Äänitteen kesto: 32 min
Haastattelija: Aleksi Peura
Haastateltava: Riku Salpakari
[Musiikkia]
Aleksi: Tieteen pitäisi olla avointa, mutta usein se on kahleissa. Suljettuna maksumuurin taakse. Julkaistuna tyyriinä ja vaikeaselkoisena painotuotteena. Keskusteltuna vain tiedeyhteisön omissa piireissä, jos niissäkään. Tieteen vapauttamiseksi tarvitaan uudenlaista lähestymistapaa, suljetun sijaan avointa otetta. Avoimella otteella -podcastissa käsittelemme kaikkien, kaikkialla ja koska vain saatavilla olevia Helsingin yliopiston piirissä tehtyjä tiedejulkaisuja. Tervetuloa kuuntelemaan Helsingin yliopiston kirjaston podcastia Avoimella otteella.
[Musiikkia]
Aleksi: On oikeutettua sanoa, että suomalaisen yhteiskunnan historiallisen ajan suurin muutos tapahtui 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, kun monet suuren ikäpolven jäsenistä muuttivat lapsuudenkodeistaan maaseudulta kaupunkeihin ja Ruotsiin. Suureksi rakennemuutokseksi kutsuttu ilmiö läpileikkasi koko yhteiskunnan. Koska suuren rakennemuutoksen vaikutus yhteiskuntaan ulottui kaikille elämänaloille, kuinka niin suurta ilmiötä oikeastaan voi edes tutkia. Se on pilkottava palasiin ja ymmärrettävä muutosta palanen kerrallaan muodostaen näin ilmiöstä mosaiikkimaisen kokonaiskuvan. Yksi palanen, jossa rakennemuutos näkyy, on ruokakulttuuri. Mutta miten oikeastaan? Minä olen Aleksi Peura ja kanssani keskustelemassa suomalaisen ruokakulttuurin muutoksesta suuren rakennemuutoksen aikana on filosofian maisteri Riku Salpakari, tervetuloa.
Riku: Kiitos.
Aleksi: Riku, alotetaan sun pro gradu -tutkielman ytimestä. Sun pro gradu -tutkielma, Taikasanamme on säilyke, käsittelee keittokirjoja rakennemuutoksen aikana ja etenkin, kuinka säilykkeet näkyy näissä keittokirjoissa. Keittokirjat ei ehkä sitä kaikkein perinteisintä historian tutkimuksen lähdeaineisto oo, niin miksi olet päätynyt tämmösen materiaalin käyttämiseen?
Riku: Joo. Mä päädyin keittokirjoihin sen takia, koska mä päätin, et mä haluan tehdä mun pro gradun jonkinlaisesta ruokakulttuuriaiheesta ja sit siinä sen aiheen itsensä löytämisessä kesti vähän aikaa. Mä olin itse asiassa löytänyt taloyhtiön Saa ottaa -laatikosta tämmösen keittokirjan kuin Kiireisen keittokirja 70-luvulta, jossa sanottiin aluksi suoraan, että siinä käytetään säilykkeitä ja että nämä säilykkeet säästävät aikaa. Siitä tulee myös tämä Taikasanamme on säilyke, tämän kirjan esipuheesta tähän gradun otsikkoon.
Aleksi: Sori mä vielä varmistan, taloyhtiössä, missä sä asuit, niin sen jossain…
Riku: Itse asiassa taloyhtiössä, jossa mun tyttöystävä asu silloin, niin siellä oli rappukäytävässä semmonen Saa ottaa -pahvilaatikko, niin tämä löytyi sieltä alunperin. Sit mä tän graduprosessin aikana, kun kävin läpi mahdollista lähdeaineistoa, löysin lisää tällasii säilykkeisiin ja eineksiin ja teollisiin elintarvikkeisiin keskittyviä keittokirjoja. Sen verran paljon samalta ajalta, et se alkoi vaikuttaa siltä, et se on ehkä jopa jonkinlainen ilmiö, jota kannattais tutkia. Anu Korhonen, mä muistan, olin hänen luennoillaan joskus, niin hän sanoi, että kannattaa historiantutkimuksessa keskittyy tämmösiin aiheisiin menneisyydessä, jotka vaikuttaa kummallisilta, jotka ei avaudu heti nykyihmiselle. Nää säilykekeittokirjat vaikutti nykyihmisen nykynäkökulmasta tosi kummalliselta, kun nykyään ruokakulttuurissa suositaan tämmöstä paikallista, tuoretta, mahdollisimman puhdasta, autenttista