Antiikin filosofien ajatukset olivat alkujaan miesten puhetta miehille. Tuntuu silti luontevalta kokea, että he puhuvat minulle.

Elokuvassa M. Butterfly (1993) Song Liling, naisrooleihin erikoistunut näyttämötaiteilija, kysyy, miksi perinteisessä kiinalaisessa oopperassa naisosia esittävät aina miehet. Hän vastaa kysymykseensä itse: koska vain mies tietää miten naisen kuuluu käyttäytyä.

M. Butterflyn monitulkintainen repliikki on palannut mieleeni kahden vuosikymmenen takaa, kun olen luennoinut Aristofaneen Lysistrate-näytelmää yliopiston kreikan opiskelijoille. Sotaa käyvässä Ateenassa kevättalvella 411 eKr. esitetty Lysistrate oli ensimmäinen kreikkalainen komedia, jonka pääosassa ja nimiroolissa nähtiin vahva naishahmo. Lysistrate, ”sotajoukkojen hajottajatar”, juonii panhelleenisen naisten seksilakon, joka pakottaa miehet lopettamaan kreikkalaista maailmaa kaksikymmentä vuotta raastaneen peloponnesolaissodan. Lysistrate on vaikuttava päähenkilö, muuntautumiskykyinen diplomaatti, tarkkasilmäinen psykologi, heltymätön johtaja ja strategi. Etenkin 1900-luvun puolivälin tienoilla näytelmää luettiin suorastaan feministisenä manifestina: se tuntui esittävän naisten ratkaisun miesten aiheuttamiin ongelmiin.

Lysistrate on kuitenkin miehen kirjoittama näytelmä, jota esittivät miehet miehille. Teatteriyleisö muodostui pääosin miehistä, ja kaikki näyttämöllä nähdyt esiintyjät olivat miehiä. Emme tiedä tarkasti, miten sukupuolia esitettiin — yksi osa leikkiä olivat miesroolien näyttelijöiden fallokset, tekopenikset, jotka toimivat paitsi sukupuolitunnuksina, myös muistuttivat kome-
dian rituaalisista, ikiaikaisiin hedelmällisyysmenoihin kietoutuvista juurista. Toisinaan komedioissa nähtiin kohtauksia, joissa naisiksi pukeutuneet miesnäyttelijät naamioituivat edelleen miehiksi. Koska antiikin näytelmätekstit eivät sisällä lainkaan näyttämöohjeita, voimme vain kuvitella miten tällaiset kohtaukset on toteutettu.

 

Elokuvarepliikki nousi mieleeni erityisesti, kun katselin netistä löytämiäni moderneja näyttämötulkintoja Lysistratesta. Oikeat naiset oikeissa hepeneissään — seksilakkolaisen sotisovassa — tuntuvat yksinkertaisesti rikkovan näytelmän lumouksen. Etenkin itse Lysistrate, joka edustaa Ateenan suojelijajumalattaren

Athenen, viisaan soturineitsyen, moninaisia ja ristiriitaisia hyveitä, on luonnollisen sukupuolen tuolla puolen. Lysistrate ei ole missään mielessä naisten näytelmä. Ja silti se on dokumentti naisten ajasta, dokumentti paikasta, jossa sota on surmannut merkittävän osan miesväestöstä.

Todellisten naisten todellisten äänten poissaolo antiikin teksteistä, tuosta valtavasta kulttuuri- ja sivistysperinnöstä jonka yhä laajalti tunnistamme omaksemme, tuntuu toisinaan kuin ammottavalta haavalta. Naiset ovat näkyvillämme, mutta mykkiä. Kreikkalaisessa maailmassa naisen hyveet olivat huomaamattomuuden hyveitä. Kunniallisen naisen nimeä ei mainittu kodin seinien ulkopuolella. Hänen kunniakkaimmat tehtävänsä, kehrääminen, kutominen ja veden kantaminen, tähtäsivät jatkuvuuteen, langan tasaiseen juoksuun, veden saumattomaan virtaukseen. Voimme lähestyä näiden naisten ajatuksia arvausten, todennäköisyyksien, ihmismielen oletettujen lainalaisuuksien kautta, mutta heidän vuorosanansa ovat yhtä kaikki miesten kirjoittamia. Jopa ne harvat antiikin naisrunoilijoiden säkeet, jotka yhä ovat jäljellä, ovat säilyneet miesten valitsemina, filologian tieteen muinaisten ammattimiesten suodattamina.

 

Aristoteleen Runousopin mukaan komedian tunnuspiirteisiin kuuluu ihmisten esittäminen huonompina kuin he tosielämässä ovat. Lysistratessa naiset ja miehet — ylivertaista sankaritarta lukuun ottamatta — ovatkin tasapuolisen kehnoja. Mutta antiikin kirjallisuuden lukija ei voi välttyä näkemyksiltä, joiden mukaan naiset ovat perustavasti miehiä huonompia, alempia ja vähäarvoisempia. Naisia parjaavia puheenvuoroja tapaa lähes kaikissa kauno- ja tietokirjallisuuden lajeissa. Sellaiset länsimaisen tieteen ja sivistyksen ydinhahmot kuin Aristoteles ja Galenos pitävät luonnontieteellisenä tosiasiana, että nainen on vajavainen, vajaakehittynyt, epämuodostunut mies.

