[äänite alkaa]
[musiikkia 00:00:00 - 00:00:46]
Puhuja 1 [00:00:00]: Mä tapasin myös ihmisiä, ketkä on saanu tapporahaa suden metsästämisestä. Kyllähän siinä voi olla aika vaikee vaihtaa sitä suhteutumista siihen eläimeen. Aiemmin sulle on maksettu ton tappamisesta ja nyt se on rikos. Sen tyypin mieltä siin ei välttämättä enää pystytä muuttamaan, mut kyl yleensä nuoremmil sukupolvil on jo selvästi myönteisempää suhtautumista keskimäärin suden suojeluun.
Haastattelija 1 [00:00:45]: Susi on Suomen vihatuin eläin. Se saalistaa karjaa, surmaa lemmikkikoiria ja vaanii lapsia. Samalla susi on jatkuvan salametsästyksen kohteena oleva erittäin uhanalainen nisäkäs, joita on Suomen luonnossa nykyään noin 400, mikä on itsenäisyyden ajan suurin luku. Susista käytävä keskustelu on erittäin politisoitunutta ja polarisoitunutta, mutta miksi näin on ja miksi sutta vihataan ja pelätään Suomessa niin paljon? Minä olen Aleksi Peura. Kanssani keskustelemassa susipolitiikasta on tohtori Sanna Komi, tervetuloa.
Puhuja 1 [00:01:13]: Kiitos.
Haastattelija 1 [00:01:16]: Sanna, sun väitöskirjassa, jonka nimi on siis Belonging in Nature, sä tutkit susivihaa ja -pelkoa Suomessa. Kun tarkastellaan suomalaisten keskimääräistä suhtautumista, jos tämmöstä keskimääräistä suhtautumista edes on olemassa, onks sun mielest oikeutettuu sanoo, et susi on Suomen vihatuin eläin?
Puhuja 1 [00:01:36]: Joo. [naurua] Lyhyesti, on se mun mielest oikeutettuu sanoo. Mut samanaikaisesti mä en tiedä, käyttäsinkö ehkä ite välttämät viha-sanaa. Mä tein siis tätä mun tutkimusta varten haastatteluita Lieksassa ja siellä Lieksan ympäristössä paikallisten ihmisten kanssa. Eikä sielläkään ihmiset myöskään itse haluu käyttää semmost viha-sanaa, et se koetaan ehkä jotenkin liian voimakkaana tai leimaavana tai jotenkin semmosena, et pyritään ehkä vähän neutraalimpaan kielen käyttöön. Kyl mä sanosin, et susi on Suomessa eniten tunteita herättävä eläin, ja etenkin, en mä tie, onks se välttämättä se eläin itsessään, vaan susien suojelu. Ja siinähän tullaankin just siihen, onks se sitä sutta kohtaan koettuja tunteita, vaan enemmänkin sitä tilannetta kohtaan, missä ne sudet on Suomeen palannu.
Haastattelija 1 [00:02:38]: Me nyt keskitytään täs jaksos varmasti pitkälti tähän nykytilanteeseen. 2010-, 2020-lukujen tilanteeseen, mut ihan historiallisesti mielenkiintoista on kans, minkälainen tää susivihan tai -pelon pitkä kaari sun mielest on? Mikä on se pitkä historiallinen jatkumo? Onks aina pelätty susia samalla tavalla tai yhtä paljon kun nykyään vai onks siin ollu jotain vaihteluu?
Puhuja 1 [00:03:03]: Tää onkin mun mielest ihan superkiinnostavaa. Yks mun tän tutkimuksen keskeisistä havainnoista on se just, et sitä nykykeskusteluu ei oikein voi irrottaa siit pitkästä historiasta. Se pitkä historia tosi paljon määrittelee sitä, minkälaisia tunnereaktioita se susien suojelu tänä päivänä saa aikaan. Siin on kyse sekä siit historiasta että tänhetkisistä narratiiveista, minkälaista tarinaa me tällä hetkellä kerrotaan siitä historiasta. Sitäkin mä haluisin ehkä vähän jotenkin problematisoida tai tuoda niit harmaan sävyjä siihen. Musta tuntuu, et meil on semmonen narratiivi täst pitkästä susivihasta, että ihmiset on aina vihannu susia hirveesti. Jotenkin se 1800 - 1900-luvun vaihteessa tapahtunut valtava systemaattinen susivaino, et se olis johtunu nimenomaan susivihasta. Siin ei olis ollu mitään muita tekijöitä taustalla. Sellaset narratiivit on tällä hetkellä vallassa ja niit käytetään hyödyks siihen susien suojelun kritisoimista, siinä argumentoinnissa. Mun mielest siit puuttuu ehkä vähän niit olennaisii nyanssei vaikka historiallisesta ajanjaksosta, millon se semmonen suurin susivaino on tapahtunu ja mitä kaikkee muuta tekijöitä siinä on taustalla. Must tuntuu, et Suomeen ja muutenkin Eurooppaan on tietyl tapaa se semmonen ns. susiviha tullu aika isolta osin kristinuskon myötä. Kristinuskohan on syntynyt alueilla, missä on ollu paljon paimentolaisuutta, missä sudet on ollu tosi konkreettinen ja merkittävä uhka ja haaste toimeentulolle, mitä se ei välttämättä Suomessa oo ollu ennen sitä. Kristinuskon semmonen susikuvasto on tullut tänne, miten se sanotaan, ihminen suden vaatteissa, kaikki tää juontuu sinne. Ja samanaikaisesti tietenkin täälläkin on siirretty