ruokaa. Niin tavallaan tämmönen teolliseen ruokaan keskittyvä keittokirja ja varsinkin sitä tavallaan ihannoiva keittokirja vaikutti tosi mielenkiintoselta. Nää keittokirjat ei oo ehkä sitä kaikkein perinteisintä, mut kyllä niitä on käytetty aika paljon historiantutkimuksessa. Mut yleensä niitä käytetään, et keskitytään vähän tämmöseen vanhempaan lähdeaineistoon. Esimerkiksi Suomessa Maarit Knuuttila on SKS:n julkaisemana tehnyt tämmösen Kauha ja kynä -keittokirjan, jossa hän käsittelee itse asiassa yhtä erittäin kuuluista suomalaista keittokirjasarjaa, elikkä Kotiruokaa. Mutta hänen lähtökohtansa, että hän käyttää mm. tämmösii kotiruoka… Kotiruoka oli siis semmonen keittokirjasarja, jota julkaistiin 1900-luvun alusta ihan nykypäivään saakka, et siitä tulee aina päivitetty versio noin 5-10 vuoden välein muistaakseni. Hän käytti siis tän keittokirjasarjan kirjoja, jotka oli ollut ihmisten käytössä ja joissa oli käytön jälkiä ja tehty marginaaleihin merkintöjä. Elikkä ne oli selkeesti jonkun yksittäisen ihmisen käytössä. Nää mun lähdeteokset oli vähän erilaisia. Vaikka tämä olikin käytettynä löydetty tämä Kiireisen keittokirja, niin se ei silleen hirveen käytetyltä kuitenkaan näyttäny. Näissä ei näy tavallaan se yksittäisen kuluttajan jälki, vaan näissä keittokirjoissa näkyy enemmänkin kirjoittajien toive tai tarve luoda tällaista uudenlaista. Tai no ei ehkä uudenlaista, mutta kuitenkin tämmöstä omanlaistaan ruokakulttuuria, joka keskittyy siis nimenomaan teollisiin elintarvikkeisiin ja erityisesti säilykkeisiin.
Aleksi: Miks just säilykkeet? Mikä niissä erityisesti kiinnosti?
Riku: No nehän on mielenkiintosia. Ehkä se, että niissä se ruoka on tavallaan kätkettynä nimenomaan tämmöseen metallipurkkiin. Ja onhan niissä jotain tällaista tietynlaista, ehkä romantillistakin, että niistä tulee ainakin ehkä mieleen tämmöset erämaaretket ja löytöretkeilijät, naparetket ja muut. On tosi mielenkiintosta, et näissä keittokirjoissa 60-70-luvuilla ne asetetaan sen sijaan just tämmöseen kodin ympäristöön.
Aleksi: Kun keittokirjoista puhutaan, niin on pakko kysyy noista resepteistä. Millasii ne reseptit, mitä niissä keittokirjoissa esiintyy, minkälaisia ne on? Kokeilitko sä tehdä niitä, pidiks sä jotain blogia tai Instagram-tiliä tai jotain muuta sen aikana?
Riku: Joo. Mulla oli itse asiassa, löytyy edelleen Instagramista Purkkiruokaa käyttäjänimellä. Mä laitoin sinne ehkä puolisenkymmentä reseptiä. En oo nyt päivittäny sitä pariin vuoteen, koska ne ei tosiaan ehkä ihan niin hyviä ollu, mutta en mä myöskään halua lähtee ihan täysin dissaamaan näitä reseptejä. Ne oli siis semmosii ihan okei. Niissä oli hyvin vahva semmonen umamimainen lihan maku, koska lihaa niihin melkein kaikkiin käytettiin. Kyllä ne ehkä nykynäkökulmasta vaikuttaa ehkä vähän kummalliselta. Esimerkiks yks, mikä jäi niistä hyvin mieleen, oli tämmönen yksinäisen joulukinkku, jonka ehkä jo nimessä on ehkä tietynlainen, voi nähdä jonkinlaista pilkkaavaa sävyä. Mutta se on tosiaan, et siinä otetaan tämmönen keittokinkku metallitölkistä ja otetaan se kokonaisena sieltä tölkistä ulos ja, suora lainaus, pyyhitään pinta puhtaaksi paperipyyhkeellä. Sen jälkeen se leivitetään ja siihen laitetaan neilikoita, kuten joulukinkkuun laitetaan, ja sit se paistetaan. Tän mä kokeilin itse asiassa tehdä eräänä jouluna itekkin, en onneksi ollut yksin, mutta se oli ihan hyvää. Kyllähän kinkku on hyvää.
