta haettiin, amerikkalaiset hakivat vaikutteita Saksasta, suomalaiset. Eli se oli todella tieteen suurvalta. No sitten toinen maailmansota tietysti romahdutti Saksassa myös yliopistojen ja yliopistokirjastojen kokoelmat, kustannustoiminnan, antikvariaatit, oikeastaan kirjallisuutta ei kerta kaikkiaan enää saatu Saksasta. No sitten tietysti tuli myös nää ideologiset tekijät ja tällaiset.
Mutta mikä oli merkityksellistä, niin tää Yhdysvaltain julkisuusdiplomatia ja ylipäätään Yhdysvaltojen poliittiseen linjauksen kuului sitten tukea Eurooppaa, Euroopan jälleenrakennusta ja eurooppalaisia tieteellisiä kirjastoja. Tätä kautta sieltä saatiin kirjallisuutta. Sitten tietysti tännehän perustettiin silloin amerikkalainen kirjasto myös. Eli tavallaan sille järjestettiin myös ihan tämän tyyppistä mahdollisuutta. Sit mun on oikeastaan todettava tässä, että toinen asia vain kirjastokokoelmien saamisen lisäksi oli oikeastaan se, että koska Yhdysvalloissa linjaus oli se, että ei lähetetä mitä tahansa kirjallisuutta, vaan täältä käsin suomalaisten täytyy päättää, mitä he haluavat, mitä he tarvitsevat. Ja tämä tarve taas synnytti yliopistokirjastojen vahvaa yhteistyötä. Oli luotava pelisäännöt, mitä halutaan, miten se jaetaan ja niin edelleen. Tätä kautta syntyi oikeastaan kirjastosuunnittelua. Toinen, mikä oli hyvin tärkeä asia, oli tietysti kokoelmien lisäksi nää Fulbright-stipendit tai Fulbright-ohjelma, koska yllättävän moni suomalaisista kirjastonhoitajista pääsi tätä kautta opiskelemaan kirjastoalaa amerikkalaisissa yliopistoissa. Suomessahan ei yliopistotason koulutusta silloin ollut vielä kirjastonhoitajille. Näistä Yhdysvalloissa kirjastokoulutuksen saaneista tuli aika usein kirjastonjohtajia, jolloin heillä oli aika paljon sitten vaikutusmahdollisuuksia laajemminkin kirjastojen kehittämiseen.
Aleksi: Toi on todella kiinnostava, koska se, mitä tuossa kirjassa myös käsitellään, on kirjastoammattilaisuuden muuttuminen 1900-luvun alkupuolelta ja sit just mitä mainitsit, nää Fulbright-ohjelmat. Et se tekee kirjastolaisista ammattilaisempia kun mitä he aiemmin oli 1800–1900-lukujen alkupuolella kirjastonhoitajat, amanuenssit saatto tehdä ihan jotain muutamia tunteja viikossa sitä työtä. Eli yksi esimerkki oli, että 12 h/kk oli käytetty kirjaston hoitamiseen. Minkälaista se aikasempi hyvin pienimuotoinen ”epäammattimainen” kirjaston hoitaminen oli ja minkälainen se muutosprosessi? Liittyks siihen muutakin kun vaan nää Fulbright-ohjelmat?
Kaisa: Tavallaan minullekin oli oikeastaan hieman yllätyskin tätä tutkimusta tehdessä se, että tää tiedekuntien ammattimainen kirjastonhoito yleistyi vasta 60-luvulla. Siihen saakka eli niitä hoidettiin kymmeniä vuosia ja varsin kauan myös näitä seminaarikirjastoja ja sittemmin tiedekuntakirjastoja sivutoimisesti, usein opettajakunnan toimesta. Laitoskirjastoissa se oli tietysti vielä yleisempää ja vielä myöhempäänkin. Käytännössä se, että työtunteja oli vähän ja ne tehtiin ikään kuin muun esim. opetustyön ohessa, niin sehän merkitsi sitä, että pääpaino oli kirjojen tilaamisessa. Ensinnäkin opettajakunta tietysti päätti tai mietti sitä, että mitä kirjoja tilataan. Sitten tää sivutoiminen kirjastonhoitaja hoiti tilaamisen ja sitten saatujen kirjojen luetteloinnin, tavallaan sen käsittelyn. Mutta siis varsinaista lainaustoimintaa tai tietopalvelua tai tällaista ei tietenkään silloin ollut mahdollista olla. Ne, jotka olivat kiinnostuneempia kirjastotoiminnasta, niin toki he sitten neuvoivat opiskelijoita ja toimivat monilla tavoin kirjastojen puolesta.
