Muunlajiset eläimet ovat läsnä elämässämme monin tavoin. Monet suhtautuvat lemmikkiin rakkaana perheenjäsenenä tai katselevat ikkunasta pikkulintujen ruokailua lintulaudalla. Huolestumme uhanalaisten eläinten kapenevista elinolosuhteista ja sukupuuttoaalloista, mutta kiinnitämme melko vähän huomiota sellaisten lajien edustajiin, joita voisi niin Suomen kuin maailmankin laajuisesti nimittää eräiksi yleisimmistä, vaikkemme heitä juuri elävinä kohtaakaan.
Viime vuonna ilmestyneessä maisterintutkielmassani tutkin kuolleista eläimistä ja näiden ruumiinosista käytettyjä nimityksiä. Siis sellaisia, kuten raato ja ruho sekä toisaalta liha tai kylki.
Tutkielman alkuperäistä ideaa motivoi aiempi havaintoni siitä, että varsinkin ns. tuotantoeläimistä puhutaan usein hyvin välineellisesti. Tämän voi ajatella heijastavan materiaalista todellisuutta, jossa ihminen saa tuotannossa kasvattamistaan eläimistä hyötyä, kunnes hyötysuhteen hiipuessa heistä tulee kuluerä, josta hankkiudutaan eroon.
Välineellinen ruumis
Analysoidessani eläimistä puhumisen tapoja, kiinnitin huomiota erityisesti kahteen asiaan. Ensinnäkin muunlajisten kuolleiden ruumiiden ja ruumiinosien nimitykset linkittyvät hyvin tiiviisti niiden hyötyyn tai haittaan ihmiselle, eikä sävyltään neutraalimpia ”yleisilmauksia” juuri löytynyt.
Ruumis-sana ei esiintynyt aineistossa kertaakaan kuolleen eläimen yhteydessä – ei edes vapaana luonnossa eläneiden eläinten tapauksessa. Toisaalta jo edellä mainittu raato kantaa merkityksessään negatiivisia konnotaatioita, jotka tulevat erityisen vahvasti esiin, jos sanalla viittaa ihmisen ruumiiseen.
Kielestä löytyy kuitenkin huomattava määrä melko spesifiä sanastoa eläinten ruumiinosista valmistetuille tuotteille, kuten paisti, filee tai talja. Tavalliset ja monikäyttöiset ruumiinosasanat, kuten kieli tai kylki, muuttuvat kuolleista eläimistä puhuttaessa siten, ettei niiden ensisijainen merkitys liitykään tietyn ruumiinosan vaan ruokatuotteen kuvaamiseen.
Häivytetty kuolema
Toinen keskeinen havaintoni liittyy kuoleman poissaoloon. Varsinaista kuolemisen (tai tappamisen, teurastamisen, metsästämisen, ampumisen…) prosessia kuvataan hyvin harvoin ja oikeastaan vain tilanteissa, joissa eläimen kuoleman aiheuttaja ei ole ihminen, vaan jokin sairaus tai toinen eläin.
Tiedämme kuitenkin, että jo Suomessa tapamme noin 85 miljoonaa eläintä ruuaksi vuosittain, joten kyse tuskin on siitä, etteikö eläinten teurastaminen olisi keskeinen osa eläintuotannon prosesseja. Ruuantuotannon kontekstissa kuoleman kuvaaminen saatetaan ohittaa kertomalla eläinten tulevan teurasikään tai saavuttavan teuraspainon. Samalla teurasiästä ja -painosta rakentuu tietyille eläimille kyseenalaistamattomia ominaisuuksia, jotka perustelevat tappamista.
Aineiston valossa tuntuu näkyvän samanaikaisesti kaksi erillistä kuvaa: ensimmäisessä on elävä eläin (joka syö ja ulkoilee vapaana, tottakai), toisessa lihapaketti tai maitopurkki kaupan kylmähyllyssä. Kuvat eivät kuitenkaan kytkeydy toisiinsa, jos häivytämme pois tiedon siitä, mitä niiden välissä tapahtuu.
Onko kielenkäytöllä väliä?
Kognitiivisen kielentutkimuksen suuntauksessa puhutaan kielellisestä konstruoinnista, jolla yksinkertaisimmillaan tarkoitetaan sitä, että kielenkäyttäjällä on valittavanaan useita vaihtoehtoisia tapoja ilmaista haluamansa asia.
Voimme viitata samaan olioon ainakin sanoilla ruumis, ruho tai raato, joista jokainen lähestyy viittauskohdettaan hiukan erilaisesta näkökulmasta ja tuo merkitykseen mukaan omat erityispiirteensä.
Puhuessamme tai kirjoittaessamme painotamme siis aina joitakin asioita ja jätämme toisia pois sen mukaan, mikä tuntuu kussakin tilanteessa olennaisimmalta tai muuten sopivalta. Siten voidaan sanoa, että jopa kaikista arkisin kielenkäyttö sisältää jonkin näkökulman eikä täysin neutraalia kieltä olekaan.
Olisi kohtuutonta (ja mahdotonta) listata ”kiellettyjä” tai ”sallittuja” sanoja ja muita rakenteita jo siitäkin syystä, että lopullinen merkitys muodostuu vasta todellisessa kielenkäyttötilanteessa. Sen sijaan on hyvä huomata, miten ympärillä puhutaan.
Erityisesti yleisimpien ja vallitsevien puhetapojen ylläpitämiä käsityksiä on toisinaan hankala havaita, sillä niiden sisältämiä uskomuksia oppii toiston myötä pitämään itsestään selvinä. Voi ajatella, että jo eläintuotannosta tai tuotantoeläimistä puhuminen on omiaan pitämään yllä sanojen kuvaamaa eläinten normalisoidun hyötykäytön maailmaa.
Jos jälkikasvuaan kaipaavaa lehmäemoa pidetään riittävän etäällä herkullisesta uutuusjugurtista niin arkipuheessa kuin mainoksissakin, kuka muistaa ajatella niiden perustavanlaatuista yhteyttä?
Lähteet
Helinä, Iiris 2025:
Kirjoittaja on suomen kielen ja suomalais-ugrilaisten kielten ja kulttuurien maisteriopiskelija, joka suunnittelee eläinaiheista väitöskirjaa kognitiivisen ekolingvistiikan kehyksessä ja yrittää puhua muunlajisten eläinten puolesta.