Vaikka terveydenhuoltojärjestelmien digitalisaation tarkoitus on palveluiden optimointi, se luo merkittäviä esteitä pakolaisille, joilta puuttuu digilukutaitoa ja tuntemusta paikallisista käytännöistä. Uutta tutkimusta tarvitaan selvittämään, onko digitalisaatio itse asiassa epätasa-arvoa vahvistava tekijä, kun tarkastellaan maahanmuuttajien pääsyä terveydenhuollon piiriin. Samaten on tärkeää selvittää, miten ruohonjuuritason apu voi madaltaa näitä digitaalisia esteitä.
Terveydenhuoltopalveluiden etenevä digitalisaatio voi vaikuttaa kielteisesti siihen, kuinka saavutettavissa nämä palvelut ovat Suomeen saapuneille pakolaisille. Huomattava osa pakolaisista on naisia, lapsia ja vanhuksia, joiden tarve terveydenhuoltopalveluille on usein korostunut. Hoitotarvetta lisäävät tavanomaisesti lähtömaiden terveydenhuollon heikentyneet resurssit; lisäksi pakolaisuuden kokemus voi itsessään pahentaa kroonisia sairauksia ja mielenterveysongelmia.
Helmikuun 2022 jälkeen Ukrainasta saapunut pakolaisaalto on ollut yksi Euroopan historian suurimmista. Tilapäisen suojelun direktiiviä (TPD) sovellettiin ensimmäisen kerran 4. maaliskuuta 2022. Pakolaisten parissa tehtävän työn digitalisoituminen on edistänyt statuksen myöntämisprosessin optimointia, mutta samalla se on luonut uusia haasteita pakolaisten sopeutumiselle vastaanottaviin maihin. Yksi näistä haasteista on pakolaisten sisällyttäminen digitalisoituviin kansallisiin terveydenhuoltojärjestelmiin.
Terveydenhuollon digitalisoituminen kansallisella ja kansainvälisellä tasolla edellyttää potilailta digiosaamista, eli kykyä käyttää digitaalisia työkaluja tiedon etsimiseen, ajanvarauksiin ja sähköisten käännösohjelmien hyödyntämiseen. Tämän lisäksi digitalisaatioprosessi muokkautuu paikallisesti ja päivittäisten rutiinien vuorovaikutuksessa. Digitaaliset algoritmit perustuvat yleensä toistuviin arkikäytäntöihin. Sähköisestä ajanvarauslomakkeesta saattaa esimerkiksi puuttua paikallisille asukkaille yleisesti tuttua tietoa palvelukäyntien maksutavoista tai suuren sairaalakampuksen rakennusten numerointijärjestelmästä. Tällaisten yksityiskohtien ymmärtäminen voi kuitenkin vaatia pakolaisilta ylimääräistä vaivannäköä.
Suomen terveydenhuoltojärjestelmä on yksi Euroopan digitaalisesti edistyneimmistä. Eri kulttuurisista, byrokraattisista, sosiaalisista ja kielellisistä ympäristöistä saapuville pakolaisille digitaalisten vuorovaikutustyökalujen hallitseminen voi muodostua merkittäväksi esteeksi terveydenhuollon saatavuudelle. Heillä ei ole vielä vakiintuneita yhteyksiä vastaanottavan yhteiskunnan rutiineihin, ja heidän digiviestintätaitonsa ovat usein puutteellisia. Tämä voi johtaa siihen, että potilaat luopuvat hoidosta, eivät saa tietoa diagnooseista, hoidon aikatauluista tai tuloksista, turvautuvat itsehoitoon tai yrittävät hakea apua terveydenhuollon ammattilaisilta, jotka hoitivat heitä ennen pakolaisuutta.
Digitalisaation myötä pakolaisten terveydenhuollon tarpeet synnyttävät laajan ja merkityksellisen tutkimusalueen. Makrotasolla herää kysymyksiä pakolaisten mahdollisuuksista käyttää hyvinvointipalveluja vastaanottavissa maissa. Pakolaisia koskevia säädöksiä ollaan paraikaa muuttamassa digitaalisten algoritmien muotoon sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. On tärkeää tutkia, korostavatko nämä algoritmit olemassa olevia eriarvoisuuksia, luovatko ne uusia syrjinnän muotoja ja estävätkö ne pakolaisten tasapuolisen pääsyn välttämättömiin palveluihin.
Mikrotasolla on tarpeen tarkastella terveydenhuollon digitalisaation parhaita käytäntöjä pakolaisnäkökulmasta sekä tutkia pakolaisten vuorovaikutusta terveydenhuoltojärjestelmän, terveydenhuollon ammattilaisten, hoidon ja kuntoutuksen kanssa, huomioiden lähtömaiden ja vastaanottavien maiden kulttuuriset erityisyydet. Lisäksi on tärkeää arvioida ruohonjuuritason toimijoiden – kansalaisyhteiskunnan, vapaaehtoisten ja paikallisyhteisöjen – tuen vaikutusta pakolaisten pääsyssä digitalisoitujen terveydenhuollon palveluihin.