Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022, monet kansainväliset tarkkailijat ovat pohtineet, miksi Kremlin toimien vastustus on ollut niin heikkoa Venäjällä. Selitykset vaihtelevat armotto mien poliittisten vainojen vaikutuksen ja hallinnon vankan kansan tuen välillä. Kysymystä kannattaa kuitenkin lähestyä laajemmasta näkökulmasta: Venäjän tuhoisan autoritäärisen militarismin lisäksi on selitettävä myös sen taustalla vaikuttavat syyt.
Militaristinen, henkilökeskeinen ja autori täärinen hallinto Neuvostoliiton jälkeisellä Venäjällä ei syntynyt vasta vuoden 2022 alla. Sen poliittinen ja institutionaalinen pohja luotiin jo 1990-luvulla ja 2000-luvulla muotoutuivat sen tärkeimmät raken teelliset ja hallinnolliset käytänteet. 2010-luvulle tultaessa autoritäärinen hallinto oli jo vakiintunut. Koko tämän kehityksen ajan sen kotimainen ja kansainvälinen vastustus oli riittämätöntä. Venä jän autoritarisaatiokehityksen merkkipaalut, kuten parlamentin väkivaltainen hajottaminen 1993, sitä seurannut uusi perustuslaki ilman riittävää vallan tasapainoa ja valvontajärjestelmää, vuoden 1996 manipuloidut presidentinvaalit, kaksi veristä sotaa Tšetšeniassa, sekä demokratialle keskeisten instituutioiden, kuten vaalien ja poliittisten puo lueiden merkityksen ja itsenäisyyden rapauttami nen, herättivät vain harvoja vastalauseita eliitissä tai yhteiskunnassa ylipäätään. Vaihtokauppana parantuneesta elintasosta ihmiset olivat valmiita sivuuttamaan maan epädemokraattisen kehityksen. Samaan aikaan liikkeet, jotka yrittivät suunnata muutoshaluja poliittisiksi protesteiksi (kuten Aleksei Navalny) joutuivat hallinnon koneiston hampaisiin. Niinpä helmikuussa 2022 Venäjällä ei ollut sellaisia poliittisia toimijoita, jotka olisivat voineet estää hyökkäyksen Ukrainaan.
Kansainvälisillä areenoilla länsimaat kiinnit tivät kylmän sodan jälkeen hyvin vähän huomiota Kremlin kasvavaan militarisoitumiseen ja uhit teluun. Vaikka 1999 Jeltsin pyysi Clintonia “antamaan Euroopan Venäjälle” ja Putin hyökkäsi länsivetoista kansainvälistä järjestystä vastaan Münchenin puheessaan 2007, olivat reaktiot laimeita ja epämääräisiä. Tämä päät tämättömyys avasi tietä Venäjän viiden päivän sodalle Ge orgiassa 2008, Krimin miehittämiselle 2014 ja hyökkäyk sille Donbasissa 2014–2015. Joitakin EU:n ja Yhdysvaltojen vähäisiä sanktioita ja symbolisia eleitä lukuun ottamatta suhteet Venäjään jatkuivat kuin mikään ei olisi muuttunut. Läntisten eliittien silmissä Venäjän suhteiden taloudelliset hyödyt painoivat vaakakupissa enemmän kuin turvalli suushuolet, joten he sulkivat silmänsä Venäjän militarisaa tiolta ja jopa myötäilivät sen vaatimuksia omaan etupiiriin. Tällainen lähestymistapa oli vähintäänkin lyhytnäköistä ja harhaanjohtavaa ja lähetti Kremlille signaalin, että se voi toimia vapaasti rangaistuksetta. Vasta helmikuun 2022 jäl keen eurooppalaiset valtiot (joskaan eivät kaikki) muuttivat ulkopolitiikkansa, mutta reagointi oli myöhässä ja myös epäjohdonmukaista.
Venäjän autoritarisoitumiseen vastaamisen epäon nistumisista voidaan johtaa kolme opetusta. Ensinnäkin ei ole olemassa “hyviä autokratioita”: riippumatta niiden yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta suorituskyvystä, kaik ki autokratiat ovat vaaraksi muille maille ja omille kansa laisilleen. Toiseksi, kun eliitit keskittyvät lyhyen tähtäimen intresseihin pidempiaikaisen demokratian ja turvallisuu den rakentamisen kustannuksella, ne voivat avata oven väkivallalle ja tragedioille. Kolmanneksi, autoritarismin vastustamisesta ei pidä luopua eikä sitä tule lykätä, jottei se olisi liian vähän liian myöhään.