Tutkijakollegium perustettiin vuonna 2001 vahvistamaan humanistis-yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. Taustalla oli silloisen rehtorin Kari Raivion ajatus, että vahvistaakseen tieteidenvälisen tutkimuksen potentiaalia yliopiston oli panostettava myös aloihin, joiden mahdollisuudet ulkopuoliseen tutkimusrahoitukseen ovat usein heikommat kuin esimerkiksi luonnontieteissä ja lääketieteessä.
Selvitystyön pohjalta ratkaisuksi valittiin kansainvälinen Institute for Advanced Study -malli, jonka tunnetuin esikuva on Princetonin vuonna 1930 perustettu Institute for Advanced Study. Sen perustajajohtajan Abraham Flexnerin ajatus oli koota yhteen huippututkijoita eri aloilta, antaa heille aikaa ja tilaa, ja pitää hallinnolliset velvoitteet mahdollisimman vähäisinä.
– Se oli anarkistiselta kuulostava, radikaali konsepti jo aikanaan: annetaan tutkijoille täysi vapaus tutkia kysymyksiä, jotka heitä kiinnostavat, sanoo Tutkijakollegiumin johtaja
Aikaa kohtaamisille
Tutkijakollegiumissa eri uravaiheissa olevat tutkijat saavat keskittyä omiin hankkeisiinsa, mutta toimintamalliin kuuluu ajatus fyysisestä yhteisöstä. Tutkijat tulevat samaan paikkaan, jakavat arkea ja esittelevät työtään viikoittaisessa tiistaiseminaarissa eri alojen kollegoille. Kun filosofi, historioitsija, sosiologi tai teologi sanoittaa työnsä lähtökohtia tutkijoille, joilla ei ole samaa käsitteistöä tai tutkimusperinnettä, omankin työn oletukset tulevat näkyviin. Syntyy edellytyksiä yhteistyölle, jota ei kuitenkaan voi määrätä ylhäältä.
– Akateeminen yhteistyö edellyttää luottamusta. Ja luottamuksen syntyminen edellyttää aikaa.
Yhteinen tila ja läsnäolo ovat Tutkijakollegiumin toiminnan edellytys. Luottamus rakentuu vähitellen, kun tutkijat kohtaavat toisiaan seminaareissa, keskusteluissa ja työn lomassa.
Kansainvälinen yhteisö keskellä Helsinkiä
Tutkijakollegiumissa tutkijat työskentelevät yleensä yhdestä kolmeen vuotta. Määräaikainen jakso tarjoaa tutkijalle mahdollisuuden keskittyä omaan tutkimukseensa poikkeuksellisen vapaasti.
– Jos on tehnyt monta vuotta opetusintensiivistä työtä, aikaa uuden omaksumiseen, oman tutkimuksen arvioimiseen tai tutkimustulosten systemaattiseen kokoamiseen jää lopulta aika vähän, Appelqvist sanoo.
Tutkijakollegium on kansainvälistynyt 25 vuodessa harppauksin. Alkuvuosina Tutkijakollegium oli vahvasti kotimainen instituutio, nykyisin tutkijoista yli 70 prosenttia tulee Suomen ulkopuolelta: tänä lukuvuonna esimerkiksi Etelä-Afrikasta, Japanista, Singaporesta ja Tšekistä.
Appelqvistin mukaan kansainvälisyys ei silti ole itseisarvo. Olennaista on, että erilaisista tieteenaloista, maista ja akateemisista taustoista tulevat tutkijat tuovat yhteisöön erilaisia tiedollisia näkökulmia. Tutkijakollegium tarjoaa myös suomalaisille tutkijoille mahdollisuuden kansainväliseen, monitieteiseen tutkimusyhteisöön ilman pitkää ulkomaanjaksoa, joka ei esimerkiksi perhesyistä ole kaikille mahdollinen.
Ihmistä tutkivat tieteet ovat demokratian ytimessä
Tutkijakollegium tuo yhteen erityisesti humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä aloja. Niiden merkitys korostuu, kun esimerkiksi demokratian kriisi, ilmastonmuutos, tekoäly, pandemiat ja geopoliittinen epävarmuus haastavat yhteiskuntia.
– Jos ihmiset ovat synnyttäneet ongelman ja sen ratkaiseminen on ihmisten käsissä, on outoa ajatella, että voisimme ratkaista sen ilman tieteenaloja, jotka tutkivat ihmisiä ja ihmisten toimintaa.
Humanistiset ja yhteiskuntatieteet eivät auta vain etsimään ratkaisuja aikamme suuriin kysymyksiin. Appelqvist toteaa, ettei ole sattumaa, että yhteiskunnissa, joissa vallanpitäjät haluavat viedä kehitystä autoritaarisempaan suuntaan, kontrollipyrkimysten kohteena ovat usein ensin juuri humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset alat. Ne tutkivat ihmisiä, yhteisöjä, kieltä, kulttuuria, historiaa ja valtaa eli kysymyksiä, joiden ymmärtäminen on välttämätöntä avoimelle demokratialle.
– Suurin voima, mikä humanistis-yhteiskuntatieteellisellä tutkimuksella on, liittyy sen rooliin avoimen, demokraattisen yhteiskunnan kannattelijana, jatkaa Appelqvist.
Vapaa tutkimus ei synny itsestään
Tutkijakollegiumin juhlavuosi osuu aikaan, jolloin akateemisesta vapaudesta keskustellaan yhä enemmän.
– Akateeminen vapaus ei ole vain ulkoisen painostuksen puuttumista. Se edellyttää myös rakenteita, jotka mahdollistavat tutkijan työn Appelqvist sanoo.
Tutkimus tarvitsee aikaa, keskittymistä ja mahdollisuuden älyllisiin riskeihin. Jos tutkijan arki rakentuu lyhyistä hankkeista, jatkuvasta hakemisesta ja välittömästi mitattavista tuloksista, rohkeille ja pitkäjänteisille kysymyksille jää vähemmän tilaa.
Siksi tarvitaan instituutioita, joissa uteliaisuus, kriittisyys ja luova, pitkäjänteinen tutkimus voivat toteutua, ja jotka mahdollistavat itseohjautuvan tutkimuksen myös silloin, kun kysymykset näyttävät aluksi hankalilta tai vaikeasti sovellettavilta.
Sinfonia, jossa soittajat vaihtuvat
Tutkijakollegiumiin sijoittuvan Jane ja Aatos Erkko -professuurin tämän vuoden haltija, professori Kevin Durrheim on kuvannut kollegiumia moniääniseksi sinfoniaksi. Appelqvistin mukaan vertaus osuu kohdalleen,
– Soittajat vaihtuvat vuosittain, mutta musiikki soi.
Tutkijakollegiumin merkitys ei ole vain yksittäisen tutkijan työssä. Tutkijat tulevat ja lähtevät. Jokainen tuo mukanaan alansa, kysymyksensä ja tapansa ajatella. Yhteisön arki rakentuu näistä vaihtuvista äänistä, mutta perusajatus pysyy: luoda tutkijoille tila ajatella ja keskustella. Juuri siitä voi syntyä uusia ja omaperäisiä ajatuksia, joiden potentiaalia emme osaa vielä ennustaa.