Juttu on julkaistu Yliopisto-lehdessä 5/2026. Voit kuunnella jutun
Tutkimusidea käveli kasvatustieteilijä
Nippu oli lapsen tekemä kirja. Myöhemmin kirjoja alkoi ilmestyä säännöllisin väliajoin. Ne käsittelivät muun muassa Kapteeni Kalsaria, Star Wars -elokuvia, kissoja, jalkapalloa ja Rekon elämää ylipäänsä. Isän piti aina nitoa kirjat.
— Reko ei ollut koskaan ollut kauheasti lukija, enemmän liikkuja, Hilppö kertoo.
Tästä huolimatta itse tehdyillä kirjoilla oli hänelle merkitystä. Työ muuttui viimeistellymmäksi harjoittelun kautta.
— Viimeisissä versioissa oli jo sisällysluettelo ja painopaikka.
Jälkikasvu ei halunnut ottaa vastaan hyväntahtoista apua, vaikka isä olisi antanut sitä mielellään.
— Heti kun tulin liian lähelle, Reko sulki minut pois. Hän lopetti tekemisen tai sanoi suoraan, että tekee tämän itse.
Kirja oli lapsen oma projekti. Lasten omat projektit ja niissä oppiminen on Hilpön nykyinen tutkimusaihe.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
EI OHJEITA
Pojan tekemät kirjat eivät olleet ainut projekti, joka herätti kasvatustieteilijän kiinnostuksen. 2010-luvulla julkisuuteen oli noussut australialainen Campbell Remess, joka alkoi yhdeksänvuotiaana ommella nallekarhuja sairaille lapsille. Remessin toiminnasta kasvoi sittemmin iso hyväntekeväisyyshanke.
Chicagossa työskennellessään Hilppö tutustui moniin erilaisiin oppimisprojekteihin. Yhdessä niistä lapset olivat saaneet tehtäväkseen korjata videopelejä, mutta alkoivat pian koodata niitä itse.
Kaikkia tapauksia yhdisti lasten oma-aloitteisuus. Kyse ei ollut kotitehtävistä eikä ohjatusta harrastustoiminnasta. Lapsille ei annettu ulkopuolelta aihetta ja sanottu, että tehkää tämä itseksenne. Omissa projekteissa lapsilla oli mahdollisuus seurata omaa kiinnostustaan pidemmälle kuin koulussa.
ONGELMANRATKAISUA
Hilppö huomasi pian, että aiheesta oli vaikea löytää tutkimusta. Varsinkaan omien projektien avulla oppimista ei ollut juuri tutkittu.
— Oppimisen tutkimus on perinteisesti rajautunut sellaiseen oppimiseen, joka tapahtuu luokkahuoneiden tai ylipäänsä instituutioiden sisällä, varsinkin silloin kun on tutkittu pieniä lapsia.
Lasten omat projektit leviävät laajemmalle. Ne voivat alkaa koulussa tai kotona ja niitä jatketaan kavereiden luona tai ulkona.
Yksi Hilpön ja hänen kollegojensa keskeisistä tutkimustuloksista on ollut se, että omissa projekteissa tapahtuu monenlaista oppimista. Näin käy erityisesti silloin kun lapset ratkaisevat ongelmia.
— Ongelmat eivät ole aikuisen näkökulmasta kauhean monimutkaisia. Ne ovat kuitenkin erilaisia kuin koulussa tarjoillut, huolellisesti mietityt ongelmat. Kyse oli enemmän sellaisista ongelmanratkaisuista, joihin törmätään työelämässä ja arjessa.
Esimerkiksi Campbell Remess joutui pohtimaan, mistä hän saisi materiaalia nallejen valmistamista varten. Pelejä koodaavat lapset Chicagossa kohtasivat haasteita koodin lukemisessa ja muuttamisessa. Reko pyysi aikuista nitomaan kirjojaan.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
KULTTUURIN LUOJAT
Projektien menestykselle on olennaista se, millainen oppimisympäristö niiden ympärillä on, Jaakko Hilppö arvioi. Opettajien ja vanhempien suhtautuminen vaikuttaa yleensä ratkaisevasti siihen, miten omat projektit onnistuvat ja kuinka suuriksi ne voivat kasvaa.
Lapsia motivoi projekteissa yleensä jonkin asian tekeminen toisille lapsille. Nalle lohduttaa sairastunutta, kirjoja voi antaa kavereille luettavaksi, videopelejä pelataan myös porukalla.
Ilmiö ei vaadi vaurautta tai kehittynyttä teknologiaa. Antropologit ovat havainneet lasten omia projekteja myös maanviljelyksestä elävissä kyläyhteisöissä.
— Lapset alkavat esimerkiksi valmistaa kylän kulttuurituotteita itsenäisesti vähän kerrassaan, Hilppö kuvaa.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
VAPAUDEN HETKIÄ
Suomessa ja monessa muussakin maassa lapset puuhailevat keskenään paljon vähemmän kuin ennen. Jossain on yleensä aikuinen vähintään katsomassa perään tai sitten kertomassa, mitä tehdään. Lasten elämästä on tullut aiempaa ohjatumpaa.