Mutta samalla mun tekee oikeastaan tässä mieli mainita kuitenkin joitakin esimerkkejä siitä, miten sitoutuneita nää sivutoimiset kirjastonhoitajat saattoivat olla ja miten vahvasti professorikuntakin toimi kirjastojen puolesta. Ensimmäinen seminaarikirjasto historiallis-kielitieteellisessä osastossa lähti liikkeelle Rooman kirjallisuuden professori Gustafssonin aloitteesta. Tuossa tiedekunnan pöytäkirjoissa on minusta hyvin mielenkiintoisella tavalla kuvattu sitä, kuinka professori Gustafsson oli nimenomaan saanut täältä Saksasta Humboldt-yliopistosta vaikutteita ja hän voimakkaasti puolusti seminaarikirjaston perustamistarvetta. Hän totesi, että klassisessa filologiassa muualla maailmassa on todettu, että harjoitukset ovat välttämättömiä. Tää oli ihan suora siteeraus. Yliopiston ei tullut ainoana maailmassa pitää kiinni vanhasta mallista. Ja niinpä nää nuoret määrätietoiset prosessorit teki aloitteen osastolleen, joka toimitti sen konsistoriin, joka toimitti sen Pietariin silloiselle kanslerille. Varakanslerin kautta saatiin sitten lupaus käyttää rahaa tähän tarkoitukseen. Ja tästä synty sitten malli muillekin seminaarikirjastoille. Gustafsson myös itse ihan aidosti hoiti sitä kirjastoa, hän hankki kirjallisuutta sinne ja tullessaan dekaaniksi päätti, että nämä siihen asti muodostetut seminaarikirjastot yhdistetään historiallis-kielitieteelliseksi laitokseksi. Hän on minusta erittäin hyvä esimerkki siitä, että miten sitoutunut hän oli.
Oli muitakin, mm. metsäalan professori Eino Saari hoiti kirjastoa assistenttina, metsäkirjastoa, muutaman vuoden ja toimi sen jälkeen 40 vuotta professori- esimiehenä. Osallistui kirjastotilojen suunnitteluun ja kansainväliseen alan bibliografiatoiminnan kehittämiseen. Ja vastaavanlaisia kokemuksia on esim. oikeustieteen professoreista, jotka todella sitoutuivat siihen kirjaston kehittämiseen. Eli on muistettava, että samalla, eivät kaikki tietysti olleet yhtä kiinnostuneita, mutta oli niitä, jotka toimivat todella aktiivisesti kirjastotoiminnan puolesta.
[musiikkia]
Aleksi: Kiinnostavaa mitä sä aiemminkin tässä mainitsit keskustelun aikana, mutta mainitset myös tuossa kirjassa, on se, että nää laitoskirjastot syntyy vähitellen tieteiden eriytyessä 1800-luvun aikana toisistaan. Helsingin yliopistossa se johti siihen, että vuonna 1969 jouduttiin tekemään ihan selvitys Helsingin yliopiston kirjastojen määrästä. Se oli varsin korkea, 180 suunnilleen. Nykyään näitä kirjastoja ei oo ihan ehkä näin montaa. Nykyisessä Helsingin yliopiston kirjastokokonaisuudessa on siis neljä rakennusta, eli pääkirjasto, Kaisa-talo ja kolme kampuskirjastoa. Sen lisäks on Kansalliskirjasto omana kokonaisuutenaan ja sit muutamia vähän pienempiä laitoskirjastoja, muun muassa Aleksanteri-instituutilla on omansa. Tieteet tuskin on kuitenkaan tänä aikana lähentyneet toisiaan. No ainakin anekdootillisesti mainittuna itselläni on suuriakin vaikeuksia ymmärtää oman mukavuusalueen ulkopuolella olevien tutkimusten otsikoitakaan, puhumattakaan niistä sisällöistä tai paradigmoista. Onks tää sun mielestä ristiriitasta, et samaan aikaan tieteet eriytyy entistä kauemmas toisistaan, mutta sitten näitä tiedespesifejä kirjastoja niputetaan yhteen?
