Oppeja urbaanista sienten kiertotalouspilotista

Aloitimme kysymyksellä: entä jos yksi paikallinen ruoan sivuvirta voisi olla jonkin uuden alku?

Aluksi panimolla ja sienifarmilla ei ehkä tunnu olevan paljon yhteistä. Toinen tuottaa olutta. Toinen kasvattaa sieniä.

Mutta Viikissä Helsingin yliopiston opiskelijat kokeilivat, mitä tapahtuu, kun nämä kaksi yhdistetään ja kun myös myseeli, eli sienirihmastot, kytketään osaksi vielä suurempaa silmukkaa.  

Toukokuusta syyskuuhun 2026 joukko Helsingin yliopiston opiskelijoita, Milla Tammivuori, Volter Kaitila, Silver De Vries, Sanni Taba ja Amanda Tikkanen, jotka kutsuivat itseään Shroomhead crew -tiimiksi, osallistuivat Urban Mushroom Upcycling Operations  -pilottiin, jossa kokeiltiin paikallista ruoantuotantoa ja kiertotaloutta kaupunkiympäristössä.

Viikki Food Design Factoryn koordinoima pilotti toi yhteen opiskelijat, yliopistotutkijat ja paikalliset yritykset, Helsienen ja CoolHead Brew'n. Pilotissa testattiin, voisiko sieniviljelyä, ruoantuotantoa ja materiaalikokeiluja yhdistää paikalliseksi, urbaaniksi kiertotaloustoiminnaksi.

Idea on yksinkertainen. Kasvata sieniä paikallisesti. Syö niitä paikallisesti. Sitten kysy, mitä jäljelle jääneillä materiaaleilla voi vielä tehdä. 

Ylijäämän muuttaminen raaka-aineiksi 

Pilotti käsitteli kiertotalouteen perustuvan ruoantuotannon keskeistä ongelmaa: miten arvokkaat ylijäävät materiaalit yhdestä prosessista saadaan käyttöön toisen prosessin raaka-aineiksi?

Opiskelijoille tämä tarkoitti sitä, ettei kiertotaloutta käsitelty vain luennoilla. Heidän piti käytännössä ylläpitää ja operoida kiertotalouteen perustuvaa kasvatusjärjestelmää: rakentaa kasvihuone, viljellä ja korjata sienisatoa, ja hoitaa materiaalien siirto järjestelmän yhdestä osasta toiseen. Tämä käytännön kokemus oli pilotin ytimessä.

Pilottijakson sienet olivat osterivinokkaita. Suurimman osan viljelypusseista, joissa kasvatusalustana oli käytettyjä kahvinporoja, valmisti ja toimitetti Helsieni. Opiskelijat viljelivät sieniä CoolHead Brew'n kasvihuoneessa, keräsivät ne ja toimittivat panimon keittiöön, jossa kokit käyttivät niitä esimerkiksi pizzassa.

Pilottijakson aikana tiimi keräsi yhteensä 60,24 kg sieniä. Yhteen pitsaa käytetään arviolta 50–100 g, jolloin määrä vastaisi noin 600–1 200 pizzaa, jos kaikki sienet olisi käytetty pizzaan. Osa käytettiin myös muihin ruokiin, kuten sienistä valmistettuihin wingseihin.

Keskeinen kysymys pilotissa oli, miten tällaisen kiertotaloustoiminnon saisi käytännössä toimimaan. Shroomhead crew -tiimillä oli ratkaiseva rooli mahdollisten vastausten löytämisessä. Tiimi selvitti mm. paljonko työtä tehtävien hoitamiseen kuluu keskimäärin ja tehtävien optimaalisen kokoonpanon, jotta kyseinen kiertotaloustoiminto saadaan sujumaan.

Sienten korjuun jälkeen jäljelle jäävää sivuvirtaa, eli käytettyä kasvatusalustaa, voi mahdollisesti käyttää raaka-aineena, eli komposiittina, rakennusteollisuudelle. Näitä sienirihmastopohjaisia biomateriaaleja tutkivat tohtoritutkija Milla Koponen ja apulaisprofessori Tuula Jyske Helsingin yliopistolta LUONTEVA-projektissaan. 

Mäskin kokeilu sienten kasvualustana 

Lisäksi pilotissa kokeiltiin, voisiko mäskiä, eli panimoprosessin käytettyä viljaa, käyttää sienten kasvualustana. Ajatus ei ole täysin uusi, mutta käytännössä ei ole vielä löydetty tapoja kasvattaa sieniä mäskissä yhtä tehokkaasti kuin esimerkiksi kahvinporoissa.  

Pelkkää mäskiä ei voi käyttää sienten kasvualustana, vaan se vaatii toisen komponentin, kuten esimerkiksi sahanpurun, sienten kasvuun tarvittavan hiilen, ligniinin ja selluloosan lähteeksi sekä tuomaan alustaan rakennetta. Tiimin jäsenet valmistivat kokeilua viisi seosta osterivinokkaiden kasvualustaksi, joissa oli mäskiä ja sahanpurua eri suhteissa.