Aleksi: Yksi, mikä sun gradussa mainitaan, oli mun mielestä ihan kauhugalleriasettiä. Oli tämmönen suora lainaus, että “ylijäänyt makaronilaatikko muuntuu uudeksi ateriaksi savukinkkupasteijalla päällystämällä ja öljyssä paistamalla”. Aikamoinen makujen sinfonia.
Riku: Joo, se oli itse asiassa hyvin mielenkiintoinen. Siinähän siis tosiaan, jos jää makaronia yli, niin otetaan kaksi makaronilaatikkosiivua ja laitetaan sinne väliin sitä savukinkkupasteijaa ja sit sekin vähän leivitetään ja paistetaan pannulla öljyssä.
Aleksi: Kuulostaa herkulliselta. No, historiassa ei saa tuomita menneitä aikoja, mutta erikoiselta kuulostaa.
[Musiikkia]
Aleksi: Säilykkeet on perinteisesti 1800-luvun alkupuolelta alkaen. Ensimmäiset säilykkeet, sikäli kuin tiedän oikein, on keksitty Napoleonin Venäjän sotaretkeä varten 1810-luvun alkupuolella. Ne on perinteisesti siis asevoimien ruokaa. Mut miksi sitten säilykkeet ei yleistynyt Suomessa jatkosodan jälkeen eli sen jälkeen, kun armeija kotiutetaan, vaikka rintamalla oli ehkä totuttu syömäänkin säilykkeitä?
Riku: Tämä on itse asiassa todella hyvä kysymys ja mulla ei oo tähän suoraa vastausta. Mä koitankin vähän… Mun pro gradussa yksi kysymyksistä, mihin en pystynyt täydentävästi vastaamaan, ehkä onkin just tää, et miks ne säilykkeet ei tavallaan juurru osaksi suomalaista kulutuskulttuuria ja kulutuksen tapoja. Tätä voi lähteä purkamaan monesta eri näkökulmasta. Yksi on esimerkiksi se, että ehkä nää tölkkisäilykkeet tulee Suomeen siviilimaailmaan vähän liian myöhään. Niitä on valmistettu Suomessa aikasemminkin, 30-luvulta lähtien muistaakseni, mutta se oli pääasiassa puolustusvoimille ja sit sodan jälkeen 50-luvulla Jalostaja rupeaa valmistamaan siviilikäyttöön. Mutta tässä samalla, kun nää säilykkeet tulee Suomeen, niin tulee myös pakasteet. Tämä kehittyvä maailmantalous ja kylmäketju mahdollistaa myös tuoretuotteiden tuomisen Suomeen. Ehkä näitten tölkkisäilykkeiden oli vähän vaikea kilpailla tällasessa tällaisessa ympäristössä. Toinen näkökulma, jos katsotaan enemmänkin tuotantopuolelta, niin yksi tämmönen Zaide-niminen tutkija, jonka kirjaa käytin gradussa lähteenä, niin hänen mukaansa Yhdysvalloissa, missä tämä säilyke-kulttuuri syntyi paljon aikaisemmin, niin siellä sen taustalla oli myös tämä säilyketuotteiden ahkera lobbaus ja kehitystyö ja mainostaminen ja tuotantoketjuihin vaikuttaminen ja myös lainsäädäntöön vaikuttaminen. Suomessa nämä tuotteet oli sen verran pieniä, että ehkä tällaista vastaavaa painetta tuotantopuoleltakaan ei löytynyt.
Aleksi: Kiinnostavaa. Osataan ehkä jossain määrin liittyä noihin säilykkeisiin, niin samoihin aikoihin alkaa ilmestyä myös ensimmäisiä einesruokia eli valmisruokia Suomessa. Niillä on Suomessa ainakin stereotypisesti aika heikko maine, mut onko niissä tosiaan yhteyttä? Onko einesten ilmaantumisella ja säilykkeillä joku yhteys ja miten ihmiset suhtautu säilykkeisiin? Onko siinä joku ero siihen, miten suhtauduttiin eineksiin ja miten suhtauduttiin säilykkeisiin?
Riku: Niin. Eineksistä ensimmäinen oli muistaakseni maksalaatikko. Tää on taas hyvä kysymys, mutta kuten sanoin, niin nää mun lähdeaineistot eivät olleet yksittäisten ihmisten käyttämiä, niin niistä on hyvin vaikea saada selville sitä kuluttajien mielipiteitä säilykkeistä.
Aleksi: Eli suomeks sanottuna me ei tiedetä, mitä ihmiset on ajatellu?
