Olen Jonna Alava. Minulla ei ole tyypillistä akateemista taustaa: aloitin yliopisto-opinnot vasta kolmekymppisenä. Sitä ennen muutama vuosi meni matkustellen ja työskennellen Venäjällä Suomen suurlähetystöissä ja konsulaateissa.
Minulla on venäjän kielen maisterintutkinto Turun yliopistosta ja olin jo aiemmin suorittanut useita kursseja Aleksanteri-instituutissa. Akateeminen ura ei ollut ollut mikään suuri haaveeni, mutta gradua työstäessäni huomasin, kuinka paljon tykkään tutkimuksen tekemisestä. Lisäksi olin edelleen niin kiinnostunut Venäjästä, etten halunnut "tavallista" työtä: halusin pohtia näitä kysymyksiä joka päivä.
Viimeiset viisi vuotta olen tehnyt väitöskirjaa, joka käsittelee sotilaallis-isänmaallista kasvatusta Venäjällä. Tutkin, miten kasvatuksen kautta muovataan nuorten käsityksiä isänmaallisuudesta, valtiosta ja yhteiskunnasta.
Aleksanteri-instituutista on tullut akateeminen kotini, ja instituutin kautta olen saanut muodostettua loistavat verkostot. Monista kollegoista on tullut oikeita ystäviä. Arvostan sitä, miten instituutti yhdistää eri maista, taustoista ja tieteenaloilta tulevia tutkijoita. Näistä näkökulmista oppii tietysti paljon.
Väitöskirjatutkijana olen työskennellyt myös Maanpuolustuskorkeakoulun Venäjä-ryhmässä ja jakanut aikani näiden kahden kampuksen välillä. Siinä on ollut omat haasteensa, mutta se on ollut myös todella antoisaa – olen saanut nähdä molemmat näkökulmat ja hahmottanut, miten siviilitutkimus ja sotatieteet kohtaavat.
Instituutin kurssitarjonta on erinomainen. Sain valita kursseja, jotka tukivat sekä väitöskirjaani että omia kiinnostuksenkohteitani. Vuosittainen Aleksanteri-konferenssi on toinen tärkeä kohtaamispaikka, ja konffassa on verkostoitumismahdollisuuksien lisäksi myös hauskaa!
Toivoisin, että päättäjät Suomessa ymmärtäisivät paremmin instituutin arvon. Resurssit ja rahoitus ovat yhä niukempia, mutta ne ovat välttämättömiä, jotta seuraava sukupolvi kansainvälisen tason Venäjä-asiantuntijoita voidaan kouluttaa.
Sinä aikana, kun tein väitöskirjaani, tapahtui kaksi isoa käännettä: koronapandemia ja sota Ukrainassa. Ne vaikuttivat tutkimusprojektiini, sillä en voinut matkustaa Venäjälle tekemään empiiristä tutkimusta. Samaan aikaan sota muutti isänmaallista kasvatusta: voi sanoa, että se yleistyi ja levisi kulovalkean tavoin. Näihin muutoksiin sopeutuminen edellytti improvisointia ja nopeita päätöksiä.
Yllätyin myös siitä, kuinka paljon opin akateemisen tiedon lisäksi muita taitoja: itseni johtamista, projektinhallintaa sekä työn ja muun elämän yhteensovittamista. Kansainvälisiin konferensseihin osallistuminen puolestaan laajensi verkostojani. Väitöskirjan tekeminen on ollut kaiken kaikkiaan erittäin haastavaa mutta myös hyvin palkitsevaa.
Minua on aina kiinnostanut se, miten valtiot vaikuttavat ihmisiin, ja kiinnostukseni johti ideologian ja Venäjän vaikuttamisen teemoihin. Lisäksi halusin tarkastella aihetta myös feministisestä näkökulmasta. Ohjaajani professori Katri Pynnöniemi kannusti minua tutkimaan aihetta, joka sijoittuu ideologian ja nuorison välimaastoon ja linkittyy samalla sotatieteisiin.
Tutustuin Junarmijaan, militarisoituun nuorisojärjestöön, ja näin jotain pysäyttävää: kuvia, joissa tytöt pitävät käsissään aseita pukeutuneina valkoisiin bantikeihin eli suuriin neuvostotyylisiin rusetteihin. Ristiriita perinteisten sukupuoliroolien ja militarisaation välillä johti tutkimusaiheeseeni: miten voimakas militarisoituminen ilmenee venäläisessä yhteiskunnassa.