maanviljelykseen ja eläinten kasvatukseen. Totta kai siinä se sama kun mikä siellä paimentolaiskulttuureista, mistä päin kristinusko on tullu, ne samat samat lainalaisuudet siinä, et on petolaji, joka saalistaa eläimiä. Ihmiset kasvattaa eläimiä ja niitä saalistetaan. Mutta ehkä siin on vielä semmonen perspektiivikysymys, et onkohan se suden aiheuttama uhka just jollekin karjataloudelle oikeesti ollut 1800-luvulla ihan niin merkittävä kun minkälaista kuvaa siitä annetaan. Silloin kumminkin on ollut siis nälkävuodet, viljakatoja, hirvee määrä tauteja. Nää on totta kai aiheuttanu todella paljon enemmän sitä kotitalouseläinten kuolleisuutta ku ne sudet. Jos vertailee niitä lukuja, niin se alkaa tuntuu aika kohtuuttomalta jotenkin se susien osakseen saama huomio. Ehkä se huomio on sellast narratiiveja siitä historiasta eikä välttämättä sitä historiaa itsessään.
Haastattelija 1 [00:06:26]: Tosi kiinnostavaa. Mä luin kans jostain, tuli vastaan tämmönen lähdekriittinen spekulointi, että aiempina vuosisatoina olis ollu helpompi saada korvauksia esimerkiks kotieläinten kuolemiin, jos sano, että susi kävi syömässä ja hyökkäämässä meiän vaikka lehmien tai hevosten kimppuun. Onks sun mielest semmosella mahollisuutta kans vinouttaa sitä historiallista susipelkoa tai vihaa tai siitä kumpuavaa narratiivia?
Puhuja 1 [00:06:56]: Joo, tällasta on ihan varmasti tapahtunu. Tietyl tapaa vähän samantyyppistä on varmasti edelleen. Kun korostetaan niit susien aiheuttamii vahinkoja, sillon pyritään ehkä siihen, et saatas suurempia korvausmääriä ja tämmöst, mikä ei välttämättä oo mitenkään, et se olis jotenkin väärin saada korvauksia niistä, mut se saattaa just vähän vinouttaa sitä perspektiiviä ja näkökulmaa siitä, miten suuri ongelma se on verrattuna muihin ongelmiin, jos tää on se ainoo ongelma, mihin on saatavissa jotenkin enemmän yhteiskunnallista huomioo ja apua.
Haastattelija 1 [00:07:35]: Me puhutaan tietenkin paljon tästä susivihasta ja -pelosta ja näin. Kääntöpuolena siin on esimerkiks Suomessa tehtävä tämmönen EU-rahalla toteutettava SusiLIFE-hanke, jonka tavotteena on konfliktin vähentäminen suurpetojen ja ihmisten välillä, etenkin siis suden ja ihmisen välillä. Siihen liittyy muun muassa vahinkojen ennaltaehkäsykeinoja ja muuta. Kuinka paljon sä uskot, että tälläsil toimilla on vaikutusta suomalaisten susisuhteeseen?
Puhuja 1 [00:08:04]: No kyl mä uskon, et niillä on vaikutusta, mutta kun puhutaan ihmisten asenteista ja semmosista aika syvälle juurtuneista uskomuksista, oletuksista ja jotenkin ehkä arvoista kanssa, sehän on sellasta hidasta ja tosi vähittäistä se muutos. Sitä on ehkä vähän vaikee mitata, etenkin sillai lyhyellä aikavälillä, mikä laajemminkin kertoo vähän siitä, mitkä on tämän hetkisen tieteen tekemisten mallien haasteita, et on just projektia projektin perään. Just se SusiLIFE-hankekin, siin oli mun mielest kuuden vuoden rahotus. Näin tämmöisissä syvälle juurtuneissa asioissa, totta kai siin voidaan tehdä asioita, mut miten näkyvissä ne on kuudessa vuodessa. Nää on ehdottomasti mun mielest tosi tärkeitä. Ja niil varmasti on vaikutusta niihin asenteisiin. Kyl mäkin huomasin siellä mun kenttätöiden aikana just vaikka semmosista ihmisistä, kenen kanssa olin tavallaan sen mun koko kenttätyöjakson ajan ja ehkä vähän pidemmälläkin tekemisissä, et siellä saatto olla sellast pientä asennemuutosta havaittavissa. Jotenkin ehkä sellasta, että ruvettiinkin hankkimaan vähän enemmän tai itsenäisemmin sitä tietoa. Kyl mä havaitsin semmosta ihan sinäkin aikana, mut totta kai mä olin aika syvällä siel. Se ei välttämät ulospäin näkys, mut kun on siin tilanteessa ja tarkkailee todella tarkalla silmällä, niin sitä huomaa. Tämmöset asiat on ehkä vähän kans sellasii sukupolvisesti muuttuvia. Voi olla, et sen vanhimman sukupolven, ihmisiä, ketkä on vaikkapa metsästänyt sutta vielä silloin, kun se on ollut ihan... Mä tapasin myös ihmisiä, ketkä on saanut tapporahaa suden metsästämisestä, niin kyllähän siinä voi olla aika vaikee vaihtaa jotenkin sitä suhteutumista siihen eläimeen, et aiemmin sulle on maksettu ton tappamisesta ja nyt se on rikos. Sen tyypin mieltä siin ei välttämättä enää pystytä muuttamaan, mut yleensä nuoremmil sukupolvil on jo selvästi myönteisempää suhtautumista keskimäärin suden suojeluun.
[musiikkia 00:10:39 - 00:10:51]
Haastattelija 1 [00:10:52]: Vähän tossa viittasitkin siihen, mut ihan karkeesti yleistäen, ketkä on suomalaisen, heittomerkeis, susikeskustelun pääasialliset osapuolet ja mitä ne tyypilliset argumentit on puolesta ja vastaan?
Puhuja 1 [00:11:04]:No siis ihan ensinnäkin mä haluaisin sanoo, että suurint osaa ihmisistähän se ei kiinnosta. Suurint osaa ihmisistä tää keskustelu ei kosketa. Se saattaa kiinnostaa sen verran, et klikkaa jotain otsikkoa jossain, koska se kuulostaa raflaavalta, mut se ei oo osa heidän päivittäistä elämää. On ne ihmiset, ketkä on tosi kiihkeesti suojelua vastaan ja ketkä on tosi kiihkeesti suojelun puolesta. Ne on tosi, tosi pieni osuus väestöstä, ketkä oikeesti ottaa siihen keskusteluun osaa. Se ehkä luokin vähän vääristynyttä mielikuvaa siitä, miten polarisoitunutta tää on. Kyllähän mikä tahansa keskustelu vaikuttaa polarisoituneelta, jos ne kymmenen kärkkäintä ihmistä puolella ja vastaan on ne, kenen keskustelu on ainoo, mikä näkyy. Se kaikki muu, joku tuolla kahvihuoneessa käytävä semmonen, et huomasitko tän. Joo. Huomasitko tän, Joo, ei kiinnost... Sen tason asiat. Kyllähän sillon mikä vaan näyttää tosi polarisoituneelta. Tämä huomioon [naurua] ottaen, kyllä siellä niiden ihmisten keskuudessa, ketkä susien suojeluun vastustaa, on ehkä enemmän edustettuna just maalaispaikkakunnilla asuvat ihmiset. Etenkin Itä-Suomen puolella must tuntuu, et erityisesti just koiran kanssa metsästävät ihmiset ja ihmiset, kenen lähipiirissä on koiran kanssa metsästäviä ihmisiä. Ja tääkin, et en missään nimes tarkoita, et kaikki metsästäjät tai kaikki koirien kanssa metsästävät ihmiset ois jotenkin susien suojeluu vastaan. Päinvastoin tapasin kyl monia ihmisiä, ketkä oli myös hyvin myönteisesti siihen suhtautuvia, jotka harrasti koirametsästystä, mut siit ihmisjoukosta ehkä löytyy ne kärkkäimmät tyypit, ainakin Itä-Suomen puolella. Länsi-Suomessa musta tuntuu, et on enemmän kans just vaikka karjankasvattajia tai lampureita tai muita, ketkä aiheeseen ottaa enemmän kantaa. Ja toisella puolella tietenkin luonnonsuojelijat. Siinä on monesti just semmonen mielikuva, et ne luonnonsuojelijat kaikki asuu jossain kehäkolmosen sisäpuolella, yhdeksännessä kerroksessa, jossain betonilähiössä. Se ei kyl kans pidä paikkaansa. Tapasin myös lieksalaisia luonnonsuojelijoita. Kyl niit löytyy joka paikasta. Ehkä ne keskittymät on enemmän kaupungistuneimmilla alueilla.
Haastattelija 1 [00:13:35]: Kuulostaa ainakin siltä, et siinä on aika vahvat stereotypiat tai vastakkainasettelut olemassa tässä susikeskustelussa. Jälleen ehkä se voi olla vaan harhakuvitelma, mikä helposti välittyy uutisotsikoiden ja muitten perusteella. Kun sä teit tätä kenttätutkimust siel Lieksassa, eli sä haastattelit ihmisiä, kohtasit heitä, juttelit heidän kanssaan, miten sä haastoit näitä sun kohtaamia, joko yleisiä tai jopa henkilöön liittyviä stereotyyppisii näkemyksii?
