Tiedesparraus on alun perin tutkijoiden ja päättäjien välistä vuorovaikutuksellista tiedetukea, jonka avulla vahvistetaan politiikkavalmistelun tietopohjaa. Tiedesparraus on Suomalaisen Tiedeakatemian kehittämä konsepti, jota fasilitoivat tiedevälittäjät.
Tällä kertaa Tiedesparrauksen tavoitteena oli lisätä toimittajien ja tutkijoiden ymmärrystä siitä, millaisia vaatimuksia kestävyyskriisin käsittely asettaa journalismille ja tiedeviestinnälle. Tiedesparraus oli osa HELSUSin Media planetaarisilla rajoilla – tutkijat ja toimittajat kestävän tulevaisuuden mahdollistajina -hanketta.
Heikko kestävyyskäsitys ja passiivinen puhetapa median keskeisiä haasteita
Tiedesparrauksessa sanaa kestävyys käytettiin vahvan kestävyyskäsityksen näkökulmasta. Vahva kestävyyskäsitys tarkoittaa, että ekologinen kestävyys ja planetaaristen reunaehtojen kunnioittaminen on välttämätöntä elämälle ja ihmisyhteiskunnille.
Osallistujat kuitenkin tunnistivat, että journalistisessa mediassa kestävyyttä käsitellään tyypillisesti heikon kestävyyden paradigman kautta. Ajattelumallissa ekologinen kestävyys nähdään vain yhtenä huomioitavana tekijänä taloudellisen kestävyyden rinnalla, mikä käytännössä johtaa taloudellisten näkökulmien korostumiseen luonnon kustannuksella.
Osallistujat tunnistivat myös, että uutisoinnissa käytetään usein passiivisia ilmauksia, kuten "ympäristö tuhoutuu" tai "metsää kaadetaan", sen sijaan että nimettäisiin toimijat, jotka ympäristöä muokkaavat.
Kestävyyteen liittyvän uutisoinnin haasteeksi koettiin myös se, että kestävyys- ja ympäristökysymykset lokeroidaan usein omaksi erilliseksi aihealueekseen sen sijaan että näitä kysymyksiä käsiteltäisiin läpileikkaavasti osana esimerkiksi talous-, politiikka- tai kulttuurijournalismia. Lisäksi osallistujat arvioivat, että yleisö on turtunut ympäristö- ja kestävyysaiheiseen kriisipuheeseen, mikä voi johtaa siihen, että toimittajien kynnys tarttua kestävyysaiheisiin nousee.
Uusia ideoita journalismin ja tiedeviestinnän kehittämiseen
Kestävyystiede tarkastelee ilmiöitä monitieteisistä lähtökohdista, systeemisiä kokonaisuuksia hahmottaen. Kestävyystutkijat peräänkuuluttivatkin medialta systeemiajattelua ja siilojen purkamista. Se mahdollistaisi siirtymisen yksittäisten tapahtumien raportoinnista niiden taustalla vaikuttavien järjestelmien ja ajattelumallien käsittelyyn niin, että ilmiöiden väliset yhteydet tulisivat näkyväksi lukijalle.
Osallistujat keskustelivat ja ideoivat konkreettisia keinoja uudenlaiseen kestävyyttä käsittelevään uutisointiin. Ideoinnissa nousivat esiin uudet kerronnalliset ja visuaaliset ratkaisut, kuten lyhytvideot, podcastit ja muut visuaaliset esitystavat, jotka voisivat auttaa tavoittamaan laajempaa yleisöä. Myös huumorin ja erilaisten tunteiden huomioiminen osana kerrontaa voisi olla tehokkaampaa kuin pelkkä raportointi.
Erityisen tärkeäksi koettiin myös kyky yhdistää eri mittakaavoja samassa uutisessa. Esimerkiksi luontokato- ja ilmastouutisissa yksilökokemukset ja globaalit ilmiöt tulisi kyetä yhdistämään samassa jutussa, ja mittakaavat tulisi tehdä ymmärrettäviksi.
Tiedeyhteisöltä toivottiin aktiivisempaa roolia julkisessa keskustelussa. Tutkijoiden tulisi tarttua rohkeammin ajankohtaisiin aiheisiin, avata tulevaisuusskenaarioita selkeämmin ja kehittää tiedeyhteisön sisäistä viestintäosaamista. Näin tieteellinen tieto saataisiin paremmin osaksi päivittäistä uutisointia ja yhteiskunnallista keskustelua.
Tiedesparraukseen osallistui viisi tutkijaa ja viisi toimittajaa: Jari Hanska (Iltalehti), Kerttu Kotakorpi (Yle), Markus Kröger (Helsingin yliopisto), Senja Laakso (Helsingin yliopisto), Lassi Linnanen (LUT-yliopisto), Susanna Lehvävirta (HELSUS), Lotta Närhi (Long Play), Karoliina Paananen (Uusi Juttu), Niko Soininen (Itä-Suomen yliopisto), Roosa Welling (Ylioppilaslehti).
Suomalaisen Tiedeakatemian työ toteutettiin osana Jane ja Aatos Erkon säätiön rahoittamaa Ilmiökartta-hanketta.