Riku: No, minä en tiedä. Kyl mä uskon, että tää on jotenkin selvitettävissä ja näissä mun lähdetutkimusmateriaaleissa löytyy joitain mainintoja. Esimerkiksi tämmösessä, enemmän ravintolamaailmaan keskittyvässä lähdekirjallisuudessa mainitaan, miten 50-luvulla ravintoloiden kokit ainakin pitivät näistä säilykehedelmistä ja niitä käytettiin tarjoiluvatien ja annosten koristeluun ja ne nähtiin sillä tavalla vähän luksuksena. Mut samaan aikaan myös kulutusvalistustutkimuksessa taas oli enemmän mainintoja siitä, että ihmiset piti säilykkeitä vähän, mikäs oli suora lainaus, tällaista kamaa tai jotain tämmöstä, kuitenkin niitä pidettiin vähempiarvoisina. Ja tässähän voi, että jos suhtautuminen oli huono, mikä yleensä on stereotyyppinen suhtautuminen. Siinähän voi nähdä monia eri syitä. Tämmönen tietty epäluottamus siihen, että 50-60-luvuilla kuitenkin vielä oli hyvin lähellä se aika, kun oli saatu oman talouden piiristä ruokaa ja nimenomaan tölkkisäilykehän on vähän tämmönen sika säkissä, kun ei se kuluttaja voi nähdä, millainen se sisältö siellä on. Sehän on voinut huonon säilytyksen tai jonkun epäonnistuneen valmistuksen takia voinu pilaantua tölkkiin se ruoka. Sen takia näissä keittokirjoissa itse asiassa käytetään hyvin paljon aikaa esipuheessa siihen, että vakuutellaan lukija siitä, että säilykkeet ovat hyviä. Niissä on vitamiinit ja muut ravintoaineet tallella ja opastetaan myös tarkkaan, et kuinka säilyttää se säilyke oikein. Elikkä tämmöstä säilykkeiden säilyttämistä.
Aleksi: Säilyttämisen säilyttämistä.
Riku: Just näin.
Aleksi: Tuliks sun gradututkimuksessa esiin, et muuttuko suomalaisten makutottumukset tuohon aikaan jollain tavalla? Puhutaan kuitenkin kaupungistumisesta ja sit tulee tämmösiä säilykkeitä, jotka on ehkä vähän kuitenkin toisenlaista ruokaa kuin mitä on aiemmin opittu syömään ja totuttu syömään. Näkyykö se muuttuvina makutottumuksina vai toisaalta myös se, et jos näkyy, että ei muutu makutottumukset, niin sehän on kans kiinnostavaa. Syödään samallailla maalla kuin kaupungissa.
Riku: No tää on kyllä ja ei. Tavallaan sodan jälkeen, kun aletaan vaurastua ja elintaso kasvaa, niin tavallaan se myös mahdollistaa vanhojen makutottumusten täydellisen täyttymisen, elikkä sokeria, rasvaa ja punaista lihaa. Sitä sitten mässätään ja sillä herkutellaan, mut samaan aikaan myös synty ihan tämmösiä uusia makutottumuksia ja näissä itse asiassa näkyy se, että Suomessakin tää elintarviketeollisuuden lobbaus ja vaikuttaminen on taustalla osassa näissä. Esimerkiksi broileri tulee 60-70-luvulla. Siihen tavallaan suomalaiset pitää opettaa syömään broileria. On tämmösiä mainoskampanjoita, joissa kerrotaan, mikä broileri on, miten sitä syödään, miten se tulee valmistaa. Tässähän on myös tämmönen tietynlainen luokkaretken maku. Broileria pidettiin aika pitkään vähän semmosena paremman väen ruokana, kunnes se sitten halpeni niin paljon, että se ei enää ollukkaan.
Aleksi: Eikö se ollu just nimenomaan, oliko se hunajamarinadi broilerifileet, missä oli muka huonoa broileria?
Riku: Tämähän on yksi tarina. Musta nää marinointibroilerit tulee vähän myöhemmin. 60-70-luvuilla se oli vielä pakastebroileri, mikä oli tämä luokkastatuksessa nousun symboli. Tässä myös näkyy ehkä se, että myös teollinen ruoka tulee entistä enemmän suomalaisten ruokapöytään. Ja tässä myös näkyy se, että jos puhutaan teollisesta ruoasta nykyään, niin siihenhän tulee just jonkinlainen negatiivinen mielikuva. Voisiko tälleen kärjistäen sanoa, että nykyhetkessä ainakin joissain piireissä ajatus on se, et mitä teollisempaa tai käsitellympää ruoka on, niin sitä huonommaksi se muuttuu. Mut esimerkiks kyllähän broileri on teollinen ruoka. Sen tuottaminen Suomessa niissä mittakaavoissa ei olis ollu mahollista ennen teollista maataloutta ja ruokateollisuutta. Samoin makkara on äärimmäisen teollinen ruoka. Ei kukaan enää nykyään valmista itse makkaraa. Tästä on sanontakin, että kaikki tykkää syödä makkaraa, mut kukaan ei halua nähdä, miten sitä tehdään. Makkarankulutus kasvaa tosi paljon myös sodan jälkeen Suomessa elintason kasvaessa. Itse asiassa tullaan kohta siihen, mut tosiaan näitä säilykkeitä ei siis ihan hirveästi syöty, eli tää mun graduaihe on vähän tämmöstä häviäjien historiaa. Jos säilykkeet hävis, niin makkara voitti.