Puhuja 1 [00:14:02]: No jotenkin sillai yrittäen olla tosi ymmärtäväinen ja herkkä sille tilanteelle, niille dynamiikoille, mitä siinä oli. Yleisesti ottaenkin, mikä etnografisella otteella tehtävässä tutkimuksessa on mun mielestä tärkeetä, et on tosi kunnioittava ote siihen, et tapaa jokaisen ihmisen ihmisenä. Mä halusin ymmärtää jokaista ihmistä, kenet mä tapasin. Mitä he täst ajattelee ja miksi he ajattelee näin. Musta tuntuu, että mut kohdattiin kans valtaosin ennakkoluulottomammin kun mitä mä... Ehkä mulla oli itselläni ennakkoluuloja siitä, miten mä tulen kohdatuks. Ne ei sillai, jotkut ehkä piti paikkansa, mut ei ehkä ihan... Ne ei ollut niin voimakkaita ja sitä ei tapahtunut niin usein kun mitä mä oletin. Kyl mä sit kans tein siin semmost tietynlaista jotain, miten selitin mun lähtökohdat ja mun position. Mut palkattiin tekemään tätä tutkimusta. Mul ei oo siis mitään taustaa susiaktivismissa tai liittyen tähän aiheeseen millään tavalla. Ja tän mä selitin ihmisille. Must tuntuu, et se autto heitä kohtaamaan mut aika objektiivisena, neutraalina tyyppinä siinä. Ja toisaalta taas semmosissa asioissa, mitkä mä tiesin, et on stereotypioita ehkä nuoremmasta naisesta, joka tulee pääkaupungista Lieksaan tutkimaan susia, mitä stereotypioita, tyyppejä mussa on. Pitää paikkansa, että en syö lihaa esimerkiks. Yritin jollain tapaa tehdä ne näkyväks ja hyödyntääkin niit jollain tapaa siinä, et saatoin sanoo, jos joku mulle tarjos jotain syötävää tai jotain tollasta, et minähän en sitten syö lihaa, kun minä olen tämmönen susitutkija Helsingistä. Tekee siit vähän sellasen vitsin siinä kohtaa. Vähän rikkoo sen sanomattoman oletuksen. Tekee siit sanottua, jolloin se ei ookaan enää oletus, vaan se on vähän semmonen yhteinen juttu siinä.
Haastattelija 1 [00:16:29]: Kuinka hyvin tommonen toimi?
Puhuja 1 [00:16:33]: Aika hyvin. Kyl must tuntu, et semmoset sanomattomat oletukset, mä sanotin ne. Se vähän rikko sitä jäätä ja teki must vähän jotenkin lähestyttävämmän. En mä tietenkään tiedä, mikä mun haastateltavien kokemus oli. Mä koin, et se autto jotenkin tekeen siit tilanteest molemmille rennon ja mukavan, mikä oli mun lähtökohta kaikkeen. Halusin, et ihmiset, ketkä käyttävät aikaansa ja kertovat mulle sitä paikallista ymmärrystä ja tietoa ja kaikkee semmost, mihin mulla ei oo pääsyä ilman, että ihmiset sitä mulle vaan antaa. Se ois mahdollisimman mukava ja mielekäs kohtaaminen molemmille osapuolille.
Haastattelija 1 [00:17:25]: Mulla on aika pitkä pohjustus tähän seuraavaan kysymykseen. Tää nyt voi olla olematta ajantasaista tietoo, pienellä lähdekritiikillä kannattaa ottaa vastaan. Mun löytämän tiedon perusteella viimeisin kerta, kun susi on hyökänny Suomessa ihmisen kimppuun on vuodelta 2009. Jos sen jälkeen on ollu jotain tapauksia, niin ne ei oo ainakaan jokapäiväisiä. Ne ei oo kovin yleisiä. Ja viimesin todistettu ihmisen kuolemaan johtanut susihyökkäys on vuodelta 1881, josta on tämä historiankirjakin kirjoitettu nimeltään Lauma. Ja vastaavasti kuitenkin mun löytämässä lehtijutussa mainittiin Tilastokeskuksen yhteenveto vuosien 1998 ja 2011 välillä eläinten aiheuttamista ihmiskuolemista. Hirven kanssa kolaroidessa ihmisiä oli kuollu 92 siinä noin vähän reilun kymmenen vuoden aikana. Ratsastusonnettomuuksis 26 ihmistä. Koiran hyökkäykseen tai puremaan 15, ampiaisiin 14. Nauta oli tappanut kymmenen ihmistä ja niin edelleen. Näitä lukuja oli tietenkin lisää. Jos otetaan huomioon, et sudet metsästää Suomen luonnon faktuaalisesti vaarallisinta eläintä eli hirveä, niin eiks loogisesti seurais, että susikannan kasvu vähentäis hirvikolareitten määrää ja tällee pelastais ihmishenkiä? Mikä täs dynamiikas on se, mitä mä en käsitä?