Tavalliset, kahviporoihin perustuvat kasvatuspussit suoriutuivat kasvatuksessa huomattavasti paremmin kuin kokeelliset mäskipussit. Tiimi käytti 16 valmista kasvatuspussia, joiden paino oli noin 12–15 kg per pussi, yhteensä noin 216 kg kasvatusalustaa. Valmiit pussit tuottivat sieniä noin 2–4 pizzaan per kilogramma alustaa, kun taas kokeelliset mäskiseokset tuottivat alhaisempia satoja. 

Käytännön kokemuksen merkitys 

Kokemus osoitti myös, kuinka arvaamattomia kasvuolosuhteet voivat olla. Kesäkuun helleaallon aikana kasvihuoneen lämpötilat nousivat noin 40 °C asteeseen, hidastaen sienten kasvua ja kuivattaen pussit. Kokonaisuudessaan kasvihuoneen lämpötilat vaihtelivat 23 °C:n ja 50 °C:n välillä.

Milla Tammivuorille ja Sanni Taballe arvaamattomat kasvuolosuhteet olivat yksi suurimmista haasteista pilottijakson aikana. Milla kertoi, että "suurimmat ongelmat olivat kuumat päivät, jolloin sienipussit kuivuivat. Toinen suuri ongelma oli homeen kasvu, erityisesti mäskipusseissa."  

Sanni totesi myös, että "idea oli hyvin mielenkiintoinen, mutta lopulta todellisuus osoitti, ettei se ole niin helppoa kuin miltä kuulostaa. Homeongelmien vuoksi jouduimme hylkäämään suurimman osan testatuista mäskikasvatuspusseista, emmekä voineet käyttää niitä kokeilun seuraavissa vaiheissa."

Samaan aikaan tiimi havaitsi, että käytetyt kasvatuspussit voivat jatkaa sienten tuottamista myös ulkona. Pusseista valmistetut sienipenkit tuottivat hyvän sadon, vaikka kasvatusalusta oli jo kerran käytetty kasvihuoneessa. 

Se osa, jota kukaan ei syö 

Mutta kokeilun erikoisin osa tapahtui vasta sienten keräämisen jälkeen. Kun sienet ovat hoitaneet työnsä ravintona, jäljelle jäävä kasvualusta sisältää edelleen sienirihmastoa, josta sienet kasvoivat.

Sen sijaan, että tätä materiaalia käsiteltäisiin prosessin päätepisteenä, sitä voidaan myös jatkokäyttää. Opiskelijat saivat tämän aiheen pohtimiseen tukea professori Tuula Jysken tutkimusryhmältä Helsingin yliopiston maatalous- ja metsätieteiden tiedekunnasta, jossa he tutkivat myseelipohjaisia biomateriaaleja ja niiden sovelluksia, joita voivat olla esim. akustiset paneelit, eristeet ja huonekalut.  

Muita mahdollisia käyttötarkoituksia, joita opiskelijatiimi ideoi käytetylle kasvatusmateriaalille, olivat eläinten rehuna tai kasvien kasvualustana, yksinkertaisimman uudelleenkäytön lisäksi: käytetyn sienialustan hyödyntäminen ulkona sienipenkeissä.    

Mitä pilotista lopulta opittiin? 

Pilotti tarjosi selkeitä käytännön oppeja.

Kaupalliset, sienten kasvatukseen valmistetut pussit tuottivat hyvän sadon kasvihuoneessa silloin, kun kasvuolosuhteet olivat sopivat, kun taas kokeelliset mäskialustat olivat paljon alttiimpia homeen aiheuttamalle kontaminaatiolle. Melkein kaikki mäskipohjaiset seokset kärsivät homeesta, vaikka kaikki testatut seokset myös tuottivat jonkin verran sieniä. Tulokset viittaavat siihen, että panimoiden mäski voi olla osa sienten kasvualustaa, mutta menetelmä kaipaa lisäkehitystä. Mäskin korkea kosteus- ja ravinnepitoisuus loivat suotuisat olosuhteet homeelle, kun taas kasvihuoneympäristö vaikeutti tasaisen lämpötilan ja kosteuden ylläpitämistä.

Koe osoitti myös, että kertaalleen käytetyllä kasvatusmateriaalilla on edelleen arvoa. Ulkosienipenkit tuottivat sieniä vielä suhteellisen hyvän sadon, joka on verrattavissa valmiisiin kasvatuspusseihin, mikä viittaa siihen, että materiaalilla voi olla toinen viljelyvaihe ennen kompostointia tai muita käyttötarkoituksia. On kuitenkin hyvä muistaa, että ulkopenkit saattavat houkutella tuholaisia, vaikka tässä pilotissa se ei ollut ongelma.  