Isänmaallisessa kasvatuksessa ilmenee paradigman muutos. Se on paljon laajempaa ja se on integroitu tiiviisti koulujen opetussuunnitelmiin. Kyse ei ole enää vain kouluajan ulkopuolisesta toiminnasta, vaan tarkoituksellisesta indoktrinaatiosta, joka perustuu putinistiseen maailmankuvaan. Tässä viitekehyksessä sotilaallis-isänmaallisella kasvatuksella on yhä keskeisempi rooli. Opettajia, nuoria ja lapsia painostetaan eri tavoin osoittamaan tukensa sotaponnistuksille. Samalla alueelliset erot ovat edelleen merkittäviä, ja vastarinta elää monissa muodoissa: tätä ilmiötä venäläiset itse usein nimittävät "hiljaiseksi sabotaasiksi".
Isänmaallisesta kasvatuksesta on tullut nykyisen regiimin keskeinen ideologinen painopiste, ja monien aiempien tutkimusten vastaisesti väitän, että se on tehokasta. Kasvatus ei välttämättä synnytä aitoa isänmaallisuutta, mutta tuottaa ritualisoitua tukea Putinille ja sodalle. Nyky-Venäjällä valtiollinen isänmaallisuus ja sotaan liittyvät käytännöt on normalisoitu osaksi arkea. Jos haluaa edetä urallaan, opiskella tai elää yhteiskunnallisesti hyväksyttävää elämää, on jossain määrin osallistuttava isänmaallisuuden performanssiin.
Pienet lapset ottavat kasvatuksen usein vakavissaan, ja historia natsi-Saksaa myöten osoittaa, että vahvasti sisäistettyjä maailmankuvia on myöhemmin vaikea muuttaa. Vaikka vastarintaakin esiintyy, laajat metakertomukset, kuten lännen esittäminen vihollisena ja ukrainalaisten esittäminen alisteisina, todennäköisesti säilyvät Venäjällä. Vastarinta tarkoittaa usein enemmän arkielämään kohdistuvan kontrollin vastustamista kuin suoraa Putinin tai sodan vastaisuutta. Venäläinen nuoriso on pysynyt politiikan suhteen apaattisena, mitä voi pitää yhtenä Kremlin onnistumisista.
Siksi suhtaudun skeptisesti Venäjän tulevaisuuteen demokratiana, erityisesti, kun seuraava poliittinen eliitti kasvaa juuri tässä isänmaallisessa järjestelmässä. Toisaalta Venäjän historia osoittaa, että yllättävät ja dramaattiset muutokset ovat aina mahdollisia, mikä tekee maasta niin kiehtovan tutkimuskohteen.
Kuten Putin itse on todennut, sotia eivät voita niinkään kenraalit vaan papit ja opettajat. Siksi koulutus on Venäjällä ratkaisevassa roolissa sen suhteen, millaiseksi naapurimaamme tulevaisuudessa muovautuu. Täällä Suomessa meidän on minusta hyvä olla varovaisia, ettemme itse militarisoi koulutusta, vaikka se nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä saattaisikin tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta. Aidon isänmaallisuuden ja vahvan maanpuolustustahdon perustana ovat mielestäni ihan toisenlaiset arvot ja lähtökohdat.
On suuri etuoikeus saada palautetta eri ihmisiltä. En ajattele niin, että ohjaajien palaute eroaisi kovin paljon väitöskirjatutkijakollegoiden palautteesta. Kaikki huomaavat eri asioita, puutteita ja vahvuuksia, ja osa oivalluksista osoittautuu lopulta hyödyllisemmiksi kuin toiset.
Palautteen antamisen ja vastaanottamisen taitojen omaksuminen on yksi väitöskirjaprosessin tärkeimmistä tehtävistä, sillä juuri palaute kehittää ajattelua ja argumentaatiota. Uraansa aloittelevat tutkijat ottavat palautteen usein raskaasti, mutta yksi parhaista neuvoista, joita olen saanut, on ajatella tutkimusta perunamaana: kaikki työstävät sitä ja auttavat, mutta lopulta se on sinun oma perunamaasi.
Voin lämpimästi suositella instituuttia, jos olet kiinnostunut Venäjästä, itäisestä Euroopasta tai Keski-Aasiasta! Jos joku tätä lukeva on aloittamassa väitöskirjaa omaan tutkimusalaani liittyvästä aiheesta, minuun voi mielellään ottaa yhteyttä yhteistyön merkeissä.