Puhuja 1 [00:18:47]: No sen minäkin haluaisin tietää. [naurua] Tietyl tapaa, et just tää perustavanlaatuinen ristiriita siitä, miten voimakkaita tunteita susien olemassaolo ja suojelu herättää versus et mitkä ne haitat on. En taas halua jotenkin väittää, että ei olisi haittaa, ihmiset ei muka vois pelätä susia tai että se olis jotenkin hölmöä. En haluu minimisoida enkä vähätellä sitä. Yksilön tasolla näin, mut yhteiskunnallisella tasolla tuntuu, et mittasuhteet ei ihan mätsää. Ja siinä just mun mielest se historian osuus on merkittävä. Minkälaisii tarinoita siit historiasta kerrotaan. Myös se, mitä aiemmin puhuin siitä historiasta. Ei siitä, mitä tapahtui, kun, lainausmerkeissä, päästiin eroon kaikista susista sillai, että nähtiin hirvittävä vaiva kaikkien tappamiseen ja palkattiin venäläisiä erikoistuneita susimetsästäjiä tänne näin. Sitten tuli tää ns. sudeton ajanjakso Suomessa. 95 vuoden, Suomen EU:hun liittymisen jälkeen sutta on alettu järjestelmällisesti suojeleen. Siihen asti susia on tullut sielt rajan yli Suomeen, mut heti saman tien kun ne nähdään, ne on ensin voitu tappaa sillai, et sä saat siitä vielä tapporahaa, kun tapat sen. 70-luvulta eteenpäin niille ei oo enää maksettu tapporahoja, mut kyl on edelleen saatu metsästyslupia susille, kun niitä on nähty. Vast 95 vuoden jälkeen on tavallaan pitäny sietää niiden susien olemassaoloa. Sitä ennen ei oo tarvinnu sietää. Ne on voinu vaan tappaa pois sitä mukaa, kun niit tulee näkyviin. Totta kai sinä aikana esimerkiks koirien kanssa metsästäminen, hirvimetsästys koiran kanssa, joka itsenäisesti liikkuu metsässä. Tämmöset tavat on luotu sinä aikana, kun siel metsäs ei oo ollu sutta. Nyt siel onkin se susi. Nyt se on ristiriidassa tämänhetkisen metsästystavan kanssa. Sitte koetaan, että se on se perinteinen metsästystapa, koska tietenkin niille ihmisille se on se perinteinen metsästystapa. Välttämättä niin ei olisi, jos katotaan vuosisatoja taaksepäin. Se on tosi, tosi haastava ristiriita, kun tavallaan elämä on mennyt tiettyyn suuntaan menojaan sillä aikana, kun sudet ei oo ollu täällä. Sitten ne tulee tänne ja ei ookaan välttämättä enää ihan yhteensopivaa. Ja toisaalta kans sinä aikana, kun ei oo ollu susia, kaikki yhdessä elämisen kulttuuri ja kanssaelämisen tavat, ei niit oo olemassa enää. Ne ei oo päässy jotenkin kehittymään sinä aikana. Ihmiselohan on muuttunut sinä aikana, sadassa vuodessa, ihan valtavasti. Jotenkin se, miten. Jos se olis muuttunut eläminen kanssaelona susien kanssa, niin saattas näyttää hyvinkin erilaiselta tällä hetkellä. Ja vielä se, et kun niit susii ei oo ollu, niin mielikuvat niistä on voinut muuttuu ihan minkälaisiks tahansa. Kyl mä näkisin, et se vallalla oleva käsitys sudesta semmoisena äärimmäisen arkana erämetsien yksinäisenä asukkina. Se on syntynyt sitä kautta, kun kaikki ne sudet, ketkä ei oo pysyny arkana erämetsän asukkina, on voitu tappaa. Totta kai sillon ne sudet näyttäytyy tällasena. Ja nyt kun niitä ei saakaan kaikkia tappaa, niin siellä onkin sellasia uteliaita yksilöitä, jotka tuleekin lähemmäs ihmisasutuksia. Suden käyttäytyminen kans näyttäytyy jotenkin semmosena, et eihän niiden näin pitäis käyttäytyä, vaikka se on ihan luontaista suden käyttäytymistä. Jos miettii koiria, jotka on kumminkin susista jalostuneita, ne on hirvittävän sosiaalisia ja uteliaita. Minkä takii tavallaan sitä ei nähtäs, et sudet voi olla myös. Se ei välttämättä oo kaikki aina uhkaavaa käytöstä, vaikka susi uteliaana käviskin jossain lähempänä ihmisasutuksia.
[musiikkia 00:23:27 - 00:23:39]
Haastattelija 1 [00:23:39]: Kuin paljon sä näet, et tällä historialla, sanotaan viimeisen 100, 150, ehkä 200 vuoden aikana on vaikutusta siihen, et nimenomaan just Suomessa pelätään nimenomaan sutta. Mä luin siis, tai onnistuin löytämään jonku tiedon, että yleensä susien hyökkäyksiä tapahtuu joka vuos ympäri maailmaa, mutta ne harvoin johtaa ihmisen kuolemaan. Silloin kun ne johtaa, ne on tosiaan harvinaisia tapauksia. Yleensä liittyy myös rabiekseen, siis vesikauhuun. Suomessa tosiaan näit susihyökkäyksiä ei oo ollu. Jos niit tapahtuu, jotain konfliktia suden ja ihmisen välillä, yleensä siihen liittyy se, et sillä ihmisellä on koira, jonka susi näkee reviirilleen hyökkäävänä vihollisena tai vastustajana. Kuin paljon sä näet, et tää historia viimesen 150 vuoden aikana vaikuttaa siihen, että just nimenomaan Suomessa, ei vaikka Venäjällä, missä susia on paljon enemmän, tai Kanadassa, Intiassa tai jossain muualla. Intiassa oli vähän aika sitte nimittäin keissi, että joku susilauma oli tappanut kymmenkunta ihmistäkin. Mut siitä ei vissiin kuitenkaan Intiassa syntynyt semmosta kansallista hysteriaa, mikä Suomessa vois helposti kuvitella syntyvän siitä, että susi käy jonkun pihalla tappamatta, hyökkäämättä edes kenenkään kimppuun.
Puhuja 1 [00:24:56]: Joo, täs on paljon kontekstuaalisia asioita. Mä näen sen jotenkin suomalaisen susisuhteen semmosena eurooppalaisena susisuhteena. Vastaavaa keskusteluu on nyt vaikka jossain Hollannissa, missä on susipopulaatio kasvanut viimeisten vuosien aikana tosi paljon, siel käydään myös. Ja samoin vaikka Yhdysvalloissa. Mä ehkä ennemminkin jakasin sen, millainen se susisuhde on niissä paikoissa, mistä sudet on hävinny jossain vaiheessa ja sitte palannut. et se eroaa tosi merkittävästi niistä paikoista, missä susia on aina jollain tapaa ollu. Sen mä näkisin, et on yks tosi olennainen ero. Ja must ois ihanaa, et joku tutkis, en ole itse tutkinut. Mua kiinnostais tosi paljon, miten se vaikuttaa meidän käsityksiin susissa ja siihen susisuhteeseen, et puolet vuodesta me nähdään kaikki niiden jäljet. Lumisilla alueilla yhtäkkii se niiden susien läsnäolo tulee näkyväks, vaikka niit itse susia ei nähtäis. Sit taas jossain tuolla Keski-Euroopassa, missä on lumettomat talvet, sellasilla alueilla, missä on enemmän susia kun Suomessa, niist ei välttämättä... Se ei oo jotenkin ihan yhtä jatkuvaa se uutisointi ja keskustelu talvisin, koska ne ei oo ihan yhtä näkyviä. Mä näkisin, et silläkin on kyl jonkunasteinen rooli tässä. Niitä ei ollu pitkään aikaa, mutta kun ne on tullut tänne, niin niist on tullut erityisen näkyviä erityisesti talvisin, jollon ne myös liikkuu enemmän, kun uudet pennut lähtee liikkeelle. Kesähän nyt on enemmän sellasta aikaa, kun ollaan pesässä pentujen kanssa. Talvisin just silloin, kun ne liikkuu kaikkein eniten, ne tulee kaikkein näkyvimmäks. Kyl mä luulen, et sillä on kans merkitystä.
Haastattelija 1 [00:26:57]: Sun väitöskirjan rinnalla sä teit kans levyllisen musiikkia. Taiteilijanimi eli KO:MI, sikäli joku haluaa nyt googlata ja mennä Spotifyhin kuuntelemaan. Tää levy on samanniminen kun sun väitöskirja eli Belonging in Nature. Se on saanut kriitikoilta hyvinkin ylistäviä arvioita siitä. Mua kiinnostaa kuitenkin tää tieteen popularisointi musiikin keinoin. Kertoisiks sä vähän sun lähestymistavasta väitöskirjan popularisointiin pop-levynä tai levyllisenä musiikkia. En tie, onko pop hyvä sana.
