Ekologista kielenkäyttöä etsimässä

Syvennyin suullisen loitsuperinteen kaikuihin Saila Susiluodon Rituaali –loitsukokoelmassa (2025). Tämä kirjoitus pohtii loitsun merkitystä osana ekokeskeistä kielenkäyttöä.

Kielenkäyttö rajautuu lähes yksinomaan ihmisten välille. Puhumme muista olennoista ja niiden puolestakin -- keskenämme. Tämä heijastelee maailmankuvaa, jossa muuta luontoa ei nähdä tuntoisena saati ilmaisukykyisenä.  

Opintojeni polttava kysymys onkin pitkään ollut: miten purkaa ihmiskeskeisyyttä kielen avulla? 

Kysymys johdatteli minut pohtimaan suullisille kulttuureille ominaista ymmärrystä keskinäisriippuvuudesta.  

Kansanrunouteen on taltioitunut antroposeenia edeltävä maailma, jossa verbaalinen kommunikaatio ulottuu myös muuhun luontoon. Esimerkiksi metsä on tuntoinen entiteetti, jonka kanssa sujuva vuorovaikutus on olemassaolon edellytys.  

Hiljattain valmistuneessa maisterintutkielmassani hahmottelin loitsun lajimuistissa säilyneitä elementtejä. Olisiko niistä inspiraatioksi ekologiselle kielenkäytölle?

 

Aistivoimainen kieli

Vertaillessani Rituaalin ja Suomen Kansan Vanhat Runot –tietokannan metsäaiheisia loitsuja, kiinnitin huomiota niiden aistivoimaiseen kieleen. 

Loitsujen puhujat vaikuttuvat muiden olentojen läsnäolosta ja puhuttelevat niitä. Metsä näyttäytyy kielen alkuperänä, ja puhuja tämän instrumenttina. 

Aistillisen poetiikan suuntaus tulkitseekin runouden syntyvän ihmisen ja muun luonnon vuorovaikutuksessa.  

Runouden akustiset, rytmiset ja visuaaliset piirteet muistuttavat kielen alkuperästä vastakaikuna fyysiselle maailmalle, mikä purkaa illuusiota ihmisen irrallisuudesta. 

 

Määrätietoinen intentio

Perinteisesti loitsujen tavoitteena on turvata elämän jatkuminen sekä karkottaa sitä uhkaavat voimat. 

Loitsua voisikin luonnehtia ilmauksena olemassaolon tahdosta, jota kehystää ymmärrys elämän rajallisuudesta. 

Ytimekkäissä sanakaavoissa on tiettyä vetovoimaa myös nykyajassa, jossa informaatiota on ylitsevuotavan paljon.

 

Ihmisen ja metsän kohtalonyhteys

Tutkielmassani tulkitsen loitsun kumpuavan syvällisesti koetusta kohtalonyhteydestä ihmisen ja metsän välillä.  

Tämä kokemus on modernin elämäntavan monin tavoin tukahduttama, mutta ekokriisin edetessä se tulee entistä enemmän esiin. 

Ihmisen kuunteleva, kunnioittava ja vastavuoroinen suhde laajempaan ekosysteemiin on edelleen kummankin elinehto. 

Mikä muuttuisi, jos uskaltautuisimme uteliaaseen vuorovaikutukseen kaiken meille elintärkeän kanssa? 

 

Lähteet

Kanto, Stella. Kirjallisuudentutkimuksen maisterintutkielma, Helsingin yliopisto. 

 

Kirjoittaja on kirjallisuudentutkimuksen maisteriopiskelija, jota puhuttelevat erityisesti ekopoetiikka ja ekolingvistiikka. Hän toimii ekologisen humanismin verkoston tutkimusavustajana sekä vapaana kirjoittajana ympäristöaiheille omistautuen.