Aleksi: Aivan, hyvin sanottu. Myös kiinnostavaa, että vaatii ihmisiltä ja yhteiskunnalta laajemminkin muutakin kuin vain makutottumusten muuttamista, että säilykkeistä, pakasteista ja einesruuista tulee osa arkista ruokavaliota. Mä voisin kuvitella, että näkyy jotenkin noissa sun graduaineistossa esimerkiksi se, että mitä oletetaan ja mitä on ihmisillä kodeissa saatavilla, teknisiä apuvälineitä esimerkiks. Mainitsit pakastimet ja jääkaapit, mut onko esimerkiks mikroa olemassa?
Riku: Mikroa ei tässä vaiheessa vielä ole. Näiden säilykekeittokirjojen sankari on liesiuunit. Tosi monet näistä paistetaan pannulla tai laitetaan vuoassa uuniin ja muutenkin näissä tämä säilykeruuan miljöö on hyvin vahvasti kaupungistuva, ehkä jopa kerrostalokaksiossa ja -kolmiossa. Tilaa ei tarvita paljon, mut tarvitaan sähköinen liesiuuni. Sit tarvitaan jääkaappi, pakastin pakasteille ja totta kai jos haluaa esimerkiks säilyttää sitä makaronilaatikkoa pari päivää, että sitä voi sitten jatkaa sillä maksapasteijalla tai savukinkkupasteijalla, niin siihenkin jääkaappi on asiallinen. Ja näiden säilykkeiden säilyttämisessä, kun siihen opastetaan paljon, niin siinä just korostetaan sitä, et pitää olla tasalämpöisiä ja kuivia huoneita, elikkä tavallaan tämmöinen keskuslämmitetty kaupunkilaiskaksio tai kolmio tuntuu olevan aika pitkälti se miljöö, missä tämä tapahtuu. Tämä on myös mielenkiintoinen, että se suurin apuväline, mitä näissä keittokirjoissa sanotaan, ei ole millään tavalla tekninen vaan se on tämmönen luova lähestymistapa tähän ruuan laittamiseen. Näissä puhutaan elävöittämisestä tai tällaisesta ruoanlaiton runoudesta. Elikkä nää keittokirjat tavallaan kutsuu lukijaansa leikittelemään sillä ruualla. Tässä Hamsterin keittokirjassa varsinkin sanotaan suoraan, että kunnon kotikokilla pitää olla yrttivarasto, maustekaappi, valko- ja punaviiniä, kananmunia, raastettavaa juustoa ja konjakkia, jolla tätä ruokaa voi jatkaa. Täähän vaikuttaa kanssa tosi mielenkiintoselta. Tehdään säilykkeistä ruokaa, mut pitää olla konjakkia, jolla sen saa maistuvaiseksi. Elikkä tässä ei tosiaankaan tehty siis mitään bulkkia kesämökille tai eräretkelle, vaan nää on nimenomaan arjen, mutta myös juhlaruokaa, mitä näissä keittokirjoissa tehään.
Aleksi: Nötköttiä konjakkikastikkeella.
Riku: Niin no, miks ei.
Aleksi: Pitää leikkiä ja olla luova. No tota, Suomessa säilykkeet ja einekset alkaa yleistyä tossa 60-70-lukujen taitteessa tai niitä ainakin yritetään yleistää. Yhdysvalloissa alkaa mun mielestä suunnilleen samaan aikaan niin sanottujen tv-aterioiden läpimurto ja yleistyminen. Onko nää jotenkin verrattavissa? Onko Suomessa mitään verrannollista Yhdysvaltain tv-aterioihin vai voidaanko tätä Suomen eines- ja säilykekulttuurin läpilyöntiä verrata näihin tv-aterioihin?