Kaisa: No mielestäni on aika luonnollista, että monialaisessa yliopistossa on oikeastaan aina ollut tietty jännite humanististen ja luonnontieteellisten tutkimusperinteiden välillä. Eli ne erot näkyy kysymyksenasetteluissa, menetelmissä, mutta myös julkaisuperinteessä. Et julkaisuperinteissä on ihan selkeitä eroja. Luonnontieteilijät ovat tiivistäneet tutkimustuloksiaan artikkeleihin ja kausijulkaisuihin, taas humanistisessa perinteessä on ollut hyvin tavallista ja arvostettua julkaiseminen kirjana ja monografiana. Näis on myös eroja siinä, että luonnontieteessä kansainvälinen julkaiseminen on ollut keskeistä ja humanistisessa tutkimusperinteessä myös kotimaisella kirjallisuudella ja julkaisemisella on ollut arvonsa. Joskus nämä todella ovat tässä, olen havainnut, että tässä kirjastojen vaiheissa välillä nämä jännitteet ovat kärjistyneet suorastaan taisteluksi siitä, voiko humanistikirjastonhoitaja ymmärtää lainkaan luonnontieteitä. Kyllä näitä jännitteitä on näkyvissä tässä kirjaston historiassa. Mutta toisaalta mä en ole ihan samaa mieltä siitä tästä, että tieteet eivät olisi lähentyneet toisiaan. Sillä kun nämä kysymyksenasettelut ja tutkimuskohteet ovat tulleet monimutkaisiksi, niin siinä on väistämättä tarvittu monitieteistä lähestymistä.
Eli oikeastaan vois sanoa, että se tieteiden siiloutuminen vahvasti vain omaksi tieteeksi, sekin toki pitää paikkansa, mutta samalla hyvinkin kiinnostavalla tavalla tieteidenvälinen yhteistyö on lisääntynyt. Se oli tietysti eräs tavoite silloin, kun näitä kampuksia perustettiin ja kampuskirjastoja. Koska ajateltiin, että lähitieteenalat, laitoskirjastojahan tietyillä kampuksilla saattoi olla kymmeniä ja ajateltiin, että kun kokoelmat yhdistetään, niin ne antavat silloin helposti saavutettavan, laajemman näkymän eri alojen tutkijoille. On helpompi ikään kuin päästä toisen alan ja lähialan tutkimukseen kiinni. Eli tavallaan kampuskirjastoistahan on kehittynyt omien alojensa erikoiskirjastoja. Sit jos puhutaan e-kirjastosta, niin tavallaan ne välineethän ovat hyvin pitkälle samoja sisällöstä riippumatta. Ja tavallaan tämä e-kirjaston luominen on ollut eräs tavoite tässä keskittämisessä. Eli käytetään samoja välineitä ja sitten voidaan esimerkiksi kampuksittain, tieteenaloittain keskittyä tähän neuvontaan, viestintään ja hankintaan.
Aleksi: Kysyisin tuosta Tiedeyhteisön kumppanina -kirjan julkaisusta myös hieman. Eli se on ollut aika iso ponnistus, se on ensinnäkin kirjana, aika suurikokoiset neliväripainettuja sivuja, niin se on varmasti kallis ollu painaa ja sit siihen on tietenkin uponnu sulta paljon työaikaa tai kirjottamista ja vaivannäköä, et vuosien työ on siinä. Mut silti e-kirjaversiota siitä on ilmaiseksi ja avoimesti saatavilla tuolla Helda Open Books –palvelussa. Miks sä näit tärkeänä, että tosiaan vuosien työ ja kaikkien siihen upotettujen resurssien tulos julkaistiin avoimesti?
Kaisa: Tähän on sellasia syitä, että ensinnäkin pohjoismaisen kirjastolaitoksen ja kirjastopalvelujen kivijalka on ollut avoimuus kaikille kansalaisille. Tässähän pohjoismaiset yliopistokirjastot ovat eronneet merkittävästi monista ulkomaisista yliopistokirjastoista, jotka ovat suljettuja vain omille jäsenille. Sehän näytti oikeastaan silloin, kun tämä digitaalinen julkaiseminen alkoi taikka laajeni, niin näytti siltä, että nyt ikään kuin entistä laajemmin kokoelmat ja tiede on periaatteessa kenen tahansa saavutettavissa. Mutta todellisuudessa kävi oikeastaan juuri päinvastoin. Eli nämä lisenssisopimukset joudutaan tekemään yliopisto- ja organisaatiokohtaisesti. Käytännössä olemme tätä kautta menneet kohti suljetumpaa mallia. Tästä syystä tää avoin julkaiseminen on ikään kuin paluuta siihen avoimeen kirjasto- ja tiedonvälityksen politiikkaan. Helsingin yliopiston kirjastohan on tukenut ja mä olen itse ollut mukana avoimeen julkaisemiseen tähtäävissä valmistelussa jo 2000-luvulla. Ja siksi oli tietysti erinomaista, että nyt tämä julkaisu, tämä oma työ oli mahdollista saattaa tällä tavoin vastaamaan käytännössä niitä periaatteita, joita olen myös omassa työssäni pitänyt tärkeänä. Ja näköjään on niin, että mä tänä aamuna vilkaisin, niin sitä kuitenkin oli joku 500 kertaa vähintään katsottu tai luettu. Mutta olen tietysti saanut palautetta myös kollegoilta, että näin iso julkaisu olisi ehkä helpompi lukea painettuna.
Aleksi: Joo, molempi parempi totta kai myös. Viimeinen kysymys liittyy enemmän historiankirjoitukseen ja historian filosofiaan. Tämä saattaa olla mun omaa editoriaalia, mutta omasta mielestäni historiankirjoitukseen liittyy oleellisesti tutkijan ja tutkittavan aiheen välinen jonkinlainen etäisyys, että analyyttinen tarkastelu on mahdollista. Tiedeyhteisön kumppanina -teos on tosiaan syntynyt sen kohteena olevan Helsingin yliopiston kirjaston julkaisemana, puhumattakaan sitten sun pitkästä urasta asiaa merkittävästä roolistasi muun muassa nykyisen organisaation ensimmäisenä ylikirjastonhoitajana. Kuinka sä varmastit, että teos pysyi tutkimuksellisena ja analyyttisenä?
Kaisa: Mä olin tietysti koko ajan tietoinen tästä roolin moninaisuudesta. Ehkä sanoisin niin, että kun muun muassa olen väitöskirjani tehnyt uskontotieteestä ja nimenomaan maailmankuvatutkimuksesta, siinähän joudutaan aika paljon pohtimaan sitä omaa roolia tutkijana ja sen vaikutuksia tutkimustuloksiin. Eli olen ollut tästä tietoinen ja muun muassa siitä syystä käyttänyt sitten todella runsaasti lähteitä. Pyrkinyt siihen, että johtopäätökset eivät ole vain omaa ajattelua, vaan että ne perustuvat dokumentoituun tietoon. Sitten mä luetin käsikirjoitusta monilla oikeastaan erilaisilla lukijoilla ja otin kommentit huomioon. Mä kuitenkin sanoisin, että etuna siitä, että on ollut mukana, niin on kyllä se, että ensinnäkin minulla on ollut todella vahva kiinnostus mennä näihin tapahtumiin ja vahva kiinnostus sinnikkäästi selvittää, mistä kaikki sai alkunsa ja mitä sitten tapahtui. Ja sitten ehkä se on myös antanut ymmärrystä siitä, että mitkä asiat liittyvät yhteen, mitä kaiken taustalla on. Ehkä mä jotenkin tiivistäisin tämän, se, mikä mun tavoitteeni tässä oli, vaikka se menee nyt hieman ohi tämän analyyttisyyden, on se, että mulle tässä tänä aamuna tuli hyvin vahvasti tällainen kielikuva siitä, vähän raamatullis-runollinen kielikuva, että tuuli puhaltaa, missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Ja mä koen, että mä olen tässä paneutuessani tähän kirjastolaitoksen menneisyyteen yrittänyt paikallistaa, mistä ne erilaiset puhurit, jotka tulivat yhteiskunnasta tai tulivat kirjastolaitoksen julkaisutoiminnan muutoksesta, mistä ne puhurit olivat lähtöisin ja mitä niistä seurasi. Koska sen puhurin keskellä sä et voi tietää, mitä tapahtuu ja mihin kaikki johtaa.
Aleksi: Näihin sanoihin on oikein hyvä lopettaa. Kiitos, Kaisa Sinikara.
Kaisa: Kiitos.
[musiikkia]
Aleksi: Kiitos Helsingin yliopiston kirjaston Avoimella otteella -podcastin kuuntelemisesta. Löydät lisää jaksoja osoitteesta helsinki.fi/fi/avoimellaotteella. Voit myös lähettää palautetta ja kysymyksiä sähköpostiosoitteeseen avoimellaotteella@helsinki.fi.