"Kun totuudenmukaisuus ja kunnia eivät riitä"
Historiakiistat näkyvät Venäjän kansainvälisissä jännitteissä, mutta myös maan sisältä löytyy enemmän kuin kaksi ’totuutta’. Venäläisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa painotetaan historian vaalimista ja sen vääristelyn estämistä. Näihin kysymyksiin liittyvissä internetissä leviävissä kansallismielisissä teorioissa maan valtaapitävät esitetään jopa maanpettureina.

Internetin verkkokeskusteluista voi odottaa löytyvän lähes mitä tahansa tieteeseen ja yhteiskuntaan liittyviä väitteitä. Usein on vaikeaa arvioida mitä verkossa esiintyvistä keskusteluista tulisi ottaa vakavasti ja mitä ei. Venäjän valtio on lisännyt historiakeskusteluiden valvontaa ja sanktiointia huomattavasti. Kesällä 2021 Duuma tarkensi lakia Neuvostoliiton toisen maailman sodan voiton muiston suojelemisesta kieltämällä julkisissa esiintymisissä ja mediassa, mukaanlukien internetissä esitettävän Neuvostoliiton toimien ja tavoitteiden samaistamisen Natsi-Saksaan. Vuoden lopussa poliittisten vainojen muistoa vaalinut ja Venäjän poliittisten vankien asiaa ajanut Memorial lopetettiin ulkomaalaisena agenttina, joka oli loukannut Neuvostoliiton kunniaa.

Niin historiakeskusteluissa kuin ulkopolitiikassakin Venäjän suurvaltaperintö liitetään niin sanottuun sivilisaatioperintöön, minkä myötä keskustelu historiasta laajenee 1900-lukua aikaisempiin aikajaksoihin. Vuonna 2015 internetissä viraaliksi videoksi noussut ”Ja russkii okkupant” (Olen venäläinen valloittaja) puolustelee Siperian, Baltian ja Keski-Aasian valloitusta 1600-luvulta 1900-luvulle sillä, että venäläiset sivistivät näitä aiemmin kehittymättömiä yhteiskuntia. Tämä novosibirskiläisen bloggarin tekemä video tuli pian myös silloisen Venäjän varapääministerin Dmitri Rogozinin twiittaamaksi.

Myös Venäjän ortodoksisella kirkolla on ollut keskeinen rooli Pietari Suurta edeltäneen ”vanhan Venäjän” muiston mobilisaatiossa. 7.1.2022 ortodoksisen joulun yöjumalanpalveluksessa Moskovan patriarkka Kirill viittasi Kazakstaniin osana muinaista Venäjän maata (Rus’), jossa tapahtuvaan verenvuodatukseen ”meidän” ei tule suhtautua välinpitämättömästi. Vaikka Kirill ei tarkentanut sanomistaan, voi kirkon aiemman politiikan perusteella tulkita kyseessä olleen Venäjän ”rauhanturvajoukkojen” lähettämisen tukeminen. Myös Venäjän sisällä ortodoksinen kirkko on ollut Kremlin rinnalla vastakkain liittyen maan historian perinnön vaalimiseen paitsi Memorialin kaltaisten demokraattisten järjestöjen myös äärikansallismielisten venäläisten kanssa. Osa heistä syyttää Venäjän valtaapitäviä historian totuuksien vääristelyyn osallistumisesta, muun muassa liittyen maan kristillistämiseen 900-luvulla. Tuomioistuimissa on tällaisten aineistojen digitaalista levittämistä puolestaan tuomittu ekstremisminä ja uskonnollisia tunteita loukkaavana.

Emil Aaltosen säätiön rahoittamassa hankkeessa ”Muinaiset kuningaskunnat ja Venäjän perustajat: pseudohistoria ja historiapolitiikka 2000-luvun Suomessa” olemme tietokoneavusteisia ja kvalitatiivisia menetelmiä yhdistämällä tutkineet, kuinka villit teoriat historiasta muokkautuvat ja kiertävät suomen- ja venäjänkielisessä tietoverkossa. Näistä teorioista useat ovat vuosikymmeniä ja jopa satoja vuosia vanhoja, mutta viestintäteknologian kehitys tarjoaa niiden leviämiselle uudenlaiset puitteet. Suomenkielisiltä keskustelupalstoilta löytyy omat verkostonsa, joissa muinaisten suomalaisten kuninkaiden väitetään hallinneen pohjoista Eurooppaa ja perustaneen Venäjän. Venäjänkielisestä verkosta identifoimamme laajimmalle levinnyt selvästi pseudohistoriaan liittyvä teoria puolestaan kertoo esityksensä mukaan useita lähteitä tieteellisesti yhdistäen muinaisesta varhais-Venäjän valtakunnasta, josta on vaiettu laajan salaliiton seurauksena. Tätä teoriaa levittävät sivustot verkostoituvat hyperlinkkien sekä yhteisten aineistojen kautta omiin suhteellisen eristäytyneisiin kupliinsa. Tällaisten aineistojen leviäminen internetissä on esimerkki valetieteisiin liittyvien teorioiden toiminnasta digitaalisesti välitteisessä viestintäympäristössä.

Teemu Oivo toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistolla Aleksanteri-instituutissa sekä Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella.