Venäjän turvallisuuspolitiikan tutkimusta sodan varjossa – Professori Katri Pynnöniemen juhlaluento

Arvoisa Helsingin yliopiston rehtori, kansleri, arvoisat dekaanit

Hyvät professorikollegat, arvoisat juhlavieraat

Kiitän saamastani kunniasta esittää juhlaluentoni näissä arvokkaissa puitteissa. Kiitokset myös kaikille tämän juhlapäivän järjestelyihin osallistuneille – meidän kaikkien professoreiden puolesta.

Aiemmin tänä vuonna tässä salissa nähtiin Tasavallan presidentti Alexander Stubbin ja Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyn välinen keskustelu sodan päättämisestä Ukrainassa.[1] Molemmat presidentit korostivat puheenvuoroissaan, että Ukrainan turvallisuus on keskeinen osa Euroopan turvallisuutta. Sodan lopputulos määrittää millaisessa maailmassa elämme.

Myöhemmin samana päivänä presidentti Zelensky puhui Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin kanssa ja vahvisti, että Ukraina on valmis sopimaan välittömästä tulitauosta Venäjän kanssa.[2] Kuten nyt tiedämme, neuvottelut eivät johtaneet sopimukseen, vaan sen sijaan, Venäjä on kiihdyttänyt iskuja siviilikohteisiin Ukrainassa. Tappioista välittämättä Venäjä on myös hitaasti vallannut lisää maa-alueita Ukrainalta.

Useimpien asiantuntijoiden mukaan Ukrainan puolustus ei ole välittömästi romahtamassa, vaikka tilanne on vaikea.

Venäjän viesti maailmalle, ja erityisesti presidentti Trumpille, on ollut päinvastainen. Venäjän mukaan Ukrainan häviö on väistämätöntä.

On kuitenkin ilmeistä, ettei Venäjälläkään täysin uskota tähän selitykseen. Sen vuoksi Kremlissä on laadittu suunnitelma, jonka avulla se voisi ottaa diplomatialla sen mitä ei asevoimin ole saavuttanut.

Vastineeksi Ukrainasta, Venäjä tarjoaa hyökkäämättömyyssopimusta, jossa Eurooppa jaetaan etupiireihin. Kaupan päällisinä amerikkalaisyhtiöt saisivat rahakkaita sopimuksia ja pääsyn Venäjän energiavarojen äärelle. Näin Venäjän asema uudessa maailmassa vahvistuisi, kansainvälisen lain ja monenkeskisten instituutioiden kustannuksella.

***

Kaikki me tässä salissa ymmärrämme sanomattakin mitä tämä tarkoittaisi Euroopalle, erityisesti Venäjän naapurimaille.

Presidentti Mauno Koivisto tiivisti tämän dilemman vuonna 2001 julkaistussa kirjassaan seuraavasti. ”Venäjästä voi sanoa: pyrkimys suuruuteen on synnyttänyt Venäjän. Mutta suuri voi olla myös olematta laaja, laajentumatta, muita alistamatta.”[3]

Presidentti Koiviston muotoilu on ajaton ja looginen.

Sen pohjalta Euroopassa on tehty Venäjä-politiikkaa 90-luvun alusta lähtien.  On tarjottu Venäjälle mahdollisuutta uudistua – modernisoida yhteiskuntaa ja taloutta, ja rakentaa suuruutta sille pohjalle. Myös Venäjällä ihmiset alkoivat 2000-luvun kuluessa yhdistää valtion elinvoiman talouden ja hyvinvoinnin kasvuun.

Ongelmana oli ja on, ettei tämä meidän mielestämme järkevä ja toivottava tulevaisuudennäkymä, vastannut sitä mielikuvaa suurvallan olemuksesta, jonka pohjalta Venäjän valtionjohto teki ja tekee päätöksiä.

Kuten ruotsalainen Venäjä-tutkija Gudrun Persson uusimmassa, Venäjän sotilasstrategiaa käsittelevässä kirjassaan toteaa, ”Venäjä toimii sen omista lähtökohdista käsin” ja olisi harhaanjohtavaa selittää Venäjän päätöksentekoa vain reagointina lännen toimintaan.[4]  Tarkastelen seuraavassa lähemmin tätä dilemmaa.

Palataan hetkeksi ajassa taaksepäin. Vuonna 2004 istuin Moskovassa kirjastossa ja kävin läpi Venäjän Liikenneministeriön julkaisemaa sanomalehteä väitöskirjaani varten.

Poimin kirjastosta mukaani armeijakenraali Mahmut Gareejevin haastattelun elokuulta 1999, ja olen säilyttänyt sitä siitä asti. Gareejev toimi haastatteluhetkellä ja vielä pitkään sen jälkeen, Venäjän sotatieteiden akatemian presidenttinä ja oli yksi tunnetuimmista ja arvostetuimmista venäläisistä sotatieteilijöistä.

Pitkässä haastattelussa hän käy läpi 90-luvun lopun kansainvälistä tilannetta ja kohdistaa kritiikkinsä erityisesti länteen. Siinä samalla hän kuvailee Venäjän strategian lähtökohtia.

Suurvalta-asema tarkoittaa kykyä sitoa naapurimaat osaksi Venäjän imperiumia, tuottamaan resursseja ja palveluja Imperiumin keskukselle. Venäjä ei siis tämän ajattelun mukaan voi olla laajentumatta, koska silloin se lakkaisi olemasta sellainen kuin se on, suurvalta.

Suurvalta-aseman ylläpitäminen luo ikiliikkujan, jonka liikevoiman muodostaa yllätyshyökkäyksen pelko sekä keksityt ja todelliset mielikuvat omista ja muiden heikkouksista ja vahvuuksista.

Venäjän parlamentissa 1990-luvun lopulla kommunistien riveissä vaikuttanut ja edelleen aktiivisesti Venäjän sotilasstrategiaa kommentoiva Alexei Podberezkin määritteli Venäjän suurvalta-idean pohjalta yksinkertaisen ulkopolitiikan ohjenuoran:

”Ei ole tarpeen peitellä tarkoitusperiämme, vaan slaavilaisten maiden yhdistäminen on esitettävä asiana, jota nämä maat itsekin haluavat, ja jonka estäminen tarkoittaisi puuttumista luonnolliseen prosessiin.”

Tämän ajattelutavan intellektuaaliset juuret voidaan jäljittää sotien väliseen saksalaiseen geopolitiikkaan[5], jonka ehkä tunnetuin edustaja Venäjällä on Aleksander Dugin.

Saksalaisesta Grosraum – suuralue – käsitteestä on johdettu ajatus Venäjän oikeudesta yhdistää eri alueita ja väestöjä ”venäläiseksi maailmaksi”. Venäjän naapurimaille on tässä kuviossa tarjolla vain kaksi roolia. Olla sillanpääasema Venäjään kohdistuvalle hyökkäykselle, tai toteuttaa ”historiallinen osansa Venäjän etuvartioasemana”[6]. Mutta kuten Osmo Jussila vuonna 1983 julkaistussa oivaltavassa analyysissään toteaa, ”Neuvostoliitto pikemminkin venäläistää valloittamiaan alueita, kuin valloittaa venäläisiä maita”.[7]

Venäjän hallitsijat, sen paremmin kuin sotatieteilijätkään, eivät olekaan voineet täysin luottaa siihen, että voimapolitiikalla piirretyt rajat jäisivät pysyviksi. Sen vuoksi, Venäjän strategia on vuosikymmenien ajan noudatellut yksinkertaista kaavaa. Siinä Venäjän harjoittama voimapolitiikka esitetään luonnollisena asioiden tilana, kun taas Venäjän toimintaan kohdistuva vastarinta leimataan epänormaaliksi ja vaaralliseksi toiminnaksi, joka johtaa konfliktiin.

Millä keinoin Venäjä sitten pyrkii edistämään omia tavoitteitaan? Nostan tässä esiin kaksi keskeistä Venäjän strategian piirrettä:

Ensinnäkin, Venäjä pyrkii laajentamaan omaa valtapiiriään ensisijaisesti muilla kuin aseellisen voimankäytön menetelmillä. Nämä menetelmät voivat olla hyvinkin väkivaltaisia, mutta tavoitteisiin pyritään sodan kynnyksen alapuolella, painostuksen ja suostuttelun avulla.[8]

Toiseksi, saavuttaakseen tavoitteensa, Venäjän on peitettävä sen todelliset aikeet ja tarkoitusperät. Tässä tarkoituksessa Venäjä manipuloi käsitteitä, joiden avulla konfliktia selitetään. Se pyrkii vahvistamaan mielikuvia maan ylivoimaisuudesta eli lietsomaan pelkoa. Ja esiintymään samalla konfliktin ulkopuolisena ratkaisijana. [9]

Kuten edellä viittasin, hämäys on olennainen osa Venäjän suurstrategiaa. [10]  

Venäjällä on pitkä kokemus lumemaailmojen luomisesta oman toiminnan oikeuttamiseksi.[11] Manipuloimalla käsitteitä ja tapahtumien syy-seuraussuhteita, hämärretään käsitystä Venäjän toiminnan tavoitteista, sitä ohjaavista intresseistä ja toiminnan rajoitteista.

Esimerkiksi sota Ukrainassa esitetään lännen pyrkimyksenä heikentää Venäjää. Ukraina kuvataan lännen vasalliksi, joka on manipuloitu luopumaan sen ”todellisista venäläisistä juurista” ja irrottautumaan ”venäläisestä maailmasta”.[12]

Toisaalta, Venäjän mediassa ja poliittisessa keskustelussa Ukraina saa myös roiston roolin. Vihapuhe ja epäinhimillistävät mielikuvat Ukrainasta ja ukrainalaisista on normalisoitu ja niillä oikeutetaan sodan jatkamista ja kovia toimia miehitetyillä alueilla.[13]

Tämä kaikki tapahtuu hyvin avoimesti, ja sen vuoksi on tärkeää, että tulevassa rauhansopimuksessa luodaan edellytykset Venäjän tekemien sotarikosten tutkinnan jatkamiselle.

Ei kuitenkaan riitä, että tunnistamme ristiriitaisuudet ja valheet, joita Venäjä hyödyntää politiikkansa tukena, ne on asetettava laajempaan strategiseen kontekstiin.

Parhaillaan Venäjä tarjoaa lännelle klassisen sodan filosofian mukaista ratkaisua: sopimista etupiireistä, jota symboloi Ukrainan jättäminen NATO:n ulkopuolelle, riisuminen aseista ja pakottaminen vasallin asemaan, osaksi ’venäläistä maailmaa’.

Tästä lännellä onkin kokemusta.

Otetaan esimerkiksi yhdysvaltalaisen diplomaatin ja tutkijan, George Kennanin toukokuussa 1945 laatima, mutta vasta tämän muistelmien osana vuonna 1967 julkaistu kirjoitus Venäjän kansainvälisestä asemasta toisen maailmansodan jälkeen.

Kennanin mukaan Venäjä pyrkii vakiinnuttamaan valta-asemansa Itä ja Keski-Euroopan alueella ruokkimalla länsimaiden, erityisesti Yhdysvaltojen johtajien mielikuvaa siitä, että yhteistyö Venäjän/NL kanssa on mahdollista ja jopa välttämätöntä maailmanrauhan säilyttämiseksi.[14]

Länsimaat voisivat kuitenkin omalla toiminnallaan estää Venäjää /NL saavuttamasta kaikkia tavoitteitaan, Kennan kirjoitti. Edellytyksenä olisi, että länsi löytäisi jostain riittävästi selkärankaa ja estäisi Venäjää saamasta moraalista ja materiaalista tukea valloituspolitiikalleen.[15]

Nostan Kennanin esiin tässä sen vuoksi, että hän edustaa linjaa, joka ei periaatteessa kiistä Venäjän oikeutta etupiireihin. Kennan kritisoi avoimesti Neuvostoliiton sortopolitiikkaa, mutta suhtautui torjuen ajatukseen, että sen kohteena olevilla pienillä kansoilla olisi myös oikeus valtiolliseen olemassaoloon.[16] ”Oli tärkeämpiäkin asioita kuin se, missä raja tarkalleen ottaen sijaitsee”, kirjoitti Kennan huhtikuussa 1951.[17]

Vaikka Kennan tunnetaan parhaiten Yhdysvaltojen patoamispolitiikan isänä, hänestä tuli myös yksi sen keskeisistä kriitikoista. Kennanin mielestä Neuvostoliitto tulisi kaatumaan järjestelmän sisäisiin heikkouksiin. Sitä odotellessa, lännen ei pitäisi provosoida Venäjää sotilaallisesti, vaan keskittyä Venäjän poliittisen vaikuttamisen torjuntaan. Myöhemmin tätä kennanilaista linjaa edustaa esimerkiksi John Mearsheimer, jonka mielestä Venäjän toiminta on reaktiivista, vastaus NATO:n ja EU:n laajentumisesta sen etupiiriin.[18]

Mutta kuten luentoni alussa totesin, tämä johtopäätös on virheellinen, vähintäänkin riittämätön. 

Strategian ja turvallisuuspolitiikan tutkimuksen erityispiirre on se, että tutkijoilta usein puuttuu pääsy ajankohtaisen tilanteen ymmärtämisen kannalta keskeiseen tietoon. Vasta jälkikäteen näemme paremmin päätöksenteon taustat ja motiivit.

Tästä näkökulmasta uskaltaisin kuitenkin väittää, että Venäjän sota Ukrainassa ja nyt puheena oleva sopimusluonnos, ovat selkeyttäneet kuvaa Venäjän tavoitteista ja motiiveista. Tiedämme siis suuremmalla varmuudella, mistä lähtökohdista Venäjä toimii ja mitä se tavoittelee.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan vuonna 2022 ei ollut sodan alkupiste, mutta muutti ratkaisevasti sen luonnetta. Hitaan hivuttamisen sijaan, Venäjän hyökkäyksen tarkoituksena oli saavuttaa nopea selkävoitto Ukrainasta, jakaa maa osiin ja kukistaa vastarinta väkivalloin Venäjän valloittamilla alueilla. Sodan päämääränä ei kuitenkaan ole uusien alueiden liittäminen Venäjään, vaan sen avulla Venäjä haluaa palauttaa entisen suurvalta-asemansa Euroopassa.

Saavuttaakseen tavoitteensa Venäjä hyödyntää edellä kuvattua kaavaa – vahvistaa mielikuvaa, että sillä on luonnollinen, historiallinen oikeus ulottaa valtansa maan omien rajojen ulkopuolelle. Ja ettei rauhan ylläpitäminen ja konfliktin välttäminen ole Venäjän vastuulla. Hyökkäys naamioidaan välttämättömyydeksi, reagoinniksi ulkoiseen tai sisäiseen uhkaan.

Trumpin avulla Venäjä on onnistunut ujuttamaan tämän kaavan osaksi Ukrainan rauhansuunnitelmaa. Miksi siis Venäjä ajattelisi, ettei se voisi toistaa samaa temppua uudelleen eli naamioida hyökkäystä puolustautumiseksi, reagoinniksi lännen uhkaa vastaan? Varsinkin kun prosessin aikana Venäjän mielikuvat lännestä heikkona toimijana ovat oletettavasti vain vahvistuneet.

Vaikka tilanne näyttää nyt vaikealta, pienelläkin on keinonsa.

Paasikiven ajattelua vuosikymmeniä tutkinut Osmo Apunen tiivisti tämän opin seuraavasti: oli vain selvittävä väliaikaisjärjestelyjen avulla otollisempiin oloihin.[19]

Ukraina on kieltäytynyt noudattamasta Venäjän laatimaa käsikirjoitusta ja on sen vuoksi vielä pelissä mukana. Venäjän johdon mielestä aika on kuitenkin Venäjän puolella, eikä se ole perääntynyt maksimaalisista tavoitteistaan. Sen sijaan se on hyödyntänyt sopimusprosessia epäsovun ja ristiriitojen vahvistamiseksi Euroopassa sekä Euroopan ja Yhdysvaltojen välillä.

Euroopan maiden tehtävänä on toimia Ukrainan ankkurina ja rakentaa järjestely, jonka avulla päästään otollisempiin oloihin.

Juhlaluentoni lopuksi haluaisin sanoa muutaman sanan tutkimuksen tekemisestä sodan varjossa.

Aloittaessani tässä tehtävässä vuonna 2017 määrittelin Mannerheim-professuurin tutkimuksen kohteeksi venäläisen strategisen ajattelun sisäisen logiikan, perehtymisen lähtöoletuksiin ja käsitteisiin, joilla politiikkaa tehdään. Halusin tuoda näkyviin venäläisen ajattelun erot ja yhtäläisyydet meille tutumman läntisen ajatteluperinteen kanssa. Nostin myös pohdintaan kysymyksensodan merkityksestä venäläiselle strategiselle ajattelulle.

Näin jälkikäteen on helppo nähdä, että aliarvioin Ukrainan merkityksen Venäjän johdon ajattelussa. En myöskään riittävän selkeästi selittänyt aktiivisten toimien roolia osana konfliktien eskalaatiota.

On kuitenkin epärealistista olettaa, että emme tutkijoina tekisi virheitä. Tässä esittämäni ajatukset Venäjän strategiasta ovat syntyneet oivalluksen ja erehdyksen kautta, kriittisessä vuoropuhelussa aikaisemman tutkimuksen kanssa.

***

Mannerheim-professuurin puitteissa tehtävää yhteistyötä Helsingin yliopiston ja Maanpuolustuskorkeakoulun välillä on tärkeä jatkaa. Kollegani Maanpuolustuskorkeakoulun Venäjä-ryhmässä tutkivat Venäjän sotilasstrategiaa,  asevoimien muutosta ja siviili-sotilassuhteita Venäjällä.[20]

Johtamani Mannerheim-professuurin tutkimusryhmä[21] täydentää tätä kuvaa selvittämällä, miten sota muokkaa Venäjän yhteiskunnan rakenteita ja toiminnan moraalisia ja ideologisia perusteita. Tutkimustulosten odotetaan lisäävän ymmärrystä sodasta Venäjän muutosvoimana sekä tarjoavan merkittävän panoksen keskusteluun Venäjän muodostamasta uhasta Euroopan turvallisuudelle.

Kiitän tämän yhteistyön mahdollistaneita säätiöitä rahoituksen suuntaamisesta Venäjän turvallisuuspolitiikan ja sotilasstrategian tutkimukseen.

Samalla on tärkeä vahvistaa Ukrainan politiikkaa, yhteiskuntaa, kieltä ja kirjallisuutta koskevaa tutkimusta ja opetusta Suomessa. Humanistisessa tiedekunnassa Kielten laitos ja Aleksanteri-instituutti toimivat yhteistyössä opetuksen kehittämiseksi. Myös muissa yliopistoissa tehdään työtä tämän tavoitteen eteen. Toivon, että päätöksentekijät ymmärtävät Ukrainaa koskevan opetuksen ja tutkimuksen strategisen merkityksen, ja suuntaavat rahoitusta myös tälle alueelle.

Tähän ajatukseen on hyvä päättää tämän päivän viimeinen juhlaluento.

Toivotan kaikille kuulijoille hyvää illan jatkoa, ja kiitokset vielä kerran juhlapäivän järjestelyihin osallistuneille!