Kolmanneksi pilotti osoitti, millaisia työtehtäviä tällainen paikallinen, ruoan kiertotaloustoiminta kaupungissa sisältää. Jos harkitaan toimintojen tuottamista esimerkiksi palveluna, on tarpeen ymmärtää, millaista osaamisia tarvitaan, kuinka paljon aikaa eri tehtävät vievät ja mikä on ihanteellinen prosessi niiden toteuttamiseksi ajan ja resurssien tehokkaan käytön takaamiseksi. 

Käytännön oppia kiertotaloustoiminnoista 

Mukana oleville opiskelijoille projekti on ollut yhtä paljon kiertotalousjärjestelmän pyörittämistä kuin sienten kasvattamista.

Pilotti oli rakennettu projektikurssiksi, joka antoi opiskelijoille käytännön kokemusta kestävästä ruoantuotannosta, kiertotaloudesta ja kaupunkien ruokajärjestelmistä. Heidän vastuullaan olivat kasvihuoneen perustaminen, sieniviljely, sadonkorjuu, logistiikka ja jäljelle jääneen kasvatusalustan jatkokäytön ideointi. Päivittäiset kasvihuonekäynnit kestivät tyypillisesti noin 20 minuutista muutamaan tuntiin, ja tiimi käytti noin viisi tuntia viikossa viljelyyn ja sadonkorjuutyöhön.

Amanda Tikkanen tiivisti kokemuksen yksinkertaisesti:

"Parasta oli nähdä sienten kasvavan ja kukoistavan. Oli mukavaa, että saimme ratkaista ongelmia tiiminä ja sitten seurata, miten päätöksemme vaikuttivat prosessiin."

Silver De Vries nosti esiin toisen osan kokemuksesta:

"Oli todella hienoa kokea eri ympäristöjä laboratoriosta kasvihuoneeseen, yliopistosta yrityksiin ja päinvastoin."

Tuo yhteys eri organisaatioiden välillä muodostui yhdeksi pilotin määrittävistä piirteistä. Helsieni toi mukanaan asiantuntemusta ja materiaaleja sieniviljelyyn. CoolHead Brew tarjosi panimon sivuvirran, kasvihuoneen, tilaa ja yhteyden ruokapalveluihin. Yliopiston tutkijat toivat tietoa sienijärjestelmistä ja materiaalisovelluksista. Opiskelijat auttoivat yhdistämään nämä eri osat toimivaksi järjestelmäksi, kun taas Viikki Food Design Factory koordinoi yhteistyötä, tuoden eri kumppanit ja heidän panoksensa yhteen koko projektin ajan. 

Mikä tekee kaupungista kiertotalouden mukaisen? 

Pilotti nostaa esiin suuremman kysymyksen kuin pelkästään sienten kasvattamisen.

Kaupungit ovat täynnä erilaisia järjestelmiä, jotka toimivat rinnakkain. Panimot tuottavat sivuvirtoja. Ravintolat tuottavat ruokaa. Rakennukset tarvitsevat materiaaleja. Kasvihuoneet tarvitsevat kasvatusalustoja. Tutkimuslaitokset kehittävät uusia teknologioita.

Mitä tapahtuu, kun nämä järjestelmät lakkaavat toimimasta erillisesti? Voisiko yhden prosessin jäte muuttua toisen raaka-aineeksi? Voisiko ruoan tuotanto tapahtua lähempänä ihmisten asuinpaikkoja ja ruokapaikkoja? Voisivatko ruoan tuotannosta jäljelle jääneet materiaalit saada uuden käytön?

Urban Mushroom Upcycling Operations -pilotti ei väitä ratkaisseensa näitä kysymyksiä. Sen sijaan se loi pienimuotoisen ympäristön, jossa niitä voidaan testata. 

Teoriasta käytäntöön 

Shroomhead crew -tiimille kesä on tarjonnut mahdollisuuden nähdä kiertotaloutta sisältäpäin. Heitä ei ole pyydetty vain kuvittelemaan kiertotalouden mukaista ruokajärjestelmää. Heidän on täytynyt koordinoida sellaista. Tuloksena on ketju, jonka on helppo kuvitella:

Panimon sivuvirta, sieniviljely, paikallinen ruoka, käytetty kasvatusmateriaali ja sen mahdollisten uusien käyttötarkoitusten ideointi. Jokainen vaihe edustaa uutta käytännön haastetta.

Pilotti osoittaa, miten paikallisia kumppanuuksia voidaan käyttää kierotalouden mukaisen ruokajärjestelmän ideoiden testaamiseen kaupunkiympäristössä. Viikissä sieni tarjoaa yhden mahdollisen vastauksen – ja opiskelijat auttavat toteuttamaan tätä silmukkaa.  

 

Tätä pilottia tuki Euroopan unionin osarahoittama joka keskittyi edistämään siirtymistä kestäviin paikallisiin ruokajärjestelmiin kaupungeissa ja rakennetuissa ympäristöissä, ja johon osallistuminen oli avointa näiden alojen toimijoille. Oppeja viedään eteenpäin mm. uudessa EU:n rahoittamassa .