Riku: Tässä tv-ateriassahan se pohjimmainen syy (-) [19:34] markkinointi on nopeus ja helppous ja ne on osa tämmöstä laajempaa yhdysvaltalaista ruokakulttuuri-ilmiötä kuin Convenience Foods. Elikkä siis käytännöllinen ruoka, vois ehkä kääntää suomeks. Se on Yhdysvalloissa vähän vanhempi ilmiö. Se ehkä vahvimmillaan on toisen maailmansodan jälkeen ja siihen liittyy just nää tv-ateriat, mutta myös tämmöset valmiit purkkikeitot. Vielä nykyäänkin näkyy Yhdysvalloissa tämmösii vähän nostalgisia reseptejä, joissa tehdään tämmösii laatikkoruokia sillä, että laitetaan tämmönen valmis purkkikeitto, yleensä se on tämmönen cream of mushroom, tämmönen kermainen sienikeitto suoraan purkista uunivuokaan. Laitetaan sinne tonnikalaa ja jonkinlaista perunavalmistetta. Nää tämmöset reseptit on just 50-luvulta lähtien Yhdysvalloissa, jos ei iso juttu, niin kuitenkin havaittavissa oleva kulttuurillinen ilmiö.
[Musiikkia]
Aleksi: Mulla on lainaus sun gradusta. “Ranskaan ja Yhdysvaltoihin verrattuna säilykkeitä eivät juurruttaneet instituutiot vaan niiden kuluttaminen oli osa modernia elämäntapaa, yksilöllisyyttä ja hauskuutta.” Eli säilykkeistä tuli Suomessa ainakin hetkellisesti, tai ainakin niistä yritettiin tehdä hauskuuden ja vapauden symboleita. Miksi?
Riku: Tässä ehkä näkyy se, että niistä ehkä ei niinkään tullut, vaan ne esitettiin tällaisina niissä keittokirjoissa. Juurikin tämä elävöittäminen ja luova lähestymistapa ruoanlaittoon sen sijaan, että ruuan laittaminen olis ollu pelkkä arkinen vastuu. Se voi olla vähän niinku harrastus tai hauskaa tai mitäpä jos joskus sen sijaan, että tekisitkin nötköttiä, niin tekisitkin nötkötin konjakkikastikkeella ja laittasit sinne ananasviipaleita ja tekisit juustokastikkeen. Näissä on paljon tämmönen lähestymistapa, että säilykkeet paitsi säästää aikaa, niin ne säästää myös rahaa. Ne tavallaan myös antaa tälle käyttäjälle, oletetulle likujalle, myös paljon aikaa. Aikaahan voi käyttää esimerkiksi vapaa-aikaan, perheen kanssa oleskeluun, ihan mihin vaan.
Aleksi: Pystyks sä päätteleen noitten keittokirjojen perusteella, oisko niillä ollu joku tietty spesifi kohdeyleisö? Onko ne yksineläjille, perheellisille, tietyssä sosioekonomisessa asemassa oleville, esimerkiksi työläisille tai jotain?
Riku: Vaikka pääsinkin juuri sanomasta, että vaikka näissä tää ruoanlaiton hauskuus esitetään pääosassa, niin kyllä nää on kuitenkin silti naisille ja nimenomaan perheellisille tai parisuhteessa oleville naisille suunnattu. Näissä myös näkee sen, että oletetaan, että tämä oletettu naislukija on vastuussa joko miehensä tai perheensä ruokkimisesta. Nää on yleensä 3-4:lle hengelle suunnattuja nämä reseptit. Mutta mielenkiintoista näissä on se, että melko tarkkaan kaikki nämä reseptit tai keittokirjat on suunnattu siis työssäkäyville naisille. Elikkä tässä näkyy tavallaan tää modernin ajan rakennemuutos, elikkä naiset siirtyy työelämään. Tässä näkyy myös sitten tämä ajan säästämisen tärkeys varsinkin, jos käy töissä ja joutuu samaan aikaan huolehtimaan perheen ruokahuollosta. Tämä ajankäyttöön vetoaminen on ihan hyvä argumentti. Siellä on muutamia miehille suunnattuja reseptejä, mikä vaikuttaa vähän kummalliselta, et niissä suoraan sanotaan, että tämä on poikamiehelle tämä resepti ja niissä myös keittokirjojen esipuheissa sanotaan, että nämä säilykkeet vapauttavat miehet ruoanlaittoon tai ehkä jopa sallivat tämän ruoanlaiton miehille, mikä ehkä vertautuu vähän tähän 70-luvulla Suomeen saapuneeseen grillaamiseen, joka on tämmönen maskuliiniseksi koodattu tapa valmistaa ruokaa. Ehkä kaikkein hauskimpana, näissä on myös joitain reseptejä, joissa nainen valmistaa sen ruoan, mutta mies tarjoilee. Elikä esimerkiksi niissä on purkkikinkusta tehty joulukinkku, jonka perheen mies kuitenkin leikkaa pöydässä.