— Tilaa omalle leikille ja omalle tekemiselle on huomattavasti vähemmän kuin joskus aikaisemmin, varsinkin keskiluokkaisemmassa arjessa, Hilppö sanoo.
Sillä hän ei tarkoita, että muutos olisi vain huono asia. Esimerkiksi urheiluseuroissa tehdään paljon hyvää työtä, Hilppö toteaa. Hän puhuu samalla sen puolesta, että joskus lapsille olisi hyvä antaa hieman etäisyyttä.
— Pitäisi nähdä myös sen tärkeys, että lapsilla on oma-aloitteisuutta ja kykyä tehdä omien projektien kaltaisia asioita. Kaikkeen aikuisten ei tarvitse puuttua.
Aikuisten kannattaa kuitenkin olla tietoisia siitä, mitä lapset tekevät. Hilppö on tutkinut positiivisia esimerkkejä, mutta lasten omat projektit voivat olla myös haitallisia. Esimerkiksi verkkomaailmaan sijoittuvissa projekteissa voidaan pyrkiä vahingoittamaan toisia ihmisiä.
ILOINEN ILMIÖ
Tällä hetkellä Hilppö on paneutunut lasten tekemiin lehtiin. Hän on käynyt läpi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin kuuluvia lehtiä ja niitä koskevaa muisteluaineistoa.
Hilppöä kiinnostaa selvittää, onko lasten omilla projekteilla pidempiä vaikutuksia.
— Ne ovat kivoja ja merkityksellisiä lapsille sillä hetkellä. Mutta kestääkö merkitys pidempään? Alustavasti vastaus näyttäisi olevan kyllä ja ei.
Joillekin omien lehtien tekeminen on ollut alkusysäys vaikkapa journalismin pariin, Hilppö kertoo. Toisille ne olivat lähinnä hetken innostusta.
Kun Hilppö on puhunut lasten projekteista kollegoille ja opiskelijoille, reaktiot ovat olleet rohkaisevia. Ilmiö tunnistetaan yleensä saman tien. Ihmiset kertovat mielellään esimerkkejä oman lapsuutensa projekteista, omista lapsistaan tai muista tutuista lapsista.
— Jos huomaa, että oma lapsi tekee jotain tällaista tai jos itsellä on ollut vastaavia projekteja, niin minua kiinnostaa kuulla lisää. Aina saa olla yhteydessä, Hilppö vinkkaa.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.
Lapset leikkivät yhä enemmän sisällä myös Suomessa. Digimaailma houkuttelee ja vanhemmat näkevät ulkona aiempaa enemmän riskejä ja uhkia.
— Lasten fyysisestä turvallisuudesta huolehditaan kovasti. Näen kuitenkin suurena paradoksina sen, mihin lapset nykyään pääsevät älypuhelimiensa kautta, varhaiskasvatuksen dosentti Marjatta Kalliala sanoo.
Tapaturmia sattuu nykyisellään paljon vähemmän kuin ennen. Jokaista kolhua ei kannata pelätä, vaikka turvallisuudesta kannetaankin huolta.
— Kuulun itse sukupolveen, joka ui syvän lahden yli ja keikkui jäälautoilla. Enkä edes ollut joukkomme hurjapää.
Digimaailman houkutuksista huolimatta perinteiset pihaleikit elävät etenkin perheissä, joissa lasten kaikki illat eivät ole kiinni ohjatuissa harrastuksissa.
Pihaleikeistä irtoaa lapsille ennen kaikkea iloa.
— Kirkonrotassa ja keinupersiksessä kilpailuelementti on tärkeä, mutta ei hallitseva elementti. Kilpailu tuo mukanaan jännityksen, mutta yhtä hyvin voi vain juosta muiden
mukana.
Lapset ovat taitavia kehittämään myös omia pelejä ja leikkejä, joissa voi olla monimutkaisiakin sääntöjä.
— Pihaleikit ovat erinomaisia ryhmäyttäjiä. Pienemmätkin otetaan mukaan ja heille opetetaan yhdessä sovitut säännöt, Kalliala toteaa.
Lapset keksivät usein erilaisia tasoituksia pihaleikkiin, jotta mielenkiinto säilyisi. Aikuinen voi osallistua, mutta yhtä lailla vetäytyä ja antaa lasten hoitaa puuhien organisointia.
Kalliala kannustaa aikuisia suomaan ulkoleikeille aikaa, tilaa ja materiaaleja. On hienoa, jos lapset saavat rakentaa lähipusikkoon oman majansa.
— Jos läheltä löytyy metsää tai muuta luontoa, rohkaiskaa lapsia sinne asioita tutkimaan tai menkää sinne aluksi yhdessä, Kalliala neuvoo.
— Kivi ja puu kyllä alkavat kutsua kiipeämään ja lätäkkö hyppäämään.
Teksti: Tapio Ollikainen