Millaista on naisena lukea ja tutkia antiikin tekstejä, joissa on naisia vähättelevä ja suorastaan parjaava vire? Tuntuuko se pahalta? Pitäisikö sen tuntua pahalta? Muistan että asia herätti joskus epämukaviakin tuntemuksia. Nykyään tunnen lähinnä uteliaisuutta.

Sanaa misogynia, naisviha, käytetään toisinaan kuvaamaan antiikin tyypillisiä asenteita naisia kohtaan. Filologin korvaan sana kuulostaa lähtökohtaisesti väärältä. Kreikan gynê tarkoittaa paitsi naista yleensä, erityisesti aviovaimoa. Antiikissa misogynia tarkoittikin lähinnä yksilön poikkeuksellista vastenmielisyyttä perhe-elämää kohtaan. Naistenvihaajina kuvataan nuoria miehiä, jotka kieltäytyvät avioliitosta ja elämästä sovinnaisessa, naisten hallitsemassa kotitaloudessa. Myös Lysistrate kertoo esimerkin tällaisesta miehestä: Melanion pakenee erämaahan ja elää siellä koiransa kanssa jäniksiä metsästäen. ”Naistenvihaaja” on poikkeusyksilö, sovinnaisia sukupuolirooleja vastaan kapinoiva oman tiensä kulkija — ja häntä kohtaa antiikin tarinoissa usein rangaistus.

Minulle antiikin naiskäsitykset eivät kerro vihasta vaan miesten ja naisten maailmojen erillisyydestä, kohtaamattomuudesta ja vierauteen liittyvästä luottamuksen puutteesta. Käsityksissä sekoittuvat todellisuus, ideologia ja toiveajattelu. Fysiognomi Polemon kiteyttää antiikin sukupuolikäsitykset kuvaamalla naista pantteriksi ja miestä leijonaksi. Nainen on kiero, kavala ja juonikas, mitä heijastelee myös pantterin salavihkaisen sulokas olemus ja liikehdintä. Mies taas on urosleijona, rohkea ja aggressiossaan suoraviivainen. Ehkäpä käsitys naisesta kavalana juonittelijana kertoo todellisuudesta, jossa naisen on löydettävä voimansa heikkoudesta, toisten manipuloinnista ja epäsuorista selviytymisstrategioista. Miehet saattoivat menestyksekkäämmin toteuttaa itse määrittämiään aggression, kunnian ja suoruuden hyveitä. Mutta hyveet myös velvoittivat. Vallankäyttö, itsensä ja muiden hallitseminen, on kovaa työtä. Voimme erottaa epämukavuuden ja ahdistuksen sävyjä miesten äänissä, kun heidän on kohdattava velvollisuutensa — kasvojen menettämisen uhalla — naisväen kurissapitäjinä.

 

Historia on heittänyt minut, 1900-luvun loppupuolella syntyneen pohjoismaalaisen naisen, monessa suhteessa samaan koriin antiikin mieskirjoittajien kanssa. Antiikin filosofien ajatukset hyvästä elämästä, hyvästä yhteiskuntajärjestyksestä ja rationaalisuuden arvosta yksityisessä ja julkisessa päätöksenteossa olivat omana aikanaan miesten puhetta miehille. Minun tuntemassani todellisuudessa sukupuoli ei juuri aseta rajoitteita näiden ajatusten tarkastelulle ja arvioimiselle, hyväksymiselle ja hylkäämiselle. Tuntuu luontevalta sivuuttaa sujuvasti Aristoteleen näkemykset naisen puuttuvista hampaista ja vajavaisesta arvostelukyvystä ja keskittyä sen sijaan siihen minkä koemme edelleen ajankohtaiseksi ja puhuttelevaksi. Tuntuu luontevalta kokea, että antiikin kirjoittavat puhuvat, kaikesta huolimatta, myös minulle.

Naiset eivät tietenkään ole ainoita, joiden omat äänet puuttuvat antiikin kirjallisuudesta. Sieltä puuttuvat paljolti kaikkien poikkeuksellisesta vauraudesta, sivistyksestä ja oikeanlaisesta syntyperästä osattomien äänet. Mutta myös ne, jotka ääntä käyttävät, vaikenevat paljosta. Äänen käyttäminen kirjoittajana on lähtökohtaisesti poikkeuksellisen aseman ja etuoikeuden ilmaus, ja tämä rajaa sitä miten ja mihin kirjallista ääntä käytetään.

Urosleijonan on käyttäydyttävä asemansa mukaisesti — ja uskottava, että se on myös hänen luontonsa. 

ESSEEN KIRJOITTAJA ON KLASSILLISEN FILOLOGIAN DOSENTTI HELSINGIN YLIOPISTOSSA.

Essee on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/03/17.

Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.