Aleksi: Niin, eli hyvin vanhanmallinen sukupuolijako.
Riku: No, kyllä ja ei. Niissä myös korostetaan sitä, että esimerkiksi nykyään ruokaa ei laitakaan enää pelkästään äiti tai vaimo, vaan se voidaan tehdä yhdessä. Mutta kuitenkin niissä on perusoletuksena tämä, että perheen nainen huolehtii ruokahuollosta.
Aleksi: Sun gradussa johtopäätösluku alkaa virkkeellä “säilykekeitto-kirjallisuuden historia Suomessa on epäonnistuneen arjen rutiinien luomisen historiaa”. Mä oletan, että tää liittyy siihen, että säilykkeistä ei tullut suomalaisen ruoan peruspilareita, mut haluuks sä syventää tätä vielä enemmän?
Riku: Joo, totta kai. Tää on silleen tosi mielenkiintosta, että aika harvoin pääsee tekemään tollasta häviäjien historiaa. Mä käytin mun gradussa yhtenä lähdemateriaalina kuluttajatutkimuskeskuksen säilykkeiden kulutusmääriä tuona aikana ja ne oli äärimmäisen pieniä ja ne ei myöskään lähteneet kasvuun 60-luvun lopulta 70-luvun loppuun. Tavallaan tämä kertoo siitä, että (-) esitettiin tämmönen mahdollinen tapa tai mahdollinen versio ruokakulttuurista, joka olis perustunut vahvasti näiden säilykkeiden ja teollisten elintarvikkeiden hyödyntämiseen. Mutta se ei sit vaan tarttunut. Sitä ei omaksuttu laajalti. Tähän voi olla eri syitä. Kuten myös aikaisemmin mainitsin, niin metallisäilykkeet ja tölkkisäilykkeet tulee Suomeen niin myöhään, 50-60-luvulla, että melkein samoihin aikoihin alkaa olla jo niitä, en tiedä onko kyseessä paremmat vaihtoehdot, mutta ehkä houkuttelevammat vaihtoehdot, kuten pakasteet tai tuoretuotteet. Miksi ihmiset olisi tavallaan käyttäneet sitä vanhempaa ruokateknologiaa, kun he voivat siirtyä suoraan siihen uudempaan. Mut esimerkiksi Yhdysvalloissa tää tämmönen tölkkisäilyke-kulttuuri syntyi jo 1800-luvun lopulla ja siellä on muitakin todella mielenkiintosii teollisen ruokakulttuurin esimerkkejä.
Aleksi: Mua kiinnostaa kans kysyä tosta sun gradun avoimuuteen liittyvistä asioista. Eli tosiaan sun pro gradu, Taikasanamme on säilyke, on siis kaikkien saatavilla, avoimesti saatavilla ja luettavissa ja ladattavissa Helda-palvelussa. Kaikki gradut ei oo ihan yhtä helposti sieltä luettavissa, mut oliks se päätös saattaa tämä gradu näin avoimesti ja vapaasti kaikkien luettaville helppo, vai jouduit sä harkitsemaan sitä?
Riku: Se oli kyllä tosi helppo. Mä päätin aika suoraan, et mä laitan tän kaikkien luettavaks. Yleensä graduilla on vähän se vaiva, että ne vähän katoaa sinne yliopiston kellareihin. Varsinkin ennen kuin tää digitaalinen julkaisu oli mahdollista. Mä päätin, että vaikka on pienikin todennäköisyys, että joku tän lukee ja kokee hyödylliseksi tai vaikka käyttää omassa tutkimuksessaan perustana, niin se on sen arvosta, et se kannattaa laittaa sinne kaikkien luettavaks.
Aleksi: Mä tsekkasin tätä valmistellessani, oli useita satoja latauskertoja.
Riku: Loistavaa.
Aleksi: Kyllä sitä joku on lukenut.
Riku: Erinomaista.
Aleksi: Gradua tehdessä tai opiskeluaikana ennen sitä Heldaan tallennetuista opinnäytetöistä tai materiaaleista, mitä siellä oli, niin oliko niistä apua?
Riku: Opinnäytetöistä kyllä, mutta ne oli sen verran vanhoja, että ne piti tosiaan tilata vanhanmallisesti tonne kirjaston kellariin ja siellä lukea, mutta oli kyllä.