Puhuja 1 [00:27:28]: No ehkä sen voi sinne määreiden mukaan liittää. Jonkunnäköistä sellasta kokeellista, nykyklassista, ambienttia ja poppia yhdistelevä levy on kyseessä. Mä en oikein tiedä. Must tuntuu, että toi jotenkin näkökulma siitä, että se levy on tietyl tapaa semmonen mun tutkimusta popularisoiva asia, se on vähän semmonen jälkikäteen tullut näkökulma mulle. Mulle se näkökulma oli enemmän se tekemisen lähtökohta, että mä oon tutkija ja mä olen muusikko ja mä haluan jatkaa molempina olemista, mutta mun aika ja joku semmonen vaan luova kapasiteetti ei ehkä ihan riitä siihen, mä tekisin kahta täysin toisistaan erillistä asiaa, joten päätin yhdistää ne. Olin onnekas ja sain siihen myös rahotusta. Sain sillai ajan kanssa miettiä sitä, miltä kuulostaa musiikki, joka tehdään yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen osana ja lähtökohdista. Mulle ehkä just siin tekemisessä, siit tuli semmonen ajattelun väline tietyllä tapaa siit musiikin tekemisestä. Artikkelissa mulla on käytössä joku, en mä tie, 9 000 sanaa sen jonkun argumentin tekemiseen. Musiikkikappaleessa, joissain niist biiseistä mul on se, et mä oon tiivistänyt jonkun asian yhteen lauseeseen. Jos mä tiivistäsin 8 000 sanaa yhteen lauseeseen. Mä haluisin viel, et se lause on jotenkin semmonen, mist tulee jonkun näköinen ehkä emotionaalinen responssi, joku tämmöinen. Se vaatii aika paljon sellast analyyttistä luovaa ajatustyötä. Saa ajattelemaan siit omasta tutkimuksest kans eri lailla. Se kyl kans jollain tapaa ehkä vähän johdatti sitä etenkin päätelmien tekemistä siitä materiaalista. Nyt mä puhuin ihan eri aiheesta kun mitä sä kysyit, koska mä en oikein osaa sanoa siitä, mitä se on se popularisointi. Kyl varmasti levyn kuunteleminen jostain suoratoistopalvelusta on aika paljon saavutettavampi asia kun lukee mun kolme englanninkielistä kansainväliseen akateemiseen keskusteluun osallistuvaa artikkelia. Ne yhteen vetävät 70... En mä muista, miten monta sivuu se mun yhteenveto on. Mut ohan se tosi paljon saavutettavampaa. Ja mä näen sen musiikin kans semmosena, et sil pystyy luomaan tunnelmia. Sil pystyy luomaan sellasii jonkunlaisii emotionaalisia kokemuksia. Se on kokemuksellisempaa kun lukeminen. Etenkin silloin, kun musiikissa vielä, siin levyllä on siis laulua paljon ja on lyriikoita, mut siel on myös hetkii, missä on pelkästään instrumentit. Siit luodaan just enemmän sellast maailmaa ja tunnelmaa. Siellä saattaa olla jotain metsän ritinää ja lintujen laulua seassa. Millaseen tilaan se johdattaa meidät, kun siin ei oo minkäännäköstä sanallista välinettä. Sillä pystyy kyl tehdä olemassa olevaks ihan erilaisia asioita kun mitä tekstillä. [naurua] Sitä on hirveen vaikee kans sanoittaa. Mä yritän välttää sitä, et mä sil musiikilla sanoittaisin jotain, koska mä nimenomaan en sanoita, vaan mä just...
Haastattelija 1 [00:31:00]: Maalaat.
Puhuja 1 [00:31:01]: Niin, maalaan, luon jotain semmost immersiivist asiaa, mihin pääsee sisälle tietyllä tapaa. Ehkä se nyt jollain tapaa vastas tähän kysymykseen.
Haastattelija 1 [00:31:11]: Oikein hyvin vastas. Sul oli kans väitöskirjassa kuva, olit viulukotelon kanssa jossain metsässä. Mihin se liittyy? Äänitiks sä soittoasi siellä metsässä vai?
Puhuja 1 [00:31:21]: Joo, nimenomaan. Laura oli mulla kanssatuottajana ja -äänittäjänä tässä levyprojektissa mukana. Osa siit levystä on luotu mun ja kavereitten studioilla Helsingissä ja osa siitä on luotu Lauran kanssa Kemiönsaarella. Siellä me äänitettiin just, tehtiin kenttä-äänityksiä. Äänitettiin kaikkee sellast luonnon havinaa ja sirkutusta ja ääntä. Myös mä soitin katkelmia kappaleista siel just vaikka metsässä ja niitä nivottiin sinne musiikkiin mukaan.
Haastattelija 1 [00:32:01]: Tähän podcast-formaattiin meil kuuluu kans, et kysyn aina jonkun kysymyksen jollain tavalla avoimeen tieteeseen liittyen. Tällä kertaa en kysy mistään avoimesta julkaisemisesta vaan tutkijan sananvapaudesta, koska susikysymys on Suomessa niin politisoitunut, ehkä sanalla sanoen toksinenkin pahimmillaan. Joidenkin kommentaattoreiden mukaan kaikki susitutkijat on Suomessa salaliitossa metsästäjiä vastaan, mitä vahvasti epäilen, että ei pidä paikkaansa. Ooks sä ite joutunut törmäämään tämmöseen kommentointiin. Jos kyllä, niin koeks sä, et se on vaikuttanu jollain tavalla siihen tapaan, miten sä puhut sun tutkimusaiheesta julkisesti, et kuinka keskellä suuta sun kielen täytyy olla?