Aleksi: Okei, kiva kuulla. Mua kiinnostaa kans tämmönen, et jos joku haluaisi alkaa jatkaa tätä sun Instagram-tiliä Purkkiruoka-mentaliteetilla, haluais alkaa ettiä näitä keittokirjoja, tekee säilykereseptien perusteella, mistä niitä löytyis? Onko olemassa jotain vaikka digitaalista arkistoa, missä näitä olis digitoituna helposti kaikkien saatavilla vai?
Riku: No kunpa oliskin, niin tää olis paljon helpompi prosessi tää tutkimuksen tekeminen. Nää keittokirjat, varsinkin näin uudet keittokirjat, vaan 60- 70 vuotta vanhat, niin niissä on vielä tekijänoikeudet ainakin jollain tasolla olemassa. Sehän on esteenä niiden digitoinnille, mikä tietysti vaikeuttaa niiden löytämistä. Mä etin näitä keittokirjoja silleen, et mä luin tuon ajan julkaisijoiden listoja teoksista, mitä ovat julkaisseet. Mulla kävi tuuri ja mä tosiaan löysin yhden mun päälähteistä ihan vaan sattumalta. Mutta oon kyllä varma, että näitä keittokirjoja olis paljon enemmänkin ja sehän tässä ärsyttääkin, että tietää, että lähdemateriaalia on, mutta sitä ei oikein löydä. Ehkä just nimenomaan tämmöset vähän kummallisemmat keittokirjat, jotka nimenomaan kuvaa tämmöstä häviäjien historiaa. Niin miksipä kukaan niitä olisi säilyttänyt. Mutta onneksi kansalliskirjasto tässäkin tulee apuun ja sit kun tietää, mitä etsii, niin kyllähän sen sieltä kansalliskokoelmasta saa.
Aleksi: Viimeinen kysymys, mä tykkään, et se on vähän nyrjähtänyt tai eteenpäin katsova tai vähän toisesta vinkkelistä kysyvä. Meidän ei ehkä pitäis, mutta meidän on nykyään aika helppo naureskella jollekin näistä säilykekeittokirjojen resepteistä, just nää, että makaronilaatikkoa höystetään savukinkkupasteijalla. Mut mitä sä luulisit… Historioitsijaltahan ei tietenkään saisi kysyä tulevaisuuteen liittyviä kysymyksiä, mut mä kysyn kuitenkin, että mitä sä luulet, että mitä nykypäivän ruokakulttuurin piirteet on, jolle ehkä tulevaisuudessa saatetaan naureskella samalla tavalla kuin me naureskellaan näille säilykeresepteille?
Riku: Hmm, toi on tosi vaikea ennustaa, et mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Ehkä esimerkiks tän ruoan puhtauden ja autenttisuuden korostaminen saattaa kääntyä, et sille saatetaan hyvinkin naureskella. Yks tämmönen toinen, mikä tuli vastaan gradua tehdessä oli tämä, että makuyhdistelmät, mitkä ainakin mulle vaikutti tosi kummallisilta, niin niitä saatetaan esittää näissä keittokirjoissa ihan valideina vaihtoehtoina. Esimerkiksi suolaisen ja makean ruoan rajat. Ne selvis mulle, et ne on ollu yllättävän häilyvät. Esimerkiksi yhtenä esimerkkinä juurikin tämmösestä yhdysvaltalaisesta vaikutteesta on hyytelösalaatit. Elikkä siis tämmönen gelatiinihyytelö.
Aleksi: Liivatteella?
Riku: Liivatteella, anteeks. Liivatehyytelö, johon lisätään iloisen sekaisesti asioita, jotka me nykyään miellettäis makeiks ja suolaisiksi. Näissä saattaa olla sekasin tölkkiherneitä ja vaahtokarkkeja ja karpaloita ja tomaattimehua ja kermavaahtoa.
Aleksi: Kiinnostavaa. Ja sä epäilet, että tulevaisuudessa semmoset makuyhdistelmät, mitkä meille on nyt tuttuja ja tavanomaisia, saattaa olla jotenkin erikoisia?
Riku: Juuri näin. Elikkä tähän vaikuttaa, että me olemme nyt tämmösellä ruokakulttuurin peruskalliolla. Sekin saattaa murtua ja muuttua tosi nopeesti.
Aleksi: Näihin sanoihin on oikein hyvä lopettaa. Kiitos Riku Salpakari.
Riku: Kiitos.
[Musiikkia]
Aleksi: Kiitos Helsingin yliopiston kirjaston Avoimella otteella -podcastin kuuntelemisesta. Löydät lisää jaksoja osoitteesta helsinki.fi/fi/avoimellaotteella. Voit myös lähettää palautetta ja kysymyksiä sähköpostiosoitteeseen avoimellaotteella@helsinki.fi.