Puhuja 1 [00:32:43]: No mä en oo henkilökohtaisesti kohdannu, mistä mä oon ollut siis suorastaan vähän yllättynyt. Vaikka oon ollu jossain aamutelevisiossa puhumassa susista, ei oo tullut mun jotain vaiks sosiaalisen median kanavia pitkin mitään semmosta. Suorastaan olen yllättynyt asiasta, koska just tiedän kyllä, totta kai, minkälaisest aiheesta on kyse. Mä tiedän just, että miten etenkin varmaan Luonnonvarakeskuksen susitutkijat, miten haastavat työolosuhteet heillä on. Etenkin must tuntuu, et se on vaan pahentunut täs vuosien aikana siinä, miten sosiaalinen media jollain tapaa ehkä korostaa kaikkea sitä. Eivät ole kyllä siellä tutkijat kadehdittavassa asemassa. Mä luulen, et kun mä oon yhteiskuntatieteilijä, se ehkä tuo sellast aavistuksen verran jotain vähän neutraalimpaa klangia siihen, et mitä mä teen. Kun mä en tutki niit susii suoraan, vaan mä tutkin kaikkii niit ihmisii, ketkä puhuu niistä susista mukaan lukien myös ne tutkijat. Ehkä se jotenkin tekee musta vähän, en mä tie, helpommin lähestyttävän. Jotenkin neutraalimman kuvan antaa. Kyllä puhun kieli keskellä suuta. Se on osaltaan sitä, et mä tiedän, miten herkästä aiheesta on kyse. Mut on siinä myös sitä, että mä haluun puhua, olla kunnioittava kaikkii ihmisiä kohtaan. Ne on ne asiat, mistä voidaan olla montaa mieltä. Ihmiset on aina ihmisiä. Kaikki ihmiset ansaitsee tulla kohdatuks kunnioittavasti. Mä en halua vähätellä kenenkään pelkoja tai huolia.
Haastattelija 1 [00:34:45]: Hyvin humaanilta kuulostava lähestymistapa kohdata ihmiset ihmisinä, vaikka susista puhuttaiskin. Tykkään lopettaa nää podcast-jaksot aina vähän jotenkin ratkaisukeskeisiin kysymyksiin. Mun mielest susikeskustelusta aika selkee seuraava tai ratkaisukeskeinen kysymys on, että millasilla keinoilla sun mielestä tämmöstä aika poteroitunutta ja jossain määrin ainakin polarisoitunutta susikeskusteluu voitas viedä eteenpäin?
Puhuja 1 [00:35:13]: No siihen kun ois joku semmonen magic bullet, mikä vaan jotenkin ratkasis kaiken. Kyse on niin isoista asiavyyhdeistä just, et mä nään tän susien suojeluun liittyvän keskustelun niin vahvasti kans osana vaan sitä, miten me yleisestikin ottaen lähestytään luontoon liittyviä kysymyksiä ja teemoja. Mikä meiän suhde luontoon on ja miten se tulee politiikassa ja poliittisessa keskustelussa nähdyks ja ei nähdyks, täysin sivuutetuks aika usein. Toi on se asia, mikä siin oikeesti pitäs ratkaista, eikä sitä susikeskusteluu. Yks semmonen konkreettinen asia, mitä mä aina välillä mietin, on, että entä jos vaan keskusteltas vähän vähemmän niistä susista. Mitä jos se ei ylittäskään uutiskynnystä, että jollain pellolla on nähty susi. Sehän tällä hetkellä saattaa etenkin paikallismedioissa, et se ylittää uutiskynnyksen, et pellolla on nähty susi, vaikka sillä pellolla olis nähty myös hirvi joskus. Se ei tietenkään yllätä. Joku, en mä tie, kettu, [naurua] mikä muu tahansa. Välillä tuntuu, et se ratkaisu ei oo, että keskustelua pitäs muuttaa, vaan että sitä vaan pitäs olla ehkä vähän vähemmän. Se ei ois niin huomionarvoista koko ajan, että luonnonvarainen eläin liikkuu luonnossa, joka on ihmisen rakentaman ympäristön pirstomaa. Se kaikki luonto tässä maassa ja tällä planeetalla on ihmisen rakentaman ympäristön pirstomaa. Siit tulis vähän semmonen normaalimpi ei-uutisoitava asia. En mä tie, miten senkään. Selvästi ne uutiset on nykyisessä huomiotalouden ajassa, ne on sellasii, mitä klikataan. Siin on joku semmonen eksoottisuusarvo varmaan niille ihmisille, ketä se asia ei kiinnosta. Niitäkin saattaa olla, et oho, susi. Se on jotenkin kiinnostavaa ja eksoottista siinä mielessä, vaikka siinä ei ois mitään erikoista. Ehkä se vois olla semmonen asia, mikä auttas.
Haastattelija 1 [00:37:26]: Erittäin hyvä vastaus. Kiitoksia Sanna Komi.
Puhuja 1 [00:37:30]: Kiitos paljon.
[musiikkia 00:37:30 - 00:37:56]
Haastattelija 1 [00:37:36]: Kiitos Helsingin yliopiston kirjaston Avoimella otteella -podcastin kuuntelemisesta. Löydät lisää jaksoja osoitteesta helsinki.fi/fi /avoimella otteella. Voit myös lähettää palautetta ja kysymyksiä sähköpostiosoitteeseen avoimellaotteella at helsinki.fi.
